perjantai 1. helmikuuta 2013

Apua ruokapöytään (M. Pollan)

Minua miellyttää erityisesti tämä: älä osta kaupasta mitään sellaista, mitä isoäitisi ei tunnistaisi ruoaksi.

Omille lapsille tämä Michael Pollanin neuvo pitäisi muuttaa muotoon, että ei pitäisi ostaa mitään sellaista, mikä isoisoäidin mielestä ei olisi suuhun kelpaavaa.

Mutta mitä isoisoäiti todella söi? Kuinka hyvin tieto suvun ruokatottumuksista on hallussamme? Toisaalta asioimme myös  erilaisissa pikaruokapaikoissa. Toisaalta: me haemme erilaisia nautintoja ja elämyksiä, myös "helppoutta" ja "nopeutta" elämäämme, emme vain ruokaa.

Yksi vielä lyhyempi viisaus on kaikkein paras: älä syö mitään, mikä ei ole ruokaa. Näin yksinkertaista se on.

Amerikkalaisen journalistin uusin teos on taskukokoon laitettu tiivistelmä siitä, mitä voi syödä ja mitä ei. Mutta kuten hän itse korostaa, kyse ei ole kemiallisista tai ravintotieteellisistä ohjeista. Kyse on siitä, mitä terveen järjen pohjalta voi pitää ruokana ja mitä ei.

Nykyisin vellova keskustelu karppauksesta ei juuri saa lisäpotkua tästä oppaasta. Kirjoittaja julistaa pannaan oikeastaan vain sen, mikä ei sovi elimistöllemme tai jopa vahingoittaa sitä.

Pollan tuo esiin, miten vanhoissa neuvoissa ja resepteissä on järkeä, mutta niin on myös uusimmassa elintarvikkeita koskevassa tutkimustiedossa. Lisäksi hän korostaa terveen järjen (joka tässä tapauksessa on sama asia kuin tyytyväinen vatsa ja hyvinvoiva ihminen) merkitystä. Ylensyönti, siis kalorien ahtaminen kehoon suuremmassa määrin kuin tarvitsemme on tietenkin epäterveellistä täysin riippumatta siitä, kuinka terveellistä tuo ruoka itsessään on.

Michael Pollan: Oikean ruoan ohjeet. Syöjän käsikirja. Atena 2011. 166 s.

Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 1.12.2011.

Piispa puhdisti työpöydän (E. Huovinen)

Runsas vuosi sitten eläkeläiseksi siirtyneen Helsingin piispan Eero Huovisen viimeisen työvuoden kuvaus on päivä- ja muistikirjan muotoon puettu kertomus, jota voi myös pitää eräänlaisena matkakirjana. Erään taipaleen viimeinen osuus, niinhän se on.

Ihan ajantasaisesta päiväkirjasta ei ole kyse, vaikka monet merkinnät ovatkin tuoreudessaan todisteita eri tilanteiden ja henkilöiden aiheuttamista tuntemuksista. Mutta Huovinen eksyy onneksi myös muistelemaan ja ajoittain hieman analysoimaankin.

Lujasti ja useaan kertaan piispa emeritus todistaa oikean työnantajansa olevan kristittyjen Jumala. Kirkko, jolta hän sai palkkaa, on vain eräänlainen välimies. Kirkon tila, ja muun muassa naispappeudesta ja sukupuoliasioista väännetyt kiistat, herättävät Huovisessa sekä pientä närää että tarpeen korostaa asioiden kuitenkin itse asiassa olevan kunnossa.

Siis mihinkään kirkon tilan ruoskintaan Huovinen ei ryhdy, eikä myöskään eri tavalla ajatteleviin. Mutta itse kiistat ovat selvästikin kokenutta kirkonmiestä värisyttäneet, eivät ihan järisyttäneet.

Vuosi sitten alkanut ns. homokohu ei sentään tähän kirjaan ole ehtinyt: jos olisikin, tuskinpa Huovisen vakaat ajatukset olisivat sen vuoksi hetkahtaneet suuntaan tai toiseen.

Huovinen kehottaa kirkon jäseniä olemaan valppain mutta samalla leppoisin mielin varmoja siitä, että maalliset sormikoukut ja kädenväännöt eivät taivaan tason suunnitelmia ja toteutuksia liikuttele. Kyse on inhimillisestä toiminnasta, jota kuitenkin on syytä uteliaasti seurata.

Monista tuntemistaan ja kohtaamistaan ihmisistä kirjoittaja esittää erilaisia arvioita, ja kirjan ilmestyttyä juuri tähän puoleen haluttiin kiinnittää huomiota. Annettiin jopa ymmärtää, että kyse olisi jonkinlaisesta juoruilusta. Näin en Huovisen arvioita koe. Asioista ei voi kirjoittaa jos ei pohdi myös ihmisten motiiveja ja toimintatapoja, ja päinvastoin.

Sitä paitsi: mitä meistä jäisi jäljelle, lähdemmepä sitten eläkkeelle tai tästä maailmasta kokonaan pois, jos emme eläisi toisten ihmisten muistoissa? Jos jokin yksityiskohta silloin tuntuu piikiltä, niin sekin kuuluu elämään. Ei piispakaan voinut viimeisenä työvuotenaan ajatella pelkästään positiivisia ja kauniita ajatuksia.

Eero Huovinen: Lähdön aika. WSOY 2011. 347 s.

Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 3.11.2011.

Rauma on niin kaunis

Rauma on kaunis, suorastaan kuvankaunis, ja myös omaleimainen ja kehittyvä (distinctive, evolving, you know), kuten uusimmassa kaupunkia esittelevässä kuvakirjassa sanoinkin vakuutellaan. Ja tässä kirjassa se tehdään myös englanniksi.
Ja lisäksi on hyvä tietää, että Rauma perustettiin 50 vuotta ennen sitä, kun Kolumbus löysi Amerikan!

Teuvo Salmisen (kuvat ja taitto) ja Vesa Veikkolan (tekstit) julkaisema teos ei yllätä. Juuri tällaisiahan kaupungeista kertovien kuvakirjojen tulee olla: paljon kauniita kuvia ja mukana hieman taustoittavaa ja selittävää tekstiä.

En osaa kuvitella mitä muuta kuin hyrisevää itsetyytyväisyyttä tämä kirja voi antaa raumalaisille, mutta lahjaksi muualle se on mainio. Kaksikielisyys siivittää sitä varmaan myös ulkomaille. 

Kirjan suuri ja vaaka koko tekee siitä hankalan hyllytettäväksi, mutta juuri näin kuvat pääsevät parhaiten esiin. Sivun levyiset panoraamakuvat ovatkin aivan välttämättömiä monien maisemallisten kohteiden esittelyssä.

Tosin toisaalta suuri sivukoko on houkuttanut aukeamiin, joilla on kuvia paljon, niin paljon että ne jo alkavat syödä toisiaan (esimerkiksi sivut 44-45). Vähemmällä olisi voinut näyttää tehokkaammin. Tämä koskee myös muun muassa ”Nortamo-aukeamaa” (sivut 40-41), jossa neljällä lähes samantapaisella kuvalla annetaan yhden kuvan informaatio.

