torstai 26. tammikuuta 2017

Perheitä pohjoisen perille

Joissakin asiaa tuntevissakin piireissä on esitetty (mm. eräissä professori Matti Klingen kirjoituksissa), että kesäkuussa 1941 Baltian maista tapahtuneet karkotukset olisivat ensi sijassa olleet "preventiivisiä" eli tarkoitettu estämään paikallisen väestön liittyminen tulossa olevaan sotaan Saksan puolella.

Tässä voi olla osatotuus, mutta tutustuminen karkotusten käytäntöön kertoo paljosta muusta. Vaikka karkotettujen joukossa oli Viron, Latvian ja Liettuan valtioiden palveluksessa olleita ns. tärkeitä henkilöitä, osa itään lähetetyistä oli heidän perheenjäseniään, siis myös lapsia ja muita alaikäisiä. Tapahtumat noudattivat varsin pitkälle samaa käsikirjoitusta, jonka mukaan monia neuvostokansalaisia kohdeltiin 1930-luvulla.

Uhkaavaan sotaan tapahtuman yhdistää se, että karkotukset tapahtuivat noin viikkoa ennen kuin Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Ajallinen yhteensopivuus ei kuitenkaan voi olla analyysin ainoa lähtökohta. Taustallahan oli myös se, että Baltian maista oli tullut ("tehty") neuvostotasavaltoja edellisenä kesänä. Ne olivat itsenäisiä hyvin muodollisesti (päätökset karkotuksistakin tehtiin Moskovassa), eikä paikallisilla asukkailla ollut moniin asioihin sellaista vaikutusta kuin mitä selitys "preventiivisyydestä" edellyttäisi.

Todistuksia vangitsemisista ja niitä seuranneista karkotusvuosista on julkaistu monia. Liettualaisen, 14-vuotiaana vanhempiensa ja 17-vuotiaan veljensä kanssa karkotetun Dalia Grinkevičiūtėn alun perin jo 50-luvulla muistiin merkitsemä kertomus tapahtumista ei ole aivan ainutlaatuinen, mutta yksi autenttisimmista. Käsikirjoitus oli piilossa vuosikymmeniä ja alkuperäisessä muodossa se julkaistiin vasta 1990-luvun lopulla.

Tämän ja monien muiden kertomusten pohjalta ei voi välttyä johtopäätökseltä, että karkottajien päämääränä oli eristää ja myös tuhota Baltian maiden sellaista väestöä, joka oli yhteiskunnan rakenteissa johtavissa tai ainakin paikallisesti tärkeissä tehtävissä. Tämän perheen isä karkotettiin eri paikkaan, työleirille, missä hän kuoli sota-aikana. Äiti ja lapset lähetettiin Pohjoisen jäämeren rannalle Lena-joen suistoon.

Jo pelkkä matkareitin ja karkotuspaikan sijainnin katsominen kartalta (kirjan liitteessä) aiheuttavat kylmiä väreitä. Tänne, noin 800 kilometriä pohjoiseen Pohjoisesta napapiiristä, tuotiin suuri joukko ihmisiä, ja piti olla selvää että monet heistä kuolevat sairauksiin, aliravitsemukseen ja muista syistä, joita tällainen kohtelu aiheuttaa. Alueelle karkotettiin myös inkeriläisiä.

Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon on myös este nähdä Baltian karkotuksia "oikeassa valossa". Mitä olisi tapahtunut, jos 
sota ei olisi alkanut? Ei ole vaikea ajatella, että sekä paikalleen jäänyt väestö että karkotetut olisivat jollakin tavoin toimineet ottaakseen selvää, mistä ihmeestä tällaisessa toiminnassa on kyse. Baltian siviiliviranomaisten olisi ollut hyvin vaikea selittää ja perustella tapahtunutta.

