Nimetkin ovat osa kerrontaa...

Miljöö, teot, henkilöt... siis tapahtumapaikat, erilainen toiminta ja siihen osallistuvat... näiden tekijöiden solminta yhteen on kertomusta laativan työtä. Lukija puolestaan purkaa tuota kerrottua mielessään eri tavoin riippuen sekä tekstin ominaisuuksista ja käänteistä että tietenkin  myös omista kokemuksistaan ja ennakkokäsityksistään.

Suomenkielisessä kaunokirjallisuudessa olemme tottuneet siihen, että kertojan nimeämät henkilöt, joskus paikatkin, alkavat elää omaa elämäänsä. Hyvä esimerkki on se, miten muutamien Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan henkilöiden nimien mainitseminen herättää mielessämme heidän kirjassa kuvattuja luonteenpiirteitään (ja Edvin Laineen elokuvan ansiosta ovat eläviä myös ulkonäkökuvitelmat). Sama koskee Aleksis Kiven ja monen muun tuotantoa: kirjojen sankarit elävät osaksi nimiensä kautta. Maiju Lassila (Algoth Untola) valitsi joskus nimen selvästikin osaksi luonnekuvausta.

Edelliseen liittyen olen pohtinut sitä, miksi esimerkiksi kahden varsin paljon käännetyn venäläiskirjailijan käyttämät sekä henkilö- että paikannimet ovat saaneet niin "varovaisen" käsittelyn. Miksi kääntäjät eivät Nikolai Gogolin ja Anton Tšehovin tekstien äärellä joko tajua tai välitä siitä, minkä viestin kirjailija on halunnut kertoa valitsemalla juuri tietyt nimet.

Outoa on sekin, että eivät kaikki mainittujen kirjailijoiden tuotantoa analysoineet tutkijatkaan ole tähän puoleen kiinnittäneet huomiota. Esimerkiksi kun Ville Juhani Sutinen tutkailee aron merkitystä tapahtumien paikkana Tšehovin tuotannossa (Sivupolkuja, 2020), hän ei puutu henkilönimiin. Jos aro on yksi kertomuksen toimijoista, onko yhdentekevää, mitä nimiä siellä kulkeville henkilöille on annettu?

Joidenkin henkilöhahmojen sanotaan ”suorastaan kasvavan esiin aron autiudesta” (emt. s. 47). Heitä  ovat Holodov ja Dymov; Kylmänen ja Savunen. Ei voi olettaa, että suomenkielinen lukija osaa venäjää ymmärtääkseen, että ei Anton Pavlovitš suinkaan heittänyt nimiä hatusta – siinä tapauksessa hän olisi nimennyt herrat ehkä Smirnoviksi ja Ivanoviksi.

Sekä Gogolin että Tšehovin henkilöiden nimet liittyvät usein heidän luonteisiinsa, tekemisiinsä tai laajemmin ottaen tapahtumien ja ympäristöjen luonteisiin. Gogol tarjoaa muutamissa yhteyksissä myös pohdinnan siitä, miten nimi ei ole syntynyt sattumalta vaan että se istuu henkilön ominaisuudeksi nimenantohetkestä maailman tappiin saakka.

Esimerkiksi Päällysviitan päähenkilön äidin pohdiskelu pojalle annettavasta nimestä on avoin vihje siitä, mikä merkitys nimellä on. Vladimir Nabokoville on hänen Gogol-kirjassaan antanut Reviisorin nuoren miehen sukunimi Hlestakov aiheen pohdiskeluun (jota lukija kernaasti omassa mielessään jatkaa...) siitä, mitä mielikuvia nimi venäjänkielisessä ympäristössä herättää. Kepeys, uhkarohkeus, liukaskielisyys, tomppelimainen kerskailu, Nabokov luettelee. Martti Kuusisen ym. sanakirjassa verbi hlestat käännetään mm. piestä, hutkia, ruoskia, lorottaa, latkia...

Nimiä ei tietenkään voi kääntää niin, että alkuperäisen tekstin kaikki tarkoitukset ja piiloajatukset tulisivat selviksi. Mutta tätä asiaa voisivat teosten esipuheiden ja jälkisanojen kirjoittajat käsitellä silloin, kun nimillä on merkitystä henkilöiden luonteiden kuvaamisessa ja jopa juonen kehittelyssä. Harvoinpa kääntäjälle tarjoutuu tilaisuus niin itsestään selvään työhön kuin on mahdollista Tšehovin kertomuksen Lošadinaja familija (Hevosmainen sukunimi) tapauksessa.

Tietenkään kaikki nimivalinnat eivät perustu sanaleikkeihin tai ole muuten niin tarkoituksella valittuja kuin äkkiseltään kuvittelee. Mutta kun taitava kääntäjä Juhani Konkka aikanaan Tšehovin kertomuksessa Peresolili (Liikaa suolaa) kertoo maanmittari Gleb Gavrilovitš Smirnovin tulevan Mätälän (alkutekstissä Gniluška) rautatieasemalle hän varmaan tekee oikean ratkaisun. Nimen valinnalla kirjailija antaa paikkakunnan asioista tietyn kuvan. Sen sijaan päähenkilö on nimeltään ”neutraali”. Hän voisi olla vaikkapa Ivan Ivanovitš Ivanov.

Tšehovin kertomusten suomennoksista löytyy monia esimerkkejä siitä, miten alkutekstin nimien viestit eivät välity eteenpäin. Näin on esimerkiksi seuraavien henkilöiden kohdalla: Tšervjakov (Matonen, kertomus ”Virkamiehen kuolema”), Peplov (Tuhkanen; ”Ei onnistunut”), Perekladin (Poikkipuinen; ”Huutomerkki”), Panihidin (Surumessula; ”Kauhea yö”) sekä Rjabovski (Rokonarpila; ”Hepsakka”). Esimerkkejä löytyy kymmenittäin.

Vertailun vuoksi huomaa paljon julkaistujen Tšehov-vironnusten (Friedebert Tuglas) olevan ehkä vieläkin varovaisemmin tehtyjä ja jättävän mieluummin alkuperäiset nimet kuin ryhtyvän niitä kääntämään. Mätälä on Tuglasille Gniluška ja myös Tšervjakov on saanut pitää nimensä. Ainoastaan kertomuksen Lošadinaja familija sanaleikittely vie mukanaan: kääntäjä on luonut koko joukon mainioita vironkielisiä sukunimiä (Varsaste, Ruunaste, Valjaste jne.).

Mikä siis avuksi, neuvoksi? Kuten jo mainittiin, viisaat vihjaukset ja suorasanainen analysointi teosten huomautuksissa tai jälkisanoissa selventäisi sitä, milloin kirjailijan nimivalinnoilla on selvästikin ollut jokin merkitys. Valintoja ovat myös tavanomaiset nimet tai nimettömyys.

Jotta vielä pisteenä iin päälle tulisi selväksi, että nimillä on merkitystä, tähän loppuun Anton Tšehovin kertomuksen Kameleontti alku, ensin Juhani Konkan ja sitten ei-ammattilaisen kääntämänä:

”Kauppatorin poikki on menossa poliisitarkastaja Otšumalov uudessa päällystakissaan, nyytti kädessä.” [Konkka]

”Kauppatorin poikki astelee poliisivartija Hullupäinen uudessa takissaan ja nyytti kädessään.” [Ruusunen]

Julkaistu 30.9.2023

Nimien suomennokset pääasiassa tämän jutun kirjoittajan.

Nolo Kirja Älä lue

Joka tietoa lisää, lisää tuskaa. Näin ajatellaan kun joku kertoo jostakin epämiellyttävästä, joka tavalla tai toisella tuntuu uhkaavalta.

Mutta onko vain tieto se, mikä tuskaa aiheuttaa? Eikö kyse ole siitäkin epämukavuudesta, jota syntyy kun emme voi vaikuttaa epämiellyttävään asiaan? Kun esimerkiksi emme voi estää pahaa tapahtumasta tai edes normaalilla tavalla selittää, miksi se tapahtuu.

Omana aikanammekin tapahtuu ikäviä asioita. Ihmisiä vahingoitetaan ja tuhotaan sodissa ja muissa väkivallanteoissa ja samassa yhteydessä heidän ihmisarvonsa kielletään. Kun tätä tapahtui aikaisemminkin, monen monta kertaa, emmekö siis opi mitään?

Voimme ainakin vakavasti tutkailla, miten ihmiset reagoivat pahuuteen. Vaikeampaa on arvioida, mitä merkitystä reaktioilla on ollut. Vielä ikävämpää on havaita, että pahuudesta kertominen on saanut aikaan myös närkästymistä.