Kuvien merkitystä syö myös se, että liian monet on otettu ikään kuin ohikävellen silmien korkeudelta miettimättä yksityiskohtien napsimista ja kuvan muitakin kuin dokumentoivia ominaisuuksia.

Tulee myös mieleen takavuosien valokuvaajan ohje nuorille harrastajille: ota aina vielä yksi askel eteenpäin silloin, kun olet painamassa kameran laukaisijaa.

Teuvo Salminen, Vesa Veikkola: Kuvankaunis Picturesque Rauma. Julkkis-Galleria 2011. 80 s.

Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 17.11.2011.

Edes kravatti suoraan, miehet! (R. Meriläinen)

Rosa Meriläinen osaa pitää puheita. Hän puhuu miehille, monenlaisille kaksilahkeisten heimon otuksille. Hän puhuu erilaisissa tilanteissa ja tilaisuuksissa. Hän pitää mielessä, mikä miehissä on sen arvoista, että heille kannattaa puhua.

Elämän laajaa kirjoa tulee käsitellyksi isolla kädellä, sillä puheita on monenlaisia. Jotkut niistä muistuttavat kyllä enemmän pienoisesseitä, eikä niitä voisi kuvitella kuuntelevansa yksi toisensa jälkeen tekijänsä lukemana. Mutta eihän se haittaa: nämä onkin julkaistu kirjana!

Kirjan voi lukea hauskana mutta myös ajoittain syvällisenä pohdintana siitä, mikä mies oikeastaan on. Mutta kirjassa on myös paljon vihjeitä ja jopa suoranaisia neuvoja siitä, miten pidetään puheita. Kirjan voi lukea niin vakavana viihteenä kuin viihdyttävänä asiatekstinä.

Sukupuolten tasa-arvosta ja sukupuolirooleista puhutaan paljon. Monesti näyttävät käsitteet sekoittuvan niin, että yhteiskunnallisen tasa-arvon pohdinnassakin menevät seksi ja kaikki muu ihanasti sekaisin. Suurella innolla vaaditaan joskus jopa jonkinlaista "sukupuolettomuutta" ratkaisuna tasa-arvokysymyksiin, mikä tietenkin paitsi näyttää hölmöltä myös oikeasti on sitä.

Meriläinen kertaa, että ihmisellä on sekä biologinen että sosiaalinen sukupuoli, ja sen myötä monenlaisia ominaisuuksia. Tästä näkökulmasta kuka tahansa meistä kaksilahkeisista saa häneltä mukavasti evästä oman itsen ominaisuuksien miettimiseen.

Jokainen ihminen tarvitsee vapautta ollakseen oma itsensä. Tämän kirjan parissa voi varata tai varastaa itselleen sellaista vapautta, jos sitä ei muutoin sattuisi olemaan.

Naisille Meriläinen toivoo kirjansa antavan kipinän antaa miesten olla ja mennä ja kukoistaa, siis olla oma itsensä. Senhän me olemme ansainneet!

Rosa Meriläinen: Hyvät miehet ja herrat! Teos 2011. 141 s.

Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 1.12.2011.

Yhteinen taidetaival (Ylinen, Tigerstedt)

Axel Gallén, Elin Danielsson, Emil Cedercreutz... siinä nimiä, joita useimmat tarjoavat, kun kysytään satakuntalaislähtöisiä kuvataiteilijoita.

Mutta on heitä ollut muitakin. On ollut paikallisesti tai omalla tyylinsä tai muun kapeamman näkemisen alalla moniakin, joita ei kannata unohtaa.

Vihtori Ylinen oli syntyisin Satakunnan kupeesta Yläneeltä. Hän tutustui taideopiskelujen aikana vuonna 1899 helsinkiläiseen ruotsinkieliseen taideopiskelijaan Saima Tigerstedtiin. Näin sai alkunsa yhteinen taival, joka antoi paljon Satakunnalle pariskunnan Yläneen ja Rauman vuosina.

Julkaistu teos perustuu Rauman taidemuseon näyttelyyn ja täydentää sitä: taiteilijapariskunnan teosten esittely ja elämän- ja työvaiheiden dokumentointi on ollut iso projekti, josta siis kirja jää ainakin kirjastojen kautta elämään pitkään.

Teoksen keskeiset osat ovat kuvat taiteilijoiden teoksista ja heidän valokuva-albumeistaan sekä tutkijoiden Liisa Murtin ja Laura Kokkosen artikkelit. Murtti valottaa pariskunnan yhteistä elämää perhetaustoja myöten, Kokkonen keskittyy Rauman vuosiin. Varmaan kaikki oleellinen näistä asioista tulee kerrotuksi.

Saiman ja Vihtorin työllä on ollut merkitystä ennen kaikkea eteläisen Satakunnan ja Rauman elinympäristön dokumentoijina. Mutta kumpikin oli omalla tavallaan myös todellinen taiteilija: esimerkiksi muotokuvissa näkyy se, että haluttiin nähdä enemmän kuin minkä silmät pystyvät näkemään.

Vihtorilla oli myös rohkeutta sanoa, mitä mieltä hän oli modernista taiteesta: 73-vuotiaana vuonna 1952 hän paheksui Helsingissä ollutta nonfiguratiivisen taiteen näyttelyä. "Ihmiskunta on villiintynyt joka taholla, taitaa olla lopun alkua."

Näkemisellä ja ymmärtämiselläkin on siis aina rajansa: eivätpä Saima ja Vihtori hekään kaikkien mielestä ole ns. eturivin taiteilijoita.

Saima & Vihtori. Taiteilijapari Vihtori Ylinen ja Saima Tigerstedt-Ylinen. Rauman taidemuseo 2011. 95 s.

Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 17.11.2011.

Tuntemuksia luonnosta ja itsestä (P. Lilja)

Onkohan kalastaja-kirjoittaja Petri Liljan uusin runoteos ollut Porissa palkintoja jakavien konklaavien työpöydillä? Merkille pantava tämä ilmiö on. Ei meillä ole liian monta havaintojen tekijää ja niistä muille kertovaa.

Päällisin puolin syntyy tunne, että nämä runothan ovat vanhaa kauraa. Tällaisia kirjoittelivat ennen 16-vuotiaat jotka eivät tienneet mitään elämän tuskasta, mutta aavistivat että sellainen on olemassa.

Mutta Liljan runoelma (vaikka kyse on monista runoista, ne muodostavat selvästi yhden runoelman) on enemmän. Kyse on elämänkokemuksesta, jossa ei vain luonto vaan ihmisten kohtaaminen on saanut aikaan värinää, säpinää ja tarpeen huutaa jotakin julki.

Minulle näiden runojen ääressä tulevat mieleen eräät Andrei Tarkovskin elokuvat. Vaikka maailmassa onkin paljon käsittämätöntä ja vaikka kauneudessakin on ihan liikaa selittämätöntä, pariin oleelliseen asiaan meistä jokainen voi vaikuttaa: ymmärrykseen ja anteeksiantoon.

Lilja on aidoimmillaan kertoessaan omista kokemuksistaan. Lainatut tarinat Kap Hornista ja purjelaiva-aikojen eivät säväytä samalla tavalla.

Kyse ei ole vain havainnoista, vaan taidosta jalostaa nähty ja koettu muutamaksi sanaksi. Runoteoksiin voidaan suhtautua vähätellen senkin vuoksi, että sivuja ja sanoja on vähän. Se on aivan väärä asenne. Samalla asenteella kuvataiteesta voitaisiin sulkea pois kaikki teokset, joiden fyysinen mitta on alle 15 kertaa 15 senttiä!

Meri ja meren äärellä elävän kokemukset ovat yksi Liljan teoksen teemoista. Perusporilaista siis tämäkin. Saaremme, mahdollisuutemme olla avomeren äärellä ovat läsnä. Se on perusporilaista, mutta sen kokemiseen pitäisi tarjota useammin ja useammalle porilaiselle mahdollisuus.

Petri Lilja ei ole nuori, joten häntä ei voi palkita Porin päivänä nuorena porilaisena, eikä hänen tekstinsä ole puhutellut kaupunkilaisia laajasti, joten hän ei voi saada Pori-palkintoa. Mutta jos olisi olemassa Porin kirjallisuus- tai kulttuuripalkinto, sellaiseen hän olisi jonakin päivänä ehdottomasti oikeutettu.

Yritin edellä perustella: kyse ei ole vain sanoista, vaan myös tunteista ja kokemusten jalostamisesta.

Petri Lilja: Viimeiseen uneen. Mediapinta 2011. 80 s.

Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä.

Pakinanomaisia kolumneja (O. Qvist)

Kirjoittajan kustantamat omien, aikaisemmin jossakin jo julkaistujen tekstien kokoelmat eivät ole mikään uutuus. Vaikka monet sanat sanotaan tässä ja nyt ja tämän päivän asioista, yllättäen niillä näyttää olevan elämää pidemmältikin.

Tämä koskee myös harjavaltalaisen Ossi Qvistin pakinoiden (ja runojen) kokoelmaa. Paikallisissa lehdissä, myös Satakunnan Työssä, alun perin ajankohtaisiksi kannanotoiksi ja asioiden valaisuiksi tarkoitetut tekstit mainitaan kirjan nimessä  pakinoiksi, mutta ihan siitä ei perinteisessä mielessä ole kyse. Nämä ovat ajankohtaisia kirjoituksia, joille on suotu hieman pidempi elämä. Pakina minun maailmassani on juttu, joka elää suorastaan ajattomasti.

Juuri ajankohtaisiin asioihin tarttuminen on Qvistin vahvuus. Tätä hän on tehnyt useiden eri lehtien avustajana. Vaikka jotkut ovat nähneet närää siitä, että miehellä on mielipiteitä, kuvitelkaa nyt: ilman mielipiteitä Ossi Qvist ei olisi koskaan sanonut yhtään mitään eikä julkaissut tätä kirjaa. Miehelle pitää nostaa hattua, kotsaa, myssyä, mitä nyt sattuu päässä olemaan.

Tietenkin osa tällaisista teksteistä vanhenee nopeammin kuin muut. Teoksen toimittaja Markku Koivisto olisi tästä näkökulmasta voinut käyttää hieman terävämpää harkintaa. Koska tekstejä on ollut valittavaksi paljon, toisinkin olisi voinut valita. Toisaalta olisi ollut mahdollista typistää joitakin juttuja niin, että liiaksi ajankohtaan sidotut kohdat olisivat jääneet pois.

Runojen merkitystä en ymmärrä muuna kuin välipaloina: runoutta ne eivät varsinaisesti ole. Tekijän hauskojen piirrosten tapaan ne yrittävät keventää kokonaisuutta. Ehkä ne olisi voinut korvata muutamalla piirroksella?

Ossi Qvist: Torilla tavataan. Pakinoita Satakunnasta. 2011, 124 s.

Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 17.11.2011.

Mediajulkisuutta taustapeilissä (B. Bäckström)

Taas yhdet muistelmat! Niitä monet lukevat, ja varmaan siis jokainen uusi muistelmateos löytää lukijoita.

Tällä kertaa kirja antaa eniten heille, jotka ovat seuranneet suomalaista mediaa 1960-luvun alkupuolelta lähtien ja jonnekin 1990-luvulle saakka. Helsingissä eri toimipaikoissa parturina  elämää nähneen Bäckströmin kertomalla on merkitystä monessa mielessä. Ei vain ajakuvina, vaikka toki se on eräs pääasia.

Jo kirjan kuvaliite paljastaa, että monenlaisia julkkiksia (miehiä) on ollut Bror Bäckströmin asiakkaina. Sattumalta ja joskus ihan tieten hän on tutustunut ihmisiin, jotka ovat muille kansalaisille tulleet tutuiksi etupäässä vain television (ja iltapäivä- ym. lehtien) välityksellä.

Poikkeuksena moniin muihin vastaaviin kirjoihin tässä onkin lopussa henkilöhakemisto. Voihan muistelmia lukea näinkin: katsoa ensin, keistä henkilöistä kirjoitetaan, ja valikoida paloja sieltä ja täältä.

Mutta kirjassa on myös ns. isoja kokonaiskertomuksia. Yhdestä näkökulmasta se valottaa oman alan yritystoiminnan vaiheita pääkaupungissa. Toisaalta tulee esiin se, miten erilaiset poliittiset ym. muodit ja tykkäämiset ovat vaikuttaneet julkisen Suomen muutoksiin. Tukkamuoti on ollut tärkeä, mutta sittenkin vain yksi pieni sivuasia siinä isossa muutoksessa, jota puolen vuosisadan aikana on eletty.

Jossakin määrin parturi uskaltaa sanoa, että hänkin on voinut vaikuttaa koko maan tai ainakin sen joihinkin poliittisiin päätöksiin. Kansalainen, joka on asiakassuhteessa tavannut niin paljon vaikuttajia, on tietenkin ollut paremmassa asemassa sanomaan mielipiteensä kuin se kuuluisa mökin mummo.

Joidenkin tunnettujen henkilöiden yksityiselämästä kertoessaan Bäckström ampuu niin sanotusti yli liikaa maaliin eli paljastaa asioista, jotka eivät välttämättä tällaista julkisuutta ansaitsisi. Tilanne on samantapainen kuin joskus iltapäivälehtiä lukiessa. Tietosuojavaltuutettumme vahtii, sitä, mitä kansalainen saa tietää oman isoisänsä tekemisistä, mutta samaan aikaan iltapäivälehdissä vatvotaan Timo T. A. Mikkosen terveys-, perhe- ja taloudellisia asioita.

Bror Bäckström, toim. Jorma K. Meller: Parturin tuolista. Tarinoita lööppijulkisuuden takaa. Minerva Kustannus Oy 2011, 306 s.

Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 8.12.2011.

Tosiunia ovat painajaisetkin (V. Haakana)

Kyse on unista. Ei niiden tulkinnasta, vaan ihmisen tulkinnasta sen kautta, miten tämä olento päivällä näkee muuta ja yöllä unia.

Vanha ja viisas Veikko Haakana (s. 1923) kirjailija lähestyy aihettaan yksinkertaisella tavalla. Ihmisen aivoissa tapahtuu asioita. Ne ovat nähdyn, kuullun, haistetun jne. heijastumaa, mutta ne ovat myös kaikkien kokemusten synnyttämää jotakin aivan uutta. Yksi ajatus synnyttää toisen, uni synnyttää toisen unen – ja aamun tullen sekin voi synnyttää uuden idean.

Samalla kun Haakana puhuu rauhallisella äänellä unistaan, hän kuvaa elämäänsä maailmaa. Vaikka siinä on tapahtunut ikäviä, jopa sielua piesseitä asioita (kuten rakkaan koiran kuolema murhamiehen käsissä), unien tulkitsema elämä on kuitenkin omalla tavallaan täydellinen.

Kyse on kolmesta eri tapahtumaketjusta. Itse olisin aloittanut niistä ja jättänyt yleisen pohdinnan viimeiseksi. Haakana tekee toisin. Johdateltuaan lukijan aihepiiriin hän kävelyttää meitä metsässä monin erilaisin kuvin, ja sitten joudummekin keskelle painajaisia. Nekin ovat ihmiskunnan "yhteistä omaisuutta". Kuinka moni onkaan Haakanan tavoin joutunut painajaisten keskelle sodan vuoksi! Rintamamiehen kokemukset ovat vahvasti majoittuneet tajunnan unennäkemisen kerroksiin.

Mutta sitten on paluu kotiin. Vanhan kunnon ajan tarinoiden tapaan Haakana kuljettaa lukijansa sinne, mistä on lähdettykin. Tuskin on mitään syvemmin koettua kuin lapsuudenkoti, koti ylipäätään. "Maan päällä paikka yksi on..." ja "...paikkaa armaampaa päällä maan ei olla voi...", niinhän lauluissa kerrotaan. Kirjoittajalle unessa koettu kotiinpaluu on vielä enemmän.

Haakanan laaja tuotanto on omituisella tavalla jäänyt syrjään suomalaisen kirjallisuuden pääpuheenaiheista. Ikävä kyllä tulee mieleen, että olisiko syynä asuinpaikka: Parikkalassa syntynyt (Raumalla seminaarin käynyt) kirjailija on asunut yli 50 vuotta Lapissa. Eihän sellainen voi olla Helsingin hienostolle mikään kirjailija. Mutta mitä kertovat yli 40 teosta ja paljon lukijoita?

Omakin kokemus asiasta on. Tajusin Haakanan olevan suomalainen kirjailija vasta joulukuussa 1980 – Riiassa. Anna Žīgure kertoi kääntävänsä teosta Anteri, Lapin poika. Ehkä asetelma, siis etäisyys pääkaupunkiin (niin Riika Moskovasta kuin Lappi Hesasta) ja kulttuurierot (saamelaisten etäisyys etelän lantalaisista ja Latvian maaseutulaisten etäisyys NKP:n puolue-eliittistä) ja myös tietty eksoottisuus olivat painaneet vaa´assa.

Tämä oli jo ihan muuta kuin asiaa unista. Mutta Haakana ansaitsee kiitoksen tuosta muustakin!

Veikko Haakana: Unien kirja. Karisto 2011. 200 s.

Juttu on Satakunnan Työssä 20.12.2011 ja myös Kansan Uutisten Verkkolehdessä (www.kansanuutiset.fi).

Hirvet, autot, alastonmallit (J. Aho)

Tuntuu oudolta kirjoittaa teksteistä, jotka on kirjoitettu ja julkaistu yli tai vähän alle sata vuotta sitten. Juhani Aho? Hänen syntymästään tuli tänä vuonna kuluneeksi 150 vuotta.

Tätä ajan kaukaisuutta vasten tuntuvat "liian tutuilta" monet näistä novelleista, joita kirjailija itse kutsui lastuiksi. Ne ovat novellin, esseen ja pakinan välimaastossa ajatusta etsiviä kirjoituksia, jotka aikanaan on ensin nähty sanomalehden palstoilla.
Sanotaan, että sanomalehti vanhenee päivässä ja kelpaa sitten vain viriksi tai kääreeksi. Ahon tekstit taistelevat menestyksellisesti väitettä vastaan. Mitenkähän on nyt: kuinka moni tämän päivän teksteistä merkitsee ihmisille jotakin sadan vuoden kuluttua?

"Ensimmäinen onkeni" on Ahon lastu, joka on ollut koulujen lukukirjoissakin. Se on tuttua ja turvallista kerrontaa. Tämä ja muut 29 lastua kertovat hyvin monipuolisesti maailman menoa tarkkailleesta ja kommentoineesta kirjoittajasta.  Juhani Niemen valitsema kokoelma todistaa, että Aho oli monipuolisuudessaankin mestari. Hän keskittyi lähinnä yhteen asiaan: kirjoittamaan hyvin siitä, mikä kulloinkin kiinnosti.

Aho kirjoitti perhokalastuksesta, polkupyöräilystä, yhdistystoiminnasta, autoilusta ja hirvistä (sata vuotta sitten!) ja arjen puuhista. Hän kirjoitti matkakertomuksia, filosofisia pohdintoja ja omalla sydänverellään siitä, miten kokee elämän virran voiman ja pysähtymisen, kuten tapahtuu hänen viimeisessä julkaistussa novellissaan Tulivuori sammuessaan.

Aho lienee ensimmäisiä, jotka omasta sukupolvestaan kirjoittivat rohkeasti taiteen vapauden puolesta maan suurimmassa sanomalehdessä. Kantaa ottava kirjoitus Taiteilija, joka oli maalannut paljaan naisen on ajan murroksen kuvaus, vaikka onkin näennäisesti kertomus yhden nuoren miehen epäonnisesta kihlautumisesta.

Tämän kertomuksen äärellä ihmettelen sitä, että 2010-luvun feministitutkijat eivät ole 1900-luvun alun moraalikeskusteluja tutkiessaan noteeranneet Ahoa. Olisi kannattanut noteerata. Vai onko vika ja virhe siinä, että J. Aho oli mies?

Valikoiman monipuolisuus kertoo kirjoittajasta, mutta se on myös pikalukemisen aikakauden lukijalle tehty hyvä palvelus. Tämä Juhani Aho ei maistu puulle, vaikka kirja onkin siitä tehty.

Juhani Aho: Tulivuori sammuessaan ja muita lastuja. Toimittanut ja esipuhe Juhani Niemi. Karisto 2011. 214 s.

Juttu on Satakunnan Työssä 20.12.2011 ja myös Kansan Uutisten Verkkolehdessä (www.kansanuutiset.fi).

Aitoa maalaiselämää (L. Keitaanpää)

Kukaan, jolla on muistoja 1940- ja 1950-luvuilta, ei voi tämän kirjan luettuaan sanoa, että ei ollenkaan ymmärtänyt mistä oli puhe.

Kyse on nimittäin tutun ja luotettavan tuntuisista muistelmista, tosi muistoista. Ne Liisa Keitaanpää on jalostanut kertomukseksi kokemäkeläistytöstä. Naiseksi kehittyvän Maijan havainnot ja myös se, mitä muut, pääasiassa aikuiset puhuvat, se on elämän menon keskiössä aamuista iltoihin. Nautin esimerkiksi siitä, miten kirjoittaja kuvaa vuorokauden- ja vuodenaikojen vaikutusta ihmiseen.

