sunnuntai 9. toukokuuta 2021

Tuonela odotti – mutta missä?

Antaessaan Pirkanmaan työväenliikkeen historiateoksen kakkososan nimeksi Hirmuvallan huolena vankilat ja tuonela Tampereen yliopiston tutkijat viittasivat kommunistien tiukkaan ja väkivaltaiseenkin kohteluun Suomessa ennen vuotta 1945. Lainaus on työväenlaulusta, ja sen kritiikki kohdistuu demokratian kaventamiseen, järjestöjen kieltämiseen ja poliittisesta toiminnasta langetettuihin vankeustuomioihin.

Mutta teoksessa sivutaan myös toista hirmuvaltaa, sitä jonka kynsissä vähintään kymmenet pirkanmaalaiset kommunistit joutuivat vankileirille tai teloitettiin. Se on teoksen kiinnostava sivuteema. Siitä asiasta toivoisi tehtävän syvällisempää tutkimusta.


Suomalaisilla kommunisteilla oli erityinen suhde Neuvostoliittoon. Puolue oli perustettu siellä ja sitä johdettiin lähinnä sieltä. Kommunisteille kyse oli myös esikuvasta, jota rakennettiin sellaisena jollaiseksi puolueen jäsenet ajattelivat ihannemaan olevankin. Työväen valtio, vapauden ja työn linnake.


Tämä ei ole kirja-arvostelu. Julkaisen vain huomioita, joita pian kirjan ilmestymisen jälkeen talletin liittyen teokseen ja pirkanmaalaisten kommunistien suhteeseen Neuvostoliittoon.


Teoksen sivulla 279 aletaan kuvata Neuvostoliiton kehitystä. "Stalinin mylly jauhoi noin 20 000 suomalaista kuoliaaksi, heistä suurin osa vangittiin ja teloitettiin kesän 1937 ja talven 1938 välillä." Mistä lukumäärä, mikä on lähde? Johdatus aiheeseen on raflaava eikä näy perustuvan tutkimukseen, koska sellaista tarkkaan ottaen ei ole vieläkään.


Sanonta "Stalinin mylly" on epäanalyyttinen. Se kuvaa ehkä sitä, että tekstin tekijät eivät ole tässä eivätkä muuallakaan pohtineet, miten kommunismi, johon siis myös pirkanmaalainen vasemmistotyöväki paljolti uskoi ja luotti, saattoi muuttua hirmuvallaksi ja mitä se käytännössä merkitsi.


Sivulla 280 sanotaan: "Varsinkin nuoren polven vallankumoukselliset [Suomessa] kritisoivat suorasanaisesti Stalinin järjestelmää. Nuoruuden rohkeudella he toivat kommunistien keskusteluun vaiettuja arvoja, tasavaltalaisuuden ja isänmaallisuuden." Jatkossa viitataan Kimmo Rentolaan mutta jää täysin epäselväksi, missä ja ketkä 1930-luvun lopulla kuvattua keskustelua kävivät.


Kirjassa ei myöskään tarkemmin selvitetä, millaisia huhuja ja millä tavalla Neuvostoliitosta Pirkanmaalle kantautui. Jos niitä oli, ne pitäisi pystyä jotenkin konkretisoimaan, jotta ei lähteenä olisi vain "huhuja huhuista".


Sivulla 287 palataan Neuvostoliiton todellisuuden ymmärtämiseen. Jos Leo Suonpää on 1990-luvun alussa väittänyt jotakin Tampereen maanalaisen SKP:n piirikomitean jäsenten kannoista ("… eivät sotkeneet fasismin, sosialismin ja nationalismin käsitteitä II maailmansodan alussa…"), kyse on ensinnäkin hyvin myöhäisestä arviosta ja toiseksi Suonpää puhuu käsitteistä. Neuvostoliiton todellisuus oli kuitenkin se voima, joka alkoi vaikuttaa myös Suomessa. Kuten neuvostopropagandassa, Suonpää kiertää puhumisen talvisodasta, joka oli tärkeä tekijä Neuvostoliiton ymmärtämisessä.