Ester Ståhlbergin kertomuskokoelma Katso, unennäkijä tulee... ilmestyi aikana, jolloin puheisiin ja politiikkaan ladattu voimakas antisemitismi ja muu ihmisoikeuksien vastaisuus oli kehittymässä teoiksi ihmisiä vastaan. Ensimmäisen presidenttimme puoliso oli yksi heistä, jotka yrittivät herättää huomaamaan, mitä maanosassamme oli tapahtumassa.

Nimikertomus (sivut 5─160) perehdyttää tavallisen tuntuisen suomalaisen perheen vaiheisiin ennen ja jälkeen maan itsenäistymisen. Mutta koska perhe on juutalainen, tarinaan punoutuu sekä maan sisäistä jännitettä että sukulaisuussuhteiden ym. kautta myös sitä, mitä oli tapahtumassa ennen kaikkea Saksassa.

Ei ole vaikea huomata, että eräät seikat toistuvat. Vaikka ihminen on syntynyt jossakin maassa, jotkut kokevat hänet niin vieraaksi, että kehottavat häntä lähtemään "omaan maahansa". Tätähän tapahtuu edelleenkin, vuonna 2023: nostaa päätään "rotutaikausko", joksi Ståhlberg rotuvihaa myös kutsui.

Saksan tapahtumat 30-luvun alussa olivat yksi herättäjä juutalaisten valtion perustamiseksi. Siitä ei kuitenkaan tullut ratkaisua siihen, mitä natsipuolueen johto aikoi ja myöhemmin teki. Silti tuo kaikki kannattaa muistaa. On muistettava sekin, että meissä asuu myös pahuus ja että tieto muiden kärsimyksistä ei aina vaikuta positiivisella tavalla reaktioihimme, esimerkiksi auttamishaluun.

Ester Ståhlbergin kertomuksen kaltaisten varoitusten (sellaisenakin sen voi lukea) aikalaisreaktiot kannattaa myös pitää mielessä. Niistä ehkä oleellisin on ollut vaikeneminen: sillä saadaan suuria aikaan eli estetään tiedon leviämistä ja padotaan sympatiat omiin karsinoihinsa.

Varastokirjastosta lainaamani tämän kertomuskokoelman yksi lukija ei kuitenkaan vaiennut. Hän kirjoitti lyijykynällä sivulle 147 marginaaliin, kohtaan jossa edellisillä sivuilla on käsitelty juutalaisvainoja, seuraavan kaunokirjoitusnäytteen: "Nolo Kirja Älä lue". Varmuudeksi hän vielä alleviivasi kirjoittamansa. Näin sain minäkin viestin noin 90 vuoden takaa: älä sinä kiinnostu siitä, millaista ihmisteurastusta Euroopassa suunnitellaan!

Ståhlbergin kirja kestää aikaa, ja lukijan merkintä on yksi todiste siitä. Kirjan parissa muussakin kertomuksessa puututaan oikeisiin asioihin, esimerkiksi invalidien asemaan, köyhyyteen ja vuoden 1918 sodan vaikutuksiin.

Ester Ståhlberg: Katso, unennäkijä tulee... Kertomuksia. [Eri tekijöiden] runot suomentanut Katri Vala. Werner Söderström Osakeyhtiö, 1933, 288 s. 

Lainattu kirja on kuulunut Porin Toejoen kirjaston kokoelmiin, jolloin edellä mainittu lukijan kommentti on ilmeisesti kirjoitettu. Tämä kirjoitus julkaistaan tällä palstalla 18.4.2023.

Kuva: teksti juutalaisvainoista närkästytti tuntematonta lukijaa 1930-luvulla. Ester Ståhlbergin kertomuskokoelma Katso, unennäkijä tulee... 

Klikkaa kuvaa suuremmaksi!

Kokonaiskatsaus sorron käytännöistä

Jotta tulisi ymmärretyksi oikein, jottei kukaan sanoisi että tarkoitus on vain kaivella vikoja, on paras aloittaa tämä kirjaesittely näin: ”Tämä on yksi kunnianhimoisimmista ja onnistuneimmista kokonaisesityksistä siitä, mitä ihmisten elämässä merkitsivät Neuvostoliitossa toteutetut vangitsemiset, tuomitsemiset, teloitukset ja pakkotyö.”

Anne Applebaumin Gulag. Vankileirien saariston historia ilmestyi jo 20 vuotta sitten – siis alkuteos, joka vasta viime vuonna saatiin suomeksi.

