torstai 7. toukokuuta 2015

Kelpo historiateos inkeriläisistä

Keitä ovat inkeriläiset ja mitä tapahtui heidän kauhun vuosinaan 19301945?

Jos haluaa saada tästä selvyyden yhden teoksen avulla, avuksi  kannattaa ottaa Toivo Flinkin jo 20 vuotta sitten ilmestynyt, mutta yhä perusasioiltaan kohdallaan oleva katsaus.

Mainittu noin 15 vuoden jakso Iosif Stalinin ajan Neuvostoliitossa sisältää kotelossaan ennustuksia myös siihen, mitä inkeriläisille on tapahtunut parina viime vuosikymmemenä. Kerran rikottua ei ole helppo korjata, kerran menetettyä ei ole yksinkertaista löytää uudelleen.

Flink aloittaa (myöhemmän) Pietarin alueen suomalaisasutuksen synnystä ja vaiheista Venäjän keisarikunnassa. Lokakuun vallankumouksen jälkeen vielä 1920-luku oli "siedettävä".

Vuonna 1930 alkoi tapahtua. Neuvostoliitossa aloitettiin massiivinen kampanja ns. kulakkien eli rikkaiden (ja työvoimaa palkanneiden) maanviljelijöiden hävittämiseksi luokkana, niin kuin kaunistelevasti sanottiin. Kyse oli monien tuhansien ammattitaitoisten viljelijöiden tappamisesta ja vielä useampien tuhansien (mukaan lukien edellisten perheenjäsenet) karkottamisesta ilman omaisuutta kotiseudulta mm. pohjoiseen ja Siperiaan, useimmissa tapauksissa epäinhimillisiin asuin- ja työoloihin.

Tämä vuosia kestänyt vaino ei toki koskenut vain inkeriläisiä, mutta se koski myös heitä. Vuoteen 1937 mennessä, jolloin Inkerinmaalla kiellettiin mm. opetus suomen kielellä, perinteiset elinkeinot oli hävitetty ja mahdollisuudet omaan hallintoon tuhottu. Sama koski laajoja alueita eri puolilla Venäjää, Ukrainaa, Valko-Venäjää ja Kazakstania.

Teos sisältää alkuperäisiä (toki käännettyjä) neuvostoasiakirjoja. Suunnitelmallisuus ja tekojen tarkoitus tappaa "maaseudun selkärankana" olevia viljelijöitä riittää minulle syyksi siihen, miksi olisi syytä harkita Stalinin ajan politiikan ylistämisen kieltämistä samaan tapaan kuin Saksassa on kielletty natsien suorittaman kansanmurhan ylistely. Stalinin tapauksessa käytetään keppihevosena voitettua sotaa muistamatta, että jo neuvostoaikana monet tutkijat totesivat Stalinin olleen melko kehno sotapäällikkönäkin.

Pelkkien asiakirjojen varaan Toivo Flink ei katsaustaan rakenna: teos sisältää myös muutamia harkiten valittuja elämäntarinoita. Ne valaisevat sekä neuvostoaikoja että inkeriläisten väliaikaista oleskelua Suomessa. Jälkimmäinen, ja sitä edeltänyt saksalaisten suorittama miehitys suuressa osassa Inkerinmaata, olivat sota-ajan poikkeustilaa, joka sekin merkitsi henkien menetyksiä, perheiden hajoamisia ja omaisuuksien tuhoa.

Kulakkivainoa seurasi 1940-luvulla neuvostovallan suorittama uusi petos. Kun kymmenet tuhannet inkeriläiset palautettiin Suomesta, rikottiin uudelleen Tarton rauhansopimuksessa (1920) annettua lupausta kunnioittaa Venäjän suomalaisten oikeuksia sekä lupausta, että olisi mahdollisuus päästä kotiseudulle. Palaajat sijoitettiin viidelle muulle Venäjän alueelle ja heitä nimenomaan kiellettiin asettumasta Inkerinmaalle ja Leningradiin.

