keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Monenlaiset elämät kansien välissä

Elämä kiinnostaa. Niin kiinnostavat myös erilaiset elämäntarinat – esimerkiksi muistelmat sekä enemmän tai vähemmän tunnettujen ihmisten kohtalot, siis elämänkertakirjallisuus. Niiden lisäksi kirjallisuudessa on paljon muutakin, joka rakentuu kirjoittajien itsensä tai heidän tuntemiensa lähimmäisten kokemien asioiden varaan.

Itse asiassa elämäntapahtumiin liittyvä on ollut kirjallisuuden perusainesta niin kauan kuin kirjallisuutta on ollut olemassa. "Ei ole kirjallisuutta ilman elämää." Kirjoittajien elämän kokemukset ovat eri tavoin suodattuneina läsnä niin kaunokirjallisuudessa kuin runoudessa. Toisaalta kirjallisuuteen on liitetty erilaista pohtivaa ainesta, toisaalta on kerrottu omista näkemyksistä naamioiden ne elämän tapahtumiin.

Elämänkertakirjoittaminen on varsin suosittua niin sanotusti harrastusmielessä. Siihen suorastaan rohkaistaan esimerkiksi erilaisten muistitietoa keräävien kampanjoiden sekä kirjoittamiseen kannustavien opintokerhojen ja kurssien avulla. Elämänkerta-aineistot, kuten päiväkirjat, kirjeet ja valmiisiin kysymyksiin vastaavat muistitietokeruut, ovat aineistona myös museoiden ja arkistojen menneisyyttä ja nykyisyyttä luotaavalle toiminnalle.

Kirjallisuudessa elämästä kirjoittaminen on siis A ja O. Toisaalta mikään kooste ei voi tarjota siitä kuin hyvin pienen siivun, esimakua.

Jokainen voi itse tykönään miettiä, onko koskaan tullut kirjoittaneeksi mitään, mikä kertoo jälkipolville jotakin oman elämän vaiheista ja omasta ajasta: vaikkapa jonkinlaisen muistelun tai edes nimien ja tapahtumien lyhyet kertomukset kotialbumin valokuvien yhteyteen. Tai kirjeen, joka jollakin tavalla valottaa omia tuntemuksia. Entä mitä tuntemuksia saa aikaan kirje, johon ei koskaan vastata?

Aikaisempien kuukausien jutuissani olen jo käsitellyt joitakin elämäntarinakirjoja. Niitä ovat esimerkiksi – no, jääköön luettelo tekemättä. Huomaan, että itse asiassa lähes puolet aikaisemmin esitellyistä kirjoista on tavalla tai toisella elämänkerrallisia!

Kommentit ovat tälläkin kerralla erittäin tervetulleita. Niitä voi kirjoittaa myös facebookiin...

Sukutarinaa vaikka muille jakaa

Vajaa kaksi vuotta sitten imatralainen Anna-Liisa Tarvainen julkaisi pohtivan kertomuksen mielisairauden runteleman lähisukulaisen elämästä. Nyt hän yllätti tarjoamalla kokonaisen sukutarinan, lähinnä oman isänsä ja tämän perheiden vaiheet.

Läheisistä kertominen ei ole mitenkään kirjallisuudessa uutta, päin vastoin. Joskus on ongelmana kuitenkin se, että tarinaa ei synny, vaikka syntyykin paljon puhetta erilaisista  elämänvaiheista. Toisin sanoen juoni, aina kertomukselle välttämätön, on hukassa.

Vaikka Tarvaisen uuden teoksen juoni hieman polveileekin eikä lukija saa ihan kaikkea sovitetuksi juonen kuvioihin, kokonaisuus pysyy kohtuullisesti koossa. Alkupuolella päähenkilö on isä-August, 1877 syntynyt vanhan kansan työväenmies, joka sisällissodan oloissa vuonna 1918 keskittyy auttamaan ja huoltamaan, ei siis sotimaan.

Mutta niin isän kuin 14-vuotiaana tämän sodan kokevan poika-Augustin kanta maailman isoihin asioihin on ikään kuin kerralla selvä: köyhien ja vähäväkisten puolella ja eriarvoisuutta, myös eriarvoisuutta kannattavia porvareita vastaan. Eräiden traagisten tapahtumien vuoksi jää kyllä miettimään, missä kulkeekaan "asioiden riitelyn" ja "ihmisten riitelyn" välinen raja.

Kirjassa tulee esiin myös se, miten erimielisyydet päämäärän tavoittelun keinoista jakavat työväenliikettä. Jollakin tapaa sekopäisesti joudutaan toisaalta hyväksymään vallankumous (jonka sanotaan mm. tehneen Neuvostoliitosta onnelan) ja toisaalta taas toteamaan, että kaikki ei menekään piirustusten mukaan.

Tätä kertomuksessa havainnollistaa yksi päähenkilöistä, kolme eri kertaa itään lähtevä Armas. Hänen elämänsä kuvataan viinaan- ja haaveisiin meneväksi, mutta lieneekö syynä ongelmiin yksistään tai edes pääasiassa kommunismi? Jokaiseen lähtöön on aina monenlaisia lähtijöitä, ja täytyy muistaa Armaksen olleen vain yhden tyypin loikkari. Seikkailijoita toki oli, mutta useimmat lähtivät Neuvostoliittoon joko poliittisina pakolaisina tai työn hakuun.

Talvi- ja jatkosodan kuvauksessa yksilöisen kokemuksista käsin Tarvainen tuo mielenkiintoisella tavalla esiin kotirintaman, sodasta muualla kuin rintamalla kärsineiden ihmisten elämän.

Näkökulma muun muassa tässä kuvauksessa on hyvin perhekeskeinen. Siihen nähden tuntuu osin yllättävältä, että kirjoittaja tarjoaa myös yleistietoa sota- ym. tapahtumien kulusta. Ehkä se kuitenkin on suurten ikäluokkien jälkeen syntyneitä lukijoita silmällä pitäen  tarpeellista. Toisaalta nämä tiedon palat ovat sen verran lyhyitä ja irrallisia, että pakostakin tulee miettineeksi, mihin niitä kaikkia tarvitaan.

Pieni tiivistäminen olisi jäntevöittänyt tarinaa. Kansikuva, kirjassa kyllä monta kertaa mainittava kellotapuli, olisi vaatinut jonkun sanan selityksekseen. Omakustanteeksi teos on 1910–1940-lukujen elämän kuvauksena kiitettävä ja käy hyväksi esimerkiksi siitä, miten laaja sukutarina saadaan solmituksi tiiviiksi kokonaisuudeksi.

Anna-Liisa Tarvainen: August punikin poika. Books on Demand, 2013, 218 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tässä 27.11.2013.

maanantai 25. marraskuuta 2013

Lapsuusmuistoja ja lähipiirihavaintoja

Presidentti Mauno Koiviston (90) elämäntyöstä on kirjoitettu varovaiseen ja kunnioittavaan sävyyn. Varsinainen pohdiskelu ja asioiden tutkiminen esimerkiksi arkistolähteiden avulla odottaa vielä itseään. Eihän Urho Kekkosenkaan kaudesta ole vielä tyhjentävästi selvää otettu.