Toki kokemuksiin kuuluvat myös elämän ehdot, jotka eivät maaseudun työläisperheessä ole olleet sen kummoisemmat kuin kaupungissakaan vastaavassa perheessä. Elintilan rajat toki olivat toisennäköiset. Luonnossakin tapahtui ja siitä sai elinvoimaa.

Kokemäkeläinen osaisi sanoa, miten hyvin ja osuvasti Keitaanpää maailmaansa kuvaa. Itse toisessa maalaispitäjässä hieman myöhemmin syntyneenä huomaan, että tuttua on, kovasti tuttua. Jos ei kaikki omien havaintojen perusteella, niin sitten mummon ja äidin kertomana.

Nuoren lukijan korvassa voi särähtää. Miksi näin paljon yksityiskohtia, noin tarkkaa kuvausta asioista, jotka tapahtuivat joskus ja jossakin? Mutta kannattaa lukea loppuun. Tässä ei ole kyse vain tapahtumista, vaan elämästä erityisesti. Keski-Satakunnasta maalta opiskelijaksi Suomen Turkuun, siinä on kaari, joka samalla kuvaa monta tärkeää hetkeä todellisuudessa. Suomelle ja Suomessa tapahtui tosi paljon noina parinakymmenenä vuonna.

Kirjan nimi ei mielestäni viittaa niinkään konkreettisesti maksettuihin sotakorvauksiin vaan siihen kasvuun, joka alkoi kotirintamaoloissa ja joka kehittyi rauhaan palaneen, mutta jälleenrakennuksen monenlaisia kasvukipuja kokeneen maan sydämessä. Korvauksia maksettiin myös henkisesti.

Keitaanpään kuvaus on elävää ja hänen henkilönsä hengittävät, vaikka heitä joskus henkisesti ahdistaakin. Kyse ei ole, kuten yritin korostaa, vain historiasta ja Satakunnasta, vaan erään ajan elämän tosi kuvauksesta.

Liisa Keitaanpää: Sotakorvaustyttö. Turbator 2011. 307 s.

Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 20.12.2011.

Perussuomalaista kiistapuhetta (J. Ahvio)

Pamfletteja eli kiista- ja mielipidekirjoituksia syntyy aina, kun ilmassa leijuvat keskustelut käyvät kuumana. Ei siis ihme, että varsinkin viime eduskuntavaalien aikaan ja jälkeen virinnyt uusi "perussuomalaispuhe" on päätynyt myös kirjamarkkinoille.

Sato ei kutienkaan ole ollut kovin runsas, ja analyyttiset pohdinnat odotuttavat vielä itseään. Mutta kiistakirjoituksia on helppo koota nopeasti, ja näin on tehnyt teologian tohtori Juha Ahvio. Selkeä on hänen linjansa, mutta useimpien kiistakirjoitusten tapaan hänen tekstilleen ei voi ennustaa pitkää historiallista ikää.

Ahvio kulkee samoja latuja kuin oikean laidan sananjulistajat häntä ennen. Kun nyt ei voi pelotella kommunismilla, Ahvio pelottelee punavihreydellä, islamin ja "seksuaalisen sekoilun" vaaroilla. Monilla sivuilla tuntuu, että kirjoittaja ampuu 359 asteen kulmassa (sen yhden asteen hän säästää omalle vaatimattomalle persoonalleen).

Ajatusvirta kulkee sinne tänne. Yksi lähtökohta on viime kevään vaalitulos. Sen pohjalta Ahvio on toivonut kokoomuksen ja perussuomalaisten (ja heitä myötäilevien) liittoa, jolla olisi tehty nyrkiniskuloppu sosialidemokratiasta, punavihreydestä, "hyvinvointivaltiososialismista" ja ylipäätään kaikesta siitä, mitä Suomessa on sodan jälkeen rakennettu.

Tähän perspektiiviin Ahvio liittää jyrkän näkemyksensä islamin ja kristinuskon vastakkaisuudesta. Hän ei pidä mitenkään mahdollisena, että nämä yhden ja saman jumalan uskonnot voisivat elää rauhassa tai edes rinnakkain. Ahvio julistaa sotaisen ristiretken oppia, islamilaisten eristämistä (ja rivien välissä karkottamista) kristittyjen yhteydestä.

Kirja on surullista, mutta myös opettavaa luettavaa. Suomessa on nousussa äärioikeistolaisten perillisilmiö, johon kuuluu perussuomalaisista ainakin sen oikeistolainen osa. Ahvion tapaan monet eivät häpeä mielipiteitään. Se ei ole pahinta: vielä vaarallisempaa on, että niistä ei käydä tarpeeksi keskustelua.

Tällaisia poliittisia pamfletteja kannattaa kuitenkin lukea myös niin, että vertaa ajatuskulkuja todella tapahtuviin asioihin. Esimerkiksi Unkarin taloudellinen ahdinko, joka on seurausta mm. oikeistolaisesta talouspolitiikasta, ei varmasti helpottuisi Juha Ahvion neuvoista.

Kristillisyydelle Ahvio tekee karhunpalveluksen. Lisää tällaisia puheita (ja eräiden kristillisdemokraattien sekoiluja), ja kirkkokuntiemme vetovoima heikkenee edelleen.

Juha Ahvio: Minne menet, Suomi? Kuva ja sana 2011, 111 s.

Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 15.12.2011.

Amerikkalainen vasemmistonäkökulma (T. Judt)

Maailman ja ihmisten käy huonosti – vai käykö? Teoksen nimi tarjoaa mustempia pilviä kuin itse teksti. Amerikkalaisen (alun perin britin) sosialidemokraatin Tony Judtin analyysi maailmasta ja persoonalliset pohdinnat työntyvät eteenpäin voimalla, joka perustuu uskoon ihmisten kykyyn tavoittaa vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Tony Judt luottaa nuorisoon.

Kirjan pääasiallinen anti koostuu maailman tilan kuvauksesta ja analyysistä sekä sen pohdinnasta, miten länsimaisten yhteiskuntien pitäisi mennä eteenpäin. Judt myöntää, että tehtävät ovat erittäin haastavia: monesta eri syystä ei ole kovin palkitsevaa pohtia epäoikeudenmukaisuuksien perimmäisiä syitä ja ehdottaa sitä, miten ongelmat ratkaistaan.

Kirjoittajan pohdinnat sosialidemokratian mokista on helppo allekirjoittaa. Aivan oikein Judt tekee selväksi, että Tony Blairin kaltaiset poliitikot työnsivät rattaita allikkoon. Jopa monet sosiaalisesti ajattelevat porvarit ovat olleet toimissaan inhimillisempiä.

Amerikkalainen näkökulma ravitsee kirjaa: Judt osaa verrata asioiden tilaa ja kehitystä Atlantin molemmilla puolilla. Hänellä on myös globalisaatiosta viisasta sanottavaa. Hyvin vasemmistolaisittain hän huomauttaa, että kuvitelma valtioiden korvautumisella jollakin ihmeaineella (globalisaation vaikutuksesta) on paljastunut keisarin uusiksi vaatteiksi. Kansainväliset suuryritykset eivät ole kuin maapallon pinnalla ravinteita imevä ilmiö, se ei tee valtioita tarpeettomaksi. Ihmisten hyvinvoinnin turvaaminen on edelleen valtioiden ja siis poliitikkojen vastuulla.