Pakkosijoittamisesta kotiseudun ulkopuolelle tulee mieleen komsomol-laulu, jonka mukaan "мой адрес не дом и не улица, мой адрес Советский союз!" (osoitteeni ei ole talo eikä katu, osoitteeni on Neuvostoliitto"). Inkeriläiset eivät todella saaneetkaan entisiä osoitteitaan, vaan osoitteekseen epämääräisesti neuvostomaan.

Mutta tapahtui vielä yksi petos, tai jos halutaan sanoa kohteliaasti, epäonnistunut yritys korjata tehtyjä vahinkoja. Venäjän federaation korkein neuvosto antoi kesällä 1993 asetuksen, jossa tunnustettiin inkeriläisten kokemat vääryydet ja sanottiin turvattavan heidän oikeutensa paluuseen "perinteisille asuinpaikoille" (§ 2). Asetuksen mukaan vainotuille ja heidän jälkeläisilleen tuli antaa apua maan hankinnassa asumiseen sekä maanviljelyyn ja muuhun elinkeinotoimintaan (§ 5). Vähäisessä määrin tätä tapahtui, mutta mitään "uutta Inkerinmaata" ei ollut mahdollisuus saada aikaan.

Joskus hitaaksi mainittu Mauno Koivisto oli nopeampi kuin venäläiset byrokraatit, itse asiassa hän oli asialla yli kolme vuotta ennen Venäjän johtoa. Koiviston kehotus tarjota inkeriläisille muutto-oikeudet Suomeen tapahtui muutamaa kuukautta sen jälkeen (keväällä 1990), kun Neuvostoliiton korkein neuvosto oli todennut inkeriläisiä kohdellun rikollisesti. Monet alkoivat jo silloin äänestää jaloillaan. Vaakakupeissa olivat kuvaannollisesti sanoen toisaalta tapettujen esivanhempien rehabilitoinnin odotus ja toisaalta uuden elämän aloitus naapurimaassa. Kymmenet tuhannet valitsivat jälkimmäisen vaihtoehdon.

Toivo Flinkin teos todistaa myös sen, että kyse on ihan oikeasti kansasta. Laajalla alueella Pietarin ympäristössä on asunut suomalaisia enimmillään yli 100 000. Yksin Suomesta palautettiin sodan jälkeen lähes 56 000 inkeriläistä (yhden neuvostoasiakirjan mukaan paluuhalukkaita oli 52 221, toisen asiakirjan mukaan uusiin osoitteisiin sijoitettiin 55 942 henkeä).

Pois Inkeristä, ohi Inkerin kärsii hieman siitä, että liitteisiin hyvin sopivaa asiakirja-aineistoa on sijoitettu liikaa itse tekstiin. Asiat avautuvat kuitenkin lukijalle hyvin; dokumentit lisäävät kirjan painoarvoa huomattavasti. Lehdellä Suomenmaa (s. 128 ja 229) tarkoitettaneen Maakansaa?

Toivo Flink: Pois Inkeristä, ohi Inkerin. Yliopistopaino 1995, 232 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 7.5.2015.

tiistai 5. toukokuuta 2015

Moskova–Berliini: vauhdilla, vaan ei uhoten

Berliini herättää tunteita. Saksalaisten, varsinkin toisen maailmansodan loppuhetket kokeneiden tunteita on vaikea kuvitella, mutta omia ja muiden ulkopuolisten kyllä. Berliini koetaan monivärisenä citynä keskellä Eurooppaa, paikkana jossa on paljon erilaista päällekkäin ja sisäkkäin.

Tämä ulkopuolisen käsitys, oikea tai melkein oikea, näkyy myös monissa Berliinistä kirjoitetuissa kirjoissa. Suomalaisista erään uran avasi 1950-luvulla Jörn Donner (Rapport från Berlin, suomeksi Berliini. Arkea ja uhkaa). Silloin sota oli vielä lähihistoriaa ja kylmä sota kiristymässä.

