keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Naiskirjailijat ja kirjojen naiset

Moniko mahtoi tuhahtaen kääntää sivua, kun näki Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla 11.1.2015 valituksen naisten kirjoittaman kirjallisuuden vähäisestä osuudesta silloin, kun laaditaan erilaisia ranking-listoja?

Suvi Aholan kolumni Kirjoja kaikkien maailmasta ei kuitenkaan ollut tuulesta temmattu. Se oli saanut aiheensa lukijapalautteesta ja havainnosta, että esimerkiksi Finlandia-palkintoprosesseissa miesten tekemä kirjallisuus on ikään kuin itsestään selvää, naisten kirjoittamia kirjoja joudutaan erikseen perustelemaan.

Kuitenkin kolumnissa oli myös kevyttä pakkaslunta. Naiset ovat kirjallisuuden suurkuluttajia niin lukijoina kuin välillisesti esimerkiksi teatteriyleisönä. Monet naiskirjailijat ovat lukijakunnan suosiossa. Lisäksi mediassa on paljon toimittajanaisia, joiden rooli portinvartijoina ja erotuomareina on suuri. Lisäksi olen havainnut, että monet kustantamot ovat miehityksen sijaan naisitettuja.

Ahola kysyi sen merkitystä, onko kirjan on kirjoittanut mies vai nainen. Hankala kysymys kahdesta syystä. Ensinnäkin kirjoja, toivon mukaan, arvioidaan ja arvotetaan kirjoittajista riippumatta. Toiseksi naiskirjailijoiden ja kustantajien valinnat vaikuttavat siihen, miten kirjat sijoittuvat esimerkiksi sellaisissa "kilpailuissa" kuin Finlandia. Huomauttaa voi myös, että miehet taitavat kirjoittaa enemmän kuin naiset; mistä se puolestaan johtuu on oman pohdintansa aihe.

Minua kiinnostaa tilastoja enemmän se, miten paljon on eri tavoin unohdettua naisten (ja miesten) kirjoittamaa tärkeää kirjallisuutta ja miksi joissakin konkreettisissa tapauksissa miehisyys näyttää jotenkin itsestään selvältä. Tässä on myös lukutehtävää itse kullekin. Mitä naisten kirjoittamaa olemme lukeneet ja mitä ajatuksia keskustelu nais- ja mieskirjallisuudesta herättää?

Tammikuun 2015 kirjablogini käsittelee naisten kirjoittamaa kirjallisuutta. Idea alkoi kypsyä jo joulun alla, osin sattumalta käsiin osuneiden kirjojen kautta. Eläköön sattuma!

Tälle palstalle tulevien kirjoitusteni myötä toivotan lukijoille hyvää alkanutta vuotta.

PS. Juuri tähän olisi sopinut myös juttuni Sirpa Kähkösen kirjasta Lakanasiivet.

Enemmän kuin tarinoita

Elämästä voi kertoa monella tavalla. Tosin moni uskoo, että vasta kokenut voi kirjoittaa siitä niin, että kertomus on uskottava että se pureutuu syvemmälle kuin vain ulkokuoriin.

Monien suomalaisten keski-ikäisten ja sitä varttuneempien naiskirjailijoiden elämänmakuiset kertomukset ovat lukijoiden suosiossa myös persoonallisen kerrontansa vuoksi. Ei voi kiistää sitäkään, että viihteellisyydellä on vaikutuksensa. Tällä tarkoitan yksinkertaista, arkipuhetta käyttävää ja jokaihmisen arkea käsittelevää kirjallisuutta, johon voi syventyä lähinnä omien kokemusten kautta.

Isovanhempien, vanhempien ja oman sukupolven kokemukset ovat monien Tuula-Liina Variksen (s. 1942) ja Raija Siekkisen (1953–2004) kertomusten ainesta. Kumpikaan ei tavoita kuuta eikä selitä  historiaa, vaan antaa henkilöidensä elää iloissaan ja vaikeuksissaan ottamatta liikoja murheita asioista, joihin he eivät voi vaikuttaa. Synkkyyden ja pessimismin hetket eivät murskaa sen enempää kuin oikeastikaan: ovathan sairaudet, erot, hylkäämiset ja kuolema läsnä jokaisen elämässä – eri tavoin, joissakin elämän vaiheissa.

Tiiviisti kirjoittaneen Siekkisen henkilönä on usein nainen, joka tarkkailee omasta näkökulmastaan ja yksinäisyydestään tapahtumia ja itseään. Peräti kahdeksan novellikokoelman lisäksi hänen tuotantoonsa kuuluu muun muassa kolme pienoisromaania.

Kuinka rakkaus syntyy valottaa elämää, joka on jonkinlainen ansa. Kuitenkin antamalla mielen vaeltaa ja käyttämällä tarkoituksetontakin puhetta voi hallitsematonta hallita. Ihminen on toisaalta sivustaseuraaja, hän epäilee omia mahdollisuuksiaan vaikuttaa, toisaalta tapahtuu oikeita tekoja. Puhutaan kuin elämää olisi paljonkin edessäpäin, koska emme tiedä paljonko sitä on.

Niinpä yhden mielestä riidat syntyvät puhumattomuudesta, toisen mielestä liiasta puhumisesta. Asioihin yritetään vaikuttaa niin kuin tekee sellainen palapelin kokoaja, joka ei löydä jokaiseen koloon sopivaa palaa ja joka joutuu kääntelemään omia selityksiään osatakseen elää eteenpäin.

Tuula-LiinaVariksen Että tuntisin eläväni on alussa kuin romaanin kehittelyä, yhtenäinen kertomus näistä aineksista olisi voinut syntyäkin. Kirjailija on ratkaissut toisin: syntyy hajoava, mutta ajallisesti ja myös psykologisesti tiivistyvä kokonaisuus. Sairaudet ja kuolema tuhoavat onnen, vievät mennessään, mutta Variksen tavassa kuvata vaikeuksien keskellä olevia ihmisiä on lämmintä lempeyttä.

Tämä on sukupolvien kertomus, aika 1920-luvulta epämääräiseen nykyisyyteen luotaa myös perhe- ja ystävyyssuhteissa tapahtuneita muutoksia. Suoranaisesta toisiin liimautumisesta kuljetaan yhteisöihin, joissa läheisetkään sukulaiset eivät usein kohtaa tosiaan kuin hautajaisissa – niissä taas läheinen on jotakin muuta kuin nykyhetken olento.

Myös työelämä vaikuttaa siihen, miten arki muuttuu. On vaikea tavoittaa lapsen tai aviopuolison katsetta tai keskustella hänen kanssaan silloin, kun muut asiat kuin oma tahto vääntävät ihmisiä erilleen. Ääritapauksissa, muistojen ja muistin jo karatessa, jäljelle jäävät vain kuvitellut lähimmäiset.

Raija Siekkinen: Kuinka rakkaus syntyy. Toinen painos. Otava 1991, 143 s.
Sisältää novellit Kesän viimeinen päivä, Musta aurinko, Rakkaus, Luonnollinen kuolema, Kokemus, Onnelliset, Joka ainoa mies, Kuinka rakkaus syntyy, Kuu, Vieras maa.
Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni. WSOY 2013, 180 s.
Sisältää novellit Ester vuonna 1926, Sylvian tunteet, Yksinäinen, Lempilapsi, Äidin sydän, Harri-parka, Että tuntisin eläväni, Tuonne taakse metsämaan.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 28.1.2015.

torstai 22. tammikuuta 2015

Sivistynyttä perhehelvettiä

Ollaan sivistyneistökodeissa, opettajaperheissä, kansankynttiläpiireissä. Aika on nykyinen, ihmiset samoin juuri nyt eläviä. Tavallisia ihmisiä tavallisine ihmissuhde- ja kasvatusmurheineen.

Niina Hakalahden romaanin Sydänystävän sijoittuminen juuri opettajaperheisiin näyttää raakakopiona sen, miten kasvaminen ja kasvattaminen on vaikeaa asemasta ja ammatista riippumatta. Vastuuta voi paeta niin kotona kuin työpaikalla, vaikka säännöt ja normit edellyttäisivät tiukkaa kiinni pitämistä toisten ihmisten parhaasta. Mitä se paras on, jos itseä ahdistaa?

Hakalahti kertoo kahden ystävyksen tarinaa lapsuudesta siihen keski-iän pisteeseen, jolloin joskus joudutaan tavalla tai toisella kalteville pinnoille. Tässä on aineksia luisuun alkaen homeongelmista ja päätyen seuraavan sukupolven omapäiseen ja omaperäiseen kasvamiseen (toisin kuin jäykkäniskainen opettajaisä haluaisi).