Sivulla 287 palataan jälleen Neuvostoliitosta käytyyn keskusteluun, mutta sitä ei tarkemmin dokumentoida. Mikä oli talvella 1938-1939 käyty julkinen keskustelu Stalinin punaemigrantteihin kohdistamasta terrorista? Ketkä keskustelivat ja millä foorumilla?


Itse luettelo terrorin kohteeksi joutuneista alkaa viisaasti sanalla "mm.", sillä luettelosta puuttuu tärkeitä henkilöitä. Kun Sandarmohissa ammutun Elo Syväsen Suomeen palanneen puolison kertomus julkaistiin vuonna 1941 (ei suinkaan vain Suomen Sosialidemokraatissa vaan myös erillisenä vihkosena), siinä paljastettiin suomalaisten kohtaloita Neuvostoliitossa. Vihkosta levitettiin aikanaan Tampereella, ja muistan pispalalaisen Sakari Selinin kertoneen, että kommunistit kieltäytyivät edes lukemasta sitä. Kummastuttaa, että vihkosta ei ole käytetty tässä kirjassa lähteenä. Onko edelleen kieltäydytty lukemasta sitä?


Palaan vielä "Stalinin myllyyn". Teoksessa puhutaan johdonmukaisesti, miten kyse oli Stalinin terrorista, Stalinin teoista. Historian tutkija ei saisi yksinkertaistaa tällä tavalla. Kyse oli turvallisuuselinten toimeenpanemasta, maan ja puolueen johdon siunaamasta laajasta terrorista. Se kohdistui puolueen jäseniin mutta myös miljooniin muihin kansalaisiin. Stalin oli tietenkin keskeinen henkilö, mutta ei niin, että vainot voitaisiin tiivistää hänen teoikseen. Jos kaikki laitetaan vain hänen nimiinsä kieltäydytään näkemästä, että kyse oli koko järjestelmälle luonteenomaisesta tapahtumasarjasta. Se oli alkanut jo vuonna 1918 eikä suinkaan 1930-luvun alussa.


Suomalaisilla kommunisteilla oli oma osuutensa näissä tapahtumissa. Koska teossarjan tämä osa päättyi vuoteen 1944, olisi ollut syytä perusteellisemmin käsitellä kysymystä Neuvostoliiton tapahtumista ja niiden merkityksestä Suomen maanalaiselle kommunismille.

Tutkijat olisivat voineet selvittää myös, kuinka laajasti vainot veivät Pirkanmaalta  Neuvostoliittoon lähteneitä. Ymmärrän toki, että hyviä lähteitä ei kirjoitusajankohtana juuri ollut olemassa. Mutta siltikin: jonkunlaisen katsauksen olisi voinut tehdä.

Edelleen voin toistaa oman toivomukseni vuodelta 2008: "Jos itse joutuisin kirjoittamaan edellä kuvatuista asioista, olisin kovin kiinnostunut löytämään eräiden paluumuuttajien mahdolliset arkistot. Heitä olivat ainakin Hannes Juvonen, Toivo Laine ja Arvi Laakso."

Hirmuvallan huolena vankilat ja tuonela. Luokka, liike ja yhteiskunta 1918-1944. Vasemmistolainen työväenliike Pirkanmaalla II. Kirj. Aatsinki, Ulla; Lampi, Mika; Peltola, Jarmo. Tampere University Press, 2007.

Alkuperäinen käsikirjoitus päivätty 4.2.2008. Julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 9.5.2021.



lauantai 8. toukokuuta 2021

Demokratian kehittämispohdintaa

Tämän kirjan luettuaan vakuuttuu ainakin yhdestä politiikan kehitystarpeesta: puolueiden eli niissä vaikuttavien kansalaisten tulisi olla huolissaan siitä, kehittyykö yhteiskunta demokraattisempaan suuntaan vai ei. Tämän näkökulman pitäisi ohittaa monta muuta, vähempimerkityksellistä pohdintaa.