Neuvostosotilaat tulivat Berliiniin 1945, eräs 23-vuotias neuvostopoika tuli 45 vuotta myöhemmin. Hän ei ole kokenut, että sota painaisi niskaan tai että kylmä sotakaan pahemmin puristaisi. Hän antautui Berliinille ja muuttui pian sen kanta-asukkaaksi, mutta lähtökohdiltaan ulkopuolisena tämä Wladimir Kaminer osaa esitellä kaupunkia ennakkoluulottomasti.

Perusfaktojen hakija löytää omansa. Kaminerin oppaassa ovat mukana historia, shoppailu, teatteri, jalkapallo, rikollisuus, turismi, musiikki ja runous, työläiset sekä jopa eläimistö ja häät – ja kirjan lopussa yli 30 sivua nähtävyyksiä ja ravintoloita. Berliinin matkaopas uteliaalle matkailijalle on tarpeen niin harvoin kuin usein kaupunkiin matkustavalle, jopa sellaiselle joka sinne ei koskaan aiokaan.

Kaminerin omaelämäkerrallisen romaanin Marssimusiikkia tapahtumat pohjustavat muuttoa länteen. Jossakin on ollut saumakohta, mutta siitä ei ole jäänyt märkiviä haavoja. Nuori mies ei ehtinyt luoda karriääriä synnyinmaassaan, myöhemmin hän loi uransa Berliinissä ihan itse. Tämänkö vuoksi nämä tarinat näyttävät syntyneen ilman painolasteja?

Kaminer ei puhu kuin matkaopas, hän ei selosta vain ulkokuoria, vaan näkee myös rakenteisiin. Hän havittelee jopa Berliinin  pormestariehdokkuutta. Kuvittelu laukkaa vuoristorataa, mutta miehellä on käsitys siitä, miten tähän on tultu: "Politiikan avulla voitot yksityistettiin, tappiot sitä vastoin valtiollistettiin. Tällaisten kauppojen vuoksi on [...] kaupungilla maksattevanaan velkavuori, johon asukkaat ovat täysin syyttömiä. Poliitikot ja pankkiirit, jotka ovat velkavuoresta vastuussa, elävät [...] velattomina Havaijilla."

Kirjoittaja laittaa siis itsensä peliin, ja monella eri tavalla. Siitäkin annan kirjalle monta pistettä.

Vielä vauhdikkaampaa on meno Marssimusiikissa. Romaani todistaa, että elämä neukuissa ei suinkaan ollut pysähtynyttä, vaisua, ei tunteista tyhjää mutta ei vaaratontakaan. Vauhtia oli esimerkiksi silloin, kun kertoja ja Georg saattoivat nautalähetyksen junalla Latviasta Uzbekistaniin. Matkan rinnalla kalpenee paikoittain jopa Rosa Liksomin kuvaus Siperian junasta.

Kaminerin 34-vuotiaana saksaksi kirjoittama teos on myös hyvästijättö Moskovalle ja ruumiinavaus neuvostomaalle, joista jälkimmäistä voikin suudella enää vain virtuaalisesti (mitä kaikki tosikot eivät tajua). Jotkut yhä ajavat reittiä Moskova–Berliini ikään kuin vuosi 1945 olisi vielä läsnä.

Latviaan Marssimusiikin päähenkilö lähtee kokonaiseksi kesäksi. Seikkailu on yksi todiste (kaunokirjallisuuden ulkopuolellakin) siitä, miten Baltia oli tärkeä henkireikä monille neuvostonuorille loma-aikoina. Kesä Lilasten lähellä ("Neuvostoliiton suurin intiaanileiri") olisi saanut monen amerikkalaishipinkin kateelliseksi, mikäli edes puolet Kaminerin kertomasta on ns. totta.

Teoksen kääntäjää huomautan vain yhdestä asiasta, kaupunkien Tbilisi ja Pihkova suomenkielisistä nimistä. Ne olivat tässä.

Wladimir Kaminerin kertoma niin synnyinmaasta kuin uudesta kotimaasta tuo mieleen Bertrand Russelin jaottelun: on olemassa kahdenlaista tietoa: "kuvaukseen perustuvaa" ja "kokemukseen perustuvaa". Mielikuvitus laukkaa villinä, mutta nämä tarinat ovat syntyisin kokemuksesta. Sellaisesta yhdistelmästä voi lukija vain nauttia.

Wladimir Kaminer: Berliinin matkaopas uteliaalle matkailijalle [Ich bin kein Berliner, ei Reiseführer für faule Touristen, 2007]. Suom. Heikki Lakkala. Sammakko 2011, 187 s.
Wladimir Kaminer: Marssimusiikkia [Militärmusik, 2001]. Suom. Hannu Väisänen. Karisto 2002, 182 s.


Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 5.5.2015.





Otetaan selvää, tutustutaan

Koska maihinmuutto Eurooppaan jatkuu niin Afrikasta, Lähi-Idästä kuin Aasiasta, on hyvä, että suomalaisetkin ottavat selvää noiden alueiden elinoloista, kulttuureista ja ennen kaikkea ihmisistä.

Mutta samaan aikaan muhii kummallinen prosessi itse Euroopassa. Monet ymmärtävät ja sietävät entistä huonommin naapureita. Pisteenä iin päällä on, että peräti kieltäydytään keskustelemasta. Esimerkiksi 70 vuotta päättynyttä sotaa näyttävät jotkut muistelevan nationalistisella uholla, vaikka juuri se oli aikanaan syynä tuhoon ja kuolemaan. Jos Berliinin raunioissa toukokuussa 1945 raivaustyön aloittaneet naiset, lapset, ukot ja sotainvalidit olisivat kuulleet, että vuonna 2015 media jauhaa asiaan liittyen jonkun moottoripyöräjengin ympärillä, eivät he olisi tätä todeksi uskoneet. Ja onhan se outoa!

Suomalaisesta näkökulmasta voisimme olla itsekriittisempiä esimerkiksi suhteissamme ruotsalaisiin ja venäläisiin. Joillekin toisen kotimaisen kielen opetus kouluissa on kauhistus (vaikka samaan aikaan puhutaan puolustus- ym. yhteistyön lisäämisestä Ruotsin kanssa). Venäjän suhteen panikoidumme ja provosoidumme joskus ihan tikun kokoisista asioista.

Hyvää ulkopolitiikkaa itään on olla vakaasti yhteistyön ja reilun naapuruuden kannalla ei vain sanoissa vaan myös teoissa. Ennen vuoden 2015 eduskuntavaaleja ja niiden jälkeenkin oli kuitenkin havaittavissa outoja ilmiöitä esimerkiksi kaakkoisessa Suomessa. Äärimmillään panikoituminen johti kuvitelmiin alueen liittämisestä Venäjään ja julkiseen puheeseen "Putinin agenteista", kun joku kuvasi Imatralla katunäkymiä.

Parasta tutustumista on tutustuminen itse paikalla ihmisiin ja heidän elinympäristöönsä. Koska kuitenkin olemme blogissa, muistutan myös kirjojen avartavasta vaikutuksesta. Niin tieto- kuin kaunokirjallisuus antaa tietoa ja syvempää ymmärrystä muista kulttuureista, jos haluamme vain ottaa vastaan.

Toukokuussa esittelen joitakin kirjoja, joissa naapureita tarkastellaan vuorovaikutuksessa toisiin. Näkökulmani on ehkä liian historiallinen, mutta pyrin kaivamaan esiin sellaista, mikä paljastaa vieraiden silmien näkevän usein tarkemmin ja kriittisemmin kuin omat silmät. Esimerkiksi maahanmuuttaja havaitsee sellaista, mitä kanta-asukas ei ole tullut ajatelleeksi. Eri kulttuurien välillä kruisailevan mahdollisuudet vertailuun ovat paremmat kuin paikallaan pysyvän. Pitää myös muistaa, että vuorovaikutus, maahanmuutto ja kulttuurien kohtaaminen eivät ole uusia asioita, vaikka nykyhetken keskustelussa usein niin annetaan ymmärtää.


Toivon, että toukokuinen palstani innostaa lukemaan kirjallisuutta, joka avartaa käsityksiämme naapureistamme.

Lomailua ja paljon muuta

Suomenlahden ja pohjoisen Itämeren alueella on useita paikkakuntia, jotka ovat houkutelleet kävijöitä uimarantansa ja sen oheen kehittyneen majoitus- ym. toimintansa ansiosta jo 150–200 vuotta. Tällaisia ovat esimerkiksi Terijoki (Zelenogorsk) Karjalan kannaksella, Narva-Jõesuu Viron itärannikolla, Pärnu maan eteläosassa sekä Jūrmala Latviassa Riianlahden rannalla. Kaikista näistä on kirjoitettu, Suomessa etenkin Terijoesta ja sen 20- ja 30-lukujen rantaelämästä ja muusta vapaa-ajan vietosta.

Suosittuihin lomakohteisiin kuuluu myös Imatra (alun perin Jääski ja Ruokolahti). Se ei ole tarvinnut hiekkarantaa, 1920-luvulle saakka vapaana virrannut koski sekä Saimaan ja Vuoksen rannat ja vedet ovat houkutelleet katsomaan ja eri tavoin lomailemaan. Vapaa-ajan vieton ja virkistyksen (mukaan lukien parantolat) ympärille syntyi elinkeinotoimintaa täälläkin jo 1800-luvulla.

Jokaisessa lomakohteessa on eri vaiheissa kehittynyt ja kukoistanut omanlaisensa vapaa-ajan vieton kulttuuri. Rannat, mahdollisuus kokea etenkin kesää yhdessä muiden kanssa sekä erilaiset oheistoiminnat ovat houkutelleet väkeä varsin kaukaakin ja vailla muita rajoituksia kuin raha. Tarjolla on ollut ainutlaatuisia mahdollisuuksia tutustua uusiin ihmisiin myös oman maan ja kulttuurin rajojen ulkopuolelta.

Lomakohteet ovat houkutelleet ja inspiroineet myös eri alojen taiteilijoita ja tiedeväkeä. Ehkä parhaiten magneettiominaisuudet on dokumentoitu Narva-Jõesuun historiaa valottavassa teoksessa. Teos on eräänlainen tietosanakirja siihen, millaisia ihmisiä ja tapahtumia paikkakuntaan liittyy noin 150 viime vuoden aikana. Alun perin paikkakunta oli saksalaisittain Hungerburg ("Nälkälinna").

Viktor Strelkovin kokoama opas on samalla näkökulmia muun muassa vanhan Venäjän, Viron, Neuvostoliiton ja hieman Latviankin kulttuuri-ilmiöihin. Narva-Jõesuu oli niin suosittu lomakohde myös neuvostovuosina, että lienee helpompi luetella ketkä siellä eivät käyneet kuin ketkä kävivät.

Teoksen kriteerit ovat venyvät, joskus mukaan pääsyyn on riittänyt yksikin käynti paikkakunnalla. Toisaalta juuri tämä näkökulma on antanut mahdollisuuden valottaa erilaisten henkilöiden kautta niin Narva-Jõesuun kuin myös Viron, Venäjän ja Neuvostoliiton historiaa. Mukana ovat (useista sadoista poimien) esimerkiksi Anna Ahmatova, Ivan Bilibin, Aadu Hint, Miina Härmä, Wilhelm II, Karl ja Georg Ots, Leonid ja Boris Pasternak, Juri Vilms, Daniil Granin, Aleksandr Kerenski, Vladimir Nabokov, Hugo Raudsepp, Anton Tammsaare ja buddalaismunkki veli Vahindra...

Suomalaisia mukana on pari: P. E. Svinhufvud kävi täällä valtiovierailullaan, ja Narva-Jõesuun kaupunginjohtajana oli 1990-luvun puolivälissä peräti nuorena eli 24-28-vuotiaana Lauri Jalonen. Runoilija ja kääntäjä Leonid Andruson esitellään syntyperältään ruotsalais-suomalaiseksi, venäläiset nettisivustot kutsuvat häntä venäläiseksi.

Kohtaloita ja tarinoita mahtuu Narva-Jõesuun rannalle monta. Toimittaja-kirjailija Eerik Laidsaar (1906–1962; oikea nimi Johannes Pillikse) on mukana yhden teoksensa tapahtumapaikan vuoksi. Hänen rikosromaaninsa Ingeri kuningatar ehk GPU võrgus ("Inkerinmaan kuningatar ja GPU:n verkko") ilmestyi Virossa ensi kerran 1936 ja uudelleen 30 vuotta tekijän kuoleman jälkeen. Pillikse itse pakeni sodan lopulla Saksaan ja sieltä Australiaan.

Hungerburgin kehittämisen lomapaikaksi katsotaan lähteneen insinööri Adolf Hahnin (1832–1914) aloitteesta ja toimeliaisuudesta. 1870-luvulta alkaen hän työskenteli Narvassa tekstiilitehtaassa ja oli myös jonkin aikaa kaupunginjohtaja. Monen muun toimen ohella hän suunnitteli ja rakennutti kylpylän.

Jos Strelkovin teos on eräänlainen tietosanakirja, niin Pentti Rossin Imatra-teos on kuvitettu kaksikielinen historiaa valaiseva käyntikortti ja edustuslahja. Sekin lähestyy kohdettaan henkilöiden (ja mm. rakennusten) kautta. Tämä antaa lukijalle aineksia entisen elämän kuvitteluun ja alueen vetovoimatekijöiden pohdintaan. Mielenkiintoisia nimiä löytyy nytkin: Katariina II ja muita keisarillisia (kuten Brasilian Pedro II), Mihail Glinka ja Pjotr Tšaikovski, Olga Knipper-Tšehova, Gallen-Kallela, Sibelius, Mannerheim, Alvar Aalto... Henkilöitä ja muuta tietoa on melkein hengästymiseen saakka, mutta sekä taidolla valittu kuvitus että tiiviiksi hiotut tekstit pitävät yllä lukijan mielenkiinnon.

Imatran historia käyntikohteena on liittynyt myös Viipurin ja Pietarin läheisyyteen sekä Saimaan kanavan ja rautateiden rakentamiseen. Autonomian aikana täältä löytyi myös  piilopaikkoja, sillä Venäjän sosiaalivallankumouksellisen puolueen tiedetään pitäneen Imatralla yhden salaisista kokouksistaan.

Ajatellen sekä historiaa että nykyhetkeä Rossin kirjan soisi olevan olemassa paitsi suomeksi ja englanniksi myös venäjäksi ja ruotsiksi. Matkailukohteena koko Etelä-Saimaan alue on edelleen Suomen eturiviä, vaikka ihminen ottikin Imatrankosken vedet omaan käyttöönsä jo vuonna 1929. Toki kanava ja rautatie voisivat palvella matkailua vielä paremmin – henkilöautoliikennettä kohdellaan täälläkin silkkihansikkain.

Виктор Стрелков: По золотому кольцу Гунгербурга. Энциклопедия дачной жизни. [Viktor Strelkov: Po zolotomu koltsu Gungerburga. Entsiklopedija datšnoi žizni] Argo [Tallinn] 2011, 392 s.
Pentti Rossi: Imatralla. In Imatra. Teksti myös: Heidi Iivari, Eero Laajo. Ei mainittu kustantajaa, 2006, 148 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 5.5.2015.