Romaanin antoisinta pohdinnan ainesta on riippuvuuksien kuvaus. Emme elä yksin, mutta eläessämme verkossa joudumme helposti yksinäisiin tilanteisiin, kokemaan irrallisuutta, jota kestämään emme ole saaneet kokemusta. Kukaan ei auta, jos tapahtuu jotakin odottamatonta, jos ihmissuhteisiin tulee arvaamaton särö tai jokin ennalta arvaamaton asia saa arkipäivän raiteiltaan.

Hakalahden kuvaus on elävää, henkilöt ja tilanteet ovat tästä ja nyt – ehkäpä "jostain Tampereelta – tai Pirkkalasta". Alun näennäisen helpon elämän johdosta tulee ajatelleeksi, että juuri tähän meitä opetetaan. Moni asia tulee, tai on ainakin aikaisemmin tullut, kuin manulle illallinen. Omissa lapsissa ja lapsenlapsissa, ja heidän kavereissaan, joudumme viimeistään huomaamaan, että arki ei ole sitä miltä se perheaikakauslehtien kiiltävillä sivuilla näyttää.

Päähenkilö Minnan pyristely vangitsevaa ja yhä enemmän ahdistavaa läheisriippuvuutta (jota sitäkin sanotaan ystävyydeksi) vastaan alkaa pikku hiljaa, mutta sen rajut muodot piiloutuvat tapahtumien vyöryyn. Näin me selitämme epäonnistumisiamme: katsomme että syynä ovat "olosuhteet". Elämän muutos syntyy usein väkisin, ei oma-aloitteisesti suunnittelemalla.

Sydänystävä on arkinen, mutta virkistävä lukukokemus ongelmien kuvauksista huolimatta. Tällaisia me olemme: luulemme tuntevamme toisemme, läheisemmekin, mutta joudumme joskus ihmettelemään, keitä itse olemme.

Niina Hakalahti: Sydänystävä. Karisto 2014, 224 s.
Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 22.1.2015.

1900-luvun antia ja ajatuksia

Vuonna 2000 päättyneellä vuosisadalla on maine maailmansotien, vankileirien saaristojen ja erilaisten kansanmurhien kautena.

Mitä siis tapahtui? Hitlerin tekoihin olivat syypäitä natsit, Stalinin ja Maon kommunistit. Hyvät ihmiset yrittivät astella eespäin pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa huolimatta siitä, että ympärillä tapahtui niin paljon pahaa.

Liian monessa keskustelussa unohtui se perusfakta, että pahan tekivät kaikkialla ihmiset. Siitä riippumatta, minkä aatteen tai utopian nimissä teot tehtiin.

Ihmiset myös pohtivat näitä asioita, sekin tahtoo unohtua. Ei kannata liikaa vaipua pessimismiin, koska parempaan kannustajia todella on olemassa. Tuva Korsströmin esseekokoelma 16 vuoden takaa todistaa, että analyyseille on tarjolla hyviä lähtökohtia – jos vain maltamme etsiä ja kuunnella. 1900-luvulla saatiin aikaan melkoisia tunkioita, mutta kulttuurin ilmiöitä laajasti seurannut suomenruotsalainen toimittaja lohduttaa esittelemällä pahuuden äärellä syntyneitä vakavia ajatuksia.

Miksi näkökulma on kulttuurin, ei esimerkiksi talouden tai politiikan tutkimuksen? Kirjoittajan sanoin kulttuurin ilmiöissä kyetään matkaamaan ajassa esteittä edestakaisin. Kulttuuri auttaa yhdistämään ja erottelemaan ja luomaan uutta. Ihmisten ajattelua ja johtopäätöksiä seuraamalla näemme, miten pahuus vaikuttaa meihin ja miten voimme pyrkiä sen vallasta pois. Parhaimmillaan saamme apua, jotta emme sokaistu päivän kiistojen osapuolten propagandalle ja viholliskuvien lietsonnalle.