Judtin näkökulmista monet herättävät ajatuksia. Esimerkkinä esitetty rautateiden asema koko yhteiskuntaa palvelevana toimijana panee ajattelemaan, että kaikkea ei todellakaan voi yksityistää – tai jos voidaan, niin seuraukset voivat aivan muuta kuin mitä yksityistäjät kuvittelivat.

Marxia kirjoittaja ei ole lukenut kovin luovalla tavalla, sen sijaan lempisiteerattua John M. Keynesiä huolellisemmin. Tässä ei olisi huomautettavaa muutoin, mutta kyllä 2000-luvun kapitalismi- ja markkinatalousarvioinneissa on 1800-luvun sosialistisilla tutkijoilla edelleen vahva paikkansa. Maailmaahan ei ole luotu tässä ja nyt. Kuten Judt itse huomauttaa, emme saisi unohtaa sitä, miten tähän kaikkeen on tultu.

Tony Judt sai saneltua kirjansa tekstin hieman ennen kuolemaansa keväällä 2010. Siinä on äänenpainoja, joiden kuvittelen elävän tämän hetken mielenosoitusten kylteissä eri puolilla Yhdysvaltoja. Suuryritysten vapaa mellastus, kuvittelu että vain markkinavoimat ratkaisevat asiat sekä tuloerojen jatkuvan kasvun mukanaan tuomat ongelmat huolettavat kirjoittajaa.

Judt varoittaakin jatkamasta politiikkaa, jolla harkitsematon yksityistäminen, suuryritysten mellastava globaali valta ja tuloerojen kasvu saavat jatkua. Yhdysvaltojen mielenosoituksissa on tuotu esiin tuloerojen tasoittamista, suuryritysten ja pankkien vallan rajoittamista sekä paikallisten yritysten merkitystä vaihtoehtona globaaleille riistäjille.

Pohtiva ja siksi esimerkillinen vasemmistolainen näkökulma antaa virikkeitä yhteiskunnalliseen keskusteluun. Uuden testamentin Galatalaiskirjettä mukaillen: "Ei tässä ole amerikkalaista, eurooppalaista eikä aasialaista, ei orjaa eikä vapaata, ei miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä köyhyydessä ja rikkaudessa, taloudellisen ja muun hyvinvoinnin jakamisen suuressa vaikeudessa".

Tony Judt: Huonosti käy maan. Tutkielma nykyisestä surkeudestamme. Suomennos Petri Stenman. Like Kustannus Oy 2011. 235 s.

Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä.

Vastarinta tekee ihmisen (S. Hessel)

Suppea, kuitenkin kolme erillistä painavaa tekstiä sisältävä julkaisu huutaa kansikuvaansa myöten, että ihmisen ei ole syytä alistua mihin tahansa. Kyseessä on yhdestä näkökulmasta perustelua sille, miksi osoitetaan mieltä pääoman ylivaltaa, suuryrityksiä ja kansalaisten taloudellista epätasa-arvoa vastaan.

Itse Stéphane Hessel, saksalaissyntyinen ranskalainen, on yli 90-vuotias politiikan veteraani. Hän on monen muun ohella saanut olla mukana sodan jälkeen laaditun YK:n ihmisoikeusjulistuksen kokoamisessa.

Paavo Arhinmäki muistuttaa teoksen esipuheessa, että nykyinen vastarinta erilaista epäoikeudenmukaisuutta vastaan on erilaista kuin esimerkiksi sota-aikoina. Kansalaisten oikeat viholliset ovat piiloutuneina esimerkiksi globaalien järjestelmien verkostoon. Pääoma ja sen valta tulee pystyä tekemään näkyvämmäksi, jotta sen valtaan voidaan puuttua.

Myös Karri Miettinen (Paleface) sanoo olevansa raivoissaan, siis mukana vastarinnassa. Hän tosin keskittyy vain Palestiinan ja Israelin tilanteeseen, josta ei näin vähillä riveillä voi sanoa mitään perusteellista.

Mutta entä itse Hessel? Hän kirjoittaa pitkän kokemuksen varassa, että ihmisen on suututtava epäoikeudenmukaisuuden, totalitarismin ja alistamisen edessä – ja suuttumuksen on johdettava toimintaan, vastarintaan.

Niinpä välinpitämättömyys on asenteista pahin. Se ei ole oikeasti ihmisen asenne ollenkaan. Sen sijaan tarvitaan rauhanomaista kansannousua ja kansanliikettä, koska maailma ei ole missään muodossa valmis.

Kirjasen lopussa julkaistu ihmisoikeuksia yleismaailmallinen julistus kannattaa lukea hitaasti ja huolella: siihen on kiteytetty se, minkä puolesta vastarintaan tulisi käydä. Pelkkä vastustaminen kun ei johda mihinkään, tarvitaan positiivisia tavoitteita ja päämääriä.

Stéphane Hessel: Vastarintaan! Suomentanut Pirjo Thorell. Atena 2011. 64 s.

Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 15.12.2011.

Ei tuuliviiriajattelua (E. Alenius)

Runsas 35 vuotta sitten maailman eräässä mahtavimmassa maassa tämän ajattelijan ja yhteiskunnallisen vaikuttajan kirjoituksiin suunnattiin molotovin ammuksia, joilla haluttiin osoittaa miespoloisen kyvyttömyys ymmärtää maailman tilaa ja kehityksen suuntaa.

Nyt, kun Neuvostoliittoa ei ole ollut 20 vuoteen ja kun maailman tila on kehittynyt vajavaisesti, sosialisti Ele Aleniuksen ei tarvitse edelleenkään käännellä takkiaan eikä hävetä aikaisemmin kirjoittamiaan näkemyksiä.

Toki hän on edennyt maailman tilan arvioinneissa askelia eteenpäin. Kapitalismin, vapaan markkinatalouden ja globalisaation kehitys on tehnyt hänestä positiivisella tavalla ajattelevan, mutta suurimmat epäkohdat huomioon ottavan kriitikon.

Alussa mainitun Moskovasta organisoidun kritiikin vastapuolena on se, että ei Aleniusta oikein ole ymmärretty kotimaassakaan. Hänen ajatuksilleen ei osata antaa sitä arvoa, mikä niille kuuluu. Suomalaisessa mediassa ja yhteiskunnallisessa tutkimuksessa maailman tilan arvioinnit ovat kovin mauttomia ja värittömiä verrattuna siihen, mihin esimerkiksi tässä kirjassa kehotetaan.

Aleniuksella on monia tärkeitä huomioita. Yksi niistä on, että kylmän sodan päättymisestä ja Neuvostoliiton romahduksesta tehtiin lännessä myös aivan vääriä johtopäätöksiä. Alettiin elää ikään kuin olisi päästy ongelmista. Talouden kriisit, sosiaalinen ja muu riisto sekä kansainvälinen eriarvoisuus kertovat joka päivä, että emme elä paratiisissa emmekä taida olla sitä kohti menossakaan.

Kirjoittaja arvostelee perustellen myös sitä, että talouden maailma nähdään yleensä vaihtoehdottomana. Ihmisille puhutaan ikään kuin olisi vain yksi totuus ja yksi tapa kehittää taloudellisia ja poliittisia rakenteita. Äärimmillään tämä näkyy siinä uudessa ristiretkessä, jolla ns. länsimaista demokratiaa ja kapitalismia viedään kehitysmaihin.

