sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Tolstoin huipputekstejä tämäkin


Joskus ehdotetaan jotakin kirjaa kaikkien luettavaksi, jonkinlaiseksi pakolliseksi kansalaiskasvatuksen peruslähteeksi jokaiselle.

Tämäkin kirja voisi olla sellainen, vaikka kirjoittajan esimerkit ovat yli 120 vuoden takaa. Ne esimerkit ovat kuitenkin pelottavan ajankohtaisia: yksilöiden pakottaminen opettelemaan toisten ihmisten tappamista, pakottamista kiduttamaan ja tappamaan, sodalla pelottelu ja sillä uhkailu, sotatoimet jne. Sanaa terrorismi ei Lev Tolstoi kirjoituksissaan käytä, mutta sekin sopii tässä yhteydessä mietittäväksi.

Ennen muuta on kyse siitä, mikä on yksilön vastuu ja minkä me koemme yhteiseksi, "yhteiskunnan" (mitä se sitten milloinkin onkaan) vastuuksi. Hyvin yksinkertainen peruskysymys on se, miksi yhteiskunnalla (valtiolla jne.) on muka oikeus määrätä ihmisiä tappamaan toisiaan sen sijaan, että yhteiskunnan vallanpitäjät sopisivat asioista muiden vallanpitäjien kanssa ihan toisilla menetelmillä.

Lev Tolstoille ehdotettiin kyllä Nobelin kirjallisuuspalkintoa (niitä alettiin myöntää vuonna 1901 ja Tolstoi kuoli vuonna 1910), mistä hän ehkä olisi kieltäytynyt. Ruotsin Akatemiassa kyllä "ymmärrettiin" Sodan ja rauhan sekä Anna Kareninan olevan huippukirjallisuutta, mutta esteenä palkitsemiselle koettiin kirjailijan muissa teoksissa ja kansalaistoiminnassa esille tullut "teoreettinen anarkismi".

Tolstoin ajatuksissa ei kuitenkaan ole mitään teoreettista. Niistä ei voi sanoa, että ne olisivat irti elämän arkiongelmista ja asetelmista. Hän tunsi niin vallanpitäjät kuin vallan alle alistetut (ei hän varmaan muuten olisi pystynyt hyvää kirjallisuutta luomaankaan). Hän ymmärsi, mikä merkitys on väkivaltakoneistoilla, joihin ihmiset alistetaan, nimenomaan hallitsemisen näkökulmasta.

Kun julkisessa keskustelussa välillä hukkuu yksilön ja yhteiskunnan vastuiden mielekäs pohdiskelu, Tolstoi kannattaa kaivaa esiin. Hänellä on selvä ymmärrys hallitsijoiden (olivat he sitten kuninkaita, muita päälliköitä tai talouselämän korkeita päättäjiä) ajattelusta ja toimintatavoista. Heille ja alistetuille hänellä on lähinnä yksi neuvo: se on sama, joka esiintyi jo Mooseksen laintauluissa ja josta Beetlehemissä syntynyt kirvesmiehen poikakin muistutti: älä tapa.

Tolstoille tämä on konkretiaa, käytännön elämän neuvo, ei "kulttuuriperintöä" tai kaiken muun alle haudattava lausahdus jossakin vanhassa käsikirjoituksessa. Kyse on elämän perusasiasta.

Tämä neuvo, "käsky" jos niin halutaan sanoa, on ihmiskunnan henkisen perinnön arvokkaimpia, mutta usein rikottuja neuvoja. Nykyajan fariseukset, esimerkiksi erilaiset "kristillisdemokraattiset" poliitikot, jotka esiintyvät Raamatun tuntijoina, eivät yleensä muistuta tästä neuvosta. Sen sijaan he kaivavat esiin milloin mitäkin menneiden kulttuurien kuonaa, jolla perustella omaa viisautta (ja ylemmyyttäkin) ja ihmisten eriarvoisuutta.

Lev Tolstoin kirjoitusten ansio on, että hän ei toistelemasta päästyään toista tuota neuvoa, vaan asettaa sen elämän arkiyhteyksiin esimerkkien kautta. Toinen kirjoittajan ansio on, että hän ymmärtää rakenteet, joiden keskellä ja alaisena ihminen joutuu ajasta toiseen näitä asioita pohtimaan.

Sota ja rauha sekä Anna Karenina ovat edelleen huippukirjallisuutta. Mutta vanhentuneita eivät ole myöskään Tolstoin ajatukset väkivallasta, vallasta ja yksilön ja yhteiskunnan vastuista. Siksi juuri tällainen kirjoituskokoelma olisi syytä jakaa kaikille uusille ylioppilaille, kaikille uusille päättäjille eduskuntaa myöten ja pitää se jatkuvasti ilmaiseksi saatavilla kaikissa kirjastoissa ja kirjakaupoissa.

Leo Tolstoi: Omatuntoja. Kirjoituksia rauhasta ja kansalaistottelemattomuudesta. Suomentanut Esa Adrian. Into Kustannus Oy 2013, 181 s.

PS. Kirja ilmestyi vuonna 1918 WSOY:n kustantamana nimellä Omantunnon kujanjuoksu. Tämä nimi kuvaa huomattavasti paremmin teoksen sisältöä kuin uusintapainos, joka on tehty yhteistyössä Rauhankirjallisuuden edistämisseura ry:n kanssa.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 29.12.2019.



Tärkeä aihe, omituinen tarjoilu


Teos on aiheeltaan "harvinaislaatuinen", kuten toinen kirjoittaja alkusanoissaan lukijaa johdattelee. Näin on ‒ eikä toisaalta ole. Suomalaisten vaiheista Neuvostoliitossa on jo kirjoitettu varsin paljon. Uutta ei ole kertoa karkotuksista, pidätyksistä ja tuomioista.

Kirjoittajat eivät ehkä ole hahmottaneet työnsä luonnetta ja suhdetta muuhun vastaavaan tutkimukseen, sillä he lähtevät suorastaan soitellen sotaan. Kirjan nimi, nimilehden jälkeen tarjottava omistus sekä kirjoittajien alkusanat kertovat, että nähtävästi jo ennen prosessia on tiedetty, mitä saadaan aikaan.

Näin ei tehdä tieteellistä tutkimusta. Ajallinen, paikallinen, poliittinen, taloudellinen jne. kehystys on aina tarpeen, mutta nyt lukija joutuu tunnemyrskyyn jo ennen kuin hän on saanut käsiinsä faktoja. Niitä kirjassa kyllä on, mutta valitettavasti etukäteisasenteen piilottamina.

Toinen ongelma on, että molemmat kirjoittajat, tohtorikoulutettava Tarja Lappalainen ja professori Martti Turtola, antavat aineiston ja muiden kertoman viedä liiaksi. Lappalaisen teksti tuntuu paikoitellen muiden ajatusten soljuvalta toistelulta. Tutkijan olisi pitänyt pystyä ulkopuolisempaan tarkastelutapaan. Aina voi toki vedota lukijan tehtävään vetää johtopäätökset. Mutta miten se on mahdollista, jos kirjan nimenä on Stalinin tappamat?

Turtolan tekstissä näkyy kirjoittajan oman panoksen vähyys ja lainaukset muualta epävarmoillakin tavoilla. Teksti on myös jäänyt viimeistelemättä. Mitä varten on tarpeen tuoda esiin, että Aale Tynni oli Martti Haavion toinen vaimo tai että jostakin kirjasta on "aivan viime aikoina" otettu uusi painos? Kustannustoimittajan olisi pitänyt ehdottomasti käyttää punakynää.

Iosif Stalinin ajan Neuvostoliitosta ei voi kirjoittaa kirjoittamatta myös politiikasta. Mutta jos haluaa tehdä vakavasti otettavaa historiatiedettä, pitää keskittyä tosiasioihin ja jättää "oma politiikka" pois niin tekstistä kuin kuorrutuksista, kuten kirjan nimestä ja ulkoasusta. Ymmärrettävästi tarjotut tosiasiat puhuvat. Nykykirjoittajien ei myöskään ole syytä heristää nyrkkejään Stalinille ‒ se on paitsi hyödytöntä myös auttamattoman myöhäistä. Koston aika on ohi. Pitää kertoa ja kuvata, mitä tapahtui.

Lappalaisen lainaamissa Kuolan suomalaisten muistoissa eri  tapahtumia kyllä tulee esiin. Valitettavasti yhteenveto ja kertomusten asettaminen laajempiin yhteyksiin jää liian vähälle. Kun esimerkiksi vuoden 1940 loppukesällä ja syksyllä Murmanskin alueelta karkotettiin tuhansia siviilejä, kyse ei ollut juuri suomalaisiin kohdistuvasta toimesta. Sama olisi tehty, jos asukkaat olisivat olleet  tataareja tai kiinalaisia. Kyse oli Stalinin ajalle tyypillisestä väestöjen pakkosiirrosta "korkeampien" tavoitteiden saavuttamiseksi.

Toimittaja Veikko Erkkilä julkaisi vuonna 2001 tiiviin mutta selkeän kuvauksen siitä, mistä puhumme kun puhumme Venäjän suomalaisista (Uskottiin aina parempaan). Kuolan alueella asuneiden taustat tulevat siinä esille hyvin. Uudessa teoksessa ne hajoavat moneen ulottuvuuteen. Hieman outoa on myös yhden henkilön, Sven Lokan, henkilöhistorian seuraaminen tavalla, joka ei ole symmetriassa muun tekstin kanssa. Hänen muistamaansa kannattaa tutustua teoksessa Murmannin suomalaiset (Murmansk 1993, tekijänimellä Sven Lokko).

Teos on johdatus aiheeseen, mutta ei laajuudestaan huolimatta syvällinen teos itse problematiikkaan, "vieraskielisten" (joita Moskovan hallinnon näkökulmasta Kuolan niemimaalla olivat myös saamelaiset ja norjalaiset) asemaan alueella runsaan sadan viime vuoden aikana.

Tarja Lappalainen ja Martti Turtola: Stalinin tappamat. Muurmannin suomalaisten pitkä ja musta yö. Docendo 2019, 323 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 29.12.2019.