maanantai 28. huhtikuuta 2014

Muistoja ja muuta kaakonkulmalta

Jokaisella maakunnalla, paikkakunnalla ja jopa useilla kylilläkin on omat historiansa. Asioita on merkitty muistiin, mutta monta tarinaa on keräämättä ja kansittamatta. Paikallishistorian harrastuksessa suomalaiset ovat kuitenkin varsin esimerkillisiä.

Tällä kertaa esittelyssä on kirjoja, jotka kertovat kaakkoisen Suomen vaiheista. Valinta on omani ja varsin suppea. Koska blogin ideana on täydentää "joskus myöhemmin", kun aikaa ja ideoita löytyy, ei siis hätää. Jossakin toisessa kuussa tämäkin palsta saanee täydennystä.

Nyt jätän tietoisesti Viipurin kokonaan tarkastelun ulkopuolelle. Sen aika tulee ehdottomasti myöhemmin; kaupungistahan on kirjoitettu runsaasti. Sen asukkaiden, rakentamisen jne. vaiheissa riittää seikkailuja ja kertomuksia. Mieli tekisi myös hieman tökätä Wikipediaa: sen Viipuri-artikkelissa ei ollenkaan mainita kaupungissa ilmestynyttä ansiokasta työväenlehteä!

Nyt kuitenkin lähinnä Imatran ja ympäristön pariin. Samalla tulee myös hieman käsitellyksi rajantakaista maailmaa. Siihen antaa historiallisen mielenkiintoisen näkökulman kuitenkin myös Benedict Zilliacusin lapsuudenmuistelma.

Sven Hirn, joka vuonna 1958 väitteli tohtoriksi ruotsinkielisellä teoksellaan Imatrasta luonnonnähtävyytenä ja matkailun kohteena, kokosi 20 vuotta myöhemmin mielenkiintoisella tavalla aiheesta 1970-luvulle saakka ulottuvan suomenkielisen katsauksen. Se on nyt, kun venäläisten matkailulla on kaakoiselle Suomelle suuri merkitys, edelleen hyvin ajankohtainen. Jopa siinä määrin, että teos olisi hyvä saada myös venäjäksi.

Tämän kuun esittelyjen yhteyteen sopii myös aikaisempi artikkelini Anna-Liisa Tarvaisen kirjasta. Lue se täältä.

Otan mielelläni vastaan ehdotuksia kirjoista, joita voisi käsitellä tällä palstalla!

Rautio – kylästä kaupunginosaksi

  • Viime vuonna Imatralla ilmestyi tavallista rotevampi kyläkirja. Mutta niin on tämän kylänkin historia tärkeä osa paikkakunnan kehitystä: Rautionkylä liittyy tiiviisti teolliseen kehitykseen ja sodanjälkeiseen kasvuun.
    Rautionkylän lempinimi Rämpsälä viestii ajasta, jolloin se vasta alkoi kasvaa omakotialueena. Maantieteelliset ja historialliset katsaukset puolustavat paikkaansa, ehkä vain perusteellisimmat sukuselvitykset olisi voinut tarjota liitteessä. Kirjasta käy selville sekin, miksi puhutaan Immolasta ja Immalasta; selvyys syntyy myös monien kadunnimien taustasta.
    Kokonaisuutena ja myös runsaan kuvituksensa vuoksi Rämpsälä mielessäin on erittäin mielenkiintoinen ja lukukelpoinen sellaisellekin, joka ei Imatrasta ja Rautionkylästä mitään tiedä. Varsinkin kertomukset arkielämästä 1930–1950-luvuilla ovat monipuolisuudessaan ja kerrontatavaltaan (ja tarpeeksi lyhyinä!) nautittavia. Mielenkiintoinen on  esimerkiksi 16-vuotiaan kauppa-apulaisen Raili Ijäksen päiväkirjamerkintä vuodelta 1956. Juuri tällainen aineisto kertoo  enemmän kuin puoliväkisin tehdyt yhteenvedot ns. isoista linjoista.
    Omaperäistä kertojan ääntä on myös muutamissa lainauksissa eri henkilöiden haastatteluista ja muistelmista, parhaasta päästä esimerkiksi Aulis Väisäsen kertomasta.
    Kirjastonhoitaja huomautti lainatessani, että kirjassa on painovirheitä. Niitä en vasiten etsinyt, jokunen sattui silmään. Sen huomasin, että vahvimmillaan kirja on puhuessaan kotikylästä. Kun on astuttu laajempiin kuvioihin, ollaan epävarmoilla jäillä. Kaksi esimerkkiä. Pietariko on hallitsijan nimeä kantava kaupunki? Ei. Kaupungin venäjänkielinen nimihän kertoo, että kyse on apostolista. Outo väite on sekin, miten 22-vuotias Axel Gallén olisi osannut vuonna 1886 neuvoa Albert Edelfeltiä lähtemään Ruokolahdelle. Edelfelt oli tuolloin 33-vuotias jo ammattiin valmis taiteilija, noviisi Gallén ei ollut käynyt Helsinkiä ja Korpilahtea kaakompana.
    Rämpsälä mielessäin. Historiaa ja ajankuvia Rautionkylästä. Raution kaupunginosayhdistys ry 2013, 318 s.