Pitkällä kansanedustajan, ministerin ja kansainvälisten tehtävien kokemuksella Pär Stenbäck pohtii vuonna 2019 ilmestyneessä pamfletinomaisessa teoksessaan demokratian tilaa ja ennen kaikkea sen kehittämisen mahdollisuuksia. Vaikka vuodet kuluvat, pääosa pohdinnasta on yhä ajankohtaista. Ilmiöt, jotka vuosia sitten nousivat monien silmissä uhkaamaan tasa-arvoa ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen rauhallisia käytäntöjä, ovat edelleen olemassa.


Mutta liekö kuvaavaa, että Wikipedian artikkelissa kirjoittajasta ei tätä(kään) hänen teostaan mainita (8.5.2021). Sen sijaan melkein kolmasosa tekstistä omistetaan varsin lapsellisesti yhdelle ainoalle muistelmateoksen yksityiskohdalle, Keijo Korhosen yritykselle vaikuttaa Norjan Nobel-komiteaan. Wikipedia tässä näyttää, miten julkisuudessa kuljetaan sensaatioilta haiskahtavien asioiden perässä.


Stenbäck toivoo vastuuta ja toimintaa ennen kaikkea politiikassa toimivilta, keneltä tahansa joka osallistuu toimintaan. Heillä tulisi olla ideoita ja rohkeutta saada aikaan demokratiaa kehittäviä uudistuksia. Demokratia puolestaan on perustaltaan niin sanomisen kuin kuulluksi tulemisen vapautta ja oikeutta. Pitää olla oikeuksia mutta myös käytännön mahdollisuuksia osallistumiseen muutenkin kuin äänestämällä vaaleissa.


Tärkeä muutos on ollut kansalaisten oikeus tehdä aloitteita eduskunnalle. Aloitteen voi tehdä 50.000 kansalaista. Tuntuu yllättävältä kirjoittajan ehdotus nostaa määrä sataan tuhanteen. Tähän on kyllä hyvä perustelu: entistä useampi kansalainen tulisi saada mukaan tällaisiin prosesseihin, kiinnostumaan aloitteista että toimimaan itse niiden eteenpäin viemiseksi.


Muutokseen voisi olla toinenkin perustelu: eduskunnan käsittelyyn tulee saada ennen kaikkea sellaisia asioita, joilla on laaja kannatus ja joita on pohdittu laajasti kansan keskuudessa, mietitty "monin aivoin" ja mediassakin muuten kuin vain uutisoiden.


Populistit ja helppoheikit Stenbäck kehottaa kohtaamaan rohkeasti keskustelemalla juuri niistä asioista, joita nämä nostavat esiin. Päättäjien ei tule karttaa itsekritiikkiäkään. Ongelmat on tunnustettava, jos niitä näyttää olevan, vaikeneminen ei populismia hiljennä.


Itse näen ongelmaksi senkin, millä tavalla poliitikot ja kansa toisiaan kohtaavat. Tavat eivät edistä keskustelua ja demokratiaa. Lähinnä vain vaalien edellä on mahdollisuus tavata eri puolueiden edustajia, muina aikoina esimerkiksi kansanedustajat (enin osa heistä) käy lähinnä ns. omissa tupailloissa. Edustajat tulisi velvoittaa olemaan kaikkien halukkaiden tavattavissa, jonkinlaisissa kuulemistilaisuuksissa esimerkiksi 23 kertaa vuodessa.


Mutta mitä puolueiden tulisi tehdä? Stenbäckin mukaan niiden ei tule samankaltaistua eikä myöskään luoda keinotekoisia rajalinjoja (koska yhteistyötä tarvitaan), vaan "seuloa esiin" ja täsmentää omien ohjelmiensa ydintä. Ohjelmissa tulisi selkeämmin erottaa toisistaan pidemmän aikavälin visiot ja se, mikä on realistista päättää nyt ja tässä.