Jos taas lähdemme siitä, että Moskovassa tiedettiin Saksan hyökkäävän, karkotusten syyt ja seuraukset asettuvat toisenlaiseen valoon. Tällöin ei voi välttyä ajatukselta, että jo maiden välisen Molotov-Ribbentrop-sopimuksen solmimisen yhteydessä (elokuussa 1939) on alettu suunnitella myös Baltian alueen ihmisten tulevaisuutta. Eikä mitenkään demokraattisesta ja inhimillisestä näkökulmasta.

Dalia Grinkevičiūtėn kertomus keskittyy tiukasti aikaan karkotushetkestä sen loppupuolelle. Johdantoluku ja lopussa olevat seltiykset asettavat kerrotun yhteyksiin, joiden pohjalta voi syitä pohtia muun muassa edellä kuvatulla tavalla.

Mutta Stalinin ajan vainoamisista ja karkotuksista saa, jälleen kerran, tämän kirjan kansiliepeestä jälleen väärän käsityksen, jonka toivoisi päinvastoin aina oikaistavan. Tällaiset toimet eivät kohdistuneet "vain" tai "pääasiassa" joihinkin tiettyihin kansoihin, kuten nimetön esittelytekstin tekijä väittää. Karkotukset ja muu väkivalta esimerkiksi venäläistä maalaisväestöä vastaan alkoi massamitassa jo 1930-luvun alussa, mikä on helppo tarkistaa esimerkiksi Krasnojarskin Memorial-yhdistyksen nettisivuilla olevista vainottujen luetteloista.

Edellä sanottu ei vähennä niiden menetysten suuruutta, jotka kohdistuivat virolaisiin, latvialaisiin ja liettualaisiin vuonna 1941 ja uudelleen sodan jälkeen. Pienten kansojen olemassaoloa tämä ei, onneksi, kuitenkaan nollannut monista kärsimyksistä huolimatta. Osaltaan tapahtumat selittävät myöhempiä aikoja, jopa nykyhetken kansainvälisten suhteiden kiemuraisuutta.

Dalia Grinkevičiūtė: Dalian kirja. Siperiaan karkotetun liettualaistytön tarina. Suom. Reeta Tuoresmäki. Absurdia 2016, 175 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 26.1.2017.

16-vuotiaan virolaisen Ronald Rüütelin karkotuskokemuksista voit lukea tästä.


Kuva Dalia Grinkevičiūtėn kirjan liitteestä: Tänne jäivät monet. Karkotettujen Baltian maiden kansalaisten, inkeriläisten ym. hautausmaa Bykovin niemellä Jakutiassa.



keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Lapset leireillä

Tätä aihetta ei ole niin sanotusti loppuun saakka selvitetty, eikä sitä koskaan kokonaisuudessaan selvitetäkään. Toisaalta: vaikka vuosikymmenet etäännyttävät meitä vuoden 1918 tapahtumista eikä uusia asiakirjalähteitä juuri löydy, olemassa olevan tiedon käsittelyssä ja tulkinnoissa löytyy jatkuvasti jotakin uutta.

Uutta on ollut esimerkiksi se, että vasta 96 vuotta sodan jälkeen saatiin julki ensimmäinen perusteos lapsivangeista. Heistä oli kyllä muistitietoa ja heihin oli monissa tutkimuksissa viitattu, mutta vasta Tuulikki Pekkalaisen yhteenveto tarjosi kunnon tietoa lähes 1 500 suomalaisen kohtaloista tuona kohtalon vuonna.

Nämä lapset, alle 16-vuotiaat, olivat ns. punavankeja. Jotkut heistä kuolivat leireillä, osa kuolleista ammuttiin. Leireillä myös synnyttiin. Aivan pikkulapsiakin joutui olemaan kuukausia oloissa, joissa myös aliravitsemus ja tartuntataudit veivät ihmishenkiä.

Pekkalaisen yhteenvedoissa on siis lähes 1 500 lasta, joista suurin osa oli kuudella suurimmalla vankileirillä. Hämeenlinnassa lapsia oli noin 310, Riihimäellä 200, Lahdessa 150. Mutta lapsia oli vankeina myös pikkupaikkakunnilla ja jopa rintaman takana, kuten Raahessa (jonka vankileirillä oli 11 lasta). Yksi esimerkki punaisten perheiden lasten vangitsemisesta on nykyisen Sastamalan alueelta, jossa vankina oli kahdeksan lasta, puolet heistä tyttöjä.