    Kirjoitus julkaistaan ensimmäisen kerran tässä 28.4.2014.

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Teräs polttaa ja elämä kuluttaa

Yhteen isoon työpaikkaan kuuluvat erilaiset työympäristöt ja muutamien eri työtä tekevien ihmisten elämän kuvaukset ovat perinteisesti ns. teollisuusromaanien pääasiallinen näyttämö ja sisältö.

Kun viisikymppinen Ensi Niinivaara julkaisi oman teollisuusromaaninsa Teräsloimujen laakso, hänellä oli takanaan parinkymmenen vuoden ura tehtaiden porttien sisäpuolella. Näkökulma suunnittelijana on ollut sama kuin kirjan keskeisen henkilön, teknikko Pasi Hiltusen.

Teoksen vahvuus on se, että työpaikan eri maailmat näytetään rinnakkain. Lukijalle ei jää epäselväksi, miten ihmisen ammatti tai asema työyhteisössä ei estä joutumasta tai johdata ongelmiin muussa elämässä. Niinivaaran luomat henkilökuvat ovat aitoja ja oman tuntemuksen pohjalta syntyneitä. Tekstin heikkoutena on kahden eri kudoksen lievä yhteensopimattomuus. Tarjolla on niin realistista työmaakuvausta kuin hieman "nyyrikkimäisiä" ihmissuhteita.

Vahvimmillaan ja puhuttelevimmillaan tarina on niissä kohdin, joissa suunnittelijoiden toimistotyö ja valajien vaarallinen sulattotyö kohtaavat ja joissa sula teräs aiheuttaa kuolemaan johtavat tapaturmat. Fyysisesti räjähdyksestä kärsivät valajat, psyykkisesti koko yhteisö. Syyllisyyttä voi olla enemmänkin siellä, missä itse teräs ei ollut vaaraksi.

Hieman opettavainen sävy kirjoittajalla on, kun hän tietyssä mielessä rinnastaa työtä häiritsevinä tekijöinä onnettomuudet ja lakot. Vahvimmillaan kirjoittaja on kuvatessaan työoloja sekä keskeisten henkilöiden tuntemuksia  vastoinkäymisissä.

Tapahtumapaikkana on "Vuoksenlaakson laaja tehdasyhdyskunta", kuten takakansitekstissä sanotaan; paikkakunnan tuntevat osasivatkin heti yhdistää kirjan Imatraan. Lappeenrantalaissyntyisen Niinivaaran työ Vuoksenniska Oy:ssä ja muutenkin hyvä paikallistuntemus tekevät romaanista myös omanlaisensa paikallishistorian kuvauksen.

Ensi Niinivaara (1915–1978) julkaisi kaksi teosta (tämän lisäksi romaanin Hiljaiset rannat, 1963). Vuonna 1960 TV1 esitti hänen näytelmänsä Malmilöytö.

Ensi Niinivaara: Teräsloimujen laakso. Arvi A. Karisto Oy 1965, 279 s.


Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 27.4.2014.

Monenlaista mosaiikkia Imatralta

Kotiseutuyhdistysten kirjasarjat ovat usein monipolvisia kokoelmia erilaisia historiaan liittyviä muistoja. Jos niistä ei olisi tehty kirjoja, ne parhaassa tapauksessa olisivat jääneet vain kaukaisten vuosikymmenten lehtien sivuille – siis hapertuvien vuosikertasidosten ja mikrofilmien kätköihin.

Osa Kanta-Imatran seuran julkaisujen teksteistä onkin aikaisemmin nähnyt päivänvalon paikallisessa lehdessä Ylä-Vuoksessa. Kalevi Heitto teki aikanaan suuren työn saattaakseen näitä ja monia muita tekstejä julkaisukuntoon.

Työtä on vuosikymmenien päästä syytä arvostaa, vaikka toki tämäntyyppisten julkaisujen heikkoudetkin huomaa etäältä paremmin. Kun monet asiat eivät ole uusille sukupolville omien havaintojen tai läheisiltä kuultujen perusteella tuttuja, on tarinoita jotka jäävät kirjoissa irrallisiksi.

Mutta kuvaa historiasta nuo irrallisetkin palat rakentavat. Järjestyksessä toinen kirja, joka tuli vasta 23 vuotta ensimmäisen julkaisun jälkeen, on monipuolinen kooste. Kunnallisen ja alueellisen kehityksen kuvaus, kertomukset muun muassa Varpasaaresta, Meltolasta ja Siitolasta, Vuoksen lohi, lennätinlaitoksen historia sekä jotkut henkilöesittelyt ovat edelleen ihan pätevää tietoa. Vanhaa Imatraa sanoin ja kuvin kannattaa pitää omassakin kirjahyllyssä.

Itse pidän eniten Viljo Ahon kuvauksesta puunuitosta Vuoksella sekä Pauli Jyllinkosken ja C. O. Aron kalastuksesta kertovista artikkeleista. Veden, siis Vuoksen ja Saimaan, merkitys koko alueelle on ollut hyvin merkittävä monin eri tavoin. Niiden historia antaa pohjaa miettiä, miten tärkeää luonnon varjeleminen ihmisen mielettömimmiltä kotkotuksilta on. Vesiensuojelu on ikuisuuskysymys, jossa ei pidä antaa otteen herpaantua.

Muistojen mosaiikkia Imatralta on kooste lyhyitä kuvauksia, ja siinäkin on mukana vanhoja valokuvia. Kirjapainossa niitä on kohdeltu hellästi, painojälki on hyvä! Tekstikokonaisuus on kuitenkin hajanainen, ei niin ajateltu kuin edellisessä julkaisussa. Monista kirjan aiheista kuulisi mielellään enemmänkin, ja jotkut niistä ovatkin tulleet esiin muissa yhteyksissä.

Koska puita kaataneita "hirmumyrskyjä" on ollut ennenkin, niillä on ollut erilaisia vaikutuksia ihmisten suunnitelmiin ja elämään. Mielenkiintoinen on tapaus, jossa myrsky vaikutti itsensä arkkitehti Alvar Aallon suunnitelmien toteutumiseen (Muistojen mosaiikkia Imatralta, sivu 76).

Vanhaa Imatraa sanoin ja kuvin. Toim. Kalevi Heitto. Kanta-Imatra seuran julkaisu N:o 2. Imatra 1973, 125 s. (lisäksi mainosliite).
Muistojen mosaiikkia Imatralta. Kanta-Imatra seuran julkaisu n:o 6. Toim. Kalevi Heitto. Imatra 1991, 109 s.


Julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 27.4.2014.

lauantai 19. huhtikuuta 2014

Mukana olleen paljastuksia

Vaikka imatralainen kotiseutuyhdistys on julkaissut useita paikkakunnan ihmisiä ja historiaa kuvaavia teoksia, kaikkein elämänmakuisin lukemistani kirjoista on jo edesmenneen Aulis Väisäsen kirjoittama ja itse kustantama muistelma.