Jo väliotsikoita silmäilemällä näkee, että kirjoittaja pohtii demokratian tilaa ja kehittämistä monelta näkökannalta: "Kolme epäonnista kansanäänestystä", "Siirtolaisuus on populistien keihäänkärki", "Tiedotusvälineet eivät saa pettää demokratiaa". Myös sosiaalisen median roolia pohditaan. Internet ei kirjan mukaan ole mullistanut demokratiaa ja politiikkaa, mutta  kehitystä on seurattava. Vaikka some tuo vaaroja, se antaa mahdollisuuksia tiedon saantiin ja vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseen. Kuitenkin sellainen somen käyttö jota harjoitti Donald Trump vallassa ollessaan on varoitus siitä, mihin suuntaan ei pidä mennä. Somen monopolisoitumisestakin Stenbäck varoittaa.


Kirjallaan Stenbäck haluaa pelastaa demokratian. Jos keskustelua käydään samaan tapaan ennakkoluulottomasti ja erilaisia kehityslinjoja pohtien se on myös pelastettavissa ja kehitettävissä.


Pär Stenbäck: Demokratia on pelastettava. Suomentanut Paul-Erik Korvela. Docendo 2019, 167 s.


Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 8.5.2021.




torstai 6. toukokuuta 2021

Tarkkaa kuvausta pitkästä elämästä

Kertomus alkaa ensimmäisistä muistoista Ohiossa Yhdysvalloissa ja päättyy viimeisiin eläkevuosiin Helsingissä. Tähän väliin mahtuu monenlaisia vaiheita noin 63 vuoden aikana Petroskoissa, Kontupohjassa, karkotuksessa Kazakstanissa ja myös pakkotyössä Tšeljabinskissa.


Tällainen luettelo ei vielä paljasta sitä paljon tärkeämpää, että Allan Sihvolan (1920–2009) kokema ei ole ollut vain hänen elämäänsä, vaan kokonaisen sukupolven ja samoja kohtaloita kokeneiden elämää. Se on enemmän kuin "historiaa". Itse kerrottuna siinä näyttäytyvät työt ja harrastukset sekä kaikki ne ihmiset, joiden kanssa erilaiset polut ovat vuosikymmenien aikana risteytyneet.


Neuvostoliiton suomalaisten muisteluja on julkaistu lehdissä ja kirjoina kymmeniä, mutta harvoissa niistä on näin perusteellinen ote asioihin. Se johtuu varmaan ennen muuta kirjoittajan hyvästä muistista, ehkä muistiinpanoistakin, ja arvelen että myös tekijästä, johon hän viittaa ohimennen: Sihvola kertoo valokuvanneensa paljon. Olettaisin, että kuvat ja kuvamuisti ovat tärkeä väline koottaessa kertomusta elämän eri vaiheista.


Varsinaiselta ammatiltaan Allan Sihvola oli metallityöläinen, viilari ja asentaja, mutta viimeisinä työvuosinaan myös radio- ja tv-aseman tekninen työntekijä. Vähintään yhtä tärkeä osa häntä oli musiikki, ura erilaisissa kokoonpanoissa tanssiorkestereista tilapäisiin soittokuntiin ja jopa sinfoniaorkesteriin. Neuvosto-Karjalassa hänet tunnettiin ennen kaikkea muusikkona, trumpetistina.


Muistelmia Sihvola alkoi kirjoittaa eläkkeelle jäätyään Petroskoissa, viimeistely tehtiin Suomessa. Muisti oli varsinainen työkalu, apua antoivat vaimo ja tytär. Kuitenkin suurin osa kertomasta on sellaista, jonka koki vain Allan itse. Lopputulos on hyvin viimeistelty valokuvineen ja henkilökuvauksineen. Muisteltuja lähimmäisiä on noin 175, ja tarkistin että hän antaa, paria poikkeusta lukuunottamatta, heistä aivan oikeat tiedot. Muukin teksti on tarkan tuntuista, joten sitä voi pitää autenttisena kertomuksena. Jotakin kertoo sekin, että kirjoittaja ei lainaa oikeastaan mitään muista lähteistä, kaikki on itseltä.


