keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Kokemus puhuu, elämä opettaa (Arola)

Muistelmateoksen kannessa heiluttaa kirjoittaja itse piirtämässään kuvassa sinistä ja punaista lippua ja hänellä on komea vihreä solmio.

Suurimman osan urastaan poliittisessa ja ammattiyhdistyslehdistössä tehnyt Kari Arola symboloi näin elämäänsä vaikuttaneita erilaisia tekijöitä. Kaiken koetun jälkeen, vielä eläkkeellä ollessakin, yhteiset asiat vaivaavat – ja saavat jopa arvioimaan elämänarvoja uudestaan.

Arolan kertomus, Herraduunari, omasta elämästään koulupojasta eläkeläiseksi on samalla suurten ikäluokkien kokemusten kertomus. Moni ikätoveri tunnistaa tässä monia asioita, jotka ovat vaikuttaneet kaikkiin 40-luvun lopulla syntyneisiin.

Tulkitsen Arolan kertomisia niin, että Suomen jälleenrakennuksen ja hyvinvoinnin saavuttamisen jälkeen yhteiskuntaan levisi tietynlainen hallitsemisen mania ja aatteellinen pysähtyneisyys. Ne taas  osaltaan selittävät sen, miksi Suomen poliittinen elämän on nyt siinä jamassa kuin on.

Toimittajan työ SAK:n ja Akavan lehdissä on antanut Arolalle tajua ammattiyhdistysliikkeen toimintatavoista. Lähes 10 vuoden pesti SDP:n pää-äänenkannattajan päätoimittajana puolestaan oli melkoinen veto läpi mankelin. Näitä sivuja onkin eniten siteerattu, kun teoksesta on kerrottu julkisuudessa.

Henkilökohtaiset kokemukset ja muistikuvat esimerkiksi oman puolueen eri johtohenkilöiden toimintatavoista ovat arvotavaraa. Ne olisi helppo kuitata loanheitoksi, jos elettäisiin niin kuin ennen elettiin. Vaikka tilanteet kokeneilta löytyy varmaan muitakin tulkintoja, ei SDP:n puoluehallituksen kokouksissa istuneen päätoimittajan todistuksille voi pelkästään hymähtää.

Mielenkiintoisia ovat myös muistelut yhteistyöstä neuvostoliittolaisten kollegojen ja muun muassa ammattiyhdistyslehti Trudin kanssa. Niissä on jopa uutisarvoista mukana.

Mutta mitä Kari Arolan kirja kertoo ja opettaa mediasta? Näkökulma on puoluelehden tekijän, joka on työssään kokenut monta ahdistuksen hetkeä. Puoluelehden tekeminen niin, että se on myös journalismia, ei ole helppoa työtä. Kun kylkeen vielä iskevät politiikan (ja poliitikkojen) juonittelut ja työyhteisöjen ristiriidat, on todellakin pitänyt omata joko lehmän hermot tai pää umpiluuta, mitä ilmaisuja Arola käyttää.

Tuulet ja luudat ovat viime vuosikymmeninä lakaisseet kaikkia puoluelehtiä. Isoimmat viimat on koettu SDP:n ja SKDL/Vasemmistoliiton lehdistön piirissä. Arolan kertomasta voi oppia esimerkiksi sen, miten pikkumaisesti oman puolueen vaikuttajat ovat joskus näihin asioihin suhtautuneet. Kiitosta ei tullut juuri koskaan ja monet haukut tulivat asioista, joilla ei ole pitkässä juoksussa mitään merkitystä.

Mielenkiintoinen on tässä mielessä esimerkiksi henkilökuva Paavo Lipposesta. Arola tuntuu häntä tietyllä tavalla arvostavan, mutta kertoo Lipposen käyttäytymisestä asioita, joista ns. viralliset elämäkerrat vaikenevat. Ei ihme ollutkaan, että Arola liittyi viime presidentinvaalien alla Pekka Haaviston tukijoihin.

Kirjan lopusta selviää mielenkiintoisella tavalla, että kyse ei ole vain henkilökemioista. Maailman meno, ennen kaikkea elinympäristöämme uhkaavat tekijät ovat saaneet kokeneen toimittajan ajattelemaan asioita uusilta näkökannoilta. Näin kritiikki myös SDP:tä kohtaan asettuu oikeisiin mittoihin. Kari Arola yksinkertaisesti odottaa, että kaikki vakavasti asioihin suhtautuvat puolueet ottaisivat ympäristöasiat vakavasti myös teoissa, ei vain sanoissa.

Teoksen nimen pieni alkukirjain lienee jonkinlainen viesti: työväenliikettä palvellut akateemisesti sivistynyt kansalainen voinee tituleerata itseään näin, ei eris- vaan omatekoisella lempinimellä.

Kari Arola: Herraduunari. MediaWallius 2013, 185 s.

Kirjoitus julkaistaan ensimmäisen kerran tässä 24.4.2013.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Vastalauseita ja puolustuspuheita (Marklund)

Liza Marklundin kirjoituskokoelman nimi herättää ajatuksen vastarannan kiiskestä, jolla on jotakin kaikkea vastaa. Näin ei kuitenkaan ole. Kokenut ruotsalainen toimittaja ja kirjailija paljastaa noin 25 vuoden aikana julkaistuissa teksteissään, että ollakseen jotakin epäkohtaa vastaan pitää tietää, mihin tähtää. Elämällä on tarkoitus ja on onni tehdä asioille jotakin eikä vain haikailla onnen perään.

Kirjan alkuperäisen nimen alku "Nya röster sjuger samma sånger" muistuttaa, että monet epäkohdista ovat olleet olemassa jo eilen. Epäkohdista kirjoittavan on palattava vanhoillekin jäljille – jos asiat niin vaativat. Yksi uusi murha, pahoinpitely tai muu väkivallanteko, köyhyyden aiheuttamat sairaudet ja kuolemat, asioiden salailu, kaikki tämä on pitkää jatkumoa ketjussa, jota journalistin tulee paljastaa ja purkaa.

Mutta miksi pohjoisruotsalaisella pikkupaikkakunnalla syntyneestä  Lizasta tuli toimittaja? Eräät konkreettiset havainnot herättivät tajuamaan, että ihmisen tulee saada elämässään jotakin aikaan. Pitää tehdä jotakin eikä vain oman itsen vuoksi. "Minun täytyi kertoa näkemästäni, tehdä vääryydestä loppu", hän kuvaa nuoruudenkokemuksiaan Guatemalassa.