Tässä on taas yksi syy katsoa peiliin. Suomalaisten kuvitelma asiantuntevuudestaan itänaapurin historian ja nykyisyyden suhteen on ennenkin osoittautunut puheeksi. Toki puheella on katetta, mutta joissakin kohdin onnahtelemme. Tätä tapausta ei voi laittaa enää ”kekkoslandiankaan” syyksi. Syy on ehkä siinä, että emme etsi tarpeeksi kokonaisuuksia  vaan enemmän hamuamme mielenkiintoisen tuntuisia ”pikkujuttuja”.

Toisen peiliin katsomisen aiheen kirja tarjoaa meille perestroikan ajan Moskovan kirjeenvaihtajille. Applebaum pitää erikoisena sitä, miten vähän lännessä kiinnitettiin huomiota leirijärjestelmän loppuvaiheisiin. Viimeisten tuon ajan poliittisten vankien kohtalo jäi monien muiden tapahtumien vuoksi julkisuudelta melkein piiloon. Itse koin asian osaksi niin, että Suomessa ei 1980-luvulla ollut erikoista kysyntää neuvostoyhteiskunnan ikävien piirteiden pohtimiselle.

Nyt kun Venäjällä tapahtuu mitä tapahtuu on vuosien 1917–1991 kehityksestä kertovilla teoksilla tärkeä sija ymmärrykseen opastamisessa. On syytä ottaa esiin läntisten aikaansaannosten ohella neuvostoliittolaisten itsensä kokoamat tiedot ja kokemukset alkaen Solželitsynistä ja päätyen moniin muihin kuten Bukovski, Orlov, Šalamov ja Medvedevin veljekset. Luettelo on esimerkinomainen, eri kielilläkin löytyy aiheesta paljon. Solženitsynin Vankileirien saaristo muuten saatiin suomeksi yhdessä vuodessa (alkuosa) ja 3–5 vuodessa (osat 3–7) alkuteoksen jälkeen.

Yksi seikka on hyvä muistaa: itse asiat kokeneiden kertoma ei vanhene koskaan. Sen sijaan eri lähteisiin perustuva tutkimus, jota Applebaumin teos on, täydentyy. Tietoa karttuu ja sen arviointiin löydetään uusia näkökulmia. Tästä syystä en jaksa hurrata kustantajalle, joka sai suomennoksen aikaan 19 vuotta alkuteoksen ja 18 vuotta ruotsinnoksen jälkeen.

Mutta kirja on tervetullut: siinä on paljon tärkeitä faktoja ja muistettavia huomioita. Jälkisanoissa on asia, josta tulisi olla yksi rivi kaikissa tietokirjoissa "lopullista" tietoa ei voi helposti löytää Gulagin kokoisesta ja mittaisesta jättimonsterista. Sortokoneisto oli paitsi laaja myös niin tehokas, että se jätti yhteiskuntaan ja ihmisiin syvät jäljet.

Suomalaisten kohtaloiden ymmärtämiseksi Applebaum antaa kehyksiä, ei yksityiskohtia. Kymmenen vuoden tuomion saaneen amerikansuomalaisen tekstiä on käytetty lähteenä. Solovetskin osalta on lainattu "suomalaisen liikemiehen" vuonna 1935 ilmestynyttä teosta. Nykyinen tutkimustyö luonnollisesti puuttuu. Kummastuttaa, että kustantaja ei ole nähnyt vaivaa liittääkseen 720 sivuun mitään asioita nykynäkökulmasta selventävää.

Loppuluvuissa mutta muuallakin tarjotaan paljon vangitsemisiin ja vankileireihin liittyviä lukuja. Applebaum neuvoo ymmärtämään niiden ”suhteellisuuden”, ”viitteenomaisuuden”. Kaikki arkistotieto ei ole tullut julkiseksi eikä liene tulossa. Tätä ei aina ymmärretä. Joissakin Neuvostoliitto-teoksissa tarjotaan ikään kuin pisteenä iin päällä tuomittujen lukumääriä, jotka kuitenkaan eivät ole asian ydin – ja joita kirjoittaja ei aina ole edes itse tutkinut.

Neuvostoliiton tutkimus jatkuu Suomessakin. Saamme asiaan perehtyneiden avulla tietoa, joka auttaa paremmin ymmärtämään mitä tapahtui – ja miksi. Vaikka alkuperäislähteiden ääreen pääsy on nyt hankalaa, uskon että ennemmin tai myöhemmin saamme myös perusteellisen oman Gulag-kokonaisesityksemme.

Anne Applebaum: Gulag. Vankileirien saariston historia. Suomentanut Antero Helasvuo [ja Vappu Orlov]. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2022, 720 s.