Ajankohtaiseksi Korsströmin koosteen tekee se, että hän käsittelee myös ja varsinkin arabi- ja islamilaisen maailman sekä toisaalta eurooppalaisen ja läntisen maailman välisiä hierrekehtia. Tärkeää on esimerkiksi muistaa, millaisia henkisiä reaktioita sai arabimaissa aikaan tilanne ns. ensimmäisen Persian lahden sodan alla vuonna 1990 ja sodan aikana ja johdosta seuraavina vuosina.

Tunisialais-ranskalainen juristi ja ihmisoikeusaktivisti Gisèle Halimi muistutti jo lähes 25 vuotta sitten, mitä länsimaissa ei olla tajuttu: ei ymmärretä sitä, miten koko arabimaailman (ja islamilaisen maailman) kunnia ja ylpeys asetettiin kyseenalaiseksi (vastustettaessa periaatteessa vain yhtä miestä, Saddam Husseinia).

Huomautuksia näkökenttämme rajoitteista ja länsimaiden omassa piirissään ja suhteessa muuhun maailmaan tekemistä virheistä kirjassa esitellään monia. Todistajiksi löytyy niin kirjailijoita, yhteiskunta-aktivistejta, filosofejta kuin toimittajia. Malttavainen lukija ymmärtää, että keskustelu ajan ilmiöistä on aina ollut paljon moniulotteisempaa kuin mitä valtamedia on antanut ymmärtää. Pelkistykset vievät meitä harhaan tänäänkin.

Korsströmin esittelemiä todistajia ja kritisoijia ovat Halimin lisäksi muun muassa sellaiset naiset kuin Sara Suleri, Hebe de Bomafin, Assia Djebar ja Fatima Mernissi. Ettäkö heistä ei olla kuultu Suomessa? On, ainakin Hufvudstadsbladetin sivuilla, mutta nimiä tärkeämpää on se, mistä on puhuttu. Läntisen Euroopan ja islamilaisen maailman törmäyskurssien ymmärtämiseksi kannattaa tutustua vaikkapa Djebariin ja Mernissiin.

Kun Salman Rushdien henkeä uhattiin paljastui, miten uskonnon ja politiikan side oli vahvistunut islamilaisessa maailmassa. Toisaalta ei saa unohtaa, että Rushdie sai puolustajia myös arabiälymystön piiristä. Rushdie ei myöskään ole ainut, joka on kirjoittanut profeetasta. Esimerkiksi kelpaa Djebarin romaani profeetan naisista. Heitä, vaimoja ja rakastajattaria, oli yhteensä 14, ja heidän tarinansa tuo historiallista näkökulmaa muun muassa vallankäytön välineeseen huntuun, jonka merkitystä on pohtinut puolestaan Fatima Mernissi.

Profeetasta puheen ollen teoksessa on myös lyhyt pilapiirtäjä Georges Wolinskin vuonna 1989 tehty haastattelu: hän oli yksi 7.1.2015 Pariisissa Charlien Hedbon toimituksessa ammutuista.

Siis ihmiset ovat saaneet aikaan erilaiset sotkut, ei esimerkiksi "historia" tai "jumala" tai mikään muu vastaava. Vaikka osa Korsströmin kertomassa on pintaliitoa kulttuurista toiseen, paikoin hän pysäyttää lukijan sellaisiin ajattelijoihin, jotka muistuttavat tästä faktasta.

Huitaisu on kertomus entisen Neuvostoliiton idän tasavalloista. Kirja on saanut oudon suomenkielisen nimensä ja kansikuvansa tästä ohijuoksusta, ja näin lukijan ensivaikutelma kirjan  todellisesta sisällöstä on väärä. Asioihin mennään onneksi sisään paljon syvemmälti kuin vain istumalla teepöydässä Uzbekistanin PEN-klubin herrojen seurassa.

1900-luvun ja sen perinnön määrittelyistä vielä (Philippe Sollersin ajatuksin): meneillään on kaksi samanaikaista ilmiötä – fantastinen tekninen kehitys ja väkivallan ja suvaitsemattomuuden paluu. Miten media tähän reagoi? Puhumalla enemmän asioista, jotka se itse ennalta määrittelee kuin puhumalla siitä, mitä todella tapahtuu. Esimerkiksi tästä voi ottaa vaikkapa puheet ns. arabikeväästä.

Tuva Korsström: Takinkääntäjiä Taškentissa ja muita ajan ilmiöitä. Suom. Tapani Suominen. Like 1998, 206 s. 
Alkuteos (josta tämä on muokattu): Tidresor. Rapporter om förändringen (Söderström & C:o, 1997).