On monta syytä, miksi teos ylittää monet muut. Kaikki syyt eivät liity Imatraan. Vaikka pääasiallinen näyttämö on Tainionkosken tehtaat ja näkökulma on korjaus- ja huoltomiehen, kertomukset esimerkiksi työsuojelun tilasta ja ihmisten joutumisesta erilaisiin vaaroihin ovat olleet arkipäivää kaikilla teollisuuslaitoksilla.

Muistutetaan vain parista asiasta, jotka olivat monille kohtaloksi. Kuolemia sattui tällä työpaikalla esimerkiksi suolaan hautautumalla ja erilaisten myrkkykaasujen täyttäessä työtilan. Ilman laadun tarkkailu oli olematonta ja kuulosuojaimet alkoivat yleistyä vasta 1970-luvulla. Monet Väisäsen kertomista onnettomuuksista niin työpaikalla kuin työmatkoilla viestivät, että elämä on ollut mitä suurimmassa määrin arpapeliä. Väärään aikaan väärässä paikassa, se koitui monen kuolemaksi.

Kirjoittaja ei salaa ihmisten omien toimien merkitystä. Esimerkiksi alkoholin käytöstä kerrotaan suorasukaisesti niin kuin monesta muustakin seikasta, jota periaatteessa voisi pitää yksityisasiana.

Imatran kirjastoissa olevat Väisäsen muistelmat ovat kiertyneet hiirenkorville: saatankin kuvitella, miten niitä on ahmittu vuosikymmenen kuluessa. Kirjassa on omilla nimillään mukana niin suuri määrä henkilöitä, että vain paljasjalkainen tai pitkään paikkakunnalla asunut pysyy kaikessa kärryillä. Mukana on jopa Neuvostoliittoon muuttaneita.

Kertomuksia voi pitää myös paljastuksina, joiden suhteen lukijat ovat olleet ilmeisen tarkkoja. Lainaamassani kirjaston kappaleessa oli korjausmerkintöjäkin: esimerkiksi nimi Rautio on korjattu Reimaniksi (s. 236) ja Savolainen Huhtaseksi (s. 266). Mutta kirjassa on myös asiapaljastuksia. Esimerkiksi mielenkiintoinen oli tapaus, jossa tehtaalla oltiin viemässä poltettavaksi työntekijöistä tehtyjä ns. mustia listoja. Joku huomasi paperit ja pelasti osan niistä todisteeksi siitä, miten työnantaja oli kiinnostunut muustakin kuin työkyvystä.

Väisäsen kertomuksen laajuus ja kerronnan elävyys pistävät pokkaamaan. Myös rintamakuvaus on mieliinpainuva. Jos pitää lyhyesti sanoa, mitä sota oli rivimiehen näkökannalta, Väisäsen kertoma riittää. Tässä on kyse Viipurinlahden saarten taisteluista (vrt. Benedict Zilliacusin muistelmien loppu, jossa ollaan samassa maisemassa!).

Pystyn antamaan vain yleiskuvan ja osakatsauksen siitä, mihin kaikkeen pystyi työn lisäksi järjestöelämässä kouliintunut ammattityömies. Aulis Väisäsen muistelmat sopivat hyvin esikuvaksi monille omia muistelmia suunnitteleville.

Aulis Väisänen: Nähtyä ja koettua vuosien varrelta. Imatra 2003, 278 s.


Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 19.4.2014.

Mennyt ei ole pelkkää haavetta

Mennyt ei elä pelkissä haaveissa, jos se on koettu niin vahvasti, että sen muistaa kuin kaikki olisi kiveen hakattu. Lapsuutensa onnelliset kesät Viipurinlahden saaressa elänyt Benedict Zilliacus (1921–2013) koki tuon ajan niin vahvasti, että hän tuntui muistavan asiat ei vain normaalilla tavalla vaan koko kropallaan.