Tiedonvälityksessä ja mediassa Marklund näkee tärkeänä moniarvoisuuden ja monimuotoisuuden, sen että kaikki eivät laula samaa laulua. Hänellä riittää ymmärrystä ja kannustusta erilaisille vaihtoehtolehdille, jotka haluavat kertoa "miten asiat todella ovat". Yhteiskunnassa on tärkeitä asioita, joita valtamedia ei osaa tai halua nostaa esiin.

Mutta kirjoittajalla riittää ymmärrystä myös iltapäivälehdistön tavalle nostaa esiin asioita. Henkilökohtaiset ja yksityiset näkökulmat ovat tärkeitä. Ei ole vain yhtä tapaa kertoa tapahtumista ja tulkita niitä. Eri näkökulmilla on olemassaolon oikeus.

Liza Markulundin mukaan ei ole syytä hylkiä myöskään ajanvietekirjallisuutta. Hänen mielestään on suorastaan vaarallista leimata roskaksi se, mitä esimerkiksi lapsi (tai nuori) rakastaa, olkoonkin sitten kyse "vain" tyttökirjoista. Koskaan ei saisi tukahduttaa iloa ja innostusta, koska ne ovat maamerkkejä eteenpäin muun muassa kirjallisuuden ja median maailmoissa.

Asioita, jotka ovat saaneet Marklundin ottamaan kantaa, on paljon. Niitä ovat esimerkiksi ns. julkiset murhat (Palme, Lindh, Falunin seitsemän ammuttua vuonna 1994 jne.) sekä muut väkivallanteot (jotka usein kohdistuvat naisiin ja joihin poliisi ja oikeuslaitos eivät aina puutu asianmukaisesti). Monien maiden surkeasta ihmisoikeustilanteesta Marklund puhuu hyvin konkreettisella tavalla, samoin äärioikeistolaisista ilmiöistä.

Marklundia ei voi syyttää pohjoismaisesta ylimielisyydestä, sillä hän ei säästä Ruotsia, ei missään nimessä. Kotimaansa joitakin epäkohtia hän nostaa tikun nenään niin, että herää kysymys: tekeekö tällaista kukaan Suomessa, jossa asiat eivät voi olla kovin paljon toisin?

Liza (oik. Eva Elisabeth) Marklundin huoli ihmisistä alkoi kehitysmaassa. Yhdessä katsannossa hän on yksi lenkki siinä ruotsalaisten omantunnonäänten ketjussa, johon jo vuosikymmeniä sitten kuului monia kirjoittajia, esimerkkeinä Jan Myrdal sekä Cecilia ja Sven Lindqvist. Toisaalta Marklund kuuluu yhteiskunnalliset epäkohdat tajuavien ruotsalaisten rikoskirjailijoiden varsin suureen joukkoon. Tähänkin liittyviä ajatuksia tästä mainion monipuolisesta kirjasta löytää.

Liza Marklund: Vastalauseita. Alkuteos Nya röster sjuger samma sånger och andra krönikor 1985–2010 (2011). Suom. Päivi Kivelä, Otava 2012, 256 s.

Kirjoitus julkaistaan ensimmäisen kerran tässä 11.4.13.


maanantai 1. huhtikuuta 2013

Paketti vuoden annista (Media & viestintä)

Aikakauslehti Media & viestintä (aikaisemmin Tiedotustutkimus) julkaisee perinteisesti vuoden ensimmäisen numeronsa aikakauskirjana. Siinä käydään läpi kriittisesti edellisen vuoden aikana tutkijoiden ja toimittajien piirissä eniten mieltä kiinnittäneitä media-alan tapahtumia.

Näin on nytkin. Journalismikritiikin vuosikirja 2013 tarjoaa annoksen menneenä vuonna tapahtunutta sekä lähinnä tutkijoiden, mutta myös toimittajien näkökulmia siihen. Julkaisun laajuus ja monipuolisuus ilahduttaa: puheenaiheina ovat muun muassa kuoleman käsittely mediassa, toimitustyön käytännöt (muun muassa sosiaalisen median aineiston käyttö), puhe "toisenlaisista" ihmisistä sekä eräiden esimerkkitapausten herättämät ajatukset journalismin tulevaisuuden visioista.

Heidi Kurvisen toimittama kooste tarjoaa siis monipuolisen annoksen lähimenneeseen. Siitä on hyötyä jokaiselle, joka on sattunut vuoden aikana miettimään etusivuilla keikkuneiden asioiden taustoja ja mielekkyyttä. Mutta ennen kaikkea toivoisi toimittajien perehtyvän siihen, miten heidän tekemisiään arvioidaan.

Muutamat artikkeleissa käytetyt termit mietityttävät. Mitä onkaan näin netin valtakautena puhe "valtamediasta"? Suurimmat lehdet, katsotuimmat televisio- ja kunnelluimmat radiokanavat kuuluvat tietenkin valtamediaan. Mutta entä Facebook ja seuratuimmat netin uutissivustot? Nehän voivat yhden päivän aikana tavoittaa paljon enemmän ihmisiä kuin yksi sanomalehti. Lisäksi puheessa valtamediasta on yleensä, niin tässäkin tapauksessa, erittäin kummallinen vinoutuma: kuunnelluimpia radiokanavia ei noteerata ollenkaan. Miksi ihmeessä ei?

Vuosikirjan painavin anti löytyy alusta. Puhe kuoleman ja surun käsittelystä mediassa saa varsin syviä ulottuvuuksia. Se sivuaa myös kysymystä terveydestä, koska terveys ja mahdollinen "ennenaikainen" kuolema  (mitä se sitten meistä kunkin kohdalla mahtaneekaan tarkoittaa) ovat kaveruksia. Artikkelit eutanasiasta, kuoleman käsittelystä ja terveysproblematiikasta antavat paljon ajattelemisen aihetta.

Mielenkiintoista on myös sen pohdinta, mitkä asiat nousevat mediassa kohuiksi ja miten paljon media itse luo kohunsa. Julistamalla kansan raivostuneen tai julistamalla kulttuuriväen suuttuneen ministerille saadaan aikaan vaikutelmia, joilla ei välttämättä ole paljonkaan tekemistä todellisuuden kanssa.

Vaikka media on siis osa todellisuuttamme, se myös luo omia todellisuuksiaan. Pakostakin tulee mieleen, että tätä tapahtuu myös hyötymistarkoituksessa. Keinotekoinen kohu myy siinä missä "oikeakin" kohu, jos vain sanavalinnat ovat oikeita.

Jotakin on pakko, kehujen lisäksi, sanoa julkaisun kielestäkin. Julkaisulla on päätoimittaja, toimitussihteeri, toimittaja ja esipuheen mukaan myös oikeakielisyyden tarkastaja (joka on kirjoittanut ansiokkaita ohjeita pilkun käytöstä kuin-sanan yhteydessä), mutta joidenkin tekstien oikeakielisyys horjuu. Monista pilkkuvalinnoista olen eri mieltä. Erityisesti tämä koskee alkuosan artikkeleita, jotka ovat sisällöltään mielenkiintoisimpia. Yhtenäinen kieliasun tarkistus näyttää siis puuttuvan.

Journalismikritiikin vuosikirja 2013. Toim. Heidi Kurvinen. Media ja viestintä 1/2013. Journalismin, viestinnän ja median tutkimuskeskus, Tampere 2013, 175 s.

Teksti julkaistaan ensimmäisen kerran tässä 1.4.2013.

Media & viestintä -lehden kotisivut.

Uudistamaton perusoppikirja

"Tämän kirjan tavoitteena on käsitellä mediaa mahdollisimman laajasti." Esipuheen lupaus herättää toiveita: nyt on siis kyseessä perusoppikirja, joka käy aihetta läpi laidasta laitaan.

Toive ei toteudu. Se on hyväkin, sillä rajattu näkökulma antaa kaikenkattavuutta selkeämmän kuvan aihepiiristä. Pääasiassa keskitytään median markkinoitumiskehityksen arviointiin. 

Lukija odottaa kuitenkin enemmän. Näin siksi, että kirja on kolmas, ajantasaistettu painos kertomaan, mitä kaikkea markkinatoiminta ja kaupallistuminen tiedonvälityksessä merkitsee. Aiheeseen hypätään ikään kuin olettaen, että lukija tietää, mistä puhutaan. Käsitteet jäävät alussa määrittelemättä. Nyt lähdetään liikkeelle informaation määrän ja kanavien kasvusta.

Johdanto-osuudessa tökkii muukin. Väitetään, että "nykyinen media" ei ole samalla tavalla ihmisten hallittavissa kuin 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Näköharha. Kotona oleva tietokone internet-yhteyksineen antaa paljon suuremmat mahdollisuudet vaikuttaa informaation kulkuun kuin plus miinus sata vuotta sitten. Silloin radioon ei voinut soittaa eikä ohjelmia kommentoida kuin kirjeitse; silloin lehtien tilaamiseen vaikuttivat suurten työnantajien maksamat alennukset; silloin joka paikkakunnalla oli korkeintaa yksi paikallislehti jne. Puhelin oli hyvin harvalla.

Tämän rinnalla on totta, että kaupallistuneet tiedotusvälineet toimivat monissa tapauksissa entistä suurempien ja yhä enemmän ylikansallisten yhtiöiden omistuksessa. Taustalla vaikuttaa myös kansainvälinen kauppa- ja muu politiikka, johon Hannu Nieminen ja Mervi Pantti eivät suoraan viittaa. He eivät tiedä Ignacio Ramonet´n huomautuksesta (2001, 81), että Yhdysvallat on ajanut maailman kauppa- ja teollisuusjärjestön suojissa politiikkaa, jotta kaikki viestintäyhteydetkin ilman poikkeuksia alistettaisiin kansainvälistä kaupankäyntiä koskevien lakien alaisiksi.

Kysymys siitä, rakentaako media todellisuutta vai onko todellisuutta olemassa ilman mediaa on mielenkiintoinen, mutta lähinnä akateeminen. Tiedonvälitys on osa kaikkea kulttuurista todellisuutta. Miten voisi kuvitella yhteiskunnan, missä ei ole tiedonvälitystä?

Joukkotiedotuksen tutkimisesta teos antaa oivaa tietoa. Siitä on hyötyä sille osalle alalle tulevista opiskelijoista, jotka päätyvät tutkijoiksi. Heitä tosin lienee vain prosentti kaikista, mutta tietenkin myös käytännön toimitus- ym. työtä tekevien on syytä olla perillä tutkimuksen peruasioista.

Teoksen perusvika on, että se liikkuu liian teoreettisella tasolla. Kirjoittajat ovat yrittäneet luoda omaa teoriaa asioihin, jotka ovat hyvin käytännönläheisiä ja joissa "oma teoria" voi parhaimmassakin tapauksessa olla vain keino sanoa asioista persoonallisesti ja ymmärrettävästi.

Myös tietojen ajantasaisuudesta ja kieliasusta on pakko huomauttaa. Teoksessa puhutaan Persianlahden sodasta jättäen ottamatta huomioon, että sotaa Saddam Husseinin hallintoa vastaan käytiin kaksi eri kertaa. Missään ei viitata siihen, mitä käytännön työtä tehneet journalistit (vrt. jälleen Ramonet!) oppivat kenttäoloissa sotatoimien aikana, sen sijaan lähteenä on filosofi (sic!) Jean Baudrillard.

Kirjassa on kannanottoja, joita ei perustella käytännön lähteisiin perustuen. Verrataan esimerkiksi nykyistä julkisuutta kriittisen keskustelun ihannetapaukseen, mutta perustelut puuttuvat. Myös historiantaju puuttuu. Kun arvostellaan nykyistä mainontaa siitä, että tuotteiden käytännön ominaisuuksien sijasta tarjotaan mielikuvia ja tarinoita (s. 68) unohdetaan täysin, millaista oli esimerkiksi kosmetiikan, autojen ja asusteiden mainonta 1920- ja 1930-luvuilla.

Mainitsin jo ontumisista, mutta myös käsittelytavassa on kömpelyyttä: poukkoillaan asioista toisiin ja jälleen takaisin. Käsitettä "media" ei käytetä johdonmukaisesti (välillä se tarkoittaa yhtä tiedotusvälinettä, välillä kaikkea tiedonvälitystä). Monet kirjan esimerkit ovat 2000-luvun alusta eikä niitä ole päivitetty 2010-luvulle, vaikka kirjan väitetään olevan uudistettu painos, mitä se ei siis käytännössä ole. Kirja väittää Journalistin ohjeiden viimeisimmäksi painokseksi vuoden 2004, vaikka todellisuudessa viimeisin painos on vuodelta 2011 (s. 132)! 

Hannu Nieminen & Mervi Pantti: Media markkinoilla. Johdatus joukkoviestintään ja sen tutkimukseen. 3. uudistettu painos. Vastapaino, Tampere, 2012, 191 s.
Kirjan aikaisemmat painokset julkaisi Loki-Kirjat.

Teksti julkaistaan ensimmäisen kerran tässä 1.4.2013.

Ymmärrämmekö muutosta?

Muutos on tässä, tai ainakin se painaa päälle niin, että vain aasit eivät ymmärrä ajan merkkejä. Kylätie on muuttunut valtatieksi, ja nämä onnettomat jäävät huippumodernin rekan alle.

Tällaisessa hengessä Tanja Aitamurto, Taneli Heikka, Petteri Kilpinen ja Matti Posio herättelivät mediaväkeä pari vuotta sitten ilmestyneessä pamfletissaan. Kirjan nimi puhuu uudesta kultakaudesta (jonka merkeistä tulisi kaikkien elämänsä tai ainakin toimeentulonsa jatkumisesta kiinnostuneiden ottaa vaarin) ja nimen alaotsikko lupaa vielä parempaa: Suomi pitäisi siirtää uuden median avulla ihan uuteen tulevaisuuteen.

Pamflettien eli kiistakirjoitusten tapaan kirjoittajat liioittelevat vaaroja, houkuttelevat suurilla lupauksilla ja väittävät tietävänsä totuuden. Sehän on pamflettien kirjoittajille sallittua.

Mutta paljon on sanotussa totta, joka kannattaa ottaa onkeen. Jo kaksi vuotta sitten ilmestyneet kirjat eivät siis aina ole vanhentuneita median nopeasta muutosvauhdista huolimatta. On myös lohdullista havaita, että tätäkin kiistakirjoitusta varten on tarvittu paperia ja painokone. Jos tämä kirja olisi julkaistu internetissä, sen sisältämät ajatukset olisivat jauhautuneet jo aikaa sitten pölyksi netin tarjoaman informaatiotulvan painon alla.

Oikeaa asiaa löydän esimerkiksi tiedovarastojen avoimuudesta puhuttaessa (miksi emme todellakin voisi saada enemmän tietoa esimerkiksi kotikunnan päätöksenteosta?). On myös syytä pohtia, miten nettiyhteisöt eli suuri porukka voi saada aikaan työtä, jossa tulokset kertautuvat. Uusi media vaatii myös korostamaan uudella tavalla journalistisia arvoja.

Kirjoittajilla on myös yhteiskunnallinen sanoma. Heidän teeseissään puhutaan uudesta mediasta, kuten sosiaalisista verkoista, muutoksen instrumentteina. He puhuvat yhteiskunnan ja valtioiden läpivalaisusta (jotta ymmärtäisimme paremmin mitä ympärillämme tapahtuu) ja vallan luovutuksesta hallinnoilta takaisin ihmisille. He puhuvat myös vapaudesta. Lukija saa olla tarkkana: eikö tässä taas ajetakin sellaista vapautta, jossa rikas rikastuu eikä köyhälle jää käteen juuri muuta kuin hyvä mieli?

Monen yritys- ja muun johtajan tulisi lukea se, mitä mieltä kirjoittajat ovat sosiaalisen median vaikutuksesta työelämään ja organisaatioiden toimintatapoihin. "Johtaja, ala puhua ja sallia puhe." Jälkimmäiseen aiheeseen sopii hyvin Mirjami Ikosen havainto (väitöskirjatutkimus), jonka mukaan esimiehet rikkovat alaistensa luottamusta tahattomasti passiivisuudellaan ja välinpitämättömyydellään. Työntekijät reagoivat voimakkaasti lupausten pitämättä jättämisiin.

Saataisiinko tähänkin apu sillä, että työpaikan ongelmista voitaisiin puhua avoimemmin? Pamfletin tekijöiden mielestä kyllä. Johtajien olisi luovuttava turhasta kontrollista ja päästettävä alaisten keksimiskyvyt irti.
Tanja Aitamurto, Taneli Heikka, Petteri Kilpinen, Matti Posio: Uusi kultakausi. Sinä ja me. Miten siirrämme yhdessä Suomen tulevaisuuteen, joka on jo täällä. WSOY 2011, 179 s.

Kirjoitus julkaistaan ensimmäisen kerran tässä 1.4.2013.

Ja se on jo räjähtänyt...? (Ramonet)

Media on räjähtänyt. Tai ainakin se on hajoamassa käsiin. Digitaalinen "vallankumous" ja sosiaaliset verkot internetin ihmeellisessä maailmassa ovat tulleet antaakseen perinteiselle medialle kunnon kurituksen.

Tästähän on puhuttu jo vuosia, vaikka meneillään oleva muutos on yleensä hankalasti analysoitava. Le Monde diplomatiquen entinen päätoimittaja ja mediatohtori Ignacio Ramonet on puhunut aiheesta jo pitkään, ja hänen uusin teoksensa on päivitys varoituksiin ja suunnan näyttämisiin.

Nyt kun "kuka tahansa" voi olla toimittaja, toisin sanoen jokainen meistä voi luoda, kopioida ja julkaista (enemmän tai vähemmän suurelle joukolle) tekstejä, pysäytettyä ja liikkuvaa kuvaa ja ääntä, koko mediamaailma on eräässä mielessä mennyt mullin mallin. Puhutaan jopa maailmasta vailla journalisteja, vailla perinteisiä tiedotusvälineitä.

Mutta muutos ei koske ja uhkaa vain perinteistä mediaa, sillä on merkitystä myös demokratian ja yhteiskuntien hallintokulttuurien kannalta.

Aikaisempaan tapaansa Ramonet antaa suuren merkityksen perinteisen median tekemille eettisille virheille ja itse aiheutetulle arvovallan ja arvon laskulle. Totta kai virheillä on ollut merkitystä, mutta ehkä kirjoittaja liioittelee. Ihmisethän tekevät aina virheitä, ja esimerkiksi  liikenteessä ne voivat koitua hyvin tuhoisiksi. Median piirissäkin kannattaisi miettiä asioita vakavasti: eräänlainen sotahan on käynnissä, kun uusi media kurittaa vanhaa.

Ramonet tarjoaa paljon esimerkkejä, joita kannattaa pohtia siitäkin huolimatta, että ne kaikki eivät sovi Suomen oloja arvioitaessa. Mutta kirjoittaja päätyy pohtimaan kysymystä, joka kiinnostaa ihan jo kuukausittaisen palkkapäivän vuoksi tuhansia jos ei kymmeniä tuhansia ihmisiä: selviävätkö sanomalehdet?

Vastaus on: lentokoneetkaan eivät korvanneet laivoja junista puhumattakaan. Uusi media ei siis välttämättä korvaa vanhaa, vaan tulee sen rinnalle.

Mutta ajat ovat "vallankumoukselliset", ja tämä on syytä toimittajien huomata. Työympäristö muuttuu, samoin työtavat. Informaatiota on tarjolla entistä enemmän, ja pitää osata keskittyä oleelliseen. Lukijat vaativat yhä oikeutta luotettavaan ja laadukkaasti tarjottuun tietoon, se on toimittajien tehtävä tästä eteenkinpäin. Massiivinen tarjonta voi kuitenkin tyrehdyttää kysyntää: on pidettävä enemmän kiinni laadusta kuin määrästä.

Esimerkiksi Ramonet nostaa saksalaisen Die Zeitin menestyksen. Vastoin kaikkia trendejä lehti on pärjännyt. Se on pitänyt kiinni lukijoiden tarpeista ja hylännyt muotivirtausten ja asiantuntijoiden neuvot. Paniikin sanelemia median reaktioita (nopeus, lyhyys, yksinkertaisuus, kepeys) on vastustettava. Tämän sinetiksi tarjolla on argentiinalaisen Tomás Eloy Martinezin huomautus:

"Ihmiset eivät osta enää lehtiä saadakseen tietoa. He ostavat niitä ymmärtääkseen, verratakseen, analysoidakseen, tarkastellakseen todellisuuden kaikkia puolia."

Ignacio Ramonet: Mediaräjähdys. Journalismi hajonneen viestinnän aikakaudella ("L´Explosion du journalisme", 2011). Suom. Hermanni Yli-Tepsa. Into 2012, 130 s.

Kirjoitus julkaistaan ensimmäisen kerran tässä 1.4.2013.

Perusteos mylleryksestä (Ramonet)

14 vuotta sitten ilmestyi Ranskassa ja 12 vuotta sitten suomeksi eräs nykymedian ongelmien perusteoksista. Ignacio Ramonet´n katsaus, iästään huolimatta, on ihan käypää tavaraa vielä vuonna 2013.

Toki hämmästyttää, miksi tämä tiedonvälityksen uusien ilmiöiden ja uuden tekniikan kartoitus ei aikanaan synnyttänyt enempää keskustelua eikä saanut aikaan enemmän kriittistä otetta. Ehkä Ramonet oli vuonna 1999 niin paljon aikaansa edellä, toisin sanoen puhui asioista, jotka olivat vasta tulollaan, joten hänen kaikkia huomioitaan ei osattu ottaa todesta?

Ramonet pohtii niin toimittajien aseman muutosta ja toimenkuvaa kuin meistä jokaisen asemaa kasvavan informaatiovirran keskellä. Lehdistön ja television valta asettuu uusiin puihin internetin kaudella, mutta mediajätit jatkavat olemassaoloaan kuin kameleontit. Uusilla nimillä ehkä, mutta kuitenkin jätteinä.

Kokenut toimittaja listaa myös asioita, jotka ovat todistaneet median menettävän merkitystään sisällön kehnouden vuoksi. Tämähän on tärkeä puheenaihe esimerkiksi Britanniassa, jossa lehdistön levittämät ensinnäkin hämäräperäisin keinoin hankitut tiedot ja toiseksi ihmisten yksityiselämää vahingoittava toiminta on nostanut esiin kysymyksen tiedonvälityksen jonkinlaisesta valvonnasta.

Mitä enemmän yleisö huomaa median petkuttavan (tai kaupallisen kilpailun vuoksi menevän aina yli siitä, missä aita on todella matalin tai missä sitä ei ole ollenkaan), sitä vähemmän mediaan luotetaan. Ja eikö juuri luottamus ole viime kädessä se (ainoa?) tukipuu, jonka varaan tiedonvälitystä voidaan myös kaupallisessa mielessä rakentaa?

Puhuessaan tiedon hankkimisesta Ramonet korostaa sitä, että median on hankittava, ollakseen uskottava, tietoa myös itsestään. On tärkeää, että hankitaan tietoa tiedosta ja analysoidaan tiedotusvälineiden toimintaa. Kuinka uskottavaa on esimerkiksi se, että media jauhaa viikkokausia kysymystä yhden ministerin pihan lautakasasta ja toisen ministerin kotiremontin laskuista, mutta sen sijaan lehtitalojen yt-neuvotteluille ja rajuille muutoksille ei uhrata juuri palstanpäätäkään? Missä viipyvät analyysin Sanoman ja Alma Median suuresta muutoksesta, jonka kynsissä on satoja jos ei tuhansia alalla työskenteleviä miljoonayleisöstä puhumattakaan?

Kyse ei kuitenkaan ole vain media tyranniasta (mihin teoksen suomenkielinen nimi viittaa), vaan myös tiedonvälityksen tyranniasta (mikä on teoksen alkuperäisen nimen mukainen ajatus). Siihen liittyy kyllä, Ramonet´n mielestä, myös median tyranniaa. Hänen mielestään toimittajista on tullut ammattikuntana varsin suvaitsematon ryhmä ainakin silloin, kun haklutaan avoimesti keskustella esimerkiksi uutisten aiheuttamista ongelmista.

Kun nettimaailma nyt muuttaa myös television ja lehdistön todellisuutta kouriintuntuvalla tavalla, Ramonet´n katsaus vuosikymmenen takaa on oiva kertaus siitä, mitkä muut tekijät kuin tekniikka ovat asiaan vaikuttaneet.

Ignacio Ramonet: Median tyrannia (La tyrannie de la communication). Suom. Jouni Kuurne. WSOY 2001, 202 s.

Kirjoitus julkaistaan ensimmäisen kerran tässä 1.4.2013.

Naamakirjan arkipuheet (Leikola)

Facebook itsessään on tuotteistettu. Sen jäseniä lähestyvät joka hetki monet tuotteistajat, kuten jokainen naamakirjassa liikkuva voi omansa sivunsa oikeasta reunasta havaita.

Mutta persoonallinen Facebookin tuotteistus voi olla myös jotain aivan muuta, kuten Markus Leikola todistaa runoteoksellaan. Vai ovatko nämä runoja? Ovat, yhtä hyvin ja samalla tavalla kuin miljoonien ihmisten päivittäin tekemät Facebookin päivitykset. Vai olisiko kuitenkin olemassa sellainen ero, että nuo miljoonille tarkoitetut tekstit ovat usein viimeistelemättömämpiä kuin Leikolan meille tuhansille (?) lukijoilleen kirjoittamat?

Niin tai näin, oivallisen tarinan tekijä on saanut aikaan. Leikola ottaa naamakirjan päivitysmetodien ja rutiinien avulla kiinni arkielämän eri puolista. Mitä erilaisimpien asioiden yhteydessä voidaan mainita Olli Rehn ja Euroopan keskuspankki, ja kaikki ajattelun ja sanomisen vapauden assosiaatiot sopivat päivityksiksi. Silti tulee todistetuksi näin runokirjankin avulla, että mieluiten me puhumme toisillemme ihan arkisista asioista, mutta jonkinlaisella sanallisella kuorrutuksella höystäen.

Muistuttaa Leikola siitäkin, muun muassa "ei-päivitysten" avulla, että ihan kaikkea ei todellakaan ole syytä kirjoittaa kenen tahansa luettavaksi ja eteenpäin jaettavaksi. Facebook ei ole salaseura eikä suljettu piiri, ei vaikka kirjoittaja tuntisi itsensä suljettua elämää viettäväksi. Monet runot herättävätkin kysymään, miten paljon erilaisessa puheessa on järkeä olkoon se vaikka kuinka terapiamielessä kirjoitettua.

Kirjan lukeminen on varmasti hyvää terapiaa Facebokiin juttuneelle. Leikolan kirjasta on hyvä aloittaa vaikkapa vaiheittainen, mutta hyvin terveellinen irtautuminen näyttöruudun pakkopaidasta. Mutta mihin paeta, sitä pitää miettiä ihan itse.

Markus Leikola: Naamakirja. Schildts 2012, 109 s.

Kirjoitus julkaistaan ensimmäisen kerran tässä 1.4.2013.

Elämä on elämää netissäkin (Kämäräinen)

Elämällä on merkitystä, olkoonkin että sen pohdinta tapahtuu internetin ihmemaailmassa. Mutta kuinka paljon järkeä ja merkitystä on sillä, että ihmiset käyvät loppumattoman jatkuvia "keskusteluja" monesti hyvin tyhjänpäiväisistä asioista netin tätä varten rakennetuilla palstoilla?

Keskustelulla on aina jotakin merkitystä sosiaalisena lätinänä, small talkina, joka tuottaa rauhoittavia rutiineita. Joillekin kyseessä voi olla hetken helpostus arjesta, jollekin taas keino purkaa pahaa mieltä haukkumalla nimettömänä jokin mielipide tai toinen nimetön kirjoittaja.

Mistään tällaisesta ei ole ollut kyse, kun Kauko Kämäräinen on osallistunut ahkerasti keskusteluihin palstoilla, lähinnä Elisa.netin sivuilla.

Kämäräinen on teynyt tämän nimettä, mutta jälkikäteen hän paljastaa miksi. Moni hänen tarjoamansa esimerkki näet kertoo, että keskustelijoille annetut aiheet ovat joko varsin tyhjänpäiväisiä tai ainakin panevat vakavan pohtijan miettimään jotakin muuta kuin ehkä on tarkoitettu.

Pohtiessaan annettuja keskustelunaiheita ja omia reagointejaan kirjoittaja tulee todenneeksi, että kyse on myös yksilön ja yhteisön suhteesta, oman persoonallisuuden asemasta osittain hyvinkin yhdenmukaistetussa nettimaailmassa. Jos oikein pysähdymme ajattelemaan typeriä kysymyksiä, on pakko kysyä itseltä: "Kuulunko minä todellakin tähän joukkoon?"

Kirjoittamisen eri syitä ja pakkoja Kämäräinen pohdiskelee mielenkiintoisella tavalla. Kyse voi olla riippuvuudesta, politikoinnista, ajan kuluttamisesta, paineiden purkamisesta ja jopa itsensä kehittämisestä. Palstoilla voi siis tavata ei vain erilaisia ihmisiä ja erilaisia mielipiteitä vaan myös eri syin liikkeellä olevia.

Kämäräinen pohtii myös valtavaa informaatiotulvaa, jota ei asiasta ensi kertaa julkisuudessa puhuttaessa (kirjoittajan mukaan sen teki Matti Bergström neljä vuosikymmentä sitten) otettu oikein tosissaan. Tästä päästään siihen, mitä yhteiskunta oikeastaan on ja miten se joka hetki syntyy ja kasvaa myös ja oikeastaan vain informaation avulla.

Samalla yksityisyys kaventuu, joutuu suorastaan alakynteen. Tahdikkuutta ja kohteliaisuutta tapaa yhä vähemmän. Netissä kaikki ovat sikamaisella tavalla sinuja keskenään. Määrä alkaa korvata laatua, siihen viittaa Kämäräinenkin monien kriittisten mediatutkijoiden tavoin.

Kirjoittaja kuvaa mediaa maailman supistajaksi eli tekijäksi, joka sulkee tietoisuuden ulkopuolelle monia tärkeitä aihealueita. Mutta toisaalta fiksu ihminen pohtii typeränkin kysymyksen edessä oleellista: jos ei muuta niin sitä, miksi näin typerä kysymys on esitetty.

Vai mitä mieltä olette kysymyksestä "Pitäisikö uivalla hirvellä ratsastamisesta rangaista?" verrattuna vaikkapa kysymykseen "Kiinnostiko Beckhamien Suomen-vierailu sinua?"?

Kauko Kämäräinen: Kuokkavieras. Muukalaisena maailmassa, nimettömänä netissä. Kääntöpuoli 2012, 137 s.

Kirjoitus julkaistaan ensimmäisen kerran tässä 1.4.2013.

Keskittyminen jatkuu (aikakauslehdet)

Suomessa on viime aikoina ollut havaittavissa ilmiö, joka on yleinen muissakin läntisen talousjärjestelmäni maissa: myös aikakauslehdistö keskittyy yhä harvempien yksityisten omistajien käsiin.

Kehitys on usein huomattavinta suurimpien lehtien kohdalla, joten monet pienet, eri intressiryhmien omistuksessa olevat lehdet eivät pysty kokonaiskuvaa muuttamaan. Viimeisimmät merkit keskittymisestä ovat meillä tulleet esiin omistussuhteiden muutoksina.

Toukokuun alussa siirtyi Moottoriviesti kustannusliike Apulehden omistukseen,  aikaisemmin se kuului Viestilehdet Oy:lle. Kesäkuun alusta tämä lehti yhdistetään Tuulilasiin, joka on tähän asti ollut Yhtyneiden Kuvalehtien (WSOY ja Otava) ja Apulehden yhteisen yhtiön A-lehtien omistama. Kaksi vuotta sitten Apu-lehti ja Yhtyneet Kuvalehdet yhdistivät Annan ja Hopeapeilin Uudeksi Annaksi sekä Avotakan ja Kauniin Kodin Avotakaksi.

Tämän hetken mielenkiintoisin ilmiö on kuitenkin Kustannus Oy Williamsin laajeneminen. Toukokuun alussa sen omistukseen siirtyivät Koti-Posti ja TV-opas. Viime vuodenvaihteessa Williams osti Monalisan ja Intron osake-enemmistöt. Sille ovat viime aikoina siirtyneet myös Kauneus ja Terveys, Tuulia (nykyisin Hertta-Tuulia) ja Siivet.

Kustannus Oy Williams on poikkeuksellinen ilmiö lehdistössämme, koska se on ulkomaalainen yritys, yhdysvaltalaisen Thorpe & Porterin tytäryhtiö. Williamsin viimeaikaista nopeaa laajentumista voidaan sen vuoksi pitää kansallisen joukkotiedotustoiminnan kehittymisen kannalta kielteisenä ilmiönä. Amerikkalaisuuden vaikutus on näet jo muutoinkin ollut aikakauslehdistössämme vahva: Sanoma Oy:n kustantama Aku Ankka leviää maassamme vuodessa 19 miljoonana kappaleena ja Valitut Palat on sekin levikkiluvuiltaan kärkipäässä.

Williams julkaisee tällä hetkellä jo 30 erilaista aikakauslehteä, joista suurin osa on tarkoitettu lapsille ja nuorille. Väkivaltasarjakuvien lisäksi markkinoidaan romantiikkaa, kevyttä viihdettä ja seksiä. Edellä mainittujen lisäksi Williamsin lehtiä ovat mm. Arizona, Buffalo Bill, Colt, Elämäni Tarina, Etulinja, korkeajännityssarjat, Seksi, Jermu, Sydänsarja, Tarzan, Viikonloppu-romanssi, Viki Vesseli jne.

Suomen aikakauslehtien kustantajien kokonaiskentässä Williams on viimeisimpien ostojen jälkeen vahvoissa asemissa. Sen ohi menevät vuotuisen kokonaislevikin suhteen vain Sanoma Oy, Yhtyneet Kuvalehdet ja SOK (Yhteishyvä). Lähes samoihin lukemiin pääsevät Apulehti, A-lehdet ja Lehtimiehet.

Aikakauslehdistön keskittyminen ei varmaan pääty näihin muutoksiin. Keskittyminen on tällä hetkellä vallitsevien taloudellisten lakien mukaista, tämän vuoksi julkinen sanakin pyrkii yhä selvemmin kerääntymään harvoihin käsiin.

Viimeisin lehdistöstä tehty virallinen selvitys, mielipidelehtitoimikunnan mietintö, on eräs osoitus pyrkimyksistä tasapainottaa yksipuolista kehitystä. Toimikunnan ehdottamilla joidenkin satojen tuhansien vuotuisilla kokonaisavustuksilla ei kuitenkaan pelkästään pystytä keskittymistä estämään. Pala on kova purtavaksi. Näin yksinkertaisesti jo siitä syystä, että suurimmat lehtiyhtiöt pystyvät sijoittamaan muita enemmän rahaa lehtiensä kehittelyyn ja markkinointiin.

Kirjoitus julkaistiin ensimmäisen kerran Tyrvään Sanomissa 23.5.1973.

Silmäys kuvaruutuun (televisio)

Kolme Yleisradion ohjelmatarkkaajaa on tehnyt kirjan, joka on mielenkiintoinen lisä ohjelmapoliittiseen keskusteluun. Tähän mennessä ovat puheenaiheina olleet yksipuolisesti ristivedot, akanakanavat, sirkukset jne. Varsinkin ulkomaalaiset sarjaohjelmat ja niiden välittämien asenteiden ja aatteiden tarkastelu on unohdettu.

Sarjafilmeillä on kuitenkin televisiossa melko keskeinen osa: keväällä 1969 esitettiin viikoittain yli 10 tuntia sarjaohjelmia. Tämä on 12,8 prosenttia koko ohjelma-ajasta. Ykkösohjelman puolella niiden suhteellinen osuus on ollut hieman pienempi kuin kakkosverkossa.

Sarjafilmien maailmat -kirjassa on ohjelmasarja kerrallaan käyty läpi kevään 1969 aikana esitetyt sarjaohjelmat, sekä koti- että ulkomaiset. Suuri osa niistä on vielä nykyisinkin ohjelmistossa, joten ajankohtaisuutta ei kirja ole menettänyt. Ohjelmista annetaan taustatietoja, ja mikä mielenkiintoisinta, pyritään myös tutkimaan sen maailmankuvan sisällystä, minkä ne olohuoneeseemme tuovat. Esitetyt mielipiteet ovat tietenkin kirjoittajien henkilökohtaisia näkemyksiä eikä niiden tukemiseksi ole tehty mitään tieteellisesti pätevää tutkimusta.

Erityistä mielenkiintoa nämä mielipiteet herättävät kuitenkin siksi, ettei sarjaohjelmia tällä kertaa tarkastella pelkästään viihdytyksen näkökulmasta. Onhan totta, että vaikka tällaiset ohjelmat koetaan viihteenä, niihin pitää ohjelmakokonaisuutta tarkasteltaessa suhtautua samalla tavalla kuin kaikkeen ohjelmistoon, ”asiallisesti”. Mittapuuna on pidettävä niitä yleisiä ohjelmatoiminnan säännöksiä, joiden mukaan kaikkia muitakin ohjelmia arvostellaan.

Yksi tasapainottomuus näkyy sarjaohjelmien alkuperämaita tutkittaessa. Peräti 66,7 prosenttia niistä on nimittäin tuotettu yhdestä ainoasta maasta, Yhdysvalloista. Tässä ei sinänsä mitään pahaa, mutta jokaisen tv:tä seuraavan lienee myönnettävä, ettei tällä tavalla voi saada tasapainoista kuvaa koko maailman viihdeohjelmien tuotannosta.

Amerikkalaisten ohjelmien suosio ei voi johtua pelkästään siitä, että ne kaikki olisivat niin valtavan hyviä. Esimerkiksi Yleisradion toimesta suoritetuissa kuuntelija- ja katselijatutki-muksissa on tullut ilmi, että monien ohjelmien suosio perustuu enemmän totuttuihin tapoihin kuin siihen, että niitä pidettäisiin ”hyvinä” ja ”katsomisen arvoisina”. Vaihtoehtoja ei vain ole tuotu esiin kylliksi.

Paljon tärkeämpää kuin tuijottaa pelkästään ohjelmiston alkuperämaihin on tutkia sarjafilmien tarjoaman annin monipuolisuutta, kehittävyyttä ja inhimillisyyttä. Samaa asiaa toistavia ohjelmia voitaisiin varmaan hyvin korvata toisilla. Mutta unohtaa ei silti saa sitäkään, että jokaisella ohjelmatyypillä on oma, melko kiinteäkin katsojakuntansa.

Joan Harms, Max Rand, Keijo Savolainen: Sarjafilmien maailmat. Delfiinikirjat, Otava 1970.

Kirjoitus julkaistiin ensimmäisen kerran Tyrvään Sanomissa 3.4.1971.

Mahtimedia ja ihmeinternet

Tiedotusvälineet tiedotusvälineiden jutunaiheena on ilmiö, saa internetin aikakaudella aivan uutta sisältöä. Sosiaalinen media täydentää ja haastaa sitä, mikä aikaisemmin oli olemassa vain painettuna sanana sekä radion ja television lähettäminä, tiukasti standardisoituina ohjelmapaketteina.

Lyhyesti sanoen tiedonvälityksessä on tapahtunut viime vuosikymmenien aikana niin paljon, että mikään alan perusteoskaan ei voi olla kuin pintaraapaisu. Julkaistessani nyt arvioita muutamista teoksista tiedän tämän: itsekin pintaraapaisen. On olemassa mahtava ja suuri media ja on olemassa ihmeellinen internet kaikkine sovelluksineen. Sosiaalisen median monimuotoisuus rönsyää kuin koralliriutta, mutta kasvuvauhti on koralliin verrattuna miljoona- jos ei miljardikertainen.

Mediasta eli tiedotusvälineistä myös kirjoitetaan paljon. Itse olen kokenut asian niin, että televisio toi Suomeen uudenlaisen keskustelun siitä, miten yleisö kohtaa median ja media yleisönsä. Sanomalehdistön, radion ja elokuvan valtakaudella (Helsingin horisontista katsoen 1900–1950-luvuilla) keskustelua oli varsin vähän, Noina aikoina ilmestyneet alan oppi- ja tietokirjat olivat lähinnä johdatusta aiheeseen, ei sen penkomista. Poliittisesti uskaliaampi kausi koitti Yleisradiossa ei suinkaan sen ensimmäisen kommunistisen pääjohtajan (Hella Wuolijoki) vaan sen tv-kauden ensimmäisen (ja viimeisen?) radikaalin pääjohtajan (Eino S. Repo) aikana.

Revon kaudella Yleisradion palveluksessa olleet jotkut toimittajat ja muun ohella tutkimustyötä tehneet saivat aikaan paitsi ohjelmia myös keskustelua niistä. Senpä vuoksi julkaisen tässä huhtikuun 2013 kirjablogissani oman juttuni vuodelta 1971: Joan Harmsin, Max Randin ja Keijo Savolaisen raportti television sarjafilmeistä on hyvä esimerkki tuon ajan mediakritiikistä. Historiallista taustaa tässä antaa juttu aikakauslehdistöstä vuodelta 1973.

Nykymaailman menon keskellä kokenutkin konkari on hieman sormi suussa. Tämän havaitsin käydessäni läpi ns. perusoppikirjoja ja etsiessäni tietoa siitä, miten alaa opiskelemaan alkavat nuoret nykyisin saavat perustietonsa. Eivät he voi saada niitä alan kirjoista vaan melkeinpä äidinmaidosta. Internet ja sosiaalinen media on kasvattanut lähes jokaisen nykyisen 18-vuotiaan ei vain median sisällön käyttäjäksi vaan myös sisällön tuottajaksi.

Niinpä haaviini tarttui vähän sitä ja tätä. Kauko Kämäräinen on etsinyt tietoa laittamalla omat mielipiteensä peliin. Hannu Niemisen tiedän kokeneeksi tutkijaksi. Mutta lukiessani uudelleen Ignacio Ramonet´n vuosina 2001 ja 2011 suomennettuja teoksia aloin ihmetellä, miksi käytännön journalismin antama kokemus kulkee niin eri raiteilla mediatutkimuksen kanssa.

Tätäkin asiaa toivon lukijan pohtivan, kun matka näiden juttujen parissa on päättynyt. Kommentit ovat tervetulleita!