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 22.1.2015.

tiistai 20. tammikuuta 2015

"Rumuuden ensyklopediaa"

Vainojen vuonna 1938 Moskovassa syntynyt Ljudmila Petruševskaja tuli esiin kirjailijana kolmikymppisenä – tai oikeammin hän yritti tulla, sillä sensuuriviranomaisten sakset toimivat 1970-luvun koittaessa jälleen tehokkaasti.

Kirjoittajan onneksi hänellä oli kuitenkin lahjoja ja kiinnostusta suunnata kirjoitustyötään myös teatteriin. Neuvostoliiton kulttuurielämän erikoisuuksiin kuuluivat erilaiset yllättävänkin itsenäiset ja muotoaan muuttaneet teatteriryhmät. Niitä oli muun muassa kulttuuritaloissa, ja myös opiskelijat harrastivat teatterin tekemistä yhtenä keinona tuoda julki pakottavaa sanottavaa.

Petruševskajan esikoisnäytelmä Uroki muzyki (Musiikkitunnit) pääsi näin esiin lyhyeksi ajaksi vuonna 1979 kahdellakin näyttämöllä – kunnes se kiellettiin.

Kirjailija kuitenkin jatkoi sinnikkäästi työtään, koska kysyntää teksteille oli. Jotakin esitettiin kaukana Moskovasta, mutta 1980-luvun alussa jo itse Tagankassa pääkaupungissa. Myös kielletty näytelmä pääsi julkisuuteen painotuotteena ennen perestroikaa.

Mikä Petruševskajan kirjoittamassa ärsytti sensuuria? Vuonna 1989  suomennettu kertomuskokoelma antaa siitä hyvät viitteet. Kirjailija halusi kuvata oman aikansa eli itselleen tuttuja naisia vailla hymistyksiä. Hänestä rumuuskin on kertomisen arvoinen, jos se kerran on arkielämää. Kertominen tapahtuu lempeydellä ja sormella osoittamatta, eikä lukija ala vimmalla etsiä syyllistä. Elämä vain on tällaista. Ajatus toisenlaisesta elämästä saa sitten kyteä mielessä jos on kyteäkseen.

Ennen perestroikan aikaa Neuvostoliitossa oli ajoittain vaikeaa kuvata julkisesti elämän niin sanotusti pimeitä ja likaisia puolia. Sensorit haistoivat kaikessa politiikkaa, siis myös neuvostovastaisuutta, mutta kyse oli lisäksi esteettisten normien rajoista. Sosialistista realismia oli Stalinin ajoista alkaen tulkittu  tavalla, jossa esimerkkien uljuudesta tuli käydä kaikenlaisen "tunkioiden tonginnan" edellä. Kun puhuttiin epäkohdista, se piti tehdä kieli keskellä suuta. Hyvä esimerkki oli pilalehti Krokodil, joka kyllä ivasi laiskuutta, mutta joutui rajaamaan kritiikin lähinnä "juoppoihin kolhoosin kaalivaraston vartijoihin".

Jälkikäteen voi sanoa, että kokemus julkaisukielloista osaltaan  muovasi Ljudmila Petruševskajasta hyvin monipuolisen kirjailijan. Hän keksi keinot sanoa käyttämällä monenlaisia muotoja. Näytelmät, sadut, elokuvien (myös piirrettyjen) käsikirjoitukset, novellit ja pidempikin proosa ovat kaikki löytäneet yleisönsä. 1960-luvulla hän alkoi tehdä lauluja ja esittää niitä itse. Vielä 2000-luvun alussa Petruševskaja loi kirjasarjan "Possu Pekasta", josta tuli niin suosittu, että siitäkin tehtiin elokuva.

Mutta palataan Klarissaan ja muihin "tavallisiin naisiin". Kertomuksissa tapahtuu kaikkea sitä, mitä tapahtui ja tapahtuu oikeassa elämässä. Pitkään radiotoimittajana työskennelleen kirjailijan ei tarvinnut keksiä henkilöitään, he löytyivät siitä elämästä jota hän ympärillään näki. Tarinoita ja ihmisiä on monenlaisia, niin myös tapoja reagoida arjen ongelmiin.