Syystä tai toisesta muistelma ei ilmestynyt kirjoittajan eläessä. Suomalaisten yhtäkkiä kiinnostuessa Neuvostoliiton suomalaisista, syksyn 2019 jälkeen, tällaisille muistoille on kysyntää ja niitä tarvitaan. Onhan käynnissä myös Kansallisarkiston kokonaisselvitys aiheesta.


Allan Sihvolan teos muistuttaa siitäkin, että oli olemassa "neuvostolaista" koulua, leikkejä, työtä, harrastuksia, ystävyyttä, omien kotien rakentamista. Ei ollut siis vain vangitsemisia, leirejä ja kuolemantuomioita. Niistäkään Sihvola ei vaikene, mutta ne eivät olleet kaikki se, mitä elämään kuului 30-luvun alusta 90-luvulle.


                *


Tämä on siis omaelämänkerta. Keskiössä on itse koettu ja ihmiset, joita kertoja on tavannut ja joiden kanssa tehnyt työtä, asunut, harrastanut, joita hän on rakastanut ja joitakin inhonnutkin. Tämä on kertomus Allan Sihvolan, asentajan ja muusikon elämästä.


Siksi tuntuu oudolta, että kustantaja on antanut teokselle tällaisen nimen: Stalinin taivaan alle. Eikä alaotsake Lapsena Yhdysvalloista Neuvosto-Karjalaan pelasta mitään, päin vastoin: kirjan nimessä ei ole kirjoittajan elämästä mitään oleellista. Ja miten Stalin liittyy muistelmaan? Valitettava lapsus, joka ei tietojeni mukaan ollut muistelmien oikeudenomistajien tahto.


Älköön tämä kuitenkaan karkottako yhtään lukijaa. Allan Sihvolan pitkään ja mielenkiintoiseen elämään kannattaa tutustua.


Allan Sihvola: Stalinin taivaan alle. Lapsena Yhdysvalloista Neuvosto-Karjalaan. OK-Kirja 2021, 243 s.


Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 6.5.2021.


Kirjan kannen kuvassa Allan Sihvola (keskellä) soittaa Petroskoin rautateiden soittokunnassa. Kuva suurenee klikkaamalla. 



Reunamerkintöjä, taustaa, ajantasaista

Koronakauden alkukuukausiin päättyvä Matti Klingen "julkisen päiväkirjan" 22. osa herättää loppua kohti ajatuksen siitä, mitä kaikkea hän ja moni muu lieneekään merkinnyt muistiin poikkeustilanteen jatkuessa. Kun korona muutti arkielämää monin tavoin, miten se lie muuttanut suhtautumistamme ei vain nykyhetkeen, vaan myös ennen meitä olleeseen.


Klinge on historioitsija, ja sille uskollisesti menneisyys on päiväkirjassa se runko, jolle rakennetaan. Tältä pohjalta lähtevät usein myös kommentit nykyhetken tapahtumista ja uutisaiheista. Milloin huomiota saa se, miten jokin uudeksi kokemamme asia ei suinkaan ole ihmiskunnalle uusi, milloin taas on kiintoisaa verrata keskenään erilaisia ilmiöitä ja asioita. Esimerkiksi käsitykset universumin rakenteesta tai Israelin kansan varhaisvaiheista ovat rakentuneet osaksi sellaisten myyttien varaan, joihin luottaminen on perustunut lähinnä auktoriteetteihin, ei tietoon. Kriittisiä havainnoitsijoita on hiljennetty kaikkina aikoina.