Presidentti Koiviston puolison Tellervo Koiviston (s. 1929) elämäkerrallinen Päiväkirjan uudet sivut herätti ilmestyessään vuonna 1999 keskustelua. Syynä ei niinkään ollut kirja vaan siihen liittyneet lehdille jo ennen kirjan ilmestymistä annetut haastattelut. Kirjassa kouluajan kiusaamishistoria on esitetty tiivistetysti; mediassa aiheesta nousi varsin vilkas keskustelu. Kirjassa Tellervo Koivisto kertoo saaneensa aiheesta niin paljon postia, että kaikkeen on ollut mahdotonta vastata.

Lapsuuden ja nuoruuden kuvaus on kirjan syvällisintä antia, muu on etupäässä kertomusta presidentin puolison yksin ja puolisonsa kanssa tekemien matkojen muistikuvista. Paljon kerrotaan eri henkilöistä niin koti- kuin ulkomailla (henkilöhakemistossa on reilusti yli sata nimeä). Pikku juorujakin lukija kokee löytävänsä, mutta ne on kaikki tarkoitettu hyväntahtoiseksi opastukseksi elämään. Ehkä sekin, mikä koskee Paavo Väyrystä. "Vaikka hän tekisi minkä tahansa valinnan, hänen päämääränsä oli varma: hänet oli tarkoitettu suuriin tehtäviin", kuvaa Koivisto hieman ironisesti silloisen ulkoministerin persoonaa (s. 110). 

Matkakuvaukset samoin kuin Koiviston presidenttiperheen arkielämän kertomus (miten sovittaa yhteen viralliset roolit ja halu elää "kuin tavalliset ihmiset, mikä tietenkin on mahdotonta) ovat arvokasta dokumentaatiota niistä tunnoista, mitä tällainen työ synnyttää.

Vaikka teoksen linjat ovat pitkät eivätkä aiheet aina toisiaan tue, kokonaisuutena muistelma on kuvaus myös persoonallisuuden kehityksestä. Sille "tapahtuneet tosiasiat" (kuten pääseminen eli joutuminen tasavallan ensimmäiseksi naiseksi) ovat asettaneet joskus tiukatkin rajat. Hieman kaivaten mahdottomuutta osallistua enemmän politiikkaan hän muistelee varsin lyhyttä eli yhtä neljän vuoden kauttaan kansanedustajana 1970-luvulla. "Varjossa elämistä" kirjoittaja kuvaa ylipäätään hieman kaihoisalla mielellä.

Tuolta ajalta, lähes 30 vuoden etäisyydeltä nyt esiteltävästä kirjasta, on Tellervo Koiviston ensimmäinen muistelmateos Elämän siivellä: Päiväkirjan lehtiä. 

Lienee syytä muistuttaa, että tätä Tellervo Koivistoa ei saa sekoittaa toiseen samannimiseen SDP:n kansanedustajaan, joka syntyi vuonna 1927 ja oli eduskunnassa vuodesta 1970 kuolemaansa vuoteen 1982 saakka.

Tellervo Koivisto: Päiväkirjan uudet sivut. Seven 2000 (1. painos Otava, 1999), 240 s.

Kirjoitus julkaistaan ensimmäisen kerran tässä 25.11.2013.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Liedin ja konserttojen mestarin elämä

– Poika tuli, julisti kätilö tuodessaan kirkuvan pikkuvauvan itävaltalaisen opettajan Franz Theodor Florian Schubertin nähtäväksi.

Näin alkoi isänsä kaimaksi kastetun tulevan säveltäjän elämä, josta ei tullut pitkä (1797–1828), mutta kylläkin yhä meihin vaikuttava.

Tanskalainen Torben Meyer, älköön häntä sekoitettako samannimiseen tunnettuun tanskalaiseen näyttelijään, kirjoitti Schubertin elämästä heti sodan jälkeen kirjan. Sen saaminen suomeksi vuonna 1947 täydensi mainiolla tavalla tietämystämme keski-eurooppalaisesta varhaisromanttisesta lied- ja kamarimusiikkikaudesta. Schubert vaikutti muun muassa Euroopassa musiikkia opiskelemassa käyneiden välityksellä myöhemmin myös suomalaiseen säveltämiseen.

Schubert eli kahden ajan murroksessa, ja sitä on pidetty yhtenä hänen luomistyönsä viehätyksen lähteenä. Toisaalta häntä voi pitää eräänä, ehkä tärkeimpänä, klassismin tietoisista uudistajista. Jälkipolvet ovat puhuneet "piilevästä tuoreudesta" ja "tenhovoimasta" ja jopa sävellysten kuolemattomuudesta. Jälkimmäiseen on tietenkin helppo uskoa niin kauan kuin on uskoa ihmisen mieltymykseen hyvään ja vaikuttavaan musiikkiin.

Meyer käyttää lähteinään muun muassa kirjeitä, ja hän saakin Schubertin elämän näyttämään painettuna tekstinä hyvinkin elävältä. Hän kuvaa, miten Schubert "nojaten Goetheen ja Beethoveniin" imi vaikutteita ympäristöstään, mutta loi niiden pohjalta aivan omaa. Vaikutteiden antajina lähipiirissä olivat myös muun muassa Franz von Schober, jonka luona Schubert rahapulassaan asui, baritonilaulaja Johan Michael Volg sekä säveltäjä Carl Maria von Weber.

Schubertin kauneuden etsinnälle on etsitty pohjaa paitsi hänen vaatimattomasta ja suorastaan köyhästä elämästään myös hänen muista kärsimyksistään. Hänen tiedetään sairastaneen syfilistä ja hän kuoli lavantautiin; on myös epäilys siitäm että kuoleman olisi aiheuttanut lääkkeenä käytetty elohopea.

Vuonna 1947 suomalaissa kirjakaupoissa myynnissä ollut kirjapainonlämmin Schubert-kirja on nyt pöydälläni ei vain elämänkertakirjana vaan myös historiallisena esineenä. Painopaperi on sodanjälkeistä, haurastuvaa ja jo tummunutta. Kirjapaino on ollut Oy Pahvipakkaus Ab. Sitä samoin kuin ei kustantajaakaan, Kustannusosakeyhtiö Fenniaa, ole aikoihin löytynyt yhtiörekisteristä.

Mutta kansikuva – niin, siinä on jotakin hyvin tuttua noissa hienoissa viivoissa, joilla on hahmoteltu noin kolmikymmenvuotiaan säveltäjän piirteet. Ne hienot viivat on piirtänyt tuolloin itse kolmikymppinen Björn Landström!

Torben Meyer: Franz Schubert. Laulun mestari. Suom. Olavi Routasuo. Kustannusosakeyhtiö Fennia, 1947, 176 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerrran tässä 15.11.2013.