Osaksi vahva muistaminen liittyy siihen, että mennyt on kadotettu ikuisesti kahdella tavalla, ajassa ja paikassa. Tunteiden vahvuuden ymmärtää myös viimeisen luvun yllätyksellisen tiedon ja kokemuksen kautta. Poika eli luonnonkauniissa, rauhallisessa, erilaisia virikkeitä antavassa ympäristössä, josta sitten tuli (varsinkin kesällä 1944) monille muille nuorukaisille elämän päätepiste.

Vaikka melkein kaikki huomio kohdistuu 1930-luvun alun  kesiin, sota tulee niin liki, että Zilliacusin muistelma sopii sotakirjojenkin hyllyyn. Se sopii sinne muistuttamaan, miten järjettömästi ihmiset järjestelevät asioita ja siirtelevät rajoja. Ainoa mistä voimme jälkikäteen olla kiitollisia on se, että muistot ovat näin vahvasti tallella.

Maalaistalon työt ja toimet, perhe-elämä, luonto saaressa ja ympärillä, ja myös se ilmapiiri, jossa poika kasvaa, kaikki tuo on kirjassa käsin kosketeltavasti läsnä. Muistojen avulla päästään myös näkemään, millainen oli Uuraan taajaväkinen yhdyskunta, Viipurin erikoinen kaupunginosa melkeinpä avomeren äärellä. Uuras oli tärkeä lähinnä puutavaran vientisatama.

Karjalan menetys oli "käsittämätön vääryys, isku joka herätti minussa pikemminkin suuttumusta kuin surua." Mutta palatessaan vuonna 1989 lapsuuden maisemiin muistelija  kokee kuitenkin iloa – sen vuoksi, että tuo Hapenensaari on edelleen olemassa. "Niin kuin ennenkin se loistaa ja tuoksuu päilyvän ulapan keskellä kuin tarjottimella, avoinna linnuille ja jäniksille ja perhosille ja mehiläisille."

Kirjoittajan tapa kuvata omia tunteitaan ja käsitellä muistojaan auttaa ymmärtämään, mitä kotiseudun menetys merkitsi sadoille tuhansille suomalaisille.

Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneesta saaresta (Båten i vassen). Suomentanut Oili Suominen. Kirjayhtymä 1990, 200 s.


Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 19.4.2014.

torstai 10. huhtikuuta 2014

Voimalaitos toimi sodasta huolimatta

Imatra sotavuosina. Useimpien nykyimatralaisten mieliin ei aiheesta voi tulla mitään itse koettua, mutta muun muassa lehtiartikkeleihin ja kirjoihin koottua muistelua on kyllä tarjolla varsin runsaasti.

Eräs keskeisistä henkilöistä muistiin merkitsijöiden joukossa oli Kalevi Heitto. Hän  työskenteli sota-aikana Imatralla ja pystyi näin asettamaan muidenkin muisteluja asiallisiin yhteyksiin. Hänen kädenjälkensä näkyy vahvasti Kanta-Imatran seuran alkuaikojen julkaisutuotannossa.

Imatra sotavuosina 1939–­­1944 lupaa nimellään paljon. Siihen on kerätty yhteen useista eri lähteistä kertomuksia, joiden kokonaisuuden perusteella lukija voi rakentaa oman käsityksensä joistakin keskeisistä ilmiöistä ja tapahtumista.

Käytössäni on ollut kirjan vuonna 1998 otettu näköispainos. 1. painos ilmestyi 1981. Hieman outoa on, mutta ei tällaista kirjallisuutta koskien ainutlaatuista, että ensimmäisen painoksen virheitä ei ole kukaan vaivautunut lukemaan ja korjaamaan. Vain yksi esimerkki: sivulla 99 mainitaan tarjoilija Stenvallin etunimeksi sekä Taru että Tatu. Kumpi oikeasti?

Kiintoisampi tällainen tiukkoihin aikarajoihin pysyttäytyvä kirja olisi niin toimitettuna, että annettaisiin myös yhteenveto tapahtumien kulusta ylipäätään. Toinen huomautus on pakko tehdä siitä, että kaikki ei liiity aiheeseen. Esimerkiksi  liitetiedostot ovat ihan turhia.