Aleniuksen kirja on ajatuksia herättävä. Kehotus miettiä kokonaisuuksia ja kehityksen suuntia on ravitseva. Ainoa iso huomautus tekee mieli esittää siitä, että kovin paljon konkreettista ei esitetä. Ei ole pohdintaa siitä, miten päämääriä kohti kuljettaisiin.

Alenius näyttää luottavan ehkä liiaksi suurten kokonaisuuksien kykyyn hoitaa asioita. Toisaalta demokratia kuitenkin edellyttää, että päätöksenteko pysyy tarpeeksi lähellä ihmisiä.

Ele Alenius: Maailmanhistorian suuri käänne. Like Kustannus Oy 2011. 182 s.

Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 15.12.2011.

Puusta tuli elinkeino (M. Kuisma)

Aluksi oli tukkeja ja tervaa, myöhemmin jalostetuimpia puutuotteita, faneeria eli vaneria ja myöhemmin selluloosaa ja paperijalosteita.

Näinhän se meni, mutta itse tarina on monipolvinen ja mielenkiintoisempi kuin ison linjan yhteenveto.

Siinä vaiheessa, kun Suomessa kaadetut ja sahatut puut ja varsinkin niistä tehdyt jalosteet alkoivat käydä kaupaksi muualla Euroopassa, silloin Suomessa ymmärrettiin, että tässähän on kelpo elinkeino. Siihen alettiin sijoittaa pääomia, syntyi sahoja, verstaita ja tehtaita. Aluksi tuhannet, myöhemmin kymmenet tuhannet saivat suoraan tästä elinkeinosta jokapäiväisen leipänsä.

Markku Kuisman kuva tapahtumista on välillä melkeinpä jännityskertomus, vaikka hyvin vähän tapahtui sattumalta. Valtion rooli oli suuriruhtinaskunnassa tämän elinkeinon kehittämiseksi merkittävä, vaikka toisaalta juuri pääomia ja tietotaitoa yrittämiseen sijoittaneet yksityiset laittoivat bisneksen pyörimään. Varsin monet mukaan tulleet olivat ulkomaalaisia, siis maahanmuuttajia.

Kuisman valitsema näkökulma ja aikajänne keskittyy sahateollisuuteen. Hän muistuttaa, että 2000-luvun Suomessa sahataan lankkua ja lautaa vuosittain 10 kertaa enemmän kuin höyrysahojen läpimurron aikaan 1870-luvulla. Miten monta kertaa ala onkaan tuomittu auringonlaskun alaksi, mutta porskuttaa se silti.

Mutta sahoja ja muita puunjalostusteollisuuden tehtaita suljetaan, moni menettää työpaikkansa. Tällä vuosikymmenellä on kerran jos toisenkin pähkäilty, löytyisikö metsästä kuitenkin vastaus toimeentulon ongelmiimme. Löytyisikö sieltä "uusi Nokia"?

Sahateollisuuden kasvun myötä kehittyi Suomessa infrastruktuuri. Kuisman kuvaus rautateiden ja Saimaan kanavan rakennusvaiheista kannattaa pitää mielessä: tällä infrastruktuurilla on nytkin merkitystä, kunhan vain pidämme sen kunnossa. Liian monta ratakilometriä on päästetty rappiolle.

PS. On pakko korjata painovirhe: Porissa ei ollut Lyllylän, vaan Lyttylän kartano (jonka maille perustettiin laivaveistämö 1800-luvun alussa).

Markku Kuisma: Saha. Tarina Suomen modernisaatiosta ja ihmisistä jotka sen tekivät. Siltala 2011. 235 s.

Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä.

Valtapeliä toimittajan silmin (R. Korhonen)

Mitä mielenkiintoista muka oli vuosikymmenessä 80-luvun puolivälistä eteenpäin? Kansan Uutisten pitkään asioita seurannut ay-toimittaja Risto Korhonen todistaa, että hyvinkin paljon.

Sattuma tai ei, ennustajan lahjoja on tuskin Korhosellakaan, mutta teoksen sisältö sopii paremmin kuin hyvin pohdittavaksi juuri nyt, kun Vasemmistoliitto on (taas) hallituksessa.

Tästä aiheesta tulee ennen kaikkea mieleen, millaisen trauman jotkut, jopa puolueen johtoon kuuluvat, ovat saaneet edellisestä hallituskaudesta. Siihen päätyminen on yksi kirjan johtolangoista. Trauma on kummallinen: asioista puhutaan edelleen liikaa ikään kuin Vasemmistoliitto olisi pääsyyllinen sen hallituksen karkeimpiin virheisiin johon se osallistui.

Teoksen perusaineisto on vuosina 1985–1995 työmarkkinapolitiikassa tapahtuneet perusfaktat sekä keskeisten vaikuttajien haastattelut. Työmarkkinajärjestöjen johtohenkilöiden muistikuvien varassa etenevä kerronta tuottaa paikoin jopa jännitystä, mutta ei mitään suuria sensaatioita. Tulee todistetuksi, että järjestöt saavat jäsentensä puolesta aikaan myös sellaista, millä on pitkäaikaista merkitystä, vaikka tehty ei pääsekään iltapäivälehtien lööppeihin.

Kyse on ollut valtakunnallisten ammatillisten ja työnantajajärjestöjen neuvotteluista, mutta yksilötasolla tietenkin elävien ihmisten kohtaamisesta. Korhonen asettaa nämä prosessin eri tasot fiksusti rinnan niin, että jokainen ymmärtää miten jopa henkilökemia on vaikuttanut asioihin.

Teoksessa jää hieman kaipaamaan kirjoittajan omia havaintoja ja näkemyksiä. Kun tietää hänen seuranneen asioita hyvin läheltä, tajuaa asiantuntemuksen voiman, mutta samalla olisi odottanut lisää henkilökohtaisia havaintoja.

Korhosen kirja on esimerkki siitä, miten lähihistoriaa, siis aikaa vapaana Supon arkistoista ja muusta "raskauttavasta materiaalista", voidaan valottaa asiantuntemuksella ja muistin tarjoamalla tuoreudella.

Vasemmistoliiton uutta hallitustaivalta ajatellen kannattaa miettiä mitä, miksi politiikassa yleensä ollaan mukana. 1980-luvun ay-johtajat näkivät asian niin, että pitää vaikuttaa siellä missä asioista päätetään.

Risto Korhonen: Hakaniemen voimavuodet. Valtapeliä ay-liikkeessä 1985–1995. Otava 2011. 224 s.

Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä.

Paljon melua Tiitisen listasta (A. Rusi)

Jos jostakin on puhuttu, vouhotettu, arveltu, päivitelty ja paheksuttu, niin kyseessä on tämä Tiitisen lista.

Siis lista, jota juuri kukaan ei tunnusta nähneensä ja josta puhuminen on yleensä 99-prosenttisesti spekulaatioita ja loppu 1 prosentti mutu-tuntumalla annettua tietoa.

