maanantai 26. helmikuuta 2018

Kaukaisissa ruokapöydissä


Millähän tavalla Suomessa suhtauduttaisiin seuraavanlaiseen tieteelliseen tutkimukseen, miten sitä mediassa tuotaisiin esiin:

Kiribatin (saarivaltio Tyynellä valtamerellä) Akatemia ja Kulttuurirahasto, Taneli Maamaun Säätiö (maan presidentti) sekä Ieremia Tabain Säätiö (maan ensimmäinen presidentti) rahoittavat projektin, jolla lähetetään kiribatilainen antropologi vuodeksi Suomeen tekemään kenttätutkimusta. Tutkija hankkii suomen kielen ja maan kulttuurin tuntemusta. Hän tulee Suomeen, asuu Vantaan lähiössä, tarkkailee suomalaisten syömistä päivästä toiseen, pyrkii olemaan mukana mahdollisimman paljon ruokailuissa ja tekee muistiinpanoja kaikesta mikä liittyy tai minkä hän arvelee liittyvän näiden outojen ihmisten ruokailutapoihin... Siten hän palaa kotimaahansa ja kirjoittaa tieteellisen artikkelin käyttäen kehyksenään tunnettujen amerikkalaisten ja englantilaisten antropologien klassikkoteoksia...

Ei mennä kuitenkaan mielikuvituksen keinoin syvemmälle tällaiseen "mahdolliseen tutkimukseen". Keksin esimerkin kääntääkseni toisin päin sen, mitä tapahtuu Suomesta Kiribatiin. Täältä lähtee tutkijoita kaukaisiin paikkoihin ottamaan selvää, mitä paikalliset asukkaat syövät ja miksi...

Kaikki kunnon antropologit ja muutkin tutkijat julistavat tällaisen kirjoittelun lapselliseksi ei-ymmärtämättömyydeksi. Enkö tajua, että tässä tehdään tiedettä? Sillä ei ole ulottuvuutenaan vain suomalaisten kiinnostus vaan kyse on maailmanlaajuisesta ruoan ja ruokailun tutkimisesta, johon osallistuu laaja tiedeyhteisö.

Mutta juuri tämän vuoksi keksin alussa olevan asetelman. Sen mukaan mitä yhdeksän tutkijan tutkimusraportit kertovat, mitään kovin omaperäistä ei suomalaisessa antropologisessa ruokatutkimuksessa ole. Tällaiseen ei teoksen johdantoluvussa edes viitata. Enemmän on tarve osoittaa, että tutkijat tuntevat tutkimuksen perinteet ja klassikot ja että he osaavat höystää havaintojaan sopivalla määrä lainauksia ja viittauksia niihin.

Jotkut näistä suomalaisista tutkijoista ovat olleet kohdemaassa vuoden päivät, jotkut runsaasti enemmänkin, ja heille on kertynyt paljon paikallisen kulttuurin tuntemusta. Tutkimuksissa on selvinnyt kiintoisia seikkoja siitä, miten ruoan (ml. juomat) ja ruokailun merkitykset ja sidonnaisuudet arjen ja juhlan tapoihin, yhteisöjen arvohierarkioihin jne. eroavat toisistaan. Jotkut tutkijat liittävät havaintojaan kohdeyhteiskuntansa muuhun elämään, jotkut pysyttäytyvät lähinnä "ruokapöydän äärellä".

En väitä, että eikö tällaista tutkimusta tarvita ja että eikö teos ole julkaisemisen arvoinen. Kuitenkin ihmetyttää, mistä johtuu jatkuva vetoaminen samoin sanakääntein samoihin auktoriteetteihin ja vieläpä niin, että jotkut vetoamiset ovat jo itsestäänselvyyksien toistelua. Toimittajien olisi pitänyt käydä läpi valmis käsikirjoitus ja katsoa, missä on turhaa toistoa.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisun ovat tarkastaneet asiantuntijat. He ovat varmaan selvittäneet, että tekstiin ei ole jäänyt mitään "epätieteellistä". Mutta tällaisessa tapauksessa (kun ruokailu eri puolilla maailmaa kiinnostaa laajempaakin yleisöä kuin tiedeyhteisöä!) olisi ollut hyvä käyttää myös kieliasun hiojaa, tekstitoimittajaa. Suuri määrä sisäisiä viittauksia ja keinotekoiselta tuntuvat fraasit kuten "Aluksi kerron, että..." ja "Olen tässä esityksessäni kertonut, että..." kankeuttavat selvää suomea joskus äärirajoille saakka.