Toisaalta aihepiirin täydennykseksi olisi pitänyt saada enemmän asiaa siviilielämästä, kotirintamasta, joka oli ja eli  Imatrallakin. Tietoa olisi varmaan ollut käytettävissä tuon ajan eläneiden muistelmista.

Voimalaitos on kirjassa varsin keskeinen "henkilö", eikä syyttä. Se oli seudun ainoa koko sota-ajan toiminut teollisuuslaitos. Sen generaattoreita ei ollut varaa pysäyttää tiukoissakaan tilanteissa, koska saatu sähkö oli koko maalle äärettömän tärkeä.

Voimalaitos oli joidenkin pommitusten kohteena. Niistä ja laitoksen muuhun toimintaan liittyen Heitto on koonnut varsin paljon tietoa. Pahin tilanne oli heti jatkosodan alussa, 2.7.1941, jolloin laitoksen kytkinkentälle osui kolme 500 kg:n pommia. Suurin osa telineistä ym. oli romuna ja katkaisijoiden öljy syttyi palamaan. Palomiesten jälkeen paikalle tulivat sähkömiehet, joiden ammattitaitoa ei voi kuin ihailla. Laitoksen alueelle saatiin sähkö kolmen tunnin kuluttua ja valtakunnan verkkoon voimalaitos liitettiin runsaan kahden vuorokauden kuluttua.

Sota-ajan sankaruudesta teos sanoo suoraan ja rivien välissä paljon sellaista, missä koeteltiin kansalaisten kuntoa ja terveyttä ilman, että oltiin pyssyt kourassa etulinjoissa. Kuten sanottu, juuri tästä puolesta lukisi historiasta kiinnostunut tässäkin tapauksessa enemmän.

Kalevi Heitto: Imatra sotavuosina 1939­­­­­­–1944. Kanta-Imatran seuran julkaisu N:o 4. Näköispainos, Lappeenranta 1998, 127 s.


Kirjoitus julkaistaan ensimmäisen kerran tällä palstalla 10.4.2014. 

Raskasta, mutta mielenkiintoista

Työväenliikkeen kohtalo vuoden 1918 sisällissodassa ja siitä seurannut järjestöllinen jakaantuminen ovat olleet luonnollisia lähtökohtia kaikille SKP:n nimissä ja toimesta julkaistuissa historiateoksissa.

Tämä on luonnollista, koska juuri jakaantuminen synnytti toisaalta ulkosuomalaisen puoluetoiminnan (Venäjällä), toisaalta maananlaisen toiminnan Suomessa, mutta myös monet yritykset toimia laillisesti eri järjestöjen kautta.

Tästä kaikesta antaa vuonna 1974 ilmestynyt eteläkarjalaisten kommunistien teos yleiskäsityksen. Siihen on yritetty mahduttaa "kaikki": niin syyt poliittisen toiminnan eri muotoihin kuin katsaus siihen, millainen tie on kuljettu.

Varsinaista kirjoittajaa ei mainita, mutta suurta apua kirjoitustyössä on antanut  seitsemän veteraania. Silloisen piirisihteerin Lauri Sallisen sanoin tavoite on ollut liiankin vaatimaton: ei olla pyritty "tekemään laajaa yhtenäistä alueellista SKP:n historiaa, vaan on haluttu eräänlaisin pikapiirroin [...] valottaa kommunistien käymää kamppailua [...]."

Aikaansaannos on hieman sekava, mutta mielenkiintoinen. Tekijät ovat keränneet julkaistavaksi muun muassa varsin suuren määrän erilaisia, lähinnä sota-aikaa koskettelevia dokumentteja. Niitä ovat muun muassa Valtiollisen poliisin tiedottajien raportit. Taustoittamattomina ne tosin herättävät uusia kysymyksiä, mutta haaste on mielenkiintoinen. Milloin siis kirjoitetaan perusteellisempi Etelä-Karjalan vasemmistolaisen työväenliikkeen historia?

Minkäänlaista itsekriittisyyttä ei tällaiselta teokselta voi tietenkään odottaa. Vahinko kuitenkin on, että koko laaja toiminta 1940-luvun lopulta 1970-luvulle käydään läpi isoin askelin, moni mielenkiintoinen asia jää varmaan kertomatta. Kirjan ansiona tosin on, toisin kuin kolme vuotta myöhemmin ilmestyneessä SKP:n Turun piirin teoksessa, että ei lähdetä mestaroimaan puolueen sisäisellä hajaannuksella tavalla, joka myöhemmin osoittautui laukauksiksi omaan nilkkaan.

Raskas taival. SKP:n Etelä-Karjalan Piirijärjestö ry. Lappeenranta 1974, 166 s. [kansilehdellä myös: "Kommunistien toiminnasta Etelä-Karjalassa v 1918­­­­­­­­–1974"]


Kirjoitus julkaistaan ensimmäisen kerran tällä palstalla 10.4.2014. Kiitos Pauli Lintuselle kirjalainasta!

Koski vangitsi, lopulta se vangittiin

Mitä yhteistä on Svetogorskin kautta Suomeen tulevilla kymmenillä ja taas uusilla kymmenillä tuhansilla turisteilla sekä Brasilian kuningas Pedro II:lla ja Venäjän hallitsijoilla Katariinalla ja Aleksanteri III:lla?

Yhteistä on se, että kaikki mainitut ovat tulleet Imatralle. Kuninkaallisten ja muiden aikansa tunnettujen henkilöiden saapuminen tosin johtui koskesta nimeltä Imatra. Vuoksen alkupäässä noin 70.000 neliökilometrin alueelta vetensä saavan kosken pituudeksi mitattiin noin 1.300 metriä ja putouskorkeus sillä matkalla oli 18,4 metriä.

Kosken valjastaminen aloitettiin 1900-luvun alkuvuosina, ja päätökseen se saatiin vuoteen 1929 mennessä. Entinen eri aisteja vanginnut luonnonnähtävyys, jota tultiin katsomaan myös kaukaa Euroopasta ja jopa sen ulkopuolelta, oli vangittu.

Aikanaan hyvin tuottelias tietokirjailija Sven Hirn (1925­­­–2013) väitteli tohtoriksi vuonna 1958 Imatran kosken vetotoimaisuuden varhaisvuosia käsitelleellä ruotsinkielisellä teoksellaan. Sen aikajänne loppui noin vuoteen 1870. Vuonna 1978 eli kaksi vuosikymmentä väitöskirjan jälkeen julkaistiin Hirnin uusi katsaus kosken koko tarinaan, varhaisista turismivuosista 1970-luvun tilanteeseen saakka.

Koski veti aikanaan puoleena paitsi turisteja myös luonnontutkijoita ja itsemurhaan päätyneitä lähimmäisiä. Moni jälkimmäisistä tulee kirjassa nimettä mainituksi, ja joinakin vuosina näitä elämän uhreja oli paljon. Ainakin yksi heistä selvisi hengissä yrityksestään.

Mistä koski sai nimensä Imatra? Sitä ei kirjassa käsitellä. Itse olen törmännyt kahteen erilaiseen, enemmän tai vähemmän harrastelijoiden pohtimaan selitykseen. Toisen mukaan kyseessä olisi saamelaisten aikanaan antama nimi, jonka merkitysalkuperää ei tunneta. On  tarjottu myös ajatusta, jonka mukaan lähtökohtana olisi indoeurooppalaisten kielten ikivanha sana "mat'r", siis "äiti".

Hirnin katsaus on opettavaista luettavaa. Tässä on kyse monesta eri näkökulmasta ja myös luonnon ja ihmisen kohtaamisista eri tavoin. Monipuolinen kuvitus, lähdeluettelo sekä hakemisto täydentävät muutenkin tätä ammattilaisen tekemää hyvin asiallista tietokirjaa.

Monia nykyisin alueella liikkuvia ajatellen kirja olisi syytä kääntää venäjäksi.

Sven Hirn: Imatran tarina. Kanta-Imatran seuran julkaisu N:o 3. Imatra 1978, 210 s.


Artikkeli julkaistaan ensimmäisen kerran tällä palstalla 10.4.2014.