Lapsivankien määrät kertovat vain yhden puolen asiasta. Oleellisempaa sodan jälkeisen todellisuuden ymmärtämiseksi on tietää, että monissa tapauksissa 10-15-vuotiaisiin suhtauduttiin yhtä ankarasti kuin aikuisiin. Monet tämänikäiset tulkittiin sotilaiksi ja ammuttiin pikatuomioiden perusteella tai jopa ilman niitä. Asiakirjojen perusteella Pekkalainen kertoo monien lasten kohtalosta.

Siis oliko tämä lasten kohtelu vapaussotaa vain mitä? Yksi traagisten tapahtumien pitkävaikutteisia traumoja todistava seikka on kiistely sodan nimestä. Itse kallistun sille kannalle, että "mikä tahansa nimi käy", jos asiasta puhutaan vain jostakin kapeasta näkökulmasta. En ymmärrä ollenkaan vuosikymmenestä toiseen jatkuvaa jankutusta, että kyseessä olisi ollut "vain" vapaussota. Jo yksin lasten kohtelu osoittaa, että vapauden kanssa tällä sodalla oli monien suomalaisten kohdalla hyvin vähän tekemistä.

Kiistely sodan nimestä on turhauttavaa, ja vielä turhauttavampaa on törmätä kritiikkiin, joka kohdistuu sisällissodan tapahtumien ja uhrien muistamiseen teloituspaikoilla ja hautausmailla. Muistomerkit on vähin asia, millä kansa voi kuolleitaan muistaa.

Tästä näkökulmasta vuoden 1918 leirien lapsivangeillekin olisi syytä pystyttää muistomerkki sen ohella, että meillä sentään on nyt kohtuullisen paljon tietoa heistä.

Tuulikki Pekkalainen: Lapset sodassa 1918. Tammi 2014, 546 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 25.1.2017.





Lastenkirjojen maailmat

Kirjat ovat tärkeitä lapsille sen vuoksi, että ne tarjoavat vaivattomimmin tietoja, joita lapset eivät muulla tavalla voi saada. Nykyään televisio on kirjojen pahin kilpailija: usein lapset viettävätkin sen ääressä enemmän aikaa kuin lukemisen parissa.

Toisaalta televisio ja muut nykyajan tiedotusvälineet lisäävät kirjojen käyttöä. Ne herättävät kiinnostusta asioihin, joista voi saada lisätietoa lukemalla. Hyvin tehdyistä kirjoista on lapselle jatkuvaa hyötyä, tv-ohjelmat ovat hetken elämyksiä.

Kirjat ovat myös mielikuvituksen kehittäjiä. Jo aivan pienten lasten kuvakirjat auttavat huomaamaan, että maailmassa on monenlaisia asioita: erilaisia esineitä, ihmisiä ja koneita. Myöhemmässä vaiheessa satukirjat opettavat ajattelemaan, että mahdoton voi aivan hyvin tulla mahdolliseksi, ihminen voi lentää, noita voi taikoa.

Kaikki kirjat, lajista ja laadusta riippumatta, antavat lapsille asenteita ja käytösmalleja. Vaikka kirjan juoni olisi kuinka "ei-opettavainen" tahansa, opettaa se silti jotakin. Tämän vuoksi on tutkittava sitäkin, mistä lastenkirjat kertovat ja miten ne lukijoihinsa vaikuttavat.
* * *
Kari Vaijärven toimittama Kirja ja lapsi on tehty oppaaksi kaikille kasvattajille, niin opettajille kuin vanhemmille. Teoksessa pohditaan varsin paljon sitä, millaisia asenteita lasten- ja nuortenkirjat sisältävät. Mukana on Aku Ankan, Viisikkojen, Tarzanin ja muiden suosittujen lukemistojen tarjoamien ennakkoluulojen selvitystä. Varsin hyvin vertaillaan myös suomalaisten nuortenkirjojen henkilöiden ammatteja ja asemaa todelliseen yhteiskuntaan. Esimerkiksi 50-luvulla päähenkilöistä oli 25 prosenttia yläluokasta, todellisuudessa vain 3 prosenttia suomalaisista kuului tähän ryhmään. Työväestöstä on ollut vain viidesosa päähenkilöistä, todellisuudessa yli puolet suomalaisista oli palkkatyöläisiä. Myös maaseudulla asuvia ihmisiä on kuvattu vähän kaikkina aikoina.