Ei-antropologi näkisi mielellään tällaisessa yhteydessä edes ripauksen tutkijoiden omaa työnsä arviointia. Yksi esimerkki. Kokeeko heistä kukaan koskaan itsensä millään tavalla jälkikolonialistisen "kehitysmaatutkimuksen" jatkajaksi, ja jos kokee, miten oma rooli ymmärretään?

Artikkeleista Heidi Härkösen ruoan, huolenpidon ja rakkauden liittymäkohtia Kuubassa lienee yksi maailmanmatkaaja-suomalaisia eniten kiinnostavista. Siinä myös valotetaan hieman pintaa syvemmältä yhteiskuntaa, jossa asiat tapahtuvat. Härkösen lähestymistapa ja näkökulmat ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten vieraan kulttuurin havainnointi voi toimia. Tästä tekstistä saa jotakin ohjeeksi turistikin.

Yksi pieni seikka jää Kuubasta vaivaamaan. Tekstistä voi saada käsityksen (s. 68), että saarella syntyisi naudoille vain naarasvasikoita, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Sielläkin jälkeläisiä syntynee suunnilleen suhteessa 50:50. Maininta siitä, että "lehmiä" ei tapeta vaan niitä tarvitaan maidontuotantoon, pitää vain joka toisen vasikan osalta paikkansa.

Tutkimuskenttä on ollut todella laaja: lisäksi Meksiko, Tansania, Papua-Uusi-Guinea, Argentiina, Jaava, Etelä-Afrikka, Fidži ja Kiribati.

Ruoan kulttuuri. Antropologisia näkökulmia ruoan tutkimukseen. Toimittaneet Katja Uusihakala & Matti Eräsaari. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2016, 241 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 26.2.2018. 





sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Miehen päiväkirjasta


Mikä tässä tekstissä paikoitellen niin ärsyttää? Sellainen omahyväisyys, joka antaa ymmärtää kirjoittajan olevan asiantuntija kaikessa mistä hän kirjoittaa. Monessa asiassa hän toki onkin, mutta eikö olisi paras mennä asia eikä oma kylki edellä?

Herää siis kysymys, miksi mies kirjoittaa niin paljon itsestään (silloinkin kun hän kirjoittaa muista)? Onko se vain omaksuttu tapa, vai kuvaako se työmetodeja ylipäätään? Ns. perinteisen kirjallisuushistorian ja ns. Myllykolu-lähtöisen F. E. Sillanpään tutkimuksen näkökulmasta on monissa asioissa toki vaikea ketään Panu Rajalan rinnalle asettaa. 

Päiväkirjassaan Rajala menee täysillä eteenpäin niin kuin varmaan oikeassakin elämässä; niin kirjoittaessaan kuin näytellessään itse kirjoittamissaan kesäteatterinäytelmissä.

Niin tullaan asioihin, joista en halua sanoa mitään uutta. Lainaan sen, minkä kirjoitin muistikirjaan syksyllä 2017, ennen kuin Rajalan roolista teatterialan koulutuksessa oli puhuttu mitään. 

"... mielenkiintoista on, että hän sanoo kirjoittaneensa naisroolien suihin ronskeja sanoja ja antaneensa heille rohkeita tehtäviä, mutta omasta [kesäteatteri]roolistaan hän ei puhu yhtään mitään. Hän on hyvinvoiva kommentoija, jolle kaikki muu passataan eteen paitsi ajatustyö, jossa hän valitsee varsin helppoja tehtäviä senkö vuoksi juuri, että häntä passataan?

Mutta antavat nuo päiväkirjamerkinnät myös ajattelemisen aineksia (eikö edellä sanottukin ollut todiste tästä?). Miehisenä miehenä hän huomauttaa, että on aika outoa pitää "uutisena" tai ihmettelyn aiheena sitä, että mies on kiinnostunut naisista ei se ole maailmanhistorian eikä minkään muunkaan tieteen mukaan mikään yllättävä asia."

Kirjoittaessaan F. E. Sillanpäästä Rajala mainitsee, että turkulainen professori "Leena Koivusilta edustaa yhteiskuntatieteitä, mutta oli hyvin perillä Sillanpään laadusta ja ajattelusta... No, onko FES muka ilmiö, jota ei perusteellisesti voisikin ymmärtää ja analysoida yhteiskuntatieteiden pohjalta, vai miksi tuo kummallinen sana "mutta"? Ja eikö kirjallisuustiede ole yhteiskuntatiedettä?"

Näin päädymme uuteen kysymykseen. Vähäväkiseen perheeseen Hämeenkyrössä vuonna 1888 syntyneen Sillanpään tuotanto vaatii ainakin yhden kunnollisen pöyhäisyn, sellaisen tutkimustyön, missä kirjailijan tuotanto kokonaisuutena, yhteiskunnalliset näkemykset ja lähtökohdat (sekä myös varhaiselämän vaiheet) asetetaan uudella tavalla tarkasteluun. Kun Sillanpäätä paljon tutkinut Rajala selvästikin närkästyy, kun joku sanoo poikkipuolista hänen ajatuksistaan, se jo tuo ilmaan palaneen käryä.

Rajalan päiväkirja ei tähän Sillanpää-kysymykseen tuo kuin nämä ihmettelyn aiheet, muutoinkin sen anti suomalaisessa kulttuurihistoriassa jäänee aika vähäiseksi.

Panu Rajala: Nuoruuden neljäs näytös. Minerva 2015, 235 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 25.2.2018. Kursivoinut kohdat ovat muistiinpanoista syksyltä 2017.  


Muistikirjan lehdiltä


Miksi kirja tuntui niin tyhjänpäiväiseltä, vähän antavalta? Myös ne kirjoitukset, jotka lähtevät lupaavasta asetelmasta (kuten Ulla Koskisen "Ruotsalaiset Venäjällä ja portugalilaiset Brasiliassa") jättävät aiheensa jotenkin kesken. Miksi Koskinen ei ollenkaan pohdi kielten ja kielitaidon (taidottomuuden) merkitystä noissa kohtaamisissa? Oletan, että ruotsalaiset ymmärsivät venäjää enemmän kuin portugalilaiset intiaanien kieliä... ja Moskovassa saattoi olla apuvälineenä myös saksa...? Tästä ei tutkija ole kiinnostunut.
Tiina Miettinen & Raisa Maria Toivo (toim.): Mitä väliä on historialla? Tampere University Press 2016, 238 s.

Kustaa Vilkunan teoksen yksi aukeama, sivut 128-129, kertoo tiivistetysti sellaista, mitä olen odottanut lukevani. Kyse on suomalaisten SS-miesten merkityksestä ja vaikutuksesta oman maan sodankäyntiin. Vilkunan lausunto on tyrmäävä: sekä värvääminen että joukon olemassaolo (kotiinpaluujuhlat mukaan lukien) oli hyvin kiusallinen episodi. Sehän myös tuotti Suomelle mies- ja taloudellisia tappioita.
Kustaa Vilkuna: Sanan valvontaa. Sensuuri 1939-1944. Otava 1962, 188 s.

Kirja on mitätön arvioitavaksi. Vai onko? Muiden matkakirjojen ohessa se menettelee. Mutta silti kysyn, miksi se on julkaistu. Onko niin, että kun joku tunnettu kirjailija on kirjoittanut jotakin ("mitä tahansa"), meidän tulee sivistysihmisinä saada se suomeksi? Tästä en löydä paljonkaan kommentoitavaa, eivätkä suomentajan esipuheet tilannetta paranna.
Scott Fitzgerald: Amerikkaa autonrämällä. Suom. Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas 2017, 103 s.

"Tarina tarinan sisällä" on se, miten tunnettu teatterihistorioitsija Panu Rajala on käsitellyt yhtä oman aikansa keskeistä teatterintekijää. Se paljastaa hutilointia, teennäisyyttä, tendenssiä. Sitä ei voi kuitata kiireen tai muun ulkoisen syyn perusteella, koska aineistoa olisi löytynyt, aikaakin on ollut. Kyse on asenteesta, joka on tuottanut tiettyä lopputulosta. Valitettavasti se on tähän asti vaikuttanut liian paljon käsityksiin Aarne Orjatsalosta.
Jotaarkka Pennanen: Orjatsalo. Taiteilija politiikan kurimuksessa. Sanasato 2017, 440 s.

S. 190: "Kun juna lähti Viipurista kohti Suomea, se ylitti ensin Vuoksen, sitten Siestarjoen." Ja tämän jälkeen tulee vielä vastaan Valkeasaaren Hatsalan mäki (lihavoinnit tässä minun)! Jos tutkija ei käy itse kaikilla kertomillaan tapahtumapaikoilla, pitää sentään tutkia karttoja.
S. 221: Sekehe lienee Segeža?
S. 224: Tuure Lehén ei ollut kenraali.
S. 226: "Kerran kuukaudessa [sotavanki]upseereille jaettiin Punaisen Ristin postikortteja, joissa oli Neuvostoliiton punaisen Ristin ja Turkin Punaisen puolikuun leimat." Kysehän oli Neuvostoliiton Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun Liiton postikorteista. Mistä Turkki on tähän pöllähtänyt?
S. 262: Miten lie sotavankeuksien pituuksien prosentit laskettu, kun ei ole tarkkaan selvillä edes moniko todella joutui vankeuteen. Epävarmuutta lukuihin tuovat monet eri tekijät.
Timo Malmi: Äyräpään luutnantti. Sotavankien matka Neuvostoliittoon ja takaisin. Into 2016, 294 s.

Koosteeseen on valikoitu etupäässä historiaa käsitteleviä tietokirjoja. Muistiinpanot ovat stilistisiä muutoksia lukuun ottamatta alkuperäiset, lähinnä syksyltä 2017.

Nyt vaietkoon hiljaisuus


Vaietkoon hiljaisuus. Todistajat ovat olleet liian pitkään hiljaa, niin myös tämä palsta. Asiaa kyllä riittää. Yksi vaikenemisen syy on sen arvioimisen vaikeus, mistä nykyisessä ilmapiirissä ylipäätään kannattaa puhua ja mistä ei.

Monista viime vuonna lukemistani kirjoista koen saaneeni uusia ajatuksia ja keksineeni elämän monimutkaisuuksille selityksiä. Niiden jakaminen toisten kanssa ei kuitenkaan ole yksinkertaista. Kun "sosiaalisessa mediassa" (mikä on irvokas nimi välillä aivan muunsisältöiselle puuhailulle) vaaditaan lisää sianlihakeittoa muslimipakolaisille, karjutaan asentoa ruotsin kielen opetusta kannattaville ja milloin minkäkin pienen uskonnollisen yhteisön nimissä vaaditaan yksinoikeutta jumalan sanan tulkintaan, yhden kirjanlukijan mietteet taitavat olla aika kevyttä tavaraa.

En kuitenkaan ole luovuttanut. Aluksi seuraa joitakin muistiinpanoja vuonna 2017 luettujen kirjojen pohjalta. Yleisempänä havaintona koskien suomeksi julkaistua tieteellistä kirjallisuutta on pakko todeta, että liian usein kustantamot päästävät painoon keskeneräistä ja viilaamatonta. Joskus tämä koskee jopa uusintapainoksia: asiavirheitä tai edes painovirheitä ei vaivauduta korjaamaan. Jos elämme keskellä kirjan kriisiä, eikö sen pitäisi merkitä kohentuvaa laatua?

Tieteellisen kirjallisuuden arviointiin liittyy tulossa oleva kirja-arvio nuorten antropologien ruoka-aiheisista tutkimustiivistelmistä. Lisäksi on ehdottomasti nostettava puheeksi Jotaarkka Pennasen syksyllä 2017 ilmestynyt elämänkertateos Aarne Orjatsalosta. Se avaa paitsi miehen elämän sivuja myös kysymyksiä siitä, miksi ja miten häntä on selitetty ja ymmärretty väärin.

Jatkoa siis seuraa: ehkä kuitenkin vähemmän, mutta laadukkaampaa? Tähän pyrin.

25.2.2018