perjantai 16. heinäkuuta 2021

Ei lumoa ilman tarvetta

Tieteellisesti tutkimatta arkea tarkkaillen voi päätellä, että kirjoitamme asioita "ylös" eli jollekin alustalle tärkeysjärjestyksessä seuraavista syistä: 1. jollekin toiselle viestinä jostakin asiasta, 2. itselle jotta ei unohtuisi (mitä kaupasta ostaa tms.) ja 3. muistiin ns. tulevia aikoja varten eli vaikkapa muistikirjaan tai muualle tieto, jonka haluaa jäävän talteen.

Kohdan 1. perinteinen väline oli kirje, paperi joka lähetettiin postissa. Näyttää siltä, että reaaliajassa viestiä välittävät sähköiset välineet ovat syrjäyttäneet sen suurimmalta osin.

Kohdassa 2. taitaa varsin yleinen olla paperilappunen, vaikka kyllä käytetään myös sähköisiä kalentereita ja älypuhelimen muita sovelluksia. Harvalla kuitenkaan taitaa olla sellaista muistikirjaa, joka palvelisi niin tässä kohdin kuin kohdassa 3.

Mutta kirjeiden kirjoittamisen sekä päivä- ja muistikirjojen puolesta puhutaan. Kauniillakin tavalla ja monipuolisesti, kuten kirjailija Terhi Rannela teoksessaan Kirjeiden lumo.
Mutta entä jos kirje tai mikään muu "hienompi kirjoittaminen" ei lumoa? Jos kehitys on mennyt jo siihen, että välineenämme on vain tietokoneen välityskyky (verkkoyhteydet)? Kun kirjoittaminen ylipäätään on muuttunut sormenpäiden kosketuksiksi lasilevyllä, miksi puhua sellaisen puolesta, joka kiinnostaa vain harvoja?

On toki hyvä muistuttaa, että elämässä on hetkiä ja asioita joiden vuoksi kannattaa miettiä viestinnän tapaa. On menetelmiä, joiden ansiosta muistot säilyvät pidempään kuin yön yli. On muitakin välineitä kuin puhelimen kamera. Mikä esimerkiksi oikeasti korvaa onnittelu- tai osanottokortin?

Rannelalla on monia hyviä ideoita. Parhaansa mukaan hän yrittää motivoida ymmärtämään "vanhanaikaisen" kirjoittamisen merkitystä. Tässäkin on oleellista kuitenkin se, syntyykö tarvetta ja onko motivaatiota. Tapoihin ja tarpeisiin kasvetaan lapsesta, koululla on suuri merkitys. On mietittävä oman kirjoittamisen merkitystä: sitä, että siitä jää pitkäaikaisia jälkiä (esine, olkoon sitten kirje, kortti tai muu teksti) ja sillä voi persoonallisemmin kuin tekstiviestillä lähestyä toista ihmistä. Kaikkea ei tietenkään tarvitse säilyttää.

Ammattikirjoittajan pohdinnat avaavat monenlaisia näkymiä kirjoittamiseen, mutta lähestymistapa on turhan hempeä. Tulevat raavaat äijätkin tulisi saada kirjoittamaan, ylipäätään pitäisi pystyä yllyttämään kaikkia.

Päiväkirjoja kirjoittavat yleensä korostavat, että ne auttavat selkiyttämään ajatuksia ja pohtimaan omassa rauhassa elämän isoja ja pieniä kysymyksiä. Tässä on kirjeen "voima": toisin kuin hätäinen puhelinsoitto se antaa mahdollisuuden selvittää asioita toiselle perusteellisesti – tietenkin aina niissä rajoissa, miten vastaanottaja viestit ymmärtää.

Omakohtainen havainto koronavuoden 2020 kokemusten pohjalta: emme enää osaa reagoida entiseen tapaan kirjallisiin lähestymisiin. Vain kolmessa neljässä tapauksessa kymmenestä olen saanut kiitoksen – sähköisesti, mutta kuitenkin.

Silti aion vielä kirjoittaa...

Terhi Rannela: Kirjeiden lumo. Karisto 2021, 168 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 16.7.2021. 



Kulkemista kuolleiden parissa

Kuolleista kertominen on yleensä puhumista elämästä, ihmisistä siinä ajassa jossa he olivat läsnä. Monesti sanotaankin, että hyvä kertomus vainajasta nostaa hänet eteemme kuin haudasta nousseena, elävänä.

Mutta kun liikutaan paikassa, jonne kuolleet saatetaan, asetelma muuttuu. Toki silloinkin voi pysyttäytyä vain siinä, mitä hautoihin peitetyt ja tuhkana sirotellut ovat tehneet. Kuolema on tällöin läsnä vain päivämääränä, jonka jälkeistä aikaa ajatuksemme eivät kosketa.


Mutta paikka muistokivineen on itsessään jotakin, joka voi vangita ajatuksemme. Voi käydä niin, että katsomme vain hautoja ja lähes unohdamme kuolleiden olleen eläviä. Paikka alkaa toisin sanoen elää mielessämme omaa elämäänsä. Sille ryhdytään tällöin antamaan erilaisia nimityksiä: muistolehto, kirkkomaa, jopa kävelykohde, nähtävyys, kulttuurikohde.


Kulttuurikohde, nähtävyys? Tuotteistaminen tuntuu oudolta, vaikka ymmärrettävältä. Tuskinpa on asiaa, joita ei tuotteistettaisi. Tulepa siis käymään pääkaupungissa, voit tutustua kahteen erikoiseen hautausmaahan: Suomen suurimpaan ja toiseen, jossa lepäävät "merkittävimmät suomalaiset".


En keksinyt määrittelyjä itse: ne löytyvät Hietaniemen ja Malmin hautausmaita esittelevistä kirjoista, eräänlaisista turisti- ja matkaoppaista. Vierastan tuotteistamista, mutta en voi sille mitään. Toisaaltahan opaskirjat antavat sitä tietoa, jota minäkin näistä paikoista ja tänne haudatuista haluan.


Kai Sadinmaan kirja on yhden kesätyön kuvaus eikä vain kortteleittain etenevä opas haudoille ja haudattuihin. Kirjoittaja kertoo ajatuksistaan ja tunteistaan, puista ja muustakin luonnosta, alueella työtä tekevistä ihmisistä ja siellä toimivasta krematoriosta. Kirjan voi lukea ajatelematta, että olisi matkustettava tarkistamaan, löytyykö Malmilta juuri tätä. Näitä kokemuksia voisi kokea jossakin muuallakin. Kyse ei siis ole vain "turistioppaasta".


Hietaniemi-kirjat sen sijaan eivät oikein salli muuta lyhyttä esittelyä kuin sen, että niissä kuljetaan haudalta toiselle ja kerrotaan täällä leposijansa saaneista. Karttoja myöten kyse on nimenomaan oppaista. Tämä kyllä herättää kysymyksen: moniko oikeasti lähtee Helsinkiin hautausmaakierrokselle kädessään monisatasivuinen kirja?


Tällaiset opaskirjat voivat valitettavasti tuntua ikävältä kuolleiden luetteloinnilta sellaisten vihkosten tapaan, jotka luettelevat esimerkiksi kaupungin kaikki kahvilat ja hotellit... Senkin vuoksi odottaisi enemmän motivoivaa johdattelua ja "oheiskerrontaa".


Hietaniemi-teokset johdattavatkin ajattelemaan, millaista kermaa ja päättäviä ihmisiä sekä kirjailijoita Suomessa on vaikuttanut. Toisesta löytyy monta unohdettua, mutta muistamisen arvoista kirjoittajaa, toisessakin tuodaan esiin otsikoista unohtuneita kansalaisia.


Hietaniemi-teosten luonteen kanssa on pienessä ristiriidassa, että joissakin kohdin paljastuu perustelemattomia arvostuksia. Kummassakin kirjassa jää sanomatta suoraan, mikä oli erään tunnetuimman ja tuotteliaimman kirjailijamme Algot Untolan kuolinsyy. Sievistely maistuu liikaa turistibrosyyrien steriiliydeltä.


Marja Pehkonen: Opas Hietaniemen hautausmaalle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2019, 214 s.

Kai Sadinmaa: Kuolleiden kirja eli kuinka kävelin Suomen suurimman hautausmaan halki ja opin kaiken elämästä, hautaamisesta, rakkaudenkaipuusta ja puista. Into 2019, 246 s.

Elise Tarkoma & Marjut Paulaharju: Kirjailijoiden Hietaniemi. Kulttuurikävelijän opas. Avain 2017, 464 s.


Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 16.7.2021.




lauantai 5. kesäkuuta 2021

Kerrotut seikkailut – eletyt elämät

Elämä on seikkailua, ja seikkailua on myös siitä kirjoittaminen ja lukeminen. Tässä nimenomaisessa tapauksessa on syytä lisätä, että nämä seikkailut ovat hyvin miehisiä (ja pojillekin tapahtuvia). Sen voi selittää sillä, että kirjoittaja on mies. Se ei kuitenkaan ole kuin yksi näkökulma. Useimmissa tapauksissa on kyse siitäkin, että tarinoiden lähteet ja esikuvat ovat sellaisia, joissa juuri miehet ovat olleet toimijoina.


Vai oletteko kuulleet Alaskan lumikentille ja metsärotkoihin 1800-luvun lopulla kullan etsintään lähteneistä naisista? Oletteko kuulleet, että naiset olisivat taistelleet maailmansotien juoksuhaudoissa ja hyökänneet ja paenneet kuraisina ja verisinä rintamasotilaina? Oletteko myöskään kuulleet, että 1700-luvun uusien maiden valloittajat (joita usein kaunistellen kutsutaan tutkimusmatkailijoiksi) olisivat naisia, jotka olivat miehittäneet nämä purjealukset?


Kaikkia näitä seikkailuja voidaan sekä todella tapahtuneen näkökulmasta että seikkailukirjallisuuden aiheina pohtia tietenkin myös naisnäkökulmasta. Se on toinen tarina. Nykykirjailijoista irlantilainen John Boyne (s. 1971) jatkaa niin sanottua puhdasveristä miehisten urotekojen (lainausmerkeillä ja ilman) kuvaamista. Näkökulmakin on miehinen: näin yksinkertaista se on. Myös niissä kirjoissa, joissa päähenkilöt tai päähenkilöt ovat nuoria poikia, alle kouluiän tai teini-ikää lähestyviä.


Aiheiltaan ja käsittelytavaltaan Boynen kirjat tuovat mieleeni Jack Londonin (18761916, USA) ja Erich Maria Remarquen (18981970, Saksa). Kumpikin heistä oli kokenut monia niistä tapahtumista, joista he kirjoittivat. Kunnon tarinankertojien tavoin he kuitenkin löysivät "oikeista asioista" syvempiä merkityksiä käyttäen mielikuvitustaan henkilöidensä toiminnan motiivien, tunteiden ja ihmissuhteiden kuvaamisessa. 


Samaan tapaan, mutta enemmän käyttäen historian tapahtumia ja sattumuksia raaka-aineena, ei omasta kokemuksesta lähtevänä pakkona purkaa koettua, John Boyne tarttuu rohkeasti esimerkiksi toiseen maailmansotaan, natsien vallankäyttöön sekä Venäjän 1900-luvun historian pitkään linjaan. Hänen mielikuvituksensa luomat miehet ja pojat ikään kuin selittävät sitä, miksi kaikki meni niin kuin meni mutta ennen kaikkea sitä, miltä tapahtumat mukana olleista tuntuivat.


