keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Taidetta joka kiinnostaa yhä

Kun yhdestä Albert Edelfeltin (1854–1905) maalauksesta maksettiin Suomen itsenäisyyden 100-vuotispäivän alla yli 600 000 euroa, lienee vähänkin taidehistoriaa tunteva saanut käsityksen taiteilijan yhä jatkuvasta "kaupallisesta menestyksestä".

Käsitys ei olekaan väärä. Edelfelt oli paitsi lahjakas ja itseään määrätietoisesti kehittänyt taiteilija myös kaupallisesti menestynyt yrittäjä. Myyty teos Ristiäissaatto (1880) oli aikanaan tilaustyö sveitsiläiselle taidekauppiaalle: tämäkin todistaa, miten taiteilija oli jo kolmikymppisenä Euroopassa hyvässä kurssissa.

Määrätietoisuus oli yksi Edelfeltin taiteilijanuran piirteistä. Hänen elämäänsä, ja sidoksissa määrätietoisuuteen ja lopulta vakaaseen elämänhallintaan, sopi myös vuosikymmeniä jatkunut tiivis suhde äitiin. Siitä kertovat ne 1200 kirjettä, joita taiteilija muun muassa Pariisista lähetti Alexandra Edelfeltille.

Edelfeltin yhteydessä puhutaan myös "rajuista tunnetiloista", mutta Marina Catanin kertomus taiteilijan elämästä todistaa juuri itsensä hallinnasta ja varsin nuorena alkaneesta menestyksestä. Antwerpenin kautta Pariisiin opiskelemaan saapunut parikymppinen Albert omaksui varsin nopeasti paitsi ammattitaitoa myös kyvyn pysyä ajan mieltymyksissä mukana. 

Vaikka Pariisi mainitaankin taiteilijan opettajana (usein muuta ei mainitakaan), sitä edeltänyt lukuvuosi Antwerpenin taideakatemiassa taisi olla varsinainen uralle sysääjä. Elämäkertateoksessa mainitaan, että nuori taiteilija oli varsin valmis ammattiin saapuessaan huhtikuussa 1874 Pariisiin.

Monet 1800-luvun lopulla työskennelleet ja uransa aloittaneet suomalaiset kuvataiteilijat olivat osa sitä joukkoa, joka loi suomalaista kulttuuria ennen maan itsenäistymistä. Tasavallan 100-vuotisjuhlien yhteydessä olisikin odottanut enemmän huomiota näille sukupolville – ei vain taiteilijoille, vaan myös monille säveltäjille, esiintyville taiteilijoille ja kirjailijoille.

Catanin elämäkertateos ilmestyi Edelfeltin syntymän 150-vuotispäivän tienoilla. En pidä sitä elämäkertana sanan varsinaisessa merkityksessä, ainakin se vaatisin päivityksen ja täydentäviä näkökulmia ollakseen "elämän koko kuva". Käytetty perusmateriaali, taiteilijan kirjeet, kertoo kyllä paljon, mutta varsinkin hänen sijoittamisensa omaan ja myöhempään aikaan sekä tuotannon yleisempi arviointi odottaa tekijöitään.

Edelfeltin aloittaessa taideopintojaan ei naisilla ollut juuri pääsyä eurooppalaisiin alan oppilaitoksiin. Myös nuori Albert suhtautui varsin nuivasti naiskollegoihin, mutta nähtävästi asenteet pehmenivät vuosikymmenien myötä. Samaahan tapahtui yleisesti: viimeistään vuoteen 1900 tultaessa naisten mahdollisuudet kuvataiteen opiskeluun olivat merkittävästi kohentuneet.

Teoksen ansioihin kuuluu useiden kymmenten Edelfeltin teosten ja myös jonkin verran rinnakkaisversioiden esittely. Kuvaliitteet tukevat kerrottua, vaikka jotenkin oudosti valitut kuvat ja esittelyt eivät aina täydennä toisiaan.

Catanin teoksen on kustantanut julkitunnustettu yhtiö, Gummerus-konsernin Ajatus Kirjat, ja on pakko sanoa asiavirheistä ja oudosti kesken jääneestä käsikirjoituksesta. Jos kyseessä olisi omakustanne, huomiot voisi jättää tekemättä. Outoa on esimerkiksi se, että osa tekstistä on selvästi lainattu muista yhteyksistä, ehkä näyttelyluetteloista, sanonnat paljastavat niitä liimaillun yhteen.

Outoja ovat tällaisessa arvoteoksessa myös yhdyssanavirheet, svetisismit ja varsin monet painovirheet. Käytetty kieli eroaa niin, että tuntuu kuin varsinaisen tekstin ja liiteosan olisi kirjoittanut kaksi eri henkilöä. Joka kerta kun kirjoittaja mainitsee venäläisen nimen, hän tekee  virheen (esimerkiksi "Gatsina" on oikeasti Hatsina ja keisarillinen huvialus "Djersjavaja" oli oikeasti Deržava). Teksti olisi pitänyt luettaa asiantuntevalla kustannustoimittajalla.

Albert Edelfeltin taide kiinnostaa edelleen ja se myös käy kaupaksi. Hänen monet kansanomaiset aiheensa vaikuttavat 2100-luvulla arkaaisilta, ikivanhoilta, mutta juuri sellaisina ne tuntuvat olevan yhä meitä lähellä. Ne ovat myös kuvia, jotka osaltaan "loivat Suomea".

Marina Catani: Pariisi, kevään ja elämän tuoksu. Albert Edelfeltin elämäkerta. Ajatus Kirjat 2004, 240 s.


Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 6.12.2017.



Nähtyä ja opittua soveltamassa

Vaikka Johan Vilhelm Snellman (1806–1881), myöhempi senaattori ja suuriruhtinaskunnan valtiovaraintoimituskunnan päällikkö eli tavallaan valtiovarainministeri, ajatteli ja kehitti kotimaansa hallintoa ja kulttuuria, monet ideoista kypsyivät jo ennen sitä kontakteissa eurooppalaisen, lähinnä saksalaisen kulttuurin kanssa.

Nuoren Snellmanin opiskellessa Turussa ja Helsingissä (minne yliopisto siirrettiin) tilanne vähän aikaisemmin suuriruhtinaskuntana Venäjään liitetyssä Suomessa oli monessa mielessä haastava, mutta myös mielenkiintoinen. Kehitettävää oli paljon. Samaan aikaan muualta Euroopasta kuului viestejä, jotka osaltaan antoivat impulsseja uusien ideoiden etsintään.

Konkreettisesti Snellman sai impulsseja muun muassa sen lukuvuoden aikana, jolloin hän oli jatko-opiskelijana Saksan lounaisosassa Tübingenissä. Tällöin hän paitsi valmisteli kahta filosofista pääteostaan (molemmat ilmestyivät noin vuosi matkan jälkeen, vuonna 1842).

Mainittuna vuonna ilmestyi myös hänen matkapäiväkirjansa. Tukholmassa ruotsiksi painettu teos sai odottaa virallista pääsyä Suomeen kauan: se julkaistiin kotimaassa ruotsiksi 1993 ja suomeksi 2001. Teoksessa avautuu asioita, jotka eivät kerro vain matkustelusta, vaan uusien asioiden oppimisesta.

Snellmania paljon tutkinut Eero Ojanen on paneutunut myös miehen Kuopion-kauden (1844–1846) paikallisjournalismiin. Ruotsiksi ilmestynyt, mutta myös suomenkielisen kulttuurin kannalta  merkittävä viikkolehti Saima ei pelkästään seurannut asioita vaan myös julkaisi ideoita maan kehittämiseksi. Kuopion asioiden seuraajana Snellmanissa yhdistyivät Ojasen mukaan ulkopuolisen tarkkailijan ja sisältä katsojan roolit hedelmällisellä tavalla.

Ojanen etsii Snellmanin paikallisjutuista filosofisten ideoiden käytännön sovellutusta. Koko Saiman hän pyrkii näkemään myös filosofisena toimintana, "filosofisena kokonaisteoksena". Tällöin hieman oudosti paetaan sitä, mikä kuitenkin on lehtityössä aina läsnä: työ ei synny vain tekijän ajatuksista, vaan hyvin ratkaisevia ovat esikuvat, vaikutteet ja muualta saatu aineisto.

Vaikka Snellman ei matkakirjassaan kerro lukemistaan saksalaisista lehdistä, olisi outoa jos hän ei Suomeen palattuaan ja Kuopioon muutettuaan olisi ollut niiden sisällöstä tietoinen. Hän on nimittäin seurannut asioita tarkkaan. Tämä käy ilmi siitä, miten hän kirjoittaa esimerkiksi matkustamisesta ja majoittumisesta, ruoista – ja myös nuorista naisista.

Matkakirja ei kerro vain Saksasta, vaan myös hieman Pohjois-Italiasta, missä kirjoittaja tutustui etupäässä taidemuseoihin. Hänen kuvauksensa Saksan ja Italian monien eri museoiden kokoelmista ovat niin hengästyttävän yksityiskohtaisia, että lukija pystyy hyvin kuvittelemaan miten hän kaiken näkemänsä koki. Mihin tuota pikkutarkkaa tietoa sitten tarvitaan, se on toinen juttu.

Toisin kuin Snellmanin matkakuvauksen suomenkielinen nimi antaa ymmärtää, 1840-luvulla rakennettiin jo rautateitä. Niistäkin kirjassa hieman kerrotaan, ja tässäkin asiassa kirjoittaja antaa lukijalle kokemukseen perustuvia ohjeita. Ainoa syy ostaa lippu ykkösluokkaan voi Snellmanin mukaan olla se, että näkee hyvin pukeutuneita ihmisiä. Kaikki muu, kaikki mielenkiintoinen, on koettavissa ns. tavallisen rahvaan vaunuissa.

Matkakirja avaa sitä, miten monet J. V. Snellmanin myöhemmin ajattelemat, lausumat ja tekemät asiat kehittyivät havaintojen ja kokemusten pohjalta. Saksasta tuleva filosofi löysi rakennuspuita ja pohdinta-apulantaa teoreettisille teoksilleen, mutta varmaan myös konkreettisia esikuvia niin paikallisjournalismille kuin suuriruhtinaskunnan käytännön hankkeille 1860-luvulla.

Johan Vilhelm Snellman: Saksan matka 1840–41. Suomalainen reportteri postivaunujen Euroopassa. Suomentanut ja johdannon kirjoittanut Heikki Eskelinen. Otava 2001, 346 s.
Alkuteos: Tyskland. Skildningar och omdömen från en resa 1840–1841 (Stockholm 1842).

Eero Ojanen: Henki ja sivistys – paikallisuuden näkökulma J. V. Snellmanin ajattelussa Saima-lehden 1844–1846 Kuopiota käsittelevän aineiston valossa. Snellman-instituutti, Kuopio 2016, 255 s.


Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 6.12.2017.


Haaveita ja oppia Euroopasta

1800-luvun ja 1900-luvun alun suomalaisten matkailua on kokonaisuutena tutkittu niukasti, vaikka yksittäisten taiteilijoiden ja kirjailijoiden yhteydessä aihetta on valotettu. Kyseessä oli varsin yleinen tapa hankkia oppia ja vaikutteita. Esimerkiksi Toivo Kuulasta teoksen kirjoittanut Juhani Koivisto sanoo hämmästelleensä sitä, miten itsestään selvänä matkustamista pidettiin ja miten laajaa se oli. "Kaiken lisäksi aina tuntui löytyvän suorastaan suomalainen taiteilijasiirtokunta, oltiin sitten Milanossa, Pariisissa tai Berliinissä.”

Vaikutteita oli toki saatu maailmalta jo paljon aiemmin; itse asiassa rajoja on ylitetty pohjoisessakin vuosituhansien ajan. Eivät pelkästään muuttoliikkeet vaan myös kauppa ja muu asiointi antoi paljon sellaista, mille kulttuurimme ja kielemme rakentuu. 

Runsas sata vuotta sitten tapahtuneet kontaktit ovat jääneet vähälle huomiolle ehkä sen vuoksi, että  vasta itsenäistyneen tasavallan matkailijat koettiin "oikeiksi" ikkunoiden avaajiksi. Olavi Paavolaisen, Mika Waltarin ja joidenkin muiden yhteydessä osaksi unohdettiin, että Eurooppaa oli jo nähty. Viimeistään katolisen kirkon vakiinnutettua pohjoisessa asemansa Suomen alueen kulttuuri kiinnittyi vahvasti Euroopan perinteeseen. Tämä vaikutus tiivistyi uskonpuhdistuksen jälkeen. Tuleva maa oli osa Ruotsia, joka tiiviisti seurasi kehitystä mantereella. Hyvä esimerkki 1800-luvun alkupuoliskon matkailijoista oli J. V. Snellman, joka sai tieteellisen työnsä perustat Saksasta. 

Matkustelua edelsi usein haaveilu, ja matkojen jälkeen haaveiltiin uusista. Toivo Kuulan puoliso, laulaja Alma Silventoinen kirjoitti 1900-luvun alulle tyypillisesti päiväkirjaansa, kun hänen ystävättärensä oli lähdössä Italiaan opiskelemaan laulua: "Pääsenköhän minä koskaan sinne, jossa tunnetaan suru syvemmin ja ilo rajattomammin kuin ylipäänsä täällä pohjolassa.”

Italia oli yksi maista, jotka koettiin ”syvempien kokemusten” ja ”laajemman tietämyksen” lähteeksi. Kirjailija Juhani Aho totesi, että Italian ilma tekee ihmisestä taiteilijan. Maasta haettiin  innoitusta ja sen kauneuteen paettiin kotimaan poliittista ja henkistä ahtautta. Kuvataiteen piirissä matkat suuntautuivat myös Pariisiin. Saksan eri kaupungeissa saatiin oppia ja vaikutteita monilta elämänaloilta. Muutamat muutkin kirjailijat seurasivat Ahon esimerkkiä ja myös kirjoittivat matkoistaan ja havainnoistaan.

Musiikkia ja etenkin laulua opiskeltiin etenkin Dresdenissä ja Leipzigissa. Varsinkin monet näyttämötaiteen laulajat (musiikkinäytelmissä esiintyneet ja oopperan työntekijät) opiskelivat suuri siellä. Esimerkiksi Heikki Klemetti aloitti ulkomaanopinnot valtion stipendiaattina vuonna 1902 Regensburgissa.

Juhani Koiviston mukaan yksi syy – ammattitaitoisen opetuksen etsimisen ohella – ulkomaiden suosioon oli halu irtautua kotimaan kuvioista. Nuorten ihmisten halu etsiä uutta sai lisää pontta, kun tarjolla oli myös matkoille rahoitusta.

Kaikki ulkomaille lähteneet eivät olleet lahjakkaita taiteilijanalkuja, mutta pätevien opettajien johdolla saatettiin silti päästä tuloksiin. Apurahoja saatiin sekä suuriruhtinaskunnan eli valtion kassasta että yksityisistä ja ulkomaisista lähteistä. Jo 1800-luvulla hallinnossa ymmärrettiin ulkomailla tapahtuvan opiskelun merkitys.

Ulkomailla opiskelulla oli myös mainosarvoa: esiintyvän taiteilijan oli helpompi todistella pätevyyttään opintojen jälkeen kuin ennen niitä. Berliini, Dresden ja Pariisi eivät olleet vain paikkoja, vaan myös "leimoja todistuksissa" ja parhaimmillaan kuin "hehkuvia mainostekstejä".

Monet lähtivät ulkomaille opiskelemaan, mutta oli muunkinlaisia tapauksia: Toivo Kuula lähti Pariisiin ja Berliiniin lähinnä vain säveltämään. Vaikka hän kävi konserteissa, hän istui hyvin paljon vuokraamassaan huoneessa pianon ääressä ja teki työtä yksinään. Suomalaiskansallisen musiikin aiheet tuntuivat saavan uutta virettä kaukana kotimaasta.

Eurooppaan ei lähdetty opiskelemaan vain taideaineita ja kulttuuria. Huomattava osa 1800-luvun lopulla valmistuneista lääkäreistä, erityisesti hammas- ja eläinlääkäreistä suoritti tutkintonsa Saksassa; lisäksi siellä opiskeltiin teknisiä aineita eli lähinnä insinööritutkintoja.

Miksi matkustaminen laajeni merkittävästi juuri 1800-luvulla? Tärkeä syy oli useiden teknisten uudistusten käyttöönotto. Höyrylaivat ja junat lyhensivät matka-aikoja ja tarjosivat aikaisempaa suuremmalle joukolle mahdollisuuden matkusteluun. Valokuvaus toi kaukaisia asioita uudella tavalla lähelle. Sähkölaitteet mullistivat maailmaa lisää. Lennätin ja uusi kirjapainotekniikka lisäsivät lehdistön ja kirjallisuuden kapasitettia. Koulutus oli entistä useampien saatavilla ja tietoa levisi lähes tulvimalla. Median tarjonta ja kysyntä kasvoivat. Suomessa moni asia oli tullut tutuksi ruotsin kielellä, mutta juuri 1800-luvun lopulla alettiin julkaista entistä enemmän suomeksi.

Itsenäistyneen Suomen monet ikkunat ja ovet olivat jo valmiiksi raollaan muuhun maailmaan. Tällä oli suuri vaikutus siihen, millaiseksi kulttuuri oli kehittynyt ja kehittymässä. Kansallinen kulttuuri oli jo saanut hyvin paljon vaikutteita muualta, ja tämä prosessi tietenkin jatkui.

Kirjoitus perustuu kirjoittajan teoksen "Opin haussa ja kaukokaipuussa. Kulttuurimatkailua ennen vuotta 1918" (Warelia, 2017) lukuun "Haaveita ja niistä totta".

Teos esittelee monien Euroopasta oppia ja vaikutelmia etsineiden kulttuurin eri alojen edustajien matkoja 1800-luvun puolivälistä Suomen itsenäistymiseen saakka.
Kirjoitus julkaistu 6.12.2017.