Päällisin puolin syntyy tunne, että nämä runothan ovat vanhaa kauraa. Tällaisia kirjoittelivat ennen 16-vuotiaat jotka eivät tienneet mitään elämän tuskasta, mutta aavistivat että sellainen on olemassa.
Mutta Liljan runoelma (vaikka kyse on monista runoista, ne muodostavat selvästi yhden runoelman) on enemmän. Kyse on elämänkokemuksesta, jossa ei vain luonto vaan ihmisten kohtaaminen on saanut aikaan värinää, säpinää ja tarpeen huutaa jotakin julki.
Minulle näiden runojen ääressä tulevat mieleen eräät Andrei Tarkovskin elokuvat. Vaikka maailmassa onkin paljon käsittämätöntä ja vaikka kauneudessakin on ihan liikaa selittämätöntä, pariin oleelliseen asiaan meistä jokainen voi vaikuttaa: ymmärrykseen ja anteeksiantoon.
Lilja on aidoimmillaan kertoessaan omista kokemuksistaan. Lainatut tarinat Kap Hornista ja purjelaiva-aikojen eivät säväytä samalla tavalla.
Kyse ei ole vain havainnoista, vaan taidosta jalostaa nähty ja koettu muutamaksi sanaksi. Runoteoksiin voidaan suhtautua vähätellen senkin vuoksi, että sivuja ja sanoja on vähän. Se on aivan väärä asenne. Samalla asenteella kuvataiteesta voitaisiin sulkea pois kaikki teokset, joiden fyysinen mitta on alle 15 kertaa 15 senttiä!
Meri ja meren äärellä elävän kokemukset ovat yksi Liljan teoksen teemoista. Perusporilaista siis tämäkin. Saaremme, mahdollisuutemme olla avomeren äärellä ovat läsnä. Se on perusporilaista, mutta sen kokemiseen pitäisi tarjota useammin ja useammalle porilaiselle mahdollisuus.
Petri Lilja ei ole nuori, joten häntä ei voi palkita Porin päivänä nuorena porilaisena, eikä hänen tekstinsä ole puhutellut kaupunkilaisia laajasti, joten hän ei voi saada Pori-palkintoa. Mutta jos olisi olemassa Porin kirjallisuus- tai kulttuuripalkinto, sellaiseen hän olisi jonakin päivänä ehdottomasti oikeutettu.
Yritin edellä perustella: kyse ei ole vain sanoista, vaan myös tunteista ja kokemusten jalostamisesta.
Petri Lilja: Viimeiseen uneen. Mediapinta 2011. 80 s.
Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti