perjantai 16. heinäkuuta 2021

Ei lumoa ilman tarvetta

Tieteellisesti tutkimatta arkea tarkkaillen voi päätellä, että kirjoitamme asioita "ylös" eli jollekin alustalle tärkeysjärjestyksessä seuraavista syistä: 1. jollekin toiselle viestinä jostakin asiasta, 2. itselle jotta ei unohtuisi (mitä kaupasta ostaa tms.) ja 3. muistiin ns. tulevia aikoja varten eli vaikkapa muistikirjaan tai muualle tieto, jonka haluaa jäävän talteen.

Kohdan 1. perinteinen väline oli kirje, paperi joka lähetettiin postissa. Näyttää siltä, että reaaliajassa viestiä välittävät sähköiset välineet ovat syrjäyttäneet sen suurimmalta osin.

Kohdassa 2. taitaa varsin yleinen olla paperilappunen, vaikka kyllä käytetään myös sähköisiä kalentereita ja älypuhelimen muita sovelluksia. Harvalla kuitenkaan taitaa olla sellaista muistikirjaa, joka palvelisi niin tässä kohdin kuin kohdassa 3.

Mutta kirjeiden kirjoittamisen sekä päivä- ja muistikirjojen puolesta puhutaan. Kauniillakin tavalla ja monipuolisesti, kuten kirjailija Terhi Rannela teoksessaan Kirjeiden lumo.
Mutta entä jos kirje tai mikään muu "hienompi kirjoittaminen" ei lumoa? Jos kehitys on mennyt jo siihen, että välineenämme on vain tietokoneen välityskyky (verkkoyhteydet)? Kun kirjoittaminen ylipäätään on muuttunut sormenpäiden kosketuksiksi lasilevyllä, miksi puhua sellaisen puolesta, joka kiinnostaa vain harvoja?

On toki hyvä muistuttaa, että elämässä on hetkiä ja asioita joiden vuoksi kannattaa miettiä viestinnän tapaa. On menetelmiä, joiden ansiosta muistot säilyvät pidempään kuin yön yli. On muitakin välineitä kuin puhelimen kamera. Mikä esimerkiksi oikeasti korvaa onnittelu- tai osanottokortin?

Rannelalla on monia hyviä ideoita. Parhaansa mukaan hän yrittää motivoida ymmärtämään "vanhanaikaisen" kirjoittamisen merkitystä. Tässäkin on oleellista kuitenkin se, syntyykö tarvetta ja onko motivaatiota. Tapoihin ja tarpeisiin kasvetaan lapsesta, koululla on suuri merkitys. On mietittävä oman kirjoittamisen merkitystä: sitä, että siitä jää pitkäaikaisia jälkiä (esine, olkoon sitten kirje, kortti tai muu teksti) ja sillä voi persoonallisemmin kuin tekstiviestillä lähestyä toista ihmistä. Kaikkea ei tietenkään tarvitse säilyttää.

Ammattikirjoittajan pohdinnat avaavat monenlaisia näkymiä kirjoittamiseen, mutta lähestymistapa on turhan hempeä. Tulevat raavaat äijätkin tulisi saada kirjoittamaan, ylipäätään pitäisi pystyä yllyttämään kaikkia.

Päiväkirjoja kirjoittavat yleensä korostavat, että ne auttavat selkiyttämään ajatuksia ja pohtimaan omassa rauhassa elämän isoja ja pieniä kysymyksiä. Tässä on kirjeen "voima": toisin kuin hätäinen puhelinsoitto se antaa mahdollisuuden selvittää asioita toiselle perusteellisesti – tietenkin aina niissä rajoissa, miten vastaanottaja viestit ymmärtää.

Omakohtainen havainto koronavuoden 2020 kokemusten pohjalta: emme enää osaa reagoida entiseen tapaan kirjallisiin lähestymisiin. Vain kolmessa neljässä tapauksessa kymmenestä olen saanut kiitoksen – sähköisesti, mutta kuitenkin.

Silti aion vielä kirjoittaa...

Terhi Rannela: Kirjeiden lumo. Karisto 2021, 168 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 16.7.2021. 



Kulkemista kuolleiden parissa

Kuolleista kertominen on yleensä puhumista elämästä, ihmisistä siinä ajassa jossa he olivat läsnä. Monesti sanotaankin, että hyvä kertomus vainajasta nostaa hänet eteemme kuin haudasta nousseena, elävänä.

Mutta kun liikutaan paikassa, jonne kuolleet saatetaan, asetelma muuttuu. Toki silloinkin voi pysyttäytyä vain siinä, mitä hautoihin peitetyt ja tuhkana sirotellut ovat tehneet. Kuolema on tällöin läsnä vain päivämääränä, jonka jälkeistä aikaa ajatuksemme eivät kosketa.


Mutta paikka muistokivineen on itsessään jotakin, joka voi vangita ajatuksemme. Voi käydä niin, että katsomme vain hautoja ja lähes unohdamme kuolleiden olleen eläviä. Paikka alkaa toisin sanoen elää mielessämme omaa elämäänsä. Sille ryhdytään tällöin antamaan erilaisia nimityksiä: muistolehto, kirkkomaa, jopa kävelykohde, nähtävyys, kulttuurikohde.


Kulttuurikohde, nähtävyys? Tuotteistaminen tuntuu oudolta, vaikka ymmärrettävältä. Tuskinpa on asiaa, joita ei tuotteistettaisi. Tulepa siis käymään pääkaupungissa, voit tutustua kahteen erikoiseen hautausmaahan: Suomen suurimpaan ja toiseen, jossa lepäävät "merkittävimmät suomalaiset".


En keksinyt määrittelyjä itse: ne löytyvät Hietaniemen ja Malmin hautausmaita esittelevistä kirjoista, eräänlaisista turisti- ja matkaoppaista. Vierastan tuotteistamista, mutta en voi sille mitään. Toisaaltahan opaskirjat antavat sitä tietoa, jota minäkin näistä paikoista ja tänne haudatuista haluan.


Kai Sadinmaan kirja on yhden kesätyön kuvaus eikä vain kortteleittain etenevä opas haudoille ja haudattuihin. Kirjoittaja kertoo ajatuksistaan ja tunteistaan, puista ja muustakin luonnosta, alueella työtä tekevistä ihmisistä ja siellä toimivasta krematoriosta. Kirjan voi lukea ajatelematta, että olisi matkustettava tarkistamaan, löytyykö Malmilta juuri tätä. Näitä kokemuksia voisi kokea jossakin muuallakin. Kyse ei siis ole vain "turistioppaasta".


Hietaniemi-kirjat sen sijaan eivät oikein salli muuta lyhyttä esittelyä kuin sen, että niissä kuljetaan haudalta toiselle ja kerrotaan täällä leposijansa saaneista. Karttoja myöten kyse on nimenomaan oppaista. Tämä kyllä herättää kysymyksen: moniko oikeasti lähtee Helsinkiin hautausmaakierrokselle kädessään monisatasivuinen kirja?


Tällaiset opaskirjat voivat valitettavasti tuntua ikävältä kuolleiden luetteloinnilta sellaisten vihkosten tapaan, jotka luettelevat esimerkiksi kaupungin kaikki kahvilat ja hotellit... Senkin vuoksi odottaisi enemmän motivoivaa johdattelua ja "oheiskerrontaa".


Hietaniemi-teokset johdattavatkin ajattelemaan, millaista kermaa ja päättäviä ihmisiä sekä kirjailijoita Suomessa on vaikuttanut. Toisesta löytyy monta unohdettua, mutta muistamisen arvoista kirjoittajaa, toisessakin tuodaan esiin otsikoista unohtuneita kansalaisia.


Hietaniemi-teosten luonteen kanssa on pienessä ristiriidassa, että joissakin kohdin paljastuu perustelemattomia arvostuksia. Kummassakin kirjassa jää sanomatta suoraan, mikä oli erään tunnetuimman ja tuotteliaimman kirjailijamme Algot Untolan kuolinsyy. Sievistely maistuu liikaa turistibrosyyrien steriiliydeltä.


Marja Pehkonen: Opas Hietaniemen hautausmaalle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2019, 214 s.

Kai Sadinmaa: Kuolleiden kirja eli kuinka kävelin Suomen suurimman hautausmaan halki ja opin kaiken elämästä, hautaamisesta, rakkaudenkaipuusta ja puista. Into 2019, 246 s.

Elise Tarkoma & Marjut Paulaharju: Kirjailijoiden Hietaniemi. Kulttuurikävelijän opas. Avain 2017, 464 s.


Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 16.7.2021.