Meitä on moneksi, muistuttaa silminnäkijä

Yli seitsemän miljardin elävän ihmisen joukossa on yhtä monta katsetta, mielen liikettä, elämän halua ja enemmän tai vähemmän toteutuvaa unelmaa.

Pitkän linjan kansainvälisten asioiden vaikuttaja Keijo Korhonen (s. 1934) on kerännyt oman näkemyksensä maailmaan vaikuttaneista persoonista. Korhonen on työskennellyt maailmaa kiertäen niin virkamiehenä, ulkoministerinä kuin tutkijana ja professorina. Vaikka kirjan nimi lupaa jotakin mahtimiehistä "maan matosiin" (siis tässä tapauksessa tuntemattomiin tuntemattomiin), niin kirjoittaja keskittyy omien kokemustensa ja tapaamistensa pohjalta lähestulkoon vain vaikuttajiin – miehiin, mutta myös muutamiin naisiin.

Korhosen leppeä kerronta luo henkilökuvia, joissa on tarvittavaa oman havainnoinnin mukanaan tuomaa lisäarvoa. On eri asia lukea tietosanakirjamainen artikkeli vaikkapa Jimmy Carterista tai Muammar Gaddafista kuin tutustua asiaan Korhosen kokemusten kautta. Hän nimittäin kirjoittaa vain ihmisistä, joita on eri yhteyksissä tavannut.

Ja nimiä riittää. Tästä saa kiittää paitsi Korhosen hyvää muistia ja laajaa kokemusta, mutta ennen kaikkea sitä, että hän on saanut olla niin monissa kansainvälisissä tehtävissä, myös Suomen edustajana Yhdistyneissä Kansakunnissa (YK). Yhdysvalloissa on syntynyt kohtaamisia myös sattumalta, esimerkiksi Venäjän väliaikaisen hallituksen pääministerin Aleksandr Kerenskin (1881–1970) kanssa. Tässä tapaamisessa tuli taas kerran vahvistetuksi, että Venäjän väliaikaishallitus ei olisi Suomen itsenäisyyteen myöntynyt.

Tavatuista naisista kirjassa esitellään muun muassa Golda Meir, Margaret Thatcher, Sylvi Kekkonen, Alva Myrdal ja Elisabet II, joista viimemainittu on vieläkin pitkäaikaisessa tehtävässään. Korhonen ei pelkästään kuvaa tapaamisia ja luonnehdi henkilöitä, vaan esittää myös omia arvioitaan eri poliitikkojen ja muiden vaikuttajien taustoista, heidän toimiinsa vaikuttaneista tekijöistä.

Jotakin kaavamaista on Keijo Korhosen tavassa jakaa valtionpäämiehiä esimerkiksi diktaattoreihin, Afrikan vahvoihin miehiin ja kansojen johtomiehiin. Diktaattorimaisia piirteitä löytyy yllättävän monista ja toisaalta taas tulee esiin, miten paikalliset perinteet joskus suorastaan huutavat johtajalta yksinvaltaisia otteita. Silti vaikuttajien, niin kuin meidän kaikkien, luonteenpiirteissä on mielenkiintoisia eroja.

Korhonen on tehnyt kirjan "todistajalausunnon" kaltaiseksi testamentiksi omille jälkeläisilleen. Hän korostaa kansainvälisen ymmärryksen, rauhan asian ja oikeanlaisen itsenäisyyden ja liittoutumattomuuden aatteita. Hän osaakin yhdistää mainiosti omat havaintonsa niihin ajatuksiin, joita hänellä itsellään on syntynyt maailmanpolitiikan koukeroista.

Yksi asiavirhe kirjaan sisältyy, sen syntymistä tekijä ei ole osannut aavistaa. Vasta kirjan painoon menon jälkeen kerrottiin, että Jasser Arafat ei ehkä kuollutkaan luonnollisella tavalla, mitä Korhonen kirjassaan korostaa.

Keijo Korhonen: Mahtimiehistä maan matosiin. Ihmisiä matkan varrelta. Tammi 2013, 222 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 15.11.2013.

torstai 14. marraskuuta 2013

Onneakin on ollut elämässä – onneksi

Angelina Kazmina syntyi opettajaperheeseen vuonna 1928 Volskissa, Volgan rannalla Etelä-Venäjällä. Opettaja tuli myös hänestä, ja se liittyy yhteen suurimmista elämän muutoksista. 60-luvun alussa nainen muutti Suomeen, perusti perheen, hänestä tuli Kazmina-Björkbacka.

Suuret muutokset ja mieleen syvimmät kaiverrukset jättäneet tapahtumat ovat Angelina Kazminan vuonna 2010 julkaistujen muistelmien keskeinen anti. Maahanmuuttajan kirjan käteen ottava odottaa puhetta siitä, miten korkeasti koulutettu, mutta aivan toisenlaisiin oloihin tottunut ihminen sopeutuu Suomeen.

Sopeutuminen on kyllä rivien välistä luettavissa, mutta muistelija itse kertoo siitä suoraan lähinnä vain jälkisanojen omaisesti (sivulta 228 alkaen). Kirjan alaotsikko "Stalinin kauden perhekronikka" sen sijaan laittaa palikat järjestykseen. Elämän rakennuskivet ovat olleet monissa tapauksissa hyvinkin sekaisin.

Muistelijoille tyypillisesti kirjoittaja kuvaa muistikuviaan ja tuntemuksiaan, toisaalta hän asettaa niitä historiallisten faktojen yhteyteen. Stalinin aikojen näytösoikeudenkäyntien ja omaakin perhettä koskeneiden vangitsemisten vaikutukset mielialoihin tulevat hyvin esiin. Ne merkitsivät myös elintason laskua.

Pakko on ajatella, että ihmisellä on mielettömissäkin tilanteissa joskus kyky pitää pää kylmänä ja sydän kohdallaan. Tämä koskee myös niitä hetkiä, jolloin ympärillä koko ajan tuhoutuu niin ihmisiä kuin rakennettua ympäristöä. Mistä turvaa lento- ja tykistöpommituksissa? Jatkuva pelko ja mielen levottomuus aiheuttavat haavoja jokaisen tämän kokeneen sieluun. Kuinka monta kertaa kirjoittaja oli lähellä kuolemaa, sen lukija voi kauhu mielessään kuvitella.

Stalingrad niin sodan alla kuin sen aikana liittyi kiinteästi Kazminan perheen vaiheisiin. Sieltä tapahtuu myös suorastaan ihmepelastuminen maaseudulle.

Suomalainen varsinkin nuorempien sukupolvien lukija saa sodan ajan kuvauksista oppia ja ajattelemisen aihetta. Perinteisten sotakirjojen usein kaavamainen tapa löytää "sankarillisuuden" säikeitä jää tässä sivuun. Tästä myös kirjan nimi. Onni on sitä, että myös onnen hetkiä on ollut ja että kauhun hetkiä voi nyt turvallisesti ajatella pitkän matkan päästä.

Stalinin aja vainojen kuvausten taustoituksessa kirjoittaja lähtee liikkeelle hieman oppikirjamaisesti. Toki puolueen jäsenet ja yhteiskunnan eliitti oli usein vainojen kohteena, mutta kuten vasta sivulla 212 mainitaan, tärkeä motiivi vangitsemisille oli lähes ilmaisen pakkotyövoiman huutava tarve. Sen avulla saatiin juna kiitämään kommunismia kohti.

Kazmina-Björkbacka tarjoaa muistojen tueksi sellaiset perusfaktat, että kirjaa voi suositella kenelle tahansa, ei vain maailmansodasta jo jotakin tietäville. Lukijaa ajatellen joitakin asioita olisi voinut alaviitteissä selittää. Esimerkiksi: Neuvostoliitossa ja yhä Venäjällä elävä legenda suomalaisista puihin sijoittuneista tarkka-ampujista (s. 60); Vladimir Vysotskin 60-luvun alussa levyttämä laulu tiedemies Stalinista on J. Aleškovskin säveltämä ja sanoittama, ei Vysotskin itsensä 50-luvulla (s. 171); aspirantuuri on jatko-opiskelupaikka (s. 177); Moniko todella kuoli Stalinin hautajaisten tungoksessa (s. 200)?

Angelina Kazmina-Björkbacka on tehnyt suuren palveluksen ei vain oman onnensa kuvauksessa vaan vaan myös suomalais-venäläisen onnen ja ymmärryksen hyväksi julkaisemalla kirjansa myös venäjäksi. 

Angelina Kazmina-Björkbacka: Venäläinen onni. Stalinin kauden perhekronikka. Suom. Oiva ja Sergei Björkbacka. Books on Demand, 2010, 252 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 14.11.2013.

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Jarno Pennanen – peruskivi

Jarno Pennanen (1906–1969) aloitti kirjallisen työnsä 17-vuotiaana Tampereella ja hän jatkoi sitä 1930-luvun Helsingissä muun muassa Kirjallisuuslehden päätoimittajana. Hän oli myös sodanjälkeisten vuosikymmenten tunnetuimpia ja omaperäisimpiä vasemmistolaisia toimittajia, eräs kansandemokraattisen journalismin peruskivistä.

Kirjailija Ain´Elisabeth Pennasen ja näyttelijä Aarne Orjatsalon poika eli muutenkin tuulisen ja tuotteliaan elämän. Siihen kuului työ- ja avustajasuhteita erilaisissa sanoma- ja aikakauslehdissä sekä aktiivista vaikuttamista yhteiskunnan asioihin, myös teatterin tekemistä. 1930-luvulla Pennanen vaikutti SKP:n [salaisena] jäsenenä poliittiseen ja kulttuurikeskusteluun, mutta talvisodan puhjettua hänet erotettiin mielipiteidensä vuoksi puolueesta.

Jatkosodan loppuvaiheessa Pennanen oli poliittisista syistä vankilassa. 1950-luvulla hän oli toimittajana SKP:n Työkansan Sanomissa sekä SKDL:n Vapaassa Sanassa ja myös jälkimmäisen päätoimittajana. Kansan Uutisten päätoimittajana hän oli 1957 ja sen jälkeen lehden kirjeenvaihtajana Moskovassa 1957-1960.

Sosialistina Pennanen kulki omaa tietään. Hän joutui Suomeen palattuaan oman poliittisen liikkeensä hylkimäksi. Vuodesta 1961 alkaen hänen kirjoituksiaan ei julkaistu Kansan Uutisissa, ja hän perusti kiistellyn, uusia uria aukoneen aikakauslehti Tilanteen, joka ilmestyi vuoteen 1966. Viime vuosinaan Pennanen oli muun muassa Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja.

***

Jarno Pennasen poika Jotaarkka Pennanen muisteli vuonna 2006 isäänsä uusille asioille avoimena etsijänä:

– Hänessä oli koko ajan ja loppuun saakka henkistä tutkimusmatkailijaa, ja se näkyi hänen toimittajan- ja kirjailijantyössään ja myös hänen poliittisessa toiminnassaan.

Jarno Pennanen kirjoitti päiväkirjaansa vankilassa 14.11.1943: "Ihmisessä on niin vähän oikeata, että arvostelun ensimmäisenä tehtävänä on hakea se esille ja sitten vasta kaiken muun kritiikki".

Tämä sopii hyvin myös pojan kuvaan isästä. Isä opetti, että ei "tyhmiä", joistakin asioista tietämättömiä ihmisiä tule halveksia. Ihmisessä on aina jotakin arvokasta, ja on väärin osoittaa olevansa aina oikeassa toisen ihmisen edessä.

– Isällä oli paljon erilaisia ystäviä, eri tavoin ajattelevia ja erilaista työtä tekeviä. Koin, että hän keskusteli kaikkien kanssa omana itsenään, niin tiedemiesten kuin työmiesten.

***

Oltuaan pitkään kansandemokraattisten lehtien toimittaja ja avustaja ja myös kirjeenvaihtajana Moskovassa Pennanen palasi käytännössä työttömänä suomalaiseen arkeen. Sen ajan Jotaarkka Pennanen muistaa hyvin:

– Isän ja äidinkin masennus johtui suurimmalta osin siitä, että Neuvostoliitossa koettu todellisuus ei ollenkaan vastannut sitä, minkä puolesta he olivat toimineet koko sydämestään.

Jotaarkka Pennanen on teatteri- ja tv-ohjaajana käyttänyt aineistona joitakin isänsä kirjoituksia. Mutta paljon on sellaista, minkä kernaasti näkisi julkisuudessa, jopa kirjan muodossa julkaistuna.

– Esimerkiksi Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnin muistiinpanot ja päiväkirja on sellainen aineisto. Se ei ole vain tapahtumien kuvausta, vaan se sisältää paljon pohdintaa, ja onhan se osa Suomenkin historiaa, Jotaarkka Pennanen sanoo.

Jarno Pennanen oli ainoa suomalainen, ylipäätään ainoa sodan hävinneistä maista tullut toimittaja, joka päästettiin seuraamaan Nürnbergin oikeudenkäyntiä loppuvuodesta 1945 alkuvuoteen 1946.

– Siinä yhteydessä isä sai tietää myös Neuvostoliitosta asioita, ja se muutti hänen käsityksiään. Vuosien 1937-1938 vainot alkoivat sen jälkeen olla isän mielessä osa sitä todellisuutta, jonka perusteella Neuvostoliittoon oli suhtauduttava.

Jotaarkka Pennanen korostaa, että isä oli sosialisti ja oli sitä loppuun saakka. Hän kuitenkin halusi etsiä ja rakentaa sitä, mikä yhdistää ja on positiivinen kokoava voima kaikkien sosialistien ja vasemmistolaisten kesken. Hajottamista ja repimistä hän oli elämässään nähnyt liiaksi – eikä onneksi ehtinyt kokea uusstalinismin eli taistolaisuuden lyhyttä kukoistuskautta 1970-luvulla.

***

Jarno Pennanen julkaisi mm. seuraavat teokset: Rivit (1937), Elokuun päivä (1944), Lähettämättömiä kirjeitä (1947), Vesillelasku (1960) ja kootut runot nimellä Rivit (1966). Hänen puolisonsa Anja Vammelvuo toimitti vuonna 1970 ilmestyneen kaksiosaisen muistelma- ja päiväkirjateoksen Tervetultua tervemenoa.

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Satakunnan Työssä vuonna 2006 Jarno Pennasen syntymän 100-vuotispäivän merkeissä. Sitä on tätä julkaisua varten hieman muokattu. Kiitos Jotaarkka Pennaselle avusta.

Henkilökohtaista ja poliittista

Työväenliikkeen toiminnassa pitkään mukana olleista varsin monet ovat joko kirjoittaneet muistelmia tai heitä on ainakin haastateltu menneestä ja yhteiskunnallisesta toiminnasta. Samalla on toistettu moneen kertaan Suomen 1900-luvun historian vaiheita – usein niihin kuitenkaan mitään uutta löytämättä.

Lähinnä Pohjois-Karjalassa vaikuttaneen Paavo Rennon omakätinen elämänkertomus erottuu joukosta persoonallisuudellaan. Tälle Paavolle on, ainakin tässä kirjallisessa muodossa, henkilökohtainen ollut poliittista ja poliittinen henkilökohtaista. Hän osaa kuvata itsensä kokonaisena ihmisenä, myös tunteiden tasolla. Hän ei selittele turhaan tekemisiään, vaan kuvaa avoimesti tuntemuksiaan hetkillä, jolloin jotain merkittävää on tapahtunut.

Rento ei pelkää sanoa pettyneensä moniin asioihin "hyväuskoisen sinisilmäisyytensä" vuoksi. Mutta hän myös kokee rohkeasti, että työ ei ole ollut turhaa, roskikseen heitettyä. Parempien elämänolojen puolesta on toimittu, jopa suorastaan kamppailtu, ja tuloksia on saatu aikaan. Paremman Suomen rakentaminen sen kaikille asukkaille on asia, josta työväenliikkeen veteraanit olisivat aikanaan voineet olla enemmänkin ylpeitä – jos eivät sitten erilaiset syyt olisi tuota ylpeyttä hillinneet.

Tällaisia syitä oli sekä sisäisiä että ulkoisia. Työväenliikkeen sisäisissä ristiriidoissa ne kietoutuivat ikävällä tavalla toisiinsa. Tovereita paneteltiin ja jopa suorastaan ilmiannettiin. Rento käyttää ilmaisua "vastakkaisiin suuntiin vetävien voimien kamppailu". Hän kertoo myös omakohtaisia esimerkkejä muun muassa siitä, miten SKP:n taistolainen vähemmistöryhmä turvautui varsin halpamaisiin keinoihin puoluetoverien mustaamisessa. "Kaikki katalat keinot otettiin käyttöön."

En kehota lukemaan kirjaa menneiden ikävyyksien esiin kaivamiseksi vaan sen vuoksi, että veteraanin kertomuksessa paistaa läpi sivujen vilpitön luottamus ihmisen kykyyn arvoida itse, mitkä tavat elämässä ja politiikassa ovat hyväksyttäviä ja mitkä eivät. Myös vuoden 2013 keskusteluissa pohditaan toistuvasti sitä, mikä on sallittua ja yhteisen hyvän mukaista. Siinä mielessä ajat eivät ole muuttuneet, jotkut poliittiset etiketit kyllä.

"Muistikuvat on kirjoitettava rehellisesti ja niin tarkasti kuin asiat voi muistaa", kirjoitti 70-vuotias Paavo Rento kirjansa esipuheeseen. Kirja julkaistiin Joensuussa 6. toukokuuta vuonna 1999. Se kestää uuden lukemisen vielä tälläkin vuosituhannella.

Paavo Rento: Lukkarin Paavon punainen tie. Tekijän kustantama, Joensuu 1999, 160 s., kuvitettu.

Julkaistaan ensimmäisen kerran tällä palstalla 6.11.2013.

Ajatukset virtaavat, tunteet puhuvat

Päiväkirjat ja muut aikaan sidotut muistiinpanot kantavat joskus pidemmälle kuin kynän käyttäjä osaa kuvitella. Oleellistahan on se, löytääkö lukija joskus myöhemmin jotakin, josta saa ahaa-elämyksen eli omille ajatuksilleen ja tuntemuksilleen kiinnekohdan.

Kansanedustajana toistakymmentä vuotta (1976–1987) vaikuttanut Ulla-Leena Alppi julkaisi varsin lyhyen ajan sisällä syntyneet päiväkirjamuistiinpanonsa 1990-luvun alussa. Järjestöelämässä ja elintarvikealan luottamustehtävissä kokemusta hankkinut Alppi on myöhemmin ollut aktiivinen vasemmistolaisessa naisliikkeessä ja myös kunnallisissa tehtävissä.

Virtaavan veden aika on saanut ehkä liian alleviivaavan alaotsikon Poliittisen naisen päiväkirja. Se käy läpi erästä mielen muutosta sekä toiminnan perusteiden ja muotojen etsintää. Kustantajakin korostaa, että kirjoittaja haluaa tuoda esiin itseään "omannäköisensä" toiminnan luojana. Asian pitäisi olla päivänselvä, mutta se tulee harvoin esiin, kun julkisuudessa arvioidaan esimerkiksi johtavia miespoliitikkoja.

Päiväkirjamerkinnöissä kyse on myös surun tuottaman mielenmuutoksen ja antaman voiman kuvaamisesta. Jos ihminen kieltää itsensä eli omien taustojensa ja tuntemustensa vaikutukset toimintaansa, hän luultavasti joko näyttelee tai kuvittelee olevansa muiden, "tavallisten" ihmisten yläpuolella.

Ulla-Leena Alppi pohtii myös sitoutumisen linkittymistä arkielämään. Jossakin vaiheessahan työväenliikkeessäkin, ja ehkä nimenomaan sen piirissä, tuli muotiin olla aatteellinen vain "oikealla hetkellä" ja keskittyä politiikan tekemiseen vain kokouksissa, joissa samanmieliset vahvistavat toistensa uskoa. Entisaikojen suutari salinit eivät tällaiseen sortuneet. Heille kapakat, kadut ja torit olivat oikeita politiikan tekemisen paikkoja.

Joka riviä en kirjoittaisi kuin Alppi, mutta en olekaan naisliikkeen aktiivi. Monin kohdin kaipasin laajempaa perspektiiviä, jopa rohkeaa vuoropuhelun etsintää äijäenergian kanssa.

Tässä ja muissakin teoksissaan Ulla-Leena Alppi on tuonut keskusteluun mielenkiintoisia asioita. Vaikka kirjan julkaisemisesta on yli 20 vuotta, löydän paljon sellaista, mistä ajattelua on hyvä jatkaa.

Ulla-Leena Alppi: Virtaavan veden aika. Poliittisen naisen päiväkirja. Kääntöpiiri Oy 1992, 127 s.

Kirjoitus julkaistaan ensimmäisen kerran tällä palstalla 6.11.2013.

Palveleva puuseppä

Alkuperäisen Suomen Kommunistisen Puolueen viimeisen riidan osallistujista jotkut ovat muistelleet tekemisiään. Voi  tarttua esimerkiksi Aarne Saarisen, Arvo Aallon ja Taisto Sinisalon teoksiin. Pohdittaessa puolueen vähemmistöksi jääneen ns. uusstalinistisen ryhmän henkisiä taustoja Sinisalon teokset (lähinnä Niin muuttuu maailma, 1978) antavat eräitä selityksiä. Se ei kuitenkaan avaa taustoja; tämän pidättyvyyden jatkoksi sopii hyvin se tosiasia, että osa SKP:n vähemmistön arkistoista on yhä tutkijoiden ulottumattomissa. Ehkä hävitetty?

Veikko Porkkalan muistelmat ovat lajinsa joukossa hieman toista maata. Ne kokosi 90 vuotta täyttänyt työväenliikkeen veteraani, joka oli muiden pettymysten ohella kokenut puolueensa ja Neuvostoliiton lopulliset hajoamiset. Uskoa aatteeseen Porkkala ei menettänyt koskaan. Hän oli ammattivallankumouksellinen, joka teki pisimmän elämäntyönsä kansainvälisissä tehtävissä.

Nämä tehtävät olivat kansainvälisen ammattiyhdistysliikkeen ja lähinnä Kansainvälisen rakennus-, rakennusaine- ja puutyöväen liiton (UITBB) johdossa. Porkkala oli liiton pääsihteeri neljännesvuosisadan, vuodet 1960–1983. Siinä työssä hankitulla tiedolla ja kokemuksella muistelmissa kuvataan tapahtumia tavalla, johon kukaan muu suomalainen tämän alan vaikuttaja ei ole pystynyt. Samalla tulee valotetuksi hieman kylmän sodan aikaisen kansainvälisen järjestötoiminnan taustoja.

Mutta muisteltateos Puuseppä työväenluokan palvelijana on ennen kaikkea "koko elämäntyön" kuvaus. Tulee ymmärrettäväksi ehkä myös se, miksi Porkkala valitsi SKP:n riidoissa vähemmistön, Taisto Sinisalon johtaman ryhmän. Työläistausta ankkuroitui asentoon, jossa mies tunsi vierautta kansandemokraattisen liikeen sivistyneistöä ja varsinkin liikkeen lehtien toimittajia kohtaan.

Oudolla tavalla Porkkala antaa ymmärtää, että jotkut "epäproletaariset" henkilöt toivat riidat SKP:n sisälle. Toisaalta hän kyllä näyttää ymmärtävän, että Neuvostoliitossa ei kaikki ollut aivan kohdallaan. Porkkalan serkun mies (Pauli Ojanen) oli yksi Stalinin ajan syyttömistä urheista. Kirjoittaja on ollut tästä tietoinen. Hän ei kuitenkaan pohdi, miten luonnollista irtautuminen NKP:n talutusnuorasta oli Länsi-Euroopassa sen jälkeen, kun rikokset olivat tulleet yleiseen tietoon.

Miehen jyrkkyyttä kasvatti sekin, miten demokraattiseksi mainittu Suomen tasavalta kohteli eräitä kansalaisiaan. Porkkala oli poliittisista syistä vankilassa 1930-luvulla ja uudelleen vuosina 1940–1944. Jälkimmäistä vankeutta tosin kutsuttiin julkisuudessa häveliäästi "turvasäilöksi". Aktiiviset kommunistit koettiin vapaina vaarallisiksi ja heitä eristettiin muusta yhteiskunnasta tällä tavoin.

Yllättävää kuitenkin on, miten vähillä riveillä Porkkala poliittisia vankeusvuosiaan ja niiden vaikutuksia kuvaa. Sen sijaan hän muistaa hyvin, millainen vaikutus oli vasemmistolaisen työväenliikkeen nousulla syksyn 1944 jälkeen ja miten järjestöelämä laajeni aivan odottamattomiin mittoihin.

Puuseppänä Veikko Porkkala toimi vain nuoruudessaan, mutta teoksen nimen voi ymmärtää myös symbolisesti. Puusepän ammattihan on ollut radikaalien suosiossa jo ainakin 2000 vuoden ajan.

Veikko Porkkala: Puuseppä työväenluokan palvelijana. WSOY 1999, 254 s.

Kirjoitus julkaistaan ensimmäisen kerran tällä palstalla 6.11.2013.

Katkenneita elämäntarinoita

Kuka saa elämänsä kerrottuna jälkipolvien muistiin, kuka ansaitsee muistot yli vuosikymmenten? Ihmiskunta ratkaisee kysymystä työntämällä saataville röykkiöittäin erilaisia muistelmia ja elämänkertoja. Niistä monien kiinnostavuus ei yllä juuri omaa elämänpiiriään ulommaksi. Elämäntarinoita nekin ovat, tärkeitä itsessään, mutta usein ne jäävät yleisen kohinan jalkoihin.

Sotiin ja muihin traagisiin tilanteisiin liittyneet kuvaukset elämästä ovat sekä haluttua luettavaa että muistiin jäävää kohtalonkertomusta. On surullisen kiinnostavaa, että usein vasta väkivallasta ja kuolemasta kertominen pysäyttää meidät miettimään perimmäisiä asioita.

Tämä koskee myös sitä vaihetta Neuvostoliiton historiassa, jota pitkään kutsuttiin häveliäästi "yksilöpalvonnan kaudeksi". Lähempi tutustuminen ajanjakson elämään opetti, että kyse oli ihmisvainoista, joissa ei säästetty käyttämästä aseina täysin tekaistuja syytöksiä, kidutusta, pakkotyötä ja teloituksia – näiden asioiden salailusta nyt puhumattakaan.

Jukka Rislakki on tarttunut aiheeseen lähtökohtana yhden vankileirin ja yhden vangin vaiheet, mutta jo alkusivuilla on aavistettavissa, että kyse on samalla koko järjestelmän kuvauksesta. I. V. Stalinin ajan rikokset, jotka joukkomitassa kestivät 1930-luvun alusta vuoteen 1953 eli Stalinin kuolemaan, ovatkin tulleet jollakin tapaa käsitettäviksi vasta, kun niistä puhutaan tällä tavalla ihmisten kokemusten kautta.

Rislakilla oli onni tavata kaksi entistä leirivankia, virolainen ja latvialainen, jotka johdattivat hänet Komissa vankikapinan organisoijana toimineen suomalaisen Eino Prykän jäljille. Mutta näyttämöllä ovat myös leirivartijat ja koko se epäinhimillinen koneisto, jonka vankeja omalla tavallaan olivat piikkilankojen molemmin puolin olleet ihmiset.