Varsinkin alle kouluikäisten vanhemmille teoksessa annetaan ihan käytännön neuvoja kirjojen hankinnasta ja käytöstä. Varsinaiset nuortenkirjat jäävät tässä suhteessa vähemmälle huomiolle, ja tämä on vahinko. Niitä kyllä luetellaan paljon, mutta sisällön erittely on jäänyt vähälle.

Toisaalta kuitenkin monien kirjojen esittely on hyvä asia, koska tarkoituksena on antaa vihjeitä kirjallisuuden eri lohkoilta. Esimerkiksi lukemisvaikeuksista kärsivien lasten ongelmia käsittelevässä kappaleessa on lueteltu kirjoja, joiden avulla asiassa voidaan auttaa.
* * *
Oppaan pahin vika on useiden kirjoittajien sinisilmäisyys siinä, että lastenkirjallisuutta voidaan parantaa vain monipuolistamalla aiheita ja kertomalla erilaisista asenteista. Paremman lastenkirjallisuuden saaminen on kuitenkin kiinni myös kustannusyhtiöistä. Taloudellisen hyödyn tavoittelu ja tietyn vanhoillisen kasvatusasenteen säilyttämisen halu ovat kirjallisuuden kehittämisen esteitä. Kotimaista lastenkirjallisuutta uhkaa myös ulkomainen paine, koska suurina painoksina tehtäviä kaupallisia sarjoja voidaan myydä halvemmalla kuin omaa tuotantoa.

Lastenkirjojen julkaisuun vaikuttavat monet muutkin tekijät, kuten talouselämä yleensä, lehdistö, koulut, kirkko jne. Niiden roolia ei teoksessa ole tuotu esiin, ainoastaan peruskoulun kirjallisuudenopetuksesta esitetään joitakin ajatuksia.

Jotkut teoksen kirjoittajat varoittavat myös julistavista lastenkirjoista ottamatta huomioon sitä, että sisältö on aina tärkeämpi kuin muoto. Hyvän asian puolesta julistava kirja, lastenkirjakin, puolustaa paikkaansa.

Koska teos on monipuolinen ja laaja, se on riittävä lastenkirjallisuuden perusoppaaksi. Näin senkin vuoksi, ettei suomeksi ole aikaisemmin ilmestynyt mitään vastaavaa.

Lapsi ja kirja. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden opas. Toim. Kari Vaijärvi (20 kirjoittajaa). Weilin + Göös 1972.


Kirjoitus on julkaistu Tyrvään Sanomissa 2.12.1972. Hieman lyhennetty ja muokattu.

Verukkeet eivät kelpaa

– Tähän me olemme ajautuneet. Ei ajan pyörää voi kääntää takaisin.
– Jos me riisuisimme itsemme aseista, niin toiset kuitenkin kalistelisivat niitä ja hyökkäisivät kimppuumme.

Tällaisia perusteita käytetään usein, kun puolustellaan myönteistä suhteutumista asevarusteluun. Sanoissa voidaan hyväksyä aseistariisunta kauniina ajatuksena, mutta teoissa ollaan siinä mukana: annetaan lisää rahaa aseisiin, tuetaan maanpuolustuskursseja ym.

Amerikkalaisen tiedemiehen Bernard Bensonin – itsekin varusteluteollisuudessa työskennelleen – vastikään ilmestynyt Rauhankirja on virkistävä suihku verukehtajien niskaan. Kirjassa pienet lapset kysyvät aikuisilta, miksi asevarustelua ei katkaista ja aseita tuhota. Eikö kyse pohjimmiltaan olekin vain aikuisten halusta ja kyvystä voittaa itsekkyys? Tässä kirjassa lähdetään liikkeelle ihan elämän aakkosista, ja niihinhän ihmiskunnan on palattava, jos se aikoo olemassaoloaan jatkaa.

Aikuiset ovat tottuneet selittämään, miten vaikea kehityksen pöyrää on kääntää toiseen suuntaan, takoa aseita auroiksi. Mutta lapsi jaksaa siitä huolimatta yhä uudestaan kysyä: – Miksi sitten emme vain vaihda sääntöjä, tee loppua aseista ja kilpaile siinä, kuka pystyy tuottamaan eniten hyvää useimmille ihmisille kaiken tämän teknologiamme avulla?

Bensonin kuvitelmassa on kyse ihmiskunnan elintavasta. Tuhoammeko me itsemme aseilla ja maaäidin raiskaamisella vai alammeko elää toisella tapaa? Teknologia on kehittynyt niin pitkälle, että se vaatii ihmisiltä aivan ennalta arvaamatonta henkisen kehityksen tarvetta. "Kyllä se siitä suttaantuu" on vaarallista ajattelua. Tämä koskee niin asevarustelua kuin ympäristön pilaamista.

Benson luottaa paljon joukkotiedotuksen voimaan. Kunhan rauhanliike voimistuu kylliksi eri puolilla maapalloa, sen kannattajat löytävät toisensa yli kansallisten ja muiden rajojen, ja tällöin maailman johtajien on otettava aseistariisunta vakavasti.

Nelivärinen teos on tekstattu ja yksinkertaiset, viehättävät piirrokset kertovat perusasioista oleellisimmat. Piirrokset ovat ilmeisesti tekijän, suomenkielinen tekstaus on J. J. Tikkasen käsialaa.

Hyvä lahjakirja aikuisille, jotka haluavat lastensa kanssa tai oman peittonsa alla huomata, miten tärkeää on työ rauhan puolesta.

Bernard Benson: Rauhankirja. Suom. Oriveden opiston englannin kielen opiskelijat. Tammi 1982, 223 s.

Kirjoitus on julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 9.12.1982. Hieman muokattu.



Yö – mielenkiintoista aikaa...

Mauri Kunnas on ahkera piirtäjä. Se on yhtä totta kuin se, että Juha Mieto on kova urheilija. Epäilemättä varsin moni on tietoinen ensinmainitusta asiasta samalla tavalla kuin varsinkin pikkupojat 12–14 vuotta sitten tajusivat jälkimmäisen seikan. Tajusi sen Kunnaskin, joka teki Suuren urheilukirjan.

Sen jälkeen Kunnas tarttui uskaliaasti vallan toisenlaiseen aiheeseen. Yö, mikäs se nyt sitten on (kyse ei ole rock-yhtyeestä...)? Se on etupässä pimeä vuorokaudenaika, jolloin tapahtuu monia mielenkiintoisia asioita.

Tosin Hakkarainen, unissaan kävelevä pukki, ei pitkällä kuntoilulenkillään näe mitä kaikkea ympärillä tapahtuu. Mutta lukijalle Yökirja antaa mukavia näkökulmia aiheeseen. Aluksi tietenkin mennään nukkumaan ja toivotetaan hyvää yötä (sehän ei saa unohtua). Sen jälkeen pistäytytään yhdessä jos toisessakin paikassa katsomassa, ketkä kaikki tekevät yöllä työtä ja mitä muuta voi tapahtua. Pikku hiljaa, ehkä ihan salaa, häviää pelottava pimeys ja kammottavuus. Kun sitten kirjan puolivälissä tutustutaan kaupungin laidalla olevaan kummitustaloon, sen asukkaat lähinnä huvittavat lukijaa.