Joissakin aikaisempien vuosien merkinnöissään Klinge sanoo jotakin positiivista tieteen monialaisuuden puolesta. Itse hän on kommenteissaan varsin vakiintunut, joskus lähes fakkiutunut. Pantteri ei pääse täplistään, ei tietenkään. Toisaalta kirjoittaja näyttää positiivista esimerkkiä siinä, miten laajasti hän huomaa erilaisia elämänilmiöitä ja puheenaiheita ja miten hän niitä kommentoi. Tästä näkökulmasta kyse ei ole fakkiutumisesta, vaan lähinnä "erikoistuneesta tarkkaavaisuudesta".


Minua miellyttävät muun muassa Klingen huomiot suomalaisen kulttuurin sellaisista vaiheista ja vaikuttajista, jotka julkisuudessa ja kouluopetuksessa on käsitelty varsin kaavamaisesti ja vajaasti. Klinge esimerkiksi nostaa esiin, miten Alexis Stenvall kehittyi kirjailijaksi ja mitä hänen aikanaan kaiken kaikkiaan tapahtui. Usein kuvio yksinkertaistuu Kiven ja A. Ahlqvistin vastakkaisnasetteluksi, jolloin unohtuu paljon tärkeämpiä tekijöitä, kuten Kiven suuri lukeneisuus sekä se, mikä merkitys hänen tuotannollaan oikeasti oli ei vain suomalaiselle kertomakirjallisuudelle vaan myös kielellemme.


Politiikkaan kirjoittaja kiinnittää huomiota sekä median annin, erilaisten vuosipäivien että omien "päähänpistojensa" pohjalta. Kun hän kesällä 2019 huomasi sen hyvin vähän julkisuuden, jonka sata vuotta täyttänyt tasavaltainen hallitusmuotomme sai, olisi aiheesta lukenut mielellään enemmän. Muissa yhteyksissä hän on kyllä siitä kirjoittanut. On tietenkin outoa, että niin suuri huomio kiinnitetään päivään 6.12.1917 maassa, jolla jo sitä ennen oli parlamentti, senaatti, ministeriöitä, valtionrautatiet, posti, sanomalehdistö jne., mutta sen sijaan poliittisen ja kansalaisdemokratian kannalta keskeinen ratkaisu eli kysymys tasavallasta jätetään vähille maininnoille.


Lukijalle päiväkirjat ovat antoisaa seuraa monin tavoin. Kirjaa ei ole pakko lukea heti alusta loppuun, eihän sillä ole juonta eikä siinä seurata tarinan kaarta. Toiseksi joskus yllättävätkin aiheet laittavat miettimään, tunteeko lukija itse kommentoituja asioita ja mitä mieltä hän niistä on. Päiväkirjan pitäjän kanssa voi olla eri mieltä, mutta hänelle on turha suuttua: jokaisella on oikeus pitää omaa kirjanpitoa ja kommentoida asioita, joita pitää tärkeinä.


Mielenkiintoisia ovat kirjasarjassa julkaistut Kligen lehdille, useimmiten Helsingin Sanomille, lähettämät yleisönosastokirjoitukset. Usein ne on jätetty julkaisematta ja nyt nähtyinä ne palauttavat mieliin puheenaiheita, joilla joko tuntuu olevan edelleen merkitystä tai sitten ei ollenkaan. Sitä on vaikea tietää, osoittautuuko jokin kommentti taas uudessa tilanteessa ajankohtaiseksi. Paljon historiaa ja maailmaa tunteva osaa ottaa kantaa, ja joskus lyönti osuu naulan kantaan.


Heinäkuulta 2019 kesäkuulle 2020 ulottuva päiväkirja päättyy hieman sekaviin tunnelmiin. Korona oli tullut, mutta siitä ei vielä osattu ajatella mitään "loppuun saakka". Nyt odotamme, mitä kaikkea voimme "koronan jälkeen" lukea sen aikana koetusta ja ajatellusta.


Matti Klinge: Mannerheimin unet. Päiväkirjastani 2019–2020. Siltala 2020, 182 s.


Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 6.5.2021.

Aikaisemmin on julkaistu kirjoitus Matti Klingen päiväkirjoista 19981999 ja 2015–2016. Sen löydät täältä.