Vankien ja vartijoiden elämän kuvauksesta kasvaa koko järjestelmän kuvaus. Ei toki siinä laajuudessa kuin Aleksandr Solženitsynin klassikko (Vankileirien saaristo), joka ulkomaalaisen lukijan ymmärryksessä suoraan sanoen hieman hajoaa käsiin. Rislakin "suomalainen näkökulma" pitää isot linjat ymmärrettävällä tavalla koossa. Se muistuttaa myös amerikansuomalaisten roolista neuvostomaan rakentamisessa.

Lakko, joka päättyi julmaan murskaamiseen, alkoi Vorkutan leireillä vastarinnan rohkaistuessa avoimeen toimintaan pian Stalinin kuoleman jälkeen, kesällä 1953. Vastaavia tapahtumia oli muillakin leireillä. Usein ne päättyivät verilöylyyn, ei kuitenkaan aina. Viranomaiset kuitenkin joutuivat jo tässä vaiheessa huomaamaan, että muutosten vaatimukset olivat voimistuneet ennenäkemättömällä tavalla.

Jostain syystä tällaisissa laajoille lukijapiireille tarkoitetuissa teoksissa on usein tapana sijoittaa viitteet kirjan loppuun. Minusta se ei ole hyvä käytäntö, koska viitteet usein keskustelevat itse tekstin kanssa ja täydentävät sitä. On epämukavaa selata kirjaa edes takaisin. Toki viitteiden suuri määrä on hankala asia myös tekstissä, mutta sen vuoksi voikin miettiä muita ratkaisuja, esimerkiksi viitteitä lukujen lopussa.

Käytettyjen lähteiden määrä ja monipuolisuus on kirjoittajalla hyvin hallussa. Rislakki on kyennyt luomaan moni-ilmeisen kertomuksen kuvaamistaan tapahtumista, ikään kuin "inhimillistämään myös epäinhimillisen". Yksilöiden tarinat tulevat kerrotuksi, mutta samalla myös järjestelmän tarkoitusperät ja tapahtumien joskus kummallinen ja yleensä aina julma logiikka. Kuten sodassa ei myöskään tällaisessa vangitsemisten ja teloitusten maailmassakaan paha teko koskaan tuota muuta kuin lisää pahaa, mistä jo kirjan johdantoluku antaa vihjeen.

Vankileirien saariston kuvauksiin Jukka Rislakin työ on tärkeä lisä, ja sen olisi hyvä ilmestyä muillakin kielillä. Tulossa se on ukrainaksi, viroksi ja latviaksi. Seuraavaksi siis Frankfurtin kirjamessuille!

Lohdullista on tietää, että tiedot Stalinin ajan asioista täydentyvät koko ajan myös Venäjällä muun muassa Memorial-yhdistysten tiedonkeruun ansiosta. Sen julkaisuista jotkut ansaitsisivat vastaavasti tulla painetuiksi myös suomeksi.

Jukka Rislakki: Vorkuta! Vankileirin kapina ja sen suomalainen johtohahmo. WSOY 2013, 416 s.

Kirjoitus julkaistaan ensimmäisen kerran tällä palstalla 6.11.2013. Julkaistu Karjalan Sanomissa (Petroskoi) 20.11.2013.



Veikko Tuomen elämä

Kiukaisten poika, mutta koko kansan tuntema tangolaulaja. Voimme sanoa, että Laulaja isolla ällällä, ja hän on ansainnut tämän kirjan. Elämänkerta Veikko Tuomesta ilmestyi 73 vuotta hänen syntymänsä ja lähes 14 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Siihen mennessä Tuomesta ei ole kirjoitettu mitään näin perusteellista ja asiantuntevaa. Juuri perusteellisuus on Tapio Niemen työmetodi, ihan pikkutarkkuuteenkin saakka. Ainoa mikä hämmästyttää on kirjan mediassa saama minimaalinen huomio. Se ei ole missään suhteessa saman ajan monien muiden viihdetaiteilijoiden julkisuuteen.

Kirjan alaotsikon lupaus elämäkerrasta kestää loppuun saakka. Vaikka sivumäärä voi kauhistuttaa pikalukemiseen tottunutta, on vaikea sanoa, mitä tässä olisi liikaa. Diskografiat eli levyluettelot tarpeellisine selityksineen, muutamien kollegoiden muistelut ja ennen kaikkea Niemen itsensä suurella työllä keräämä tieto Tuomen elämän ja työn vaiheista on kaikki tarpeen.

Tuo tarpeellisuus korostuu, kun muistaa miten paljon laulajan aktiivivuosina (1949–1979) Suomen kevyessä musiikissa tapahtui. Tuo kaikki on tarpeen myös sen vuoksi, että Veikko Tuomen työn osaisi sijoittaa oikein ja oikealle paikalleen kokonaisuudessa.

Kirja on tarpeen myös sen vuoksi, että helposti kiillotetaan vain yhtä timanttia, niin kuin esimerkiksi Olavi Virtaa. Tuomikin on paikkansa ansainnut. Suuressa julkisuudessa valitettavasti käy niin, että yhdet ja harvat nousevat esiin vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Miten olisi käynyt, jos Jyrki Hämäläinen olisi kiinnostunut kirjoittamaan Veikko Tuomesta? Niin ei kai olisi voinut käydä, koska Hämäläinenhän itsekin halusi suurta julkisuutta…

Elämäkerran tarpeellisuutta tuli korostettua jo niin, että tärkein unohtui. Eräällä tavalla Veikko Tuomen elämä nivoutuu satojen tuhansien yhä elävien suomalaisten nuoruuden haaveiden ja rakkauden retkien kanssa. Ne ovat yhä monien muistoissa, arkikielellä sanottuna sydämessä tallella. Annetaan siis Mustan ruusun ja Lehdettömän puun soida...

Kirjan kuvitusta on kehuttu. Kuvitus onkin muuten hyvä, mutta monet kuvat kärsivät painotekniikasta ja liian pienestä koosta. Minne ovat kadonneet vanhan hyvän ajan kuvaliitteet, jotka painettiin paremmalle paperille paremmalla tekniikalla?

Tapio Niemi: Veikko Tuomen tarina. Elämäkerta. Pilot-kustannus 2005. 319 sivua.

Julkaistu ensimmäisen kerran Satakunnan Työssä vuonna 2005. Varovasti muokattu tätä julkaisua varten.

Raumalainen vuosi 1918

Vieläkö näistä asioista pitää kirjoittaa? Vieläkö joku jaksaa näistä asioista kirjoittaa? Vieläkö joku jaksaa lukea, mitä vuoden 1918 traagisista tapahtumista kirjoitetaan?

Raumalaisen Tapio Niemen monen vuoden haaveen ja ponnistelun tulos eli varsin perusteellinen kuvaus vuodesta 1918 raumalaisesta näkökulmasta on hyvä vastaus näihin kysymyksiin. Vastaus on myönteinen, vaikka…

Täytyy sanoa, että on ahdistavaa lukea sisällissodan vihan kylvöstä ja veriteoista. Uskon kuitenkin vakaasti ja hyvällä omallatunnolla siihen, mikä on moneen kertaan sanottu tässä yhteydessä: asiat eivät selviä kuin selvittämällä. Pahat asiat jäävät pois painajaisunista vasta sitten, kun ne on tiedon ja tunteen tasolla kaluttu loppuun.

Tapio Niemi on siis tehnyt palveluksen. Siihen liittyy myös aikaisemman Raumaa ja vuotta 1918 käsittelevän julkaisutoiminnan hienovarainen, mutta asiantunteva arviointi. Niemelle on ollut mahdollista se, minkä aikaisemmin uhrien määristä tietoja julkaisseet ovat jättäneet puoliväliin. Vaikka kirjoittaja tunnustaa väriä, hän ei sen vuoksi jätä ikäviä asioita pimentoon.

Kirjoittajalla on oikea inhimillinen suhde historian henkilöihin, eikä hän tässä tee eroa punaisten ja valkoisten välillä. Niemi muistuttaa, että omana aikanaan sisällissotaan osallistuneet, niin punaiset kuin valkoiset, toimivat omista lähtökohdistaan käsin yllättävissä tilanteissa täysin järjellisesti.

– Siis oman henkilöhistoriansa, ihanteidensa ja näkemystensä mukaan perustellusti ja rationaalisesti. Oli toki poikkeusyksilöitä, rikollisia ja sairasmielisiä yksilöitä, mutta suuri enemmistö noudatti omaa käytöskoodiaan oikeaksi katsomallaan tavalla, Niemi kirjoittaa.

Hän noudattaa tätä ymmärtämisen periaatetta kirjassaan hyvin antamalla sekä punaisten että valkoisten puolella olleiden muistelmien puhua. Hän ei tulkitse muistoja vaan antaa ihmisten itsensä kertoa, ja se antaa tekstille lisää tehoa.

En ryhdy kertaamaan vuoden 1918 tapahtumia Rauman seudulla. Niemen tapa koota yhteen eri lähteistä löytyvät tiedot ja langat on looginen. Se ei pimitä myöskään veritekoja olivatpa asialla sitten punaiset tai valkoiset.

Ratkaisutaisteluissa ja sodan jälkeen tapahtunut "puhdistus" oli  jälkikäteen ajatellen paitsi epäinhimillistä myös maan etujen kannalta vahingollista. Tarvittiin työvoimaa, mutta työväkeä oli ammuttu,  tapatettu vankileireillä ja pidettiin piikkilanka-aidan takana.

Tapio Niemi on koonnut myös mahdollisimman täydelliset tiedot punaisten ja valkoisten puolella kuolleista Rauman ja Rauman maalaiskunnan asukkaista. Täydellinen ei tämäkään luettelo ole, mutta se on ainoa koskaan julkaistu näin täydellinen ja näin moniin lähteisiin perustuva tieto asiasta.

Tiedoston mukaan sotasurmatapauksia oli Raumalla yhteensä tasan 200, joista oli punaisia kuolleita 184, se on 92 prosenttia kaikista kuolleista. Luvussa on mukana 14 muualta kotoisin ollutta punaista, jotka ammuttiin Raumalla.

Satakunnan historiankirjoitus on saanut Tapio Niemen kirjan ansiosta täydennyksen, jota on kaivattu. Vielä puuttuu kunnon selvitys vuodelta 1918 esimerkiksi Porin tapahtumista sekä Pohjois-Satakunnan taisteluista.

Tapio Niemi: Raumalaisten sisällissota 1918. Pilot-kustannus Oy 2008. 201 sivua.

Julkaistu ensimmäisen kerran Satakunnan Työssä vuonna 2008.

Pekkaa pahempi ja parempi

Vastailmestyneen kirjan vierellä keskustelivat hymy kuopalla kirjoittaja eli päähenkilö, kustantaja, kirjakauppias ja paikalle saapuneet tuttavat. Elävien ihmisten kesken iloittiin muistoista aavistamatta, että kaksi vuotta myöhemmin ne ovatkin vain muistoja.

Kirja on kertomus porilaisen Pekka Nurmen (1944–2011) elämästä. Se on kertomus rajusta kasvusta kiltistä pojasta pahaksi mieheksi ja sen jälkeen tapahtuneesta muutoksesta, joka on tehnyt miehestä uuden. Omalla tavallaan rajuutta löytyy uudestakin muutoksesta.

Mutta tärkeää ei ole vain mies, vaan kaikki "asioihin vaikuttaneet tekijät". Marjukka Hankilammin kirjoittamassa Nurmen elämäkerrassa ei kaihdeta vaikeiden ja kamalien asioiden kuvausta. Lukijalle tulee selväksi pääasia: Päästyään kurjasta jamasta miehelle jäi vain yksi mahdollisuus, auttaa muita.

Tätä auttamista kesti pitkälti yli kymmenen vuotta. Lempinimi "Porin Hursti" oli oikeaan osunut. Pekka Nurmi oppi tekemään hyvin sen, mihin hän suurin piirtein kaiken työaikansa käytti.

Pummista neuvokseksi on hyvin henkilökohtainen kirja. Sen sisältämät muistot, kirjeet, valokuvat ja kirjoittajan havainnot tuovat ihmisen ihan iholähelle lukijaa. Erikseen ei tarvitse selittää, että elämä ei ole helppoa. 

Näinä aikoina ei henkilökohtaisten asioiden kertomista sinänsä karteta: sitähän iltapäivälehdissä päivittäin harrastetaan. Tässä tapauksessa on kyse hieman muusta. Henkilökohtaiseen selviytymistarinaan liittyy monen muunkin ihmisen kasvua ja tietenkin myös rakkautta, jota ilman ei kukaan pekka pärjäisi.

Paremman elämän etsiminen kuuluu ihmisluontoon. Nurmen kokemuksen mukaan sellainen haave oli mielessä jopa pahimpina ryyppy- ja rikosvuosina. Kyse on vain siitä, millä keinoilla ihminen elämäänsä parantaa eli millaisia valintoja aamuparranajon jälkeen tekee.

Kirjan takakannen sisälehdillä julkaistu Pekka Nurmen runo kertoo hänen oman tuntemuksensa siitä, miten uskoon tuleminen antoi voimaa siihen, että paremman elämän etsimisessä tulivat käyttöön uudet keinot. Paremmat kuin viinapullo tai se pöytälipputangon jalka ja marmorinen jalusta, jolla Pekka yritti saada hengen kämppäkaveriltaan.

Kirjoittaja on eläytynyt päähenkilöltä kuulemaansa tarinaan niin, että lukija kuvittelee välillä kuulevansa itse Pekan äänen. Ja sehän taustalla koko ajan onkin: Ilman hänen elämäänsä ei olisi tätä kirjaakaan.

Marjukka Hankilammi: Pekka Nurmi – Porin Hursti – Pummista neuvokseksi. Kustannus HD, 2009, 133 s.

Kirjoitus on julkaistu Satakunnan Työssä vuonna 2009. Sitä on hieman muokattu pitäen mielessä, että Pekka Nurmen elämä päättyi kaksi vuotta myöhemmin – keuhkosyöpä vei miehen, jolla virtaa olisi kyllä riittänyt.