Erikoista tässä kerronnassa on se, miten varsin vähät tekstit toimivat todella hyvin kuvien kanssa. Sopivasti valitut sanonnat ja nimet herättäävt ajatuskulkuja, joita maistelee mielellään. Lukutaidotonkin kertaa halukkaasti tapahtumia sen jälkeen, kun teksti on hänelle luettu.

Yöllä tehdään enemmänkin raskasta työtä kuin kirjassa kerrotaan, mutta toisaalta juuri työnteko tulee esiin varsin hyvin. Samoin kerrotaan se, miten paljon päivän askareet vaikuttavat ihmisiin vielä yölläkin, ja myös unessa.

Herra Hakkaraisen lisäksi (kuttuhan on Vammalan seudun "kunnalliseläin") Yökirjasta löytyy toinenkin viittaus Mauri Kunnaksen synnyinseutuun. Viimeisen aukeaman ylälaidassa oleva näkymä on Vammalan torilta kaupungintalon suuntaan. Hyvä, että tuli ikuistetuksi: yksi rakennus purettiin nimittäin tänä syksynä.

"Kuumavesipullo, untuvatäkki ja villapipo. Siinä Pususen Juuson sikeän unen salaisuus." Kun tähän vielä lisätään runsaasti mielikuvitusta ruokkivaa kuvantekemisen taitoa ja iloa, päästään yön salaisuuksien lähteille.

Mauri [ja Tarja] Kunnas: Yökirja eli mitä kaikkea tapahtuukaan yöllä. Otava 1984.

Kirjoitus on julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 13.12.1984. Hieman muokattu.


Ihastuttavia kiitoksia

Tässä kirjassa puhutaan, niin kuin toki monissa muissakin, aivan jokapäiväisestä arkielämästä, iloista ja suruista, haaveista ja oman elämän kokemisesta. Nyt kuitenkaan asialla ei ole kirjailija, vaan joukko "ihan tavallisia ihmisiä".

Työryhmä Pertti Rajala, Irmeli Merimaa, Linnu Mae ja Anna-Kaisa Mäkelä on koonnut tämän värikylläisen teoksen tallinnalaisten ja satakuntalaisten kehitysvammaisten runoista ja piirroksista, myös maalauksista. Aiheena on se, mistä kirja on saanut nimensäkin: kyse on kiitoksista. Niitä osoitetaan paitsi elämälle itselleen myös lähimmäisille, omalle kissalle ja taivaan linnuille.

Kolmella kielellä julkaistut runot kertovat laajan skaalan tunteista, toiveista ja rivien välissä hieman pettymyksistäkin. Luulen, että tällä tavalla koottuna teos antaa paitsi tekijöilleen myös meille kaikille tavallista avaramman kuvan elämästä: lukija voi paitsi ihailla kuvallisia ja sanallisia näkemyksiä myös oppia kieliä!

Kuvat, neliväriset kautta linjan, ihastuttavat. Kun lisäksi aiheet eivät kovin paljon toista itseään, jokaisen aukeaman avaaminen on uusi yllätys. Männynrungot (Jaakko Veneranta), Totinen (Andru Meidla), Mietteitä unelmista (Arja) sekä yhtenä erikoisuutena Merikarvian maisema (Juhani Mäkinen) – siinä eräitä esimerkkejä näistä ihastuttavuuksista. Kirja käy hyvin lahjaksi kaiken ikäisille mummosta murkkuun.

Vironkielisistä käännöksistä en pysty sanomaan mitään, englannin kielessä on hieman hapuilua. Workerer ei ole sana, worker kyllä.

Kiitos. Tänan. Thanks. Satakuntalaisten ja tallinnalaisten kehitysvammaisten taidetta ja ajatuksia. [Kustantajaa ei mainittu, mutta se on Satakunnan erityishuoltopiirin kuntayhtymä.] 2006, 130 sivua.


Kirjoitus on julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 2006.