Paljon pidemmälle totutusta ei pääse edes Alpo Rusi, vaikka niin hän kuin kustantaja antavat ymmärtää, että uusi teos olisi jonkinlainen syksyn uutispommi. Sitä se ei ole. Se ei ole edes lähihistoriaa parhaasta päästä. vaan eräs esimerkki persoonallisuushäiriöstä, jolla selitetään muiden pahat teot ja omat hyvät aavistukset antamatta kuitenkaan kovinkaan paljon pitäviä todisteita.

Jo kirjan nimi paljastaa, että kirjoittaja ei täysin ole tiennyt, mitä on tekemässä. Kirja ei sisällä Tiitisen listaa (siis jossakin kassakaapissa olevaa, amerikkalaisilta tiedustelulähteiltä saatua luetteloa suomalaisista DDR:n eli Stasi-vakoojista).

Mutta kyllä Rusilla on ollut ihan vakava pyrkimys ja paljon hyvää aineistoa. Jälkimmäisen suhteen hän vain on ollut ylimielisen kaikenhyväksyvä: mitä kopan pohjalta on löytynyt, se kaikki on kelvannut todisteeksi joidenkin suomalaisten epäisänmaallisuudesta. Ennen kaikkea Kalevi Sorsan, jonka Rusi julkistaa melkeinpä päävakoilijaksi tai ainakin apulaisbelsebuubiksi.

Ehkä ongelman ydin onkin aineiston laajuus, lippusten ja lappusten liian suuri määrä? Kesämökillä ei ole riittänyt aikaa eikä avustajia niiden lajitteluun. Rusi ei ole siis osannut keskittyä oleelliseen. Hän antaa ymmärtää, että Länsi-Saksassa jonkinlaista vakoilutyötä tehnyt, Itä-Saksasta lähetetty suomalainen olisi ollut Suomelle vaarallinen henkilö. Tässä ja joissakin muissakin kohdin lukijan on pakko kysyä itseltään: miten paljon voi paisutella asioita, joilla oli kyllä merkitystä  vuosikymmeniä sitten, mutta jotka nyt näyttävät historian kuriositeeteilta?

En silti kiistä, että eikö tällaisellakin tutkimisella olisi merkityksensä. Mutta kun Alpo Rusi itse oli syyttömänä epäiltynä vakoilusta, nyt hän on antanut katkeruuden liiaksi värittää sanomisiaan.

Alpo Rusi: Tiitisen lista. Stasin vakoilu Suomessa 1960–1989. Gummerus 2011. 411 s.

Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 24.11.2011.

Naiset varhaiskristillisyydessä (A. M. Laato)

Kristinuskon esihistoria, ensimmäiset vuosisadat, on erittäin kiintoisa vaihe Euroopan historiassa. Vaikka siitä on kirjoitettu paljon, tuntuu että kaivoa ei ole ammennettu tyhjäksi. Löytyy uusia näkökulmia ja myös uusia lähteitä.

Jälkimmäisiä Anni Maria Laato ei ole käyttänyt kuin siinä mielessä, että hän lukee vanhoja kirjoituksia uudesta näkökulmasta: millaiset naiset vaikuttivat kristinuskon vakiintumiseen ja mitä he itse asiassa ajattelivat ja tekivät.

Paljon hän on löytänytkin. Jopa myöhempien aikojen naispappeuskysymykseen on tästä etsinnästä hyötyä. Kiintoisaa on, että näiden ajanlaskun ensimmäisten vuosisatojen naisten kohtalot asettuvat sitä taustaa vasten, mihin he kuuluvatkin: ei kristinusko tullut tyhjään huoneeseen, vaan ennen kaikkea kreikkalaiseen ja roomalaiseen kulttuuriin. Näin myös monet sukupuolten välisiä suhteita  koskevat seikat rakentuivat jo olemassa olleiden käsitysten varaan. Kaikkea ei luettu Raamatusta siitäkään yksinkertaisesta syystä, että kaikkea ei sieltä löydy.

Laaton kirja jättää kuitenkin kummallisen tunteen, sillä hän ei ole tajunnut yhtä oleellista perusasiaa: lukija ei todellakaan voi tietää näistä asioista ns. yhtään mitään ennen kirjan avaamista. Taustoittaminen puuttuu lähes kokonaan, monia asioita pidetään itsestäänselvyyksinä. NIitä ne ovat kirjoittajalle, eivät lukijalle.

Tähän ongelmaan liittyy se, että kirjoittaja lainaa pitkiäkin pätkiä muinaisten naiskirjoittajien tekstejä, mutta ei selitä, ei avaa eikä tulkitse. Se olisi ollut aivan välttämätöntä.

Mutta nykyajan lukija osaa tehdä kerrottujen asioiden perusteella johtopäätöksen, että jos muinaisen Kreikan ja Rooman kulttuureissa naisten merkitys olisi ollut julkisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä suurempi, se varmaan olisi lainautunut kristinuskoon, kirkkojen käytäntöihin. Toisin sanoen naisilla olisi ollut enemmän valtaa.

Anni Maria Laato: Matres ecclessiae. Kirkkoäidit. Perussanomat Oy 2011. 189 s.

Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 24.11.2011.

Arkipäivän pähkäilyä (R. Rowland Smith)

Ei ole olemassa filosofiaa ilman arkipäivän elämää, eikä monien aiheesta kirjoittavien mielestä myöskään arkipäivää ilman filosofiaa.

Mitä tämä on, tieteenalan nokan keinotekoista nostamistako? Monesti tulee, varsinkin amerikkalaisten jokapäivänselittäjien äärellä, tällainen tunne.

Mutta Robert Rowland Smith on hieman toista maata. Hän on britti. Tässä yhteydessä sillä on merkitystä. Pohtiessaan arkipäiväisten tilanteiden monimutkaisuuksia filosofisesta pohjalta hän ei aina mene yli siitä, missä aita on matalin.

Sairaus, eri sukupolvet, riitely, kaupassakäynti, monet tällaiset arkiset asiat suodatetaan läpi mietiskelyn, joka sisältää paljon tuttua, mutta myös jonkun verran omia oivalluksia.

Jotakin liian steriiliä Rowland Smithin tekstissä kuitenkin on. Hän ei loppuun saakka uskalla ottaa potilaspöydälle todella vakavia ja vaikeita elämän kysymyksiä. Esimerkiksi riitelyn ja perhe-elämän käsittelyssä olisi ehdottomasti tullut olla uskallusta puhua loppuun saakka myös eroista, luopumisesta, ja niistä myös kaikkein täydellisimmästä – kuolemasta!

Helppolukuinen kirja on. Vaikka hypitään asiasta toiseen, samalla tulee punotuksi eräänlainen juoni. Itse kullekin tekee hyvää sovittaa oman elämänsä sattumuksia tällaisen juonen sisään. Mikä sopii ja mikä ei?

Tällainen on mukavaa iltalukemista: 18 eri esseetä, joten tässä menee mukavasti yli puoli kuukautta kun joka ilta käy yhden kimppuun... ja siinä yhteydessä voi vaikka merkitä muistiin omaan päiväkirjaan, mitä ajatuksia tällainen pohdinta herättää.

Robert Rowland Smith: Aamiaisella Sokrateen kanssa. Arkipäivän filosofiaa. Suom. Veli-Pekka Ketola. Karisto Oy 2011. 200 s.

Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 1.12.2011.