Käännetty kokoelma on osa teosta Bessmertnaja ljubov (Kuolematon rakkaus), jota on sanottu naiskohtaloiden ensyklopediaksi eli tietosanakirjaksi. Monta tarinaa naisista –  kerrottu todellakin myös miesten luettavaksi!

Ljudmila Petruševskaja: Klarissan tarina. Suom. Katja Losowitch. Kirjayhtymä [1989], 193 s.
Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 20.1.2015.


Kuvitelmin tulevaisuutta kohti

Ihmiset ovat rakentaneet utopiakuvitelmia yhteiskunnista. Omasta henkilökohtaisesta elämästä harvemmin luodaan tulevaisuuden käsikirjoitusta. Jos luodaankin, se yleensä muovautuu joksikin muuksi kuin siksi, "mitä on tuleva".

Näin käy myös Maija Muinosen esikoisteoksen päähenkilön Ann Miel´in. Hän laatii kirjeitä läheisilleen, jotta nämä eläisivät oikein sen jälkeen, kun Ann itse on poistunut tästä maailmasta.

Tapahtuu kuitenkin kaksi asiaa ohi sen, mihin Ann tuntuu pyrkivän. Ensinnäkin on äärettömän vaikeaa (ja tylsää?) kuvitella tulevaisuutta, koska siitä ei tiedä mitään. Tämän vuoksi menneisyys alkaa elää uudelleen tässä kuvitelmassa. Toiseksi puhuessaan tulevasta ihminen pohtii erilaisia vaihtoehtoja ja valitsee niistä sekä mieleisiään että uhkaavilta tuntuvia. Pohdinnasta tulee kasvattavaa, ja samalla paljastuu piirteitä kirjoittajan luonteesta.

Maija Muinosen tapa kirjoittaa tuo mieleen Välimeren rantojen lähes pilvettömät päivät ja kevyttuuliset hetket. Ranskalaisella kepeydellä hän antaa päähenkilönsä kynän kulkea. Loppua ei voi ennustaa, koska sitä ei tavallaan ole: sivujen vähetessä ajatukset hajoavat samalla tavalla kuin liukenevat näkymättömiin ne poutapilvet, joista ei muodostu sadetta.

Välillä koetaan myös sellaisia sokaistumisen hetkiä, jotka syntyvät kun sisällä työpöytänsä ääressä työskentelevät katsoo välillä aurinkoista maisemaa ja sitten yrittää tavoittaa paperille piirtämäänsä; silmät eivät aluksi tottele, on pakko olla näkemättä. Aisteista tärkein Ann´ille on kuitenkin juuri näköaisti.

Kuka on petturi, jos tuleva ei mene kuvitelmien mukaan? Ann paljastaa tässä mielessä jotakin itsestään, mutta arvoitukseksi jää, miksi hän haluaa maailmasta pois. Ehkä vain siksi, että jokaisen meistä on se joskus tehtävä? Tässä mielessä kannattaisi ihan sormiharjoitteluna joskus kirjoittaa jotakin jäljelle jääviä ajatellen...?

Muinosen kerronta on taloudellista, mutta elävää ja hän saa eloa myös päähenkilönsä kuvittelemiin henkilöihin. Lukijalle vajaa parisataa sivua on mielenkiintoinen matka pään sisään, mutta samalla kiehtovaan turistikohteeseen.

Teoksessa nimittäin eletään paitsi nykyhetken ja tulevaisuuden rajoilla myös jossakin kulttuurien välimaastossa. Puhutaan englantia eikä kuitenkaan puhuta. Opetetaan englantia, mutta kenelle? Paikan- ja henkilönnimet viestivät, että ollaan jossakin mutta ei oikeastaan missään. Jotkut nimet vaikuttavat lyhenteiltä, joita mielessään haluaa jatkaa: Ann(a) Miel(ikuvituksekas), Luc(ifer). Kuvitelluilla lapsenlapsilla on ihan oikeastikin lyhennysnimet.

Vivahteikas ja luonteva tapa kuvata ympäristöä houkutteli kokeeseen. Mitäpä jos kirjoitan näitä nimiä Googleen? Suluissa ensin tullut vaihtoehto. Hotel Mare (Kreikka); Hotel Pavilion (Lontoo); katu Medlepos (ei löydy); katu Bahla (paikka löytyy Omanista).

Maija Muinonen: Mustat paperit. Teos 2013, 167 s.
Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 20.1.2015.

torstai 15. tammikuuta 2015

Vaikuttamisen alkulähteillä

Suomalaiset ovat syystäkin ylpeitä naisten varhaisesta äänioikeudesta ja osallistumisesta poliittiseen päätöksentekoon. Saavutusta on korostettu niinkin laput silmillä, että ei olla nähty tasa-arvon etenemisen kangertelua: samapalkkaisuutta ei olla saavutettu, talouselämä pyörii etupäässä miesjohtajien voimin jne.

Politiikkaan naiset tulivat niin, että ensimmäisessä eduskunnassa heitä oli kymmenisen prosenttia (19). Ensimmäinen naisministeri saatiin kuitenkin vasta 20-luvulla, ja vielä 60-luvulla naisilla ei hallituksessa ollut kovin suurta merkitystä.

Mutta mikä toi tai päästi naiset politiikkaan? Mistä kiinnostus, innostus ja mahdollisuus vaikuttamiseen lähti?

Raili Mikkasen romaani Miina Sillanpään (18661952; ent. Wilhelmiina Riktig) lapsuudesta ja nuoruudesta valottaa 1800-luvun loppupuolen elämää maaseudulla ja sitä muutosta, jonka saivat aikaan teollistuminen ja kansanopetuksen kehitys. Juuri Sillanpään ikäpolvessa ja hieman nuoremmissa oli niitä naisia, joille tie politiikkaan alkoi avautua.

Sillanpään lähtökohtien vahva pilari oli koulutus, vaikka se perustui varsin vähäisiin oppivuosiin ensin kiertokoulussa ja sitten Forssassa ns. tehtaan koulussa. Puuvillatehdas tarvitsi työvoimaa, ennen muuta tyttöjä ja nuoria naisia, mutta se toi paikkakunnalle myös sivistystä ja avasi näkymiä uudenlaiseen maailmaan. Sivistystekijänä tehtaan voi nähdä kilpailijana kirkolle.

Yhdeksänlapsisesta torppariperheestä ponnistautuminen tehdas- ja kotiapulaistyön kautta valtakunnalliseksi vaikuttajaksi oli saavutus, josta Miina Sillanpäätä on ihailtu. Moni asia vaikutti: päättäväinen luonne, onnelliset sattumat lähiympäristössä (muun muassa nälänhädän vuosina sekä Miinan päästessä työhön sivistyneistöperheeseen Porvooseen) sekä "ajankohdan sosiaalinen tilaus". Kun monilla ammattialoilla syntyi ammattiyhdistystoimintaa, Miina Sillapää oli sitä luomassa kotiapulaisten keskuudessa.

Raili Mikkanen on hyvin perehtynyt tapahtuma-ajan oloihin ja myös Sillanpään suvun ja lähipiirin henkilöhistoriaan. Ollaan kiinni henkilöissä niin, että ympäristö jää paikoin varsin vähälle huomiolle.

Tietty etäännytys, jonka lukija kyllä voi tehdä omassa mielessään, paljastaisi paremmin esimerkiksi sen, mikä aikanaan tuli esiin joidenkin mieskirjailijoiden (muun muassa Miina S:n sukunimikaima F. E:n!) teksteissä. Muutto maalta kaupunkiin kuvattiin nuorille naisille vaaraksi, jopa hengenvaaraksi tai ainakin moraalisen rappion aiheuttajaksi. Mikkanen viittaa asiaan kyllä tuon ajan puheenaiheena (s. 119120).

Nyt on helppo nähdä, että noissa "langenneiden naisten" kuvauksissa mieskirjailijat paljastivat omia tuntojaan ja omantuntonsa kalkkeita. Todellisuudessa kehitys, jonka oleellinen osa kaupungistuminen oli, antoi yhä useammille naisille mahdollisuuden työhön, osallistumiseen ja myös yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Raili Mikkanen: Karhun kumarrus. Miina Sillanpään nuoruus. Otava 1996, toinen painos, 190 s.
Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 15.1.2015.

Laitan liitteeksi sanomalehtijutun vuodelta 1886, jolloin Miina Sillanpää täytti 20 vuotta. Facebookin päivityksen tekijä ei ole merkinnyt muistiin, mistä lehdestä juttu on. Klikkaamalla jutun saa suuremmaksi.