Remarquen tapaan Boyne kuvaa ensimmäisen maailmansodan kurjuutta rivisotilaan näkökulmasta (Kuudes mies), ja Londonin tapaan hän jatkaa jo muutamien muiden kirjailijoiden alkamaa perinnettä kertoa vuonna 1787 Englannista maailmanmatkansa alkaneen Bounty-aluksen miehistön seikkailua ja kohtaloita (Kapina laivalla). Toisin kuin aikaisempien Bountystä kirjoittaneiden Boynen näkökulma on mukaan kuvitellun nuorukaisen, keskenkasvuisen pojan. Samalla tarinasta tulee hänen, kaltoin kohdellun pikkurikollisen, kehityskertomuksensa.


Pojat seikkailevat ja kehittyvät eri tavoin myös teoksissa Poika vuoren huipulla ja Poika raidallisessa pyjamassa (kummatkin valottavat natsi-Saksan todellisuutta) sekä Leijuva poika ja Nooa Notkoniitty karkaa kotoa (jotka ovat vapaan ajatuksen lennon mestarinäytteitä ja sopivat niin lasten kuin aikuisten viihteeksi ja opetukseksi).


Historiallisiin tapahtumiin perustuvat Boynen teokset on rakennettu uskottaviin kehyksiin, vaikka venäläisistä emigranteista kertovan Tarkoin vartioidun talon joillakin sivuilla tekee mieli tehdä sivuhuomautuksia. Mutta sivumäärältäänkin laaja ja lähes koko 1900-luvun kehityksen kattava teos tuo uusia näkökulmia siihen, mihin kaikkeen yksi ihminen voikaan historian kiikkerien vaunujen heittelehtiessä joutua.


Suosittelen kaikkia teoksia; en itse pettynyt yhdelläkään sivulla, nautin hyvästä kerronnasta melkein joka sivulla.


* * *


Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 5.6.2021.


John Boynen (tässä käsitellyt suomennetut) teokset alkuteosten ilmestymisjärjestyksessä. Kaikkien kustantaja Bazar, suomennokset Laura Beck paitsi teoksen Poika vuoren huipulla suomensi Heli Naski. Suomennoksista on vain hyvää sanottavaa. Nooa Notkoniityn ja Leijuvan pojan kuvitus Oliver Jeffers.


Poika raidallisessa pyjamassa (The Boy in the Striped Pyjamas); 2006, 206 s.

Kapina laivalla (Mutiny on the Bounty); 2007, 570 s.

Tarkoin vartioitu talo (The House of Special Purpose); 2009, 446 s.

Nooa Notkoniitty karkaa kotoa (Noah Barleywater Runs Away); 2010, 224 s.

Kuudes mies (The Absolutist); 2011, 334 s.

Leijuva poika (The Terrible Thing That Happened to Barnaby Brocket); 2012, 269 s.

Poika vuoren huipulla (The Boy at the Top of the Mountain); 2015, 239 s.


Kuva: John Boynen teoksista Kapina laivalla on eniten velkaa Jack Londonille, hänen seikkailukerrontansa perinteen oiva jatkaja. 



sunnuntai 9. toukokuuta 2021

Tuonela odotti – mutta missä?

Antaessaan Pirkanmaan työväenliikkeen historiateoksen kakkososan nimeksi Hirmuvallan huolena vankilat ja tuonela Tampereen yliopiston tutkijat viittasivat kommunistien tiukkaan ja väkivaltaiseenkin kohteluun Suomessa ennen vuotta 1945. Lainaus on työväenlaulusta, ja sen kritiikki kohdistuu demokratian kaventamiseen, järjestöjen kieltämiseen ja poliittisesta toiminnasta langetettuihin vankeustuomioihin.

Mutta teoksessa sivutaan myös toista hirmuvaltaa, sitä jonka kynsissä vähintään kymmenet pirkanmaalaiset kommunistit joutuivat vankileirille tai teloitettiin. Se on teoksen kiinnostava sivuteema. Siitä asiasta toivoisi tehtävän syvällisempää tutkimusta.


Suomalaisilla kommunisteilla oli erityinen suhde Neuvostoliittoon. Puolue oli perustettu siellä ja sitä johdettiin lähinnä sieltä. Kommunisteille kyse oli myös esikuvasta, jota rakennettiin sellaisