torstai 24. maaliskuuta 2016

Arjen asioita

Tiskaamisesta, siivouksesta ja hammastikuista voi kirjoittaa kirjan – ja on monia kirjoitettukin. Arki on läsnä ajatuksissamme, mutta niin se on tekstin lähtökohta myös monella kirjoittajalla.

Ei siis ihme, että elämän yksinkertaisista tapahtumista ja esineistä löytyy niin ainesta tietokirjallisuuteen kuin lähtökohtia ja yksityiskohtia elämän ihmeellisyyksien kaunokirjalliseen kuvaukseen. Monilla kirjoittajakursseilla tästä lähdetäänkin: ympäristön tapahtumien ja esineiden kuvaamisesta voi kasvaa kertomus, missä myös ihmisen ajatukset ja jopa elämän koko historia tulevat luodatuiksi. Universumikin koostuu pienistä tavaroista ja teoista.

Maaliskuun kokoelmaani olen valinnut joitakin tällaisia ihan arkipäiväisiä tarinoita ja kuvauksia. Ei ole mitenkään mahdotonta, että juuri arjen havainnoista voi kehittyä muutakin. Arjen vastukset haastavat ylittämään ne, ilot taas voivat häikäistä niin että ymmärrämme niiden merkityksen vasta joskus myöhemmin.


Kevään odotuksessa toivotan mukavia lukuhetkiä siis myös ihan arkisten pikkuasioiden parissa. Voi tapahtua sellainenkin ihme, että arjesta pääsee irti löytämällä siihen uusia näkökulmia jonkun toisen silmin...

PS. Sokerina pohjalla tai oikeastaan kermavaahtona pinnalla on uutta ja vanhaa: arvio neljän toimittajan muistelmista sekä juttuni työttömyyttä käsittelevästä kirjasta 35 vuoden takaa. Jos nämä tai muut aiheet herättävät ajatuksia, kommentoi!

Toimittajien työn arkea

Kun neljä pitkän uran tehnyttä toimittajaa julkaisee pienen ajan sisällä muistelmansa, luulisi että näin saadaan runsaasti tietoa journalismin arjesta. Lähinnä Helsingin Sanomissa, Ilta-Sanomissa ja Suomen Kuvalehdessä työskennelleet kertovat jokainen paljon omista takemisistään, mutta työn sisällön arvioiminen jää lukijoiden harteille.

Niinpä muistelijat yhtä lukuun ottamatta pohtivat yllättävän vähän työn tekemiseen vaikuttaneita tekijöitä ja työn tuloksia. Tämä lienee aivan tyypillistä muistelmille: kun on kyse toimittajista, lukija ehkä odottaa liikaa. Ei kukaan pysty tekemisiään kovin hyvin arvioimaan. Ja onko se tarpeenkaan?

Hannes Markkulan teos on näistä neljästä pintapuolisin. Jo teoksen nimi lupaa enemmän kuin mihin ylletään. Kertomuksen yksi opetus on, että rahalla saa ja hevosella pääsee. Ilta-Sanomissa ei ole säästelty, kun toimittaja ja kuvaaja on pitänyt saada esimerkiksi onnettomuuspaikalle nopeasti ja ennen kuin muu media ehtii.

Markkulan aiheista monet vaatisivat syvällisempää pohdintaa. Hän kertoo esimerkiksi lukijasta, joka haluaa toimituksen kiinnostuvan koulukiusaamisesta. Toimittajalle tuntuu olevan hankala asia se, että lukijat tarjoavat henkilökohtaista hätäänsä uutisena. "Lievä kiusaaminen" ei kiinnosta, tarvitaan lopullinen sekoaminen tai kuolema (itsemurha?) ennen kuin iltapäivälehti ottaa asian lööppiinsä. Varsin kylmäkiskoista on Markkulan pohdinta, hätä puhelinlinjan toisessa päässä on ollut todellinen.

Myös muistelijan tyylissä on jotakin epämiellyttävää. Hän kertoo monista ihmisistä nimet mainiten, mutta kun hän haluaa olla ilkeä nimi jää mainitsematta. Annetut vihjeet auttavat kuitenkin arvaamaan, kenestä on kyse. Jotkut henkilökuvat ovat varsin huitaistuja, ne olisi voinut jättää kokonaan väliin.

Reetta Meriläisellä ja Maarit Tyrköllä on toisenlainen ote. Kumpikin rakentaa myös omaa kehityskertomustaan, Meriläinen mielenkiintoisesti lapsuudestaan ja muista lähtökohdistaan alkaen. Tarina muistuttaa, että Suomen kaltaisessa maassa tavallisen köyhän perheen lapsi voi kouluttautua ja päästä pitkälle. Tämä ei ole vain yksilökertomus: sen voi lukea yhteiskunnan kuvauksena näkökulmista, jotka kannattaa pitää mielessä myös aikoina, jolloin hyvinvoinnin ja tasa-arvon perusteet tuntuvat heikkenevän.

Median arjessa kirjoittaja liikkuu sen sijaan yllättävän pinnallisella tavalla. Kuitenkin esimerkiksi perinteisen painetun ja uuden sähköisen median kohtaamishetket tulevat dokumentoiduiksi. Tyytymättömyytensä anonyymiyttä suosivaan loanheittoon Meriläinen ei avoimesti paheksu, mutta lukija kyllä ymmärtää mikä kirjoittajaa tässä someajassa ärsyttää.

Maarit Tyrkön teoksen pääanti on hänen läheinen suhteensa presidentti Urho Kekkoseen. Samalla kun nuori toimittaja sai valtakunnan ykkösmiehestä isähahmon hän myös pääsi seuraamaan läheltä muita asioita, joista saattoi raportoida lukijoilleen.

Tyrkkö ei salaa rakastumistaan isähahmoon. Muistelut Kekkosen arjesta sairautta myöten, kerrotaan luontevasti ja sensaatiopyrkimyksiä välttäen. Liekö ollut tietoinen ratkaisu, että sellaiset työtehtävät kuten ETY-kokouksen seuraaminen kerrotaan pinnallisemmin. Tässä kiinnittää myös huomiota siihen, miten Suomen Kuvalehti, tai ainakin Tyrkkö, oli noina vuoden 1975 viikkoina kiinnostunut lännen, ei itämaiden poliitikoista. Haastatteluihin pääsivät presidentit Gerald Ford ja Pierre Trudeau sekä Valkoisen talon lehdistösihteeri. Lienee liikaa vaadittu, että muistelija pohtisi jälkikäteen juttuvalintojen painotuksia.

Harri Nykänen on muistelijoista tunnetuin ja myös kiistellyin. Tunnettu hän on senkin vuoksi, että jätti rikostoimittajan työn ja alkoi päätoimiseksi kirjailijaksi.

Muistelmissaan Nykänen puhuu kuitenkin etupäässä siitä, millaista työ Helsingin Sanomissa oli ja miten sitä jälkikäteen voi arvioida. Hän ei salaa ylilyöntejään ja kärjekkyyttään niin työpaikalla kuin jutuissaan. Ymmärrän häneen kohdistettua kritiikkiä ja inhoa hyvin: kun toimittaja tekee työtä mittarissa vähintään 110 tulee tehneeksi myös ylilyöntejä. Ne ovat kuitenkin olleet journalistisia, eivät linnaan johtaneita virheitä.

Nykänen pohtii näistä neljästä eniten sitä, mikä on journalismin tehtävä ja merkitys. Näkökulma on tietenkin hänen, mutta oppia siitä voisivat muutkin ottaa. Hän osaa myös perustella motiivejaan ja toimintatapojaan.

Tärkeää asiaa löytyy sivuilta 248 ja 249. "Aina, kun olen puhunut herroista, olen tarkoittanut, että epäkohtien paljastaminen kannattaa aloittaa ylätasolta. On paljon tärkeämpää käräyttää ministeri väärinkäytöksistä kuin ministeriön lomakevaraston hoitaja klemmarivarkaudesta." Tätä periaatetta perustellaan sillä yksinkertaisella faktalla, että mitä vaikutusvaltaisemmassa asemassa väärintekijä tai korruptoitunut henkilö toimii, sen enemmän vahinkoa hän voi saada aikaan.

Toimittajan työssä on syntynyt sekin havainto, että korkeassa asemassa oleva väärintekijä pyrkii valitsemaan alaisiaan omista lähtökohdistaan. "Siksi ministeröt, virastot ja laitokset saastuvat ylhäältä alas, eivät päinvastoin." Nykäsen logiikka tuntuu pitävältä, mutta kovin luu taitaa löytyä muualta. Väärintekijät, olivat he sitten valtion, kuntien tai yritysten palveluksessa, osaavat hoitaa suhteita mediaan. Syntyy näkymättömiä hämähäkinseittejä, jotka suojaavat väärintekijöitä.

Korkeiden virkamiesten, yritysjohtajien ja median johtohenkilöiden erilaiset hyvä veli -kerhot ja ylipäätään tiivis seurustelu onkin yksi niistä uhista, joiden vuoksi demokratiassa tulisi olla varuillaan. Mutta sitä varten tarvittaisiin enemmän harrinykäsiä toimituksiin – eikä heitä taida niissä kovin monta olla.

Hannes Markkula: Presidenttien ja murhamiesten pöydissä. Teos 2015, 245 s.
Reetta Meriläinen: Tytön tie. Kirjapaja 2015, 207 s.
Harri Nykänen: Likainen Harri. 20 vuotta Erkon renkinä. CrimeTime, Docendo 2015, 318 s.
Maarit Tyrkkö: Tyttö ja nauhuri. WSOY 2014, 398 s.


Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 24.3.2016.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Järkipuhetta oikeudesta työhön

Tämä kirja on
1) omassa työssään työttömyyden kanssa vuosikausia painineen ihmisen hätähuuto työllisyyspolitiikan pahimpien virheiden korjaamiseksi,
2) terävä yhteenveto juoppojen asemasta työelämässä,
3) puheenvuoro, jossa ei näsäviisaasti pyöritellä poliittisia kuvitelmia, vaan pidetään jalat maassa.

Heikki Rinne on tutustunut yhteiskuntaan mm. sosiaalisihteerinä, asumuserosovittelijana ja työnvälittäjänä. Hänen kiistakirjoituksensa on, niin kuin kustannustoimittajan takakanteen tekemässä esittelyssä sanotaan, "raju puheenvuoro täystyöllisyyden puolesta ja perusteltu esitys suojatyöpaikkojen luomiseksi alkoholin vuoksi työttömille". Mutta se on myös paljon muuta: viiltävä poikkileikkaus yhteiskunnastamme juuri siltä kohtaa, jonka nättinokkaiset moralistit helposti unohtavat. Ongelmat kun on helppo työntää yksilöiden harteille tai keskikaljapullon syyksi ja jättää kokonaisarviointi tekemättä.

Rinne muistuttaa perustuslakimme törkeästä rikkomisesta, joka jatkuu kenenkään häiritsemättä. "Valtiovallan asiana on tarvittaessa järjestää Suomen kansalaiselle mahdollisuus tehdä työtä..." ...niinpä niin, näin on eduskunta päättänyt, mutta käytännössä asiaa katsotaan läpi sormien.

Kun kerran perustuslain muut määräykset on tarkoitettu pikkutarkasti noudatettaviksi, niin miksi valtion työllistämisvelvoitteesta luistellaan? Muun muassa siksi, että eduskunnassa ei ole tarpeeksi sellaisia "perustuslaillisia", jotka vaatisivat lain toteuttamista. Rinne jättää tehtäviä niin työvoimaviranomaisille kuin poliitikoille: jotain olisi tehtävä mm. perustuslain kanssa ristiriidassa olevan työllisyyslain oikaisemiseksi.

Rinne tuo esiin muutamia muitakin kummallisuuksia, jotka johtuvat oikeistoenemmistöisestä eduskunnasta ja ylimpien lainvalvojien (mm. oikeuskanslerin) tavasta pahoinpidellä perustuslakia. Esimerkiksi Norjassa on toteutettu käytännössä nuorten yhteiskuntatakuu (valtion on hankittava nuorelle työ-, harjoittelu- tai opiskelupaikka). Mutta Suomessa porvarit vastustavat sitä "sosialistisena".

Suomalainen ei voi työttömyydestään valittaa mihinkään. Kaukaan ei ole velvollinen työllistämään työtöntä, eivät edes työpaikkojen haltijat, yksityiset työnantajat tai julkinen valta.

Pakko ei juoppoa paranna, kirjoittaa Heikki Rinne. Hän vaatii sen sijaan tarpeeksi suurta määrää suojatyöpaikkoja, jotta jokainen alkoholiongelmista kärsivä voisi omaan tahtiinsa tehdä jotain mielekästä yhteiseksi hyväksi -- tai edes itse tienata viinarahansa. Tämä olisi kansantaloudellisestikin järkevää puhumattakaan terapeuttisesta puolesta. Moni alkoholiin sortuva voisi pysyä riman paremmalla puolella, jos hän pahimpaan kriisiaikaan saisi tehdä jossakin jotakin työtä.

Rauman alueelta ottamillaan esimerkeillä Rinne piirtää kuvia juoppojen asemasta työmarkkinoilla. Hänen mielestään on päästävä ihmisten pompottelusta sosiaali- ja työvoimatoimistojen välillä, ja keinona voi olla vain työn turvaaminen jokaiselle. Työllistäminen ei ratkaise alkoholiongelmaa, mutta se antaa lähtökohtia tilanteen hallintaan. Juoppous liittyy useimmiten ongelmiin ihmissuhteissa. Jos työpaikan menetys seuraa avioeroa, ollaan jo pahassa kierteessä. Yhteiskunnan tehtävä olisi auttaa ihmistä, ei kortistoida häntä lukemattomissa toimistoissaan.

PS. Rinne on kirjoittanut kirjansa ennen työvoimaministerin toiminnasta porvarilehdissä nostettua hälyä. Mm. Helsingin Sanomat on väittänyt, että Arvo Aalto antaa työpaikkoja vain kommunisteille ja "puolueettomia" pitkän linjan virkamiehiä syrjitään. Kuitenkin 90 % nimityksistä tapahtuu ohi ministeriön, piiritasolla. Rinne kirjoittaa työtovereistaan työvoimahallinnossa näin: "Viimeaikaisen havainnointini perusteella näyttää siltä, että puolueeton virkamies tai mahdollisimman kauan puolueettomana ja sitoutumattomana ollut virkamies on kaikkein byrokraattisin. Nuoret poliittiset virkamiehet haluavat parannuksia ja ovat halukkaita vaivautumaan uudistusten puolesta. Politiikasta kiinnostunut on usein kiinnostunut yhteisistä asioista."

Heikki Rinne: Juoppojen työllisyys. Gummerus 1980, 107 s.


Teksti on julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 23.10.1980. Julkaistaan muuttamattomana.

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Hätäisesti koottua avio-oppia

Joskus tulee kirjaa lukiessa noin keskivaiheilla tunne, että ennen aloitusta olisi pitänyt lukea opas siitä, miten tätä kirjaa tulee lukea.

Kun aihe on vakava ja yritetään neuvoa ihmisiä tilanteissa, joissa parhaatkaan neuvot eivät monesti toimi, kirjalla voi olla suuri merkitys. Kirjaa on usein helpompi lähestyä kuin parasta ystävää, eikä kaikilla ole kaveria jonka kanssa voi pohtia vaikeita tilanteita.

Tämän vuoksi rima on parisuhdeoppaiden kohdalla asetettava korkealle. Alan teoksia on kyllä paljon: on sekä käännettyjä että suomalaisittain tehtyjä elämänoppaita, ja mukaan mahtuu monenlaista.

Jenni Laineen käytännönläheisenä markkinoitu avioero-opas herättää jo nimellään tietynlaiset odotukset. Nimi Kohti uutta onnea lupaa enemmän kuin mikään kirja koskaan pystyy antamaan. Käytännönläheisyys taas niin, mitenkäs se onni arjessa syntyykään?

Teoksen kustantaja tunnetaan elämänoppaiden julkaisijana. Ehkä kirjoittajalle on annettu ns. hyvä neuvo: pitää sanoa kaikki, mikä aiheeseen liittyy. Valitettavasti tähän ansaan on menty. Näin on syntynyt sekava kooste kaikesta mikä ns. näyttää kuuluvan asiaan. Liian vähän näkyy kirjoittajan omaa kokemusta tai havaintoja, sen sijaan guruja lainataan sujuvasti.

Mutta aloitetaan loppupuolelta, positiivisesta. Käytännön neuvot laki-, raha-, asunto- ym. asioista ovat käypää kansalaistietoa kenelle tahansa. Näissä asioissa kirjoittaja on asiantuntija ja etenee ilman lainattuja kainalosauvoja. Eroprosessin keskellä olevalle näistä ohjeista ei ole lohduksi, mutta ne voivat saada miettimään muutakin kuin omaa surkeutta: nimittäin tulevaisuutta siitä näkökulmasta, millaisille kivijaloille se voi fyysisesti rakentua.

Edellisen jälkeen on pakko palata siihen, että kirjan alkupuoli vaikuttaa kummalliselta kokoelmalta pohdintoja ja lainauksia. Kaikki ei sovi aiheeseen eikä monikaan asia ole sellaisessa loogisessa järjestyksessä, joka herättäisi pohdintoja. Teksti kertoo kirjoittajan tarpeesta löytää viisasta sanottavaa ja "vähältä piti" -karilleajoista, kun sanottavaa ei juurikaan ole löytynyt.

Olisi ollut parempi ratkaisu ottaa lähtökohdaksi arkinen elämä, elämäntilanteiden punninta vailla viisauteen pyrkimistä eli keskittyä "pikkuasioiden" käsittelyyn. Tätäkin näkökulmaa kirjassa on, mutta käsittelyjärjestys vie siltä terää.

Sivulla 46 säpsähdän, kun otsikon "Seksiongelmat" alla käsitellään erektiohäiriöitä ja ennenaikaista siemensyöksyä. Viimeistään tässä kohdin tekee mieli huutaa, että olisi parempi jos tällainen opas koottaisiin eri aloja tuntevien artikkeleista. Kun juristi (?) alkaa pohtia impotenssia, se ei ainakaan tässä tapauksessa tunnu kovin vakuuttavalta.

Vakavammin puhuen se, mitä teos kertoo seksuaalisuudesta, on varsin vastuutonta ajatellen lukijoita, jotka ovat tulossa aikuis- ja naimaikään. Keskittyminen oireisiin eikä syihin on virhe, joka tehdään luvattoman usein.

Asioiden kerrontajärjestyksen muutoksilla ja pienellä karsimisella tästä oppaasta saisi tyydyttävän kelvollisen. Nyt vaaditaan lukijan omaa elämänkokemusta ja kriittistä silmää, jotta lukemiseen käytetty aika ei mene hukkaan.

Jenni Laine: Kohti uutta onnea. Käytännöllinen avioero-opas. Basam Books 2014, 129 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 18.3.2016.

Paljonpuhuvaa somettelua

Lukeminen ja pohtiminen kuuluvat nekin arkeen, mutta varsinkin siihen kuuluu somettaminen, esimerkiksi facettaminen.

Tyrvääläisen, tai sastamalalaisen, miten vain haluatte, Marko Vesterbackan kirjallinen ura on aikaisemmin kulkenut hieman toisenlaisia latuja. Julkaistessaan 15 kuukauden some-päiväkirjansa hän avaa muillekin kuin Facebook-kavereilleen sellaisen ryöpyn, että kannattaa olla jo etukäteen varovainen. Pystyin lukemaan vain monessa erässä tämän yli 470-sivuisen järkäleen, joten kehotan ottamaan kirjanmerkin esiin jo alkusivuilla.

Vesterbacka kyllä kirjoittaa mielenkiintoisista asioista ja mielenkiintoisesti. Määrää on vain niin määrättömästi. 12 kuukautta olisi riittänyt! Pyrkimys olla kaikkitietävä kestää juuri ja juuri kalkkiviivoille saakka. Toisaalta tämä on hyvä esimerkki siitä, miten nykyajan ensyklopedisti, tietosanakirjan tekijä siis, pystyy hallitsemaan niin monta asiaa niinkin suvereenisti – ja vielä sopivin välein huvittamaan lukijaa.

Siinä kirjoittaja on oikeassa, ja hän näyttää esimerkkiä, että Facebookissa tulisi kirjoittaa joskus myös perusteellisesti. Hätäisesti näpätyt selfiet ja muutaman sanan tokaisut ovat niin suuri osa tästä viestinnästä, että jääkö niistä todellakaan mitään mieleen.

Hieman snobismia, siis keikarimaisuutta, on siinä, miten Vesterbacka tarttuu melkein joka syöttiin. Tietenkin mediassa on paljon kommentointia vaativia päättömyyksiä, mutta valikoivampi ote ja perusteellisempi pohdinta antaisivat lujemman potkun erilaisten oikeiden keikarien takamuksiin.

Politiikastakin kirjoittajalla on sanottavaa. Maaliskuun 2016 kokoomusuutisten keskellä kannattaa huomata, miten analysoidaan Aleksander Stubbia. Vesterbackalle Stubb ei ole arvoliberaali vaan nurkkaliberaali; narsismiinkin hän vihjaa. Nyt luen nämä kommentit oikeaan osuneena ennustuksena siitä, että Stubbin vene ajaa karille.

Näin mahdottoman monien asioiden käsittelyssä uhkaa pinnallisuus, juuri se mistä kirjoittaja somessa liikkuvia ja mediaa kritisoi. Itse opin loppua kohti tarttumaan tässä oravanpyörämäisessä menossa niihin täkyihin, jotka mielestäni vaativat jatkoajattelua. Esimerkiksi siihen, miten kirjoittaja J. W. von Goethea lainaten korostaa, että jos emme osaa tehdä tiliä ihmiskunnan 3000 viime vuodesta elämme vain kädestä suuhun. Tähän tekee mieli lisätä, että jospa muistaisimme edes 1900-luvun kauheudet, niin emme pukeutuisi Soldiers of Odinin takkiin ja kävisi esittelemässä ajatuspiirimme ahtautta julkisilla paikoilla.

Tyrvääläisyydellä on ennenkin ollut merkitystä suomalaiselle kirjalliselle kulttuurille. Marko Vesterbackan kustannustoiminta, ja myös tämä puolitiiliskivi, vievät ajatuksia eteenpäin. Someaikana tarvitsemme nimittäin myös kirjoja, jotta päivityksemme tulevat paremmin ymmärretyiksi – meille itsellemme.

Marko Vesterbacka: Minuhe tyrvääläinen. Viisitoista kuukautta havaintopäiväkirjaa 2013–2015 jKr. Warelia 2015, 476 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 18.3.2016.




keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Naisia, miehiä, muistoja

Liisa Keitaanpää julkaisi vuonna 2008 novelleja, joiden teemana oli naisten elämä ja kokemus tästä maailmasta. Kynä on savunnut edelleen: nyt lukijoille tarjotaan miehisiä maisemia suoraan betonilähiöistä, metsien keskeltä ja ylipäätään paikoissa, joissa suomalainen mies ähkii Hiacessaan tai imee kaljaa.

Takakansi mainitsee Keitaanpään omintakeiseksi ja ymmärtäväiseksi feministiksi, joka ei osoittele sormella vaan näyttää miltä elämä näyttää. Allekirjoitan määreet, mutta kehotan lukemaan itse. Ei tämä on vain miehistä kerrottua tällä kertaa, on elämä sentään vähän laajempi spektri.

Porilais-kokemäkeläinen Keitaanpää on eläkkeellä oleva opettaja, ja Tuula Santala on vastaavalla tavalla Kelan virkailija Tyrvään suunnalta. Jännittävää, miten kummankin elämänikäinen ammatti ja työ näkyvät teksteissä. Ymmärtävä opettaja säilyttää positiivisen pitkän puheenpartensa kirjoittajanakin, ja vastaavasti lomakkeita täyttänyt Santala keskittyy tiivistetympään kerrontaan.

Keitaanpään 17 novellia kattavat laajan skaalan "todella tapahtunutta" muutaman viime vuosikymmenen kokemuspiiristämme. Kerronta ja henkilökuvaus on mutkatonta. Lukija houkuttautuu miettimään, miten asiat voi sanoa välillä lupsakasti, välillä oikeassa elämässä käytäviä keskustelukulkuja toistaen.

Eivät "ent. virk." Tuula Santalan novellit sentään suppeita toimistokatsauksia ole, vaan niissä osataan ottaa lyhyydestä komea selkävoitto. Novellien teemaksi on valittu kuolema, mutta yhtä hyvin tämä on kertomuksia naisista, miehistä ja elämän eri tilanteiden arvaamattomuuksista.

Kuka on se vähäpuheinen kaveri, joka lähtee Mikon kanssa postia hakemaan? Entä mitä miehet oikeastaan askartelevat puutyökurssilla? Santalan 2-3 sivun mittaisessakin kertomuksessa tilanne virittyy kauniisti loppuratkaisuksi, joka voi olla surullinen, mutta ei jätä mieltä maan rakoon.

Santala on osannut pysyä tiiviissä kerronnassa myös värejä, ääniä, tuoksuja jne. kuvatessaan. Tarpeellinen on sanottu, ei sen enempää. Lukijalle jää miellyttävä tehtävä kokea tilanteita eteenpäin omassa mielikuvituksessaan.

On pakko sanoa myös pari sanaa turkulaisen kustantajan Turbatorin työstä. Olen huomannut joidenkin muidenkin teoksissa tätä samaa huolimattomuutta, taiton pomppoilua, kirjoitusvirheitä. Sisäänvedot (joita ei noudateta johdonmukaisesti) häiritsevät lukunautintoa. Vai onko kirjapaino taas kerran tehnyt tepposen? Vaikea sanoa, mutta kirjat ansaitsisivat asiantuntevampaa kohtelua jo ennen kuin ne tulevat lukijan käteen.

Liisa Keitaanpää: Miehenmetsä. Novelleja. Turbator, 2009. 123 s.
Tuula Santala: Kiitollinen mieli. Novelleja. Warelia, 2009. 84 s.

Teksti on julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä vuonna 2009.

Väkeä verstaalta

Ihmisiä ennen suurta saneerausta ja sen jälkeen? Jokaisen päivistä löytyy monenlaista, ja saneerauksien kautta me kuljemme tavalla tai toisella läpi tämän elämän. Tamperelaisen Heikki Halosen eläkepäivinään työstämät tarinat tahtovat lähinnä sanoa, että ei pelkästään työelämässä tapahtuva vaikuta meihin, vaan hyvin paljon myös omat lähtökohtamme ja valintamme.

Kukaan ei ole kirjassa yksi yhteen todellisten ihmisten kanssa, muistuttaa Halonen esipuheessa. Mutta kaikki nämä tarinat ovat oikeita eikä mikään ole epäuskottavaa. Sekin on meille ominaista, että toisen näkevät omien valintojen johtaneen elämää, toiset taas korostavat ulkopuolisia tekijöitä.

Totuus löytyy varmasti kummaltakin puolelta, sisältä ja ulkoa. "Menin ja tulin niin kuin halusin", kertoo Mara. "Ja tuon henkilöstöjohtajan, joka äsken niin itsevarmana ilmoitti meille, että satakahdeksankymmentä meistä tullaan irtisanomaan – niin sen – sen minä olisin voinut  t a p p a a !" uhoaa Pave.

Ja mikä on lopputulos? Monissa tapauksissa jotain tällaista: ".. nyt kuuluin niinsanottuun palliatiiviseen ryhmään. Potilaisiin, joilta vain pyritään lievittämään oireita ja parantamaan jäljellä olevan elämän laatua."

Edelliset lainaukset antavat hieman liian masentavan kuvan kokonaisuudesta, sillä kyllä työhön ilojakin liittyy ja elämästä saa revityksi irti monenlaista. Mutta kun omaa historiaa katsoo taaksepäin tilanteessa, jossa edessä on joko umpikuja tai luopuminen, silloin tietenkin juuri ikävät asiat tykkäävät risteillä mielessä.

Halosen teksti on, niin kuin kirjoittaja itsekin sanoo, kiitollisuudenvelassa Lee Mastersin Spoon River -antologialle, ja siitä jää todellinen elämän maku. Ei Halonen  turhaan työssä ollessaan kirjoitellut muistiinpanoja tuntilappujen yms. taakse. Aineisto on jalostunut kertomukseksi, josta meistä jokainen löytää myös jonkin verran omaa itseään.

Heikki Halonen: Verstasantologia eli ihmisiä ennen suurta saneerausta. Henkilökuvia työpaikoilta. Pilot-kustannus Oy, 2006. 105 s.


Teksti on julkaistu aikaisemmin Satakunnan Työssä vuonna 2006.

Keittotaidosta kynällä

Tämä keittokirjojen historiaa käsittelevä teos muhi pöydälläni pitkään. En tiennyt mitä sille tekisin: kattilaan, paistinpannulle vaiko suoraan kompostiin? No, ei nyt sentään kierrätykseen. Mutta jokunen lehti teoksesta tuli keriä pois ennen kuin paljastui, mikä se on vihanneksiaan.

Ruoasta ja sen valmistuksesta on kirjoitettu niin kauan kuin ylipäätään on kirjoitettu. Tähän viittaa Maarit Knuuttilakin, mutta ei itse noudata viittausta. Varhaishistoriallista osuutta ruokaohjeiden historian läpikäynnissä heikentää omituisuus, että Raamattua ei mainita ollenkaan.

Anteeksi? Juuri näin. Mainittu teos ja sen oppiin rakentuva juutalaisilta peritty yksijumaluskonto (mukaan lukien kristinuskon eri muunnelmat ja islam) nimittäin perustuu kirjallisiin lähteisiin, joissa ruoan valmistusohjeilla ja syömiseen liittyvillä asioilla oli erittäin suuri merkitys. Onhan Raamatun pohjalta tehty keittokirjojakin. Tätä Knuuttila ei ole syystä tai toisesta huomannut, eivät myöskään teoksessa mainitut nimettömät kustantajan asiantuntijatarkastajat.

Ansiokkain osa teoksesta käsittelee 1900-luvun suomalaisiin ruoanvalmistukseen vaikuttaneita keittokirjoja. Alkuun lähdettiin 1800-luvulla paljolti Ruotsista ja sen kautta Ranskasta ja Saksasta tulleista vaikutteista. Mutta muutama 1900-luvun alun keittokirja kuitenkin oli se tekijä, joka antoi ohjeita keittiöväelle niin pulan aikana kuin hieman vauraampinakin vuosina.

Olisiko tekijältä jäänyt toinenkin ohje noudattamatta? Tarkoitan kehotusta ”kill your darling!” Yhteen lähteeseen ei saisi ihastua. Knuuttila käsittelee paljon vuoden 1849 Kokki-kirjaa, Anna Olsonin Keittokirjaa sekä Reinilä-Calonius-Rankin teosta Kotiruoka. Mutta miksi ihmeessä Koskimies-Somersalon Keittotaito jää vain parille ohimennen-maininnalle? Siitäkin otettiin vuoden 1932 jälkeen useita uusia painoksia.

Kirjan heikkous on sekin, että se ei perusteellisemmin vertaile eri tekijöiden kirjoja. Jää tunne, että tekijä on tutustunut kotimaisiin kirjoihin varsin pintapuolisesti, ehkä enemmän oman ja oman äidin keittiöhyllyjen pohjalta. Miksi esimerkiksi Eva Mannerheim Sparren Keittokirja herkkusuille ja tavallisille nälkäisille (1. suomenkielinen painos 1935) jää vain hätäiselle maininnalle? Olisi ollut herkullista verrata säätyläiskirjaa muihin saman ajan keittokirjoihin.

Puhuttaessa entisajan suomalaisesta ruoanlaitosta kirjassa todetaan: ”Ruokaa laitettiin siitä tarpeista, joita kellarissa sattui olemaan. Voidaankin sanoa, että suomalaiskodissa ei harrastettu varsinaista ruoanvalmistusta, vaan yritettiin riipiä päivittäinen elanto jollain tavoin kasaan.”

Ei kellarissa koskaan ole mitään niin vain ”sattunut olemaan”. Jo ennen tarpeiden kellariin laittamista piti olla tieto ja taito säilöä, siis kyky hallita ruoan säilytyksen tekniikka. Ja jos ennen ajan vaimoihmisellä, joka ruokki päivittäin perheensä, ei muka ollut ruoanvalmistuksen taitoa, niin kansa olisi aikaa sitten kuollut nälkään.

Maarit Knuuttila: Kauha ja kynä. Keittokirjojen kulttuurihistoriaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (toimituksia n:o 1271). Helsinki 2010, 208 s.

Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä vuonna 2010.



Jokaisenmaattava huonekalu

Ihme, että sängyistä ei ole enemmän kirjoitettu. Useimmat meistä olemme saaneet alkumme sängyssä, nukumme sellaisessa melkein kolmasosan elämästämme ja monet kuolla kupsahdammekin sänkyyn. Ei siis mikään turha asia: ilman pöytää voi tulla toimeen, mutta ei ilman sänkyä. Vain ruumisarkku on meille yhtä välttämätön (ja pakollinen) huonekalu.

Tämän teoksen perinpohjaisuus sekä teksteissä että monista eri lähteistä löydettyjen kuvien paljoudessa antaa paljon mutta myös hieman pyörryttää. Varsinkin piirrosten määrä panee kysymään, kenelle kirja oikein on tehty. Asiantuntijoille tietenkin, ja vanhojen tavaroiden keräilijöille ja kauppiaille. Tosin sänkyjen keräilijöitä taitaa olla harvassa, tilaahan ne vievät.

Esipuhe alkaa niin tekotieteellisesti, että jos kirjaa alkaa tosissaan lukea ihmettelee varmasti: "paradigma", "relevanssi", "atomistinen", "kompleksi", "monografia", "artefakti". Ei voi kuin antaa miinuksen siitä, että jo ensimmäisillä riveillä joutuu turvautumaan sivistyssanakirjaan. Tekijät eivät ole miettineet kohderyhmäänsä ihan niin kuin asiaan kuuluu.

Mutta älkäämme antako sanojen hämätä. Kuvia on paljon, niin valokuvia kuin piirroksia. Sängyn historiaahan tässä kuvataan, vaikka tämä juoni tahtoo hieman hukkua edellä mainittuun kuvien paljouteen.

Sänky ei ole ihan kaikki kaikessa. Suomessa on maattu lattiallakin, penkillä ja erilaisilla "lavoilla". Tämäkin kirjassa mainitaan, mutta ei tätini miehen keksintöä 1950-luvun Kauvatsalta: lapset nukkuivat kesällä avovintillä niin, että köysistä riippui ja keinui – käytöstä poistettuja ovia.

Leena Sammallahti – Marja-Liisa Lehto: Suomalainen sänky. Kansanomaisten vuodekalusteiden historiaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. 227 s.


Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Satakunnan Työssä vuonna 2006.

Varasto ja pihan kaunistus

Perinteisellä kirvesmiestaidolla tehty hirsirakennus uhmaa aikaa vuosisatoja, jos katto ja alapohjan tuuletus ovat kunnossa. Lisäksi vaaditaan, että puskat ja puut pidetään etäällä rakennuksesta ja että sen kuntoa seurataan.

Tähän tapaan annetaan lähinnä Pohjois-Satakunnan aittaperinnettä kartoittavassa kirjassa ohjeita nyky- ja tuleville polville. Oikein toimien on mahdollista säilyttää sitä, mikä on jopa yli sata vuotta sitten taiten rakennettu.

Maaseudun talous- ja varastorakennusten säilyttäminen on yksi ulottuvuus tässä Raija Collanderin toimittamassa kirjassa, joka oivalla tavalla niin kuvin kuin sanoin dokumentoi myös kadonnutta asuinympäristöä. Monessa pihassa aitta on edelleen olemassa, mutta monen aitan omistaja ei tiedä rakennuksen varhaista historiaa.

Talo ei ole talo ilman aittapolulla kulkevaa ahkeraa emäntää eikä ilman aitassa öiseen aikaan kuhertelevia. Aittojen historiaan kuuluu paljon kylien ja niiden asukkaiden historiaa. Monikin meistä varsinkin helmi-toukokuussa syntyneistä on saattanut saada alkunsa juuri aitassa.

Teos on esimerkki siitä, että julkaisemiseen ei kannata lähteä suinpäin vaan aineistoa tarpeeksi keräten ja teoksen kokonaisuutta perusteellisesti miettien. Sillä tavalla on saatu kokoon mainio ja perusteellinen katsaus. Kirja ei kerro ainoastaan aitoista, vaan myös elämästä ja asuinympäristöstä laajemmin.

Eija Hesson kirjoittama osuus rakennusten säilyttämisestä ja kunnostuksesta sopii neuvoksi kaikkien vanhojen hirsirakennusten omistajille. Varoittavat sanat on syytä sanoa esimerkiksi siitä, miten jotkut aitat on sovitettu uuteen pihapiiriin poistamalla kivijalka ja tekemällä sen sijaan matala betoniperusta. Tämä voi olla vanhalle rakennukselle kuolemantuomio. Ennen korjaustöitä on syytä tutkia rakennus tarkkaan. Suin päin korjaaminen voi johtaa tahattomaan tuhoamiseen.

Kustantaja Pentti Vuorenpää muistutti kirjan julkistamistilaisuudessa, että aitat ovat viimeisiä näkyviä merkkejä menneestä maatalousyhteisöstä. Monet riihet ovat kadonneet, mutta aitoissa elää esivanhempien henki.

Aitat. Toimittanut Raija Collander. Tekstit myös Sirkka-Liisa Hakala ja Eija Hesso. Kustantaja Messon, Kankaanpää ilman painovuotta ja painopaikkaa.


Teksti on julkaistu aikaisemmin Satakunnan Työssä.