torstai 31. joulukuuta 2015

Lähes unohdettu pakolaisuus

Näistä tuhansista ihmisistä on jotakin muistettu ja kirjoitettu, mutta pääosin ilmiö on unohdettu. Ilmiötä on myös hävetty ja siitä on tietoisesti vaiettu. Ilmiö ei aikanaan sopinut vasta itsenäistyneen tasavallan julkikuvaan, ja niinpä vaikenemisen ohella syyllistettiin. Pakolaisten sanottiin olevan osa sitä rikollista toimintaa, joka syöksi ihmiskuntaa perikadon partaalle.

Kyse on pakolaisista, jotka jättivät Suomen sisällissodan loppuvaiheessa ja jälkeen, siis vuonna 1918. Pakolaisuus jatkui, ja myös osaa 20-luvulla ja 30-luvun alkupuolella Neuvosto-Venäjälle työnhakuun muuttaneista voidaan pitää pakolaisina. Pakolaisuutta oli myös idästä länteen: varsinkin 20-luvun alussa monet palasivat Suomeen ja senkin jälkeen monet vielä yrittivät.

Ilmiöllä oli sekä poliittisia että taloudellisia syitä. Punaisten tappioon päättynyt sota synnytti seurauksia, joista kärsivät myös monet sellaiset, jotka eivät itse olleet vuoden 1918 tapahtumiin osallisia. Joidenkin työväenjärjestöjen kieltäminen ja toimintaan osallistuneiden vankeustuomiot lisäsivät halua muuttaa maasta.

Näistä ihmisistä ja tästä ilmiöstä on kirjoitettu, mutta suhteettoman vähän. Taustojen ja seurausten selitykseksi ei ole osattu asettaa olemassa olleen todellisuuden kirjoa. Suomalainen siirtolaisuustutkimus on keskittynyt Pohjois-Amerikkaan lähteneisiin. Oiva esimerkki siitä, miten lähteiden saannin helppous on houkutellut tutkijat tiettyjen asioiden selvittämiseen. Tieteessä ei saa olla näin. Lähteiden puute ja niiden saannin vaikeus ovat haaste, joka on otettava vastaan.

Varsin monet pakolaisista ovat toki kirjoittaneet kokemastaan, jotkut jopa varsin tuoreiden muistikuvien perusteella. Kuitenkin sodanjälkeinen Suomi, ja tässä on asetettava erittäin suuri vastuu Suomen kommunistisen puolueen (SKP) johtohenkilöille, oli hiljaa pakolaisten kohtaloista ja monissa tapauksissa heistä itsestäänkin. Oltiin mukana vaikenemisen ja valehtelun käytännöissä, joiden vuoksi "punaisen lohikäärmeen" kritisoijien oli niin helppo tehdä omaa politiikkaansa.

Olen vuoden 2015 viimeisen kuukauden tarjontaani valikoinut joitakin kirjoja, jotka kertovat tuosta lähes sata vuotta sitten alkaneesta ilmiöstä ja sen seurauksista. Valikoima on suppea, mutta rohkaiskoon se etsimään lisää luettavaa vaikkapa kirjastojen kautta.

Joitakin julkaisuja esimerkeiksi. Ensimmäinen vakavasti tehty paljastus oli vuonna 1941 julkaistu Neuvostoliitosta palanneen tamperelaisen Asta Syväsen lyhyt kertomus. Siinä kerrotaan muun muassa aviomiehen, opettajakorkeakoulun johtajan Elo Syväsen kohtalo. Se ei ollut poikkeustapaus, vaan tuona samana päivänä (28.12.1937) ammuttiin samassa paikassa (Karhumäen Sandarmohissa) ainakin 93 muuta suomalaista. Se että tuomiot on myöhemmin todettu vääriksi ja ammutut syyttömiksi ei ole kovin mielenkiintoista. Sen sijaan tärkeää olisi tietää perusteellisemmin, millainen yhteiskunnallinen prosessi tätä vainoa edelsi ja mitä kaikkea siihen (esimerkiksi juuri suomalaisten kannalta) liittyi.

Asta Syväsen kertomus (14 vuotta Neuvostoliitossa) on vahva todistajalausunto, mutta huonosti tunnettu ja aikanaan ns. Neuvostoliiton ystävien tietoisuudestaan torjuma. Samaa torjuntaa saivat osakseen muutkin silminnäkijäkertomukset: joko niistä vaiettiin tai puututtiin lähinnä asiavirheisiin.

Nämä kohtalot ovat omalla tavallaan kuitenkin edelleen olemassa. Neuvostoliittoon paenneet elävät myös kaunokirjallisuudessa, eräänä vaikuttavana esimerkkinä siitä on Sirpa Kähkösen Graniittimies (2014). Hän kosketteli aihetta jo dokumenttiteoksessaan isoisästään, 30-luvun kuvauksessaan Vihan ja rakkauden liekit (2010).

Amerikasta tulleiden näkökulmia on valotettu niin muistelmissa (esimerkiksi Kalle RantaArpi korvassa ja sydämessä, 2000) kuin tutkimuskirjallisuudessa (esimerkiksi Christer Bouchtin 70- ja 80-luvun teokset sekä Jukka Rislakin Vorkuta! 2013). Rislakki on julkaissut myös yhdessä Eila Lahti-Argutinan kanssa paljastavan Meillä ei kotia täällä. Suomalaisten loikkarien joukkotuho Uralilla 1938 (1997).

Suomesta menneiden kannalta asiasta kirjoittivat esimerkiksi Taisto Huuskonen ja häntä ennen Tauno Flinkman ja Aimo Salminen. Muistaa pitää myös Raili Virtasen ja Raija-Liisa Mäkelän teokset. Aino Kuusisen Jumala syöksee enkelinsä (1972) on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle. Suomessa suomeksi ilmestyneitä Neuvostoliiton suomalaisista kertovia teoksia lienee, ilman kaunokirjallisuutta, kaikkiaan ainakin 70.

Itse pakolaisuudesta kattavimman, vaikkakin tekoajankohtansa lähteiden vuoksi puutteellisen katsauksen laati Auvo Kostiainen (1988). Sen nimi Loikkarit leimasi valitettavasti ilmiön "loikkaamiseksi", kysehän oli siirtolaisuudesta ja pakolaisuudesta (Kaarlo Isotalo antoi romaanilleen saman nimen jo vuonna 1969). Samantapaista nimittelyä kuulee 2000-luvun alun suomalaisessa julkisuudessa, kun Lähi-Idästä tulleet pakolaiset leimataan seikkailijoiksi ja oletetaan, että ihmisen luonnollisempi paikka olisi jossakin pulassa, ehkä jopa sotatantereella. Kostiaisen teos oli kuitenkin uraauurtava, ja sen päivitetty laitos olisi hyvin kattava kuvaus aiheesta (edellyttäen että voitaisiin käyttää Venäjän arkistotietoja).

Vuoden 1918 ja sitä seuranneen ajan pakolaisuus ei koskaan paljastu kokonaisuudessaan. Monet ihmiset ja perheet tuhottiin, joten muistotkin ovat kadonneet. Ei ole edes valokuvia eikä kirjeitä toisin kuin amerikansuomalaisilta. 16-vuotiaasta 33-vuotiaaksi vainottuna olleen virolaisen Ronald Rüütelin sanoin: "Siperia on niin suuri ja ihminen niin pieni, että tuskin tulevat sukupolvet saavat tietää kaikkea näiden ihmisten monista vaiheista." (Atarma – elämäni Siperiassa, s. 252)

Tästä huolimatta muistaminen auttaisi meitä elämään maailmassa, josta vaikeudet ja ongelmat eivät ole minnekään kadonneet.

Yksi kirjoituksista esittelee virolaisen pakkokyydityn elämäntarinan. 

Muistoja itärajan takaa

Vuonna 1918 ja sen jälkeen Neuvosto-Venäjälle menneiden suomalaisten elämäntarinoita, joko itse muisteltuja tai toisten, joissakin tapauksissa sukulaisten kertomina, on ilmestynyt kuutisenkymmentä. Tämä luettelo antaa osviittaa, mutta ei liene täydellinen. Kommentteja ja täydennyksiä otetaan vastaan!

Elämästä Neuvostoliitossa teokset kertovat vaihtelevassa määrin, jotkut yllättävän vähän. Omakohtaiset muistot ovat usein tutkimusotteella tehtyjä elämänkertoja arvokkaampia. Neuvostoliiton suomalaisten kirjeitä ja niihin verrattavaa on julkaistu hyvin vähän – ehkä Venäjän arkistoista löytyisi paljonkin tällaista mielenkiintoista, suomalaisten vaiheita valottavaa aineistoa?

Voitto I. Eloranta: Poika vallankumouksen jaloissa. Keuruu 2000.
Veikko Erkkilä: Uskottiin aina parempaan. Tarinoita venäjänsuomalaisista. Juva 2001.
Anna Eskuri (toimittanut Kaisu Mikkola): Vastavirtaan. Juva 1982.
Tauno Flinkman: Neljästi karkuteillä. Muistelmia 22 vuoden vankeusajalta Neuvostoliitossa. Helsinki 1957.
Hjalmar Front: Kremlin kiertolaisia. Muistelmia monivaiheisen elämän varrelta. Forssa 1970.
Vilho Halme: Punaisten siirtola Bujssa ynnä muita kokemuksia ja seikkailuja Venäjällä ja Muurmannissa vv. 1918-19. Helsinki 1930.
John Hamlin [alun perin Juho Hämäläinen]: Työmiehenä Venäjällä. Mitä suomalainen työmies siellä näki. Porvoo 1934.
Juho Harri: Kirottujen tarina. Kertomus todellisesta elämästä. Porvoo 1937.
Kaarlo J. Hartikainen [Juho Harri]: Punaisten petojen luolissa. Jalan halki Venäjän. Kuvauksia Neuvostovenäjältä ja sen vankiloista. Pori 1933.
Merja Huttunen: Tähdenlento. Rikun tarina. Jyväskylä 1996.
Kirsti Huurre [oikea nimi Kerttu Eurén]: Sirpin ja moukarin alla. Yhdeksän vuotta Neuvostoliitossa. Toinen painos. Porvoo 1942.
Taisto Huuskonen: Laps Suomen. Kolmastoista painos. Juva 1984.
Taisto Huuskonen: Ennin tarina. Juva 1984.
O. V. Itkonen: Maanpakolaisen muistelmia. Porvoo 1928.
Uuno Kansa (toimittanut Reijo Ikävalko): Pakolla puna-armeijaan. Jyväskylä 1987.
Olli Karhi: Yrjö Niemi. Mies, Siperiaan lähetetty. Jyväskylä 1996.
Toivo Koivisto: Seikkailuja villissä idässä. Gummerus 1929.
Auvo Kostiainen: Santeri Nuorteva. Kansainvälinen suomalainen. Vammala 1983.
Yrjö Kultajärvi, Yrjö [oikea nimi Artturi Leinonen]: Punaisen aallon ajelemana. Kertoelma Neuvostoliitosta. Porvoo 1943 (Toinen painos nimellä: Leinonen, Artturi: Punaisen aallon ajelemana. Yrjö Kultajärven seikkailut 1917-1937. Porvoo 1963).
Aino Kuusinen: Jumala syöksee enkelinsä. Muistelmat vuosilta 1919-1965. Keuruu 1972.
Matti Lackman: Jahvetti Moilanen – läskikapinan johtaja. Poliittinen elämäkerta (1881-1938). Oulu 1993.
Lea Lampila: Toivontähti. Loikkariperheen tarina. 2. painos, WSOY 1991.
August Lehmus: Suomalaiset kommunistit Itä-Karjalassa. Tampere 1958.
Kimmo Lehtimäki: Verner Lehtimäki. Punapäällikkö. Jyväskylä 2005.
Kalle Lehto: Vastavallankumouksellinen. Juva 1995.
E. K. Louhikko: Teimme vallankumousta. 6.-10. tuhat. Helsinki 1943.
Elina Luukkainen ja Ilkka Markkula: Jäämeren myrskylintu. Elina Luukkaisen elämänvaiheet. 2014.
Ohto Manninen: Kerttu Nuorteva. Neuvostokaunotar vakoilujohtajana. Helsinki 2006.
Juha-Matti Martikainen: Kotiinpaluu. Jalo Heikkisen elämä. Keuruu 1996.
Nikolai Multakari: Stalinin tarhoissa. Turku 1990.
Raija-Liisa Mäkelä: Minä, muilutetun tytär. Puoli vuosisataa Neuvostoliitossa. Minerva 2009.
Pertti Mäki: Jaakko Mäen kova kohtalo Stalinin terrorissa. Toinen painos. Saarijärvi 1997.
Irja Niemi [oikea nimi Kerttu Nuorteva]: Neuvostokasvatti. Helsinki 1944.
Jukka Paastela ja Hannu Rautkallio, Hannu (toim.): Rakas kallis toveri. Kullervo Mannerin ja Hanna Malmin kirjeenvaihtoa 1932-1933. Juva 1997.
Unto Parvilahti: Berijan tarhat. Havaintoja ja muistikuvia Neuvostoliitosta vuosilta 1945-1954. Kahdeksas painos. Helsinki 1958.
Anna Petrovskaja (toimittanut Sinikka Salokorpi): Kohtalokas kielto. Suomalaisnaisen järkyttävä elämäntie. Jyväskylä 1993.
Brita Polttila: Hertta Kuusinen – ihmisen tie. Helsinki 1975.
Pentti Poukka: Suomalaisena Neuvostoliitossa. Paleltko sinä, äiti? Irja Niemelän muistiinpanoista. Helsinki 2000.
Jussi Raitio: Uralin kahden puolen. Elämyksiä Neuvostoliitossa vuosina 1918-21. Tampere 1943.
Kalle Ranta: Arpi korvassa ja sydämessä. Muistelmia ja mietelmiä myrskyisän vuosisatamme historian pyörteissä tuhlatusta elämästä. WSOY 2000.
Urho Ruhanen: Syytettynä suomalainen. Lilja ja Urho Ruhasen elämäntien kirja. Toimittanut Juha Virkkunen. Oulu 1989.
Tauno Saarela (toim.): Talonpoikainen sosialisti – Santeri Mäkelä poliittisena toimijana ja kirjailijana. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura. Helsinki 1997.
Reijo Saarinen: Ei maata armaampaa. Jyväskylä 1983.
Väinö Salmi: Olin punikki. II painos. Joensuu 1967.
Väinö Salmi: Pakolaisena Itä-Karjalassa eli Neljätoista vuotta sosialismia rakentamassa. Seinäjoki 1970.
Väinö Salmi: Punaisen sirpin Karjala. Muistelmia ja vastamuistelmia suomalaisten kommunistien kohtaloista Neuvosto-Karjalassa. Jyväskylä 1976.
Aimo Salminen: Kuljin Stalinin Siperiaa. Pieksämäki 1964.
Aimo Salminen: Paluu Stalinin Siperiasta. Pieksämäki 1965.
Erkki Salomaa: Yrjö Sirola. Sosialistinen humanisti. Kuopio 1966.
Markku Salomaa: Punaupseerit. Porvoo 1992.
Oskari Tokoi: Maanpakolaisen muistelmia. Kolmas laajennettu painos. Helsinki 1959.
Kaarlo R. Tuomi: Isänmaattoman tarina. Amerikansuomalaisen vakoojan muistelmat. Juva ja Porvoo 1984.
Arvo Tuominen: Sirpin ja vasaran tie. Muistelmia. Viides painos. Helsinki 1956.
Arvo Tuominen: Kremlin kellot. Muistelmia vuosilta 1933-1939. 1. painos. Helsinki 1956.
J. W. Tuura: Työkansan viholliset. Suomalaisten kommunistien toimintaa ja kohtaloita. Porvoo 1942.
Raili Virtanen: Tiltun tarina. Eräs suomalainen elämänkohtalo. Helsinki 1996.
Arvo Ylärakkola: Edvard Gylling. Itä-Karjalan suomalainen rakentaja. Keuruu 1976.
Yrjö Sirola. Muistelmia suomalaisesta demokratian esitaistelijasta. Helsinki 1946.

Mainittu itse käyttämäni painokset. Luettelo on tehty 31.12.2015.

Vakavia naamiohuveja

Paikallishistorioissa on ollut tapana siloitella ja valita kerrottaviksi lähinnä vaarattomat tarinat. Sukukirjoissa puolestaan on usein varsin etäinen ote henkilöihin, joiden elämässä kuitenkin on tapahtunut vaikka mitä.

Kun on kyse itänaapuriin suuntautuneesta siirtolaisuudesta, ihmiskohtaloista ei mainituissa teoksissa ole kovin laajasti puhuttu. Tutkimuspuolella ongelma on arkisto- ja muun alkuperäistiedon hankala saatavuus. Elämisen vaiheita Neuvosto-Venäjällä on kaunokirjallisuudessakin oikeastaan vasta raapaistu.

Pitkän opettajanuransa jälkeen Liisa Keitaanpää on lähihistoriaan syventyen löytänyt puhuttelevia kertomuksia eletystä elämästä. Nyt hän punoo 1920-1940-lukujen tapahtumien ympärille tarinan siitä, miten maalaisneitoset tempautuvat yhteiskunnan houkutuksiin ja mullistuksiin. Tarina on niin tosi kuin romaani voi olla. Sen ainekset löytyvät tuhansien suomalaisten elämästä mainittuna ajankohtana. Tapahtumat ovat tosia, henkilöitä voi mietiskellä, tekee mieli tiivistää.

Pasurin tyttäret on ennen kaikkea jännitystarina. Siinä naamioidutaan ja osaksi sattumalta paljastetaan luonteiden ja tekojen olemusta. Ihminen voi ottaa uuden nimen ja tekeytyä muutenkin jollakin tapaa toiseksi ja uudeksi. Sukulaisuussuhteet näyttävät selviltä, mutta yksi arvoitus ei halua aueta: kuka on Allida?

Syvimmät syyt avautuvat kertomuksessa lähinnä lukijan yleistietouden varassa. Teksti tarjoaa kyllä "dokumentaarista särvintä" alkaen virsien sanoista ja päätyen ajan poliittiseen kielenkäyttöön, mutta tämä on vain kehys, jonka sisällä henkilöt toimivat joskus hyvinkin oudon tuntuisesti. Eräät juonen käänteet irrottavat tarinaa olemassa olleesta, kiinnekohdat eivät tunnu aivan sataprosenttisen tukevilta.

Kertomuksen ideana on osoittaa, miten yhden pitäjän ja suvun naiset joutuvat tapahtumien käänteissä eli "historian tapahtumien vankeina" saman hämähäkinseitin eri osiin päätyäkseen kuitenkin lopulta yhteen. Kuviohan on tuttu joistakin sisällissotaromaaneista: tutut ja sukulaiset päätyvät rintaman eri puolille ja joutuvat ymmälle myös siksi, että eivät lopulta osaa selittää edes omia ratkaisujaan.

Pasurin tyttärissä ratkaisuja ei oikeastaan etsitä. Päähenkilöt, alussa satakuntalaisesta torpasta Inkerinmaalle miehelään lähtevä parikymppinen Roosa, sitten 18-vuotiaana itärajan passin kanssa ylittävä ja myöhemmin Suomeen jonkinlaiseen vakoilutehtävään lähetettävä Allida sekä lopulta Porissa sota-aikana vielä epämääräisemmäksi jäävää tehtävää hoitava Aliisa ovat enemmän elämässä ajelehtivia kuin tietoisesti eläviä. Romaanin rakenne toimii, mutta henkilöt ovat enemmän juonen orjia kuin sen murtajia.

Näinhän kuitenkin taisi olla todellisuudessakin niinä vuosina, jolloin vallankumous ja sota seurauksineen jättivät varsin vähän pelivaraa. Tätäkö viestii myös Pasuri? Kirjassa se on talonnimi, mutta sehän on myös kalalaji. Pasuri muistuttaa lahnaa mutta on enemmän särki; se ei ole oikein hyvä ruoaksi, mutta menestyy sisävesissä. Siis elämisen yritys on hyvä, mutta lopputulos ei oikein...?

Pasurin tyttäret tarjoaa lähikuvaa elämästä 30-luvun Leningradissa ja Petroskoissa sekä jatkosodan ajan Helsingissä ja Porissa. Aikajärjestys ei kaikilta osin sovi yhteen niiden tapahtumien kanssa, joihin viitataan. Esimerkiksi vuoteen 1917 viitataan hieman oudosti. Epäuskottavuutta on joissakin neuvostoelämää ja vakoilua koskevissa yksityiskohdissa. Kirjoittajan perehtyneisyys ajan ilmiöihin ja elävät henkilöt kuitenkin korvaavat pikku puutokset.

Liisa Keitaanpää: Pasurin tyttäret. Turbator 2015, 254 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 31.12.2015.



maanantai 21. joulukuuta 2015

Kuolan tytöstä opettajaksi Suomeen

Eri kieltä puhuvien, eri uskontoa tunnustavien, eri kulttuureissa viihtyvien ihmisten asuinalueet eivät useinkaan osu yhteen valtioiden rajojen kanssa. Vaikka kansallisvaltio on ollut vuosituhansia väellä ja voimalla rakennettu ja eri tavoin ylläpidetty hallitsijoiden tavoite, ihmiset eivät sovi tällaisiin muotteihin.

Tämä koskee myös suomea puhuvia ja tähän kieleen perustuvaan kulttuuriin samaistuvia. Esimerkiksi Koillis-Ruotsissa, Pohjois-Norjassa ja Inkerinmaalla on vuosisatojen ajan kuultu suomea.

Siirtolaisuus synnytti myös Kuolan (Muurmannin alueen) suomalaisasutuksen. Pohjoisessa eivät suomalaiset sen paremmin kuin saamelaisetkaan ennen aikaan rajoja tunteneet ja kunnioittaneet ja siirtyminen paikasta toiseen paremman elannon toivossa oli tavanomaista.

Kuolan niemimaa paitsi houkutteli sinne myös houkuteltiin. Suomesta ja Norjasta sinne muutettiin varsinkin 1860-luvulla ja sen jälkeen, kun heitä verohelpotuksilla palkittiin. Niinpä 1920-luvulla lienee ollut yli 50 eri paikkakunnalla noin 2 000 suomea puhuvaa – tai ehkä vielä tätä enemmän.

Suomi itsenäistyi ja rajoja alettiin vuosi vuodelta valvoa yhä tiukemmin. Neuvostovaltio halusi rakentaa omanlaistaan järjestelmää myös Kuolan suomalaisten avulla ja keskuuteen. Alkoi enemmän tai vähemmän pakkoon perustunut elinkeinojen kollektivisointi, yksityistaloudet kävivät vähiin.

Talous ei kuitenkaan lopulta tullut alueen asukkaiden onneksi tai onnettomuudeksi. Alkoivat puhaltaa vielä talouttakin voimakkaammat tuulet. Kalastus ja muut luontaiselinkeinot eivät enää olleet ykkösasia, vaan yhteiskunta piti ensin yhdenmukaistaa (poistamalla mm. suomenkielinen hallinto ja koulutus), ja sitten koko aluetta alettiin ottaa ihan uuteen käyttöön: valtion sotilaallisen varustautumiseen.

Tätä alettiin toteuttaa kertarytinällä kesällä 1940. Noin 7 000 niemimaan asukasta, mukana paljon muitakin kuin suomalaisia, pakkosiirrettiin muutaman päivän varoitusajalla. Omaisuutta saattoi ottaa mukaan vain sen verran kuin pystyi kantamaan. Alkumatka tehtiin laivalla, sitten jatkettiin tavaravaunuissa kohti Karjalaa.

Yksi pakkosiirretyistä oli Elina Takkinen (myöh. Luukkainen), jonka elämä on ollut ennen sitä ja sen jälkeen monivaiheinen ja myös pitkä. Hänen lähes 90 vuoden iässä kertomansa elämäntarina sai kannet, kehyskertomuksen ja kuvituksen. Se pitää elossa sen, minkä kaiken kokeneista vain tämä Elina on pystynyt muistamaan.

Kuolan niemimaan suomalaisista on toki kerrottu ennenkin. Varsinkin alueen asukas Sven Lokka on kirjoittanut paljon "faktan ja fiktion yhdistelmää" eli tarinoita ja elämäntarinoita. Luukkaisen kohdalla ei puolestaan ole kyse vain Kuolasta: vuodesta 1940 alkaen hän eli aluksi Petroskoissa (myös suomalaismiehityksen aikana) ja sen jälkeen Suomessa.

Varsinainen Jäämeren myrskylintu Elina Takkinen oli vain elämänsä 16 ensimmäistä vuotta. Aikuisena hän työskenteli kansakoulunopettajana saatuaan koulutuksen sota-aikana muun muassa Raumalla. Kiinnostavaa on myös sota-ajan Petroskoin elämän kuvaus.

Tällaista kirjaa on ilo lukea: ihminen on onnistunut elämässään ja voi vielä 90 vuotta täytettyäänkin iloita kokemuksistaan. Tosin ilon takana on sitä surua, jonka joidenkin käsittämättömät teot saivat aikaan. Muun muassa se, että kahdeksan lapsen isä, kalastusaluksen kapteeni Magnus Takkinen vangittiin 19.2.1938 ja teloitettiin Leningradissa 8.7.1938. Tyttärille annettiin valheellinen paperilappu: "Tuomittiin 25 vuodeksi kaukaiseen itään." Suku sai miehestä syyttömän paperit vasta vuonna 1989.

Jäämeren myrskylintu perustuu paljolti Elina Luukkaisen kertomaan. Tekstissä on ehkä siksi epätarkkuuksia paikannimissä. Belokamenka, suomeksi Valkeakivi, esiintyy myös nimellä Belomanenka (!) sekä sukuselvityksissä puhekielisesti Pieloi. Vaidalahti lienee Vaitolahti, Rosljakovosta on myös väärä kirjoitusasu. Sanilahti lienee sama kuin Saanivuono. Petroskoissa on Neglinka, ei Neglenka. Osa mainitusta johtuu paikkojen kansanomaisista nimityksistä, mutta huomaan, että ei edes asiantuntevin opas (Neuvostoliiton paikannimet, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 1982) ole kaikesta tietoinen.

Elina Luukkainen & Ilkka Markkula: Jäämeren myrskylintu. Elina Luukkaisen elämänvaiheet. DoSome Oy 2014, 148 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 21.12.2015.


Venäjänsuomalaisuuden pohdintaa

Toimittaja, kirjailija Veikko Erkkilä on tunnettu jatkosodan neuvostopartisaaneja sekä Lapin sotaa koskevista teoksistaan, mutta hän on myös Venäjän suomalaisten tuntija. Teoksellaan Uskottiin aina parempaan hän vuonna 2001 yhtenä ensimmäisistä loi kuvaa siitä, mitä venäjänsuomalaisuus on ja miten se kohtaa suomensuomalaisuuden Venäjältä Suomeen tapahtuvan muuton myötä. Muutolla on ollut monia seurauksia ja on yhä. Se on esimerkiksi kuihduttanut Venäjän suomalaisuutta – ja lisännyt Suomessa venäjänkielistä väestöä.

Olemme tottuneet puhumaan amerikansuomalaisista ja ruotsinsuomalaisista, mutta keitä ovat venäjänsuomalaiset? He eivät ole ollenkaan niin yhtenäinen ryhmä kuin alun perin olivat Atlantin yli työtä tekemään menneet tai Ruotsin teollisuuteen samasta syystä siirtyneet. Historialliset lähtökohdat erilaisten suomalaisuuksien synnylle ovat olleet Venäjällä vaihtelevia ja erikoisiakin.

Inkeriläisasutus, joka 1930-luvulle saakka pysyi varsin yksikielisenä ja kulttuuriltaan homogeenisenä, syntyi vuosisatoja sitten pääasiassa Savosta ja Karjalasta tapahtuneen muuton seurauksena. Mutta Venäjällä, lähinnä Pietarissa, asui muitakin suomalaisia. Jäämeren ja Vienanmeren rannikoille syntyi 1800-luvulla suomalaiskyliä. Vuoden 1918 tapahtumien jälkeen pakolaiset Suomesta olivat kehittämässä Neuvosto-Karjalaa, mutta heitä asui myös Leningradissa. Työn puute Suomessa vei lisää väkeä yli rajan samaan aikaan kun Yhdysvalloista ja Kanadasta aktiivisesti värvättiin ammattiväkeä Karjalan työmaille. Mutta suomalaisia oli siirtynyt myös muualle. Jo tsaarien ajoista alkaen heitä asui vähäisessä määrin myös kaukana Suomesta, Siperiassa ja etelän aroilla.

Erkkilä ei ole voinut saada ihan kaikkea yksiin kansiin, mutta hänen kokoamansa kertomukset antavat silti varsin laajan kuvan tämän kansanosan moni-ilmeisyydestä ja kohtaloista. Erkkilä esittelee lähinnä Kuolan niemimaan ja Venäjän Karjalan asukkaita pohtien, millaisia nämä ihmiset ovat. Erkkilän pohdintoihin ja haastatelluille esitettyihin kysymyksiin kuuluu myös se, mitä yhteistä ja erilaista on suomalaisissa ja venäläisissä. Juuri venäjänsuomalaiset pystyvät hyvin miettimään tällaista asiaa.

Suomalaisten asema venäläisessä yhteiskunnassa ei ole 2000-luvun alussa millään tavalla näkyvä. Kaukana ovat ajat, jolloin suomalainen (O. V. Kuusinen) oli vaikutusvaltaisessa asemassa Kremlissä. Petroskoilaisen Artur Mäen vuosista Venäjän duuman jäsenenä on siitäkin jo aikaa. Muuttoliike on tuonut tuhansia Suomeen. Karjalan tasavaltaa sentään johtaa Aleksandr Hudilainen. Suomalaisia sukunimiä tulee esiin silloin tällöin eri elämänaloilla, mutta näkyvää venäjänsuomalaisuutta ei voi hyvällä tahdollakaan löytää Karjalan ulkopuolelta.

Teoksen voima on ihmisten muistoissa ja sukujen tarinoissa. Niitä kertovat muun muassa Sirkka Jaakkonen Jyskyjärveltä, Eino Tuhkala Uhtualta (Kalevalasta), Ensio Saren Suojärveltä (jonka poika Viktor on tunnettu ilmailu- ja rakettitekniikka-asiantuntija), Hugo Hulkko Murmanskista. Läsnä on myös monia sukulaisia ja tuttuja. Vaikka kertomukset liittyvät toisiinsa hyvin löyhästi, teos muodostaa kuitenkin kokonaisuuden lukuun ottamatta loppupuolelle hieman väkinäisesti liitettyjä kappaleita entisten neuvostopartisaanien tapaamisista.

Kertomuksia täydentää niukahko, mutta mielenkiintoinen kuvitus. Vanhat ja uudet kuvat antavat ajallista perspektiiviä. Kuvituksesta käy selville myös seikka, johon törmää melkein aina kun venäjänsuomalaiset muistelevat 30-lukua: miten paljon aikanaan kirjoitettiin valheellisia kuolintodistuksia! Esimerkiksi Kalle Tuhkala teloitettiin 5.3.1938 Karhumäen Sandarmohissa, mutta sukulaiset saivat vuonna 1958 todistuksen, jonka mukaan hän kuoli 20.3.1942 vankeudessa munuaistulehdukseen. Oikea tieto annettiin sukulaisille vasta vuonna 1995.

Tällainen teos kaipaisi henkilö- ja paikkakuntahakemistoa.

Veikko Erkkilä: Uskottiin aina parempaan. Tarinoita venäjänsuomalaisista. WSOY 2001, 222 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 21.12.2015.




Elämä eteni vainosta huolimatta

Suomalaisten ja virolaisten kokemuksissa Venäjästä on varmasti yhteistäkin, mutta 1900-luvun tapahtumat alkaen vuodesta 1917 ja päätyen viimeisiin neuvostovuosiin erottivat kaksi kansaa syvästi toisistaan. Ei ihme, että kaikkia asioita ei ymmärretä samoin Suomenlahden eri puolilla.

16-vuotias virolainen Ronald Rüütel kyydittiin Siperiaan Ob-joen maisemiin sen vuoksi, että hänen vanhempansa oli pidätetty jonkinlaisina "yhteiskunnan vihollisina". Virosta oli tullut neuvostotasavalta, osa maata joka tunnettiin nimellä CCCP. Ensin pikku hiljaa, sitten voimalla tuli uusia käytäntöjä, joiden taustalla olevista tarkoituksista ei vainojen kohteeksi joutuneilla voinut olla juuri minkäänlaista tietoa. Kuten ei siitäkään, mistä vangittuja syytettiin.

Kesäkuussa 1941, juuri ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon, Virosta kyydittiin noin 10 000 henkeä Siperiaan. Kaksinkertainen määrä virolaisia kyydittiin vajaa kahdeksan vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1949, kun neuvostovallan uusi vakiintuminen oli epävarmoissa kantimissa.

Mistään karkotuksista käsitteen "inhimillisessä" mielessä ei voi puhua. Nämä oikeudenloukkaukset tähtäsivät yhteiskunnan uusien vallanpitäjien kannalta oppositiossa tai ainakin epävarmalla kannalla olevien eristämiseen keinolla, jota Neuvostoliitossa käytettiin laajalti. Kyydittävillä ei yleensä ollut aikaa valmistautua kuljetukseen. Se merkitsi omaisuuden pakkoluovutusta ja usein pysyvää jäämistä kauas kotoa – elävänä tai kuolleena.

Rüütelin vanhemmat, poliisikonstaapeli ja kotirouva, kuolivat vankileireillä jo vuosina 1941 ja 1942. Äiti ammuttiin, isän kuolinsyy jäi epäselväksi. Ja mitäpä syitä kyselemään. Kun Ronald itse vangittiin toisen kerran Virossa vuonna 1951, hän sai vapauttamisanomukseensa vastauksen: "Asia ei kuulu Eestin neuvostotasavallan päätäntävaltaan." Rikolliset olivat siis muualla kuin Tallinnassa.

Olen pitkään selostanut teoksen kehystä, mutta kuitenkin se sisältää 90-prosenttisesti ihan jotain muuta. Se on eräästä näkökulmasta jopa luontokirja, selviytymisopas ja kuvausta siitä, miten koulupojasta kasvaa mies lujan tahdon, nokkeluuden ja onnen avulla. Kirjoittaja kyllä viittaa edellä mainittuihin tapahtumiin, mutta keskittyy omaan kehitykseensä. Arkipäiväisten asioiden ja tarjolla olevien töiden opettelu sekä kosketukset tyttöihin olisivat voineet tapahtua ihan jossakin muualla. On pidettävä mielessä, että läheskään kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita. Miksi tälle pojalle kävi niin kuin kävi, sitä joutuu lukijakin miettimään.

Luonto on lähes jatkuvasti läsnä, jopa keskeisenä henkilönä. Sen kanssa on tultava toimeen, ja se vaatii erilaisia taitoja. Rüütel oppii valmistamaan (ja opettaa lukijankin!) pohjaonkia ja vieläkin erikoisempia kalanpyydyksiä; hän oppii kaatamaan metsää; hänen kanssaan kerätään sembramännyn siemeniä ja kuivataan ne oikein; hän neuvoo kädestä pitäen, miten valmistetaan poppelista yksipuinen kanootti; hän yöpyy luonnossa melkein säässä kuin säässä apuna vain teltta tai kanootti ja tulentekovälineet.

Luonnossa selviytymisestä ja siihen liittyvien töiden osaamisesta tulee elämän kudelma, mutta loimen synty on arvoituksellisempi asia. Paljastuu, että tärkein loimilanka syntyi ensirakkauden myötä, eikä se kulu pois. Nuoressa miehessä yhdistyy joustavuus ja oppimisen halu päämäärätietoisuuteen – itseä, perhettä ja monia ystäviä kohdanneista vastoinkäymisistä huolimatta.

Tuntuu uskomattomalta, että loimi kestää, vaikka haasteet ovat vaativammat kuin maton kutojalla: miten mitata oikein loimen pituus, kun on otettava huomioon maton pituuden (jota ei voi arvata!) lisäksi ainakin alkusolmujen, kutistumisvaran, hapsujen, työvirheiden ym. osuus?

Kirjan nimessä oleva hantien sana atarma on tokeiden avulla tehtävä suurikokoinen pyydys, jota ei voi rakentaa ihan millaiseen jokeen tahansa. Tarvitaan Ob – ilman sitä ei tämä Ronald ehkä olisikaan selvinnyt koettelemuksista.

Käännöksen elävyydestä annan kiitokset. Varovainen huomautus siitä, että jotkut nimet olisi pitänyt nekin kääntää virosta suomeksi (Rõbinsk, Zahhar, Mihhail, Raissa; po. Rybinsk, Zahar, Mihail, Raisa).

Ronald Rüütel: Atarma – elämäni Siperiassa. Suom. Arvi ja Outi Tamminen. Suomen Rauhanpuolustajat & Like Kustannus Oy, 2010 [alkuteos 2002], 397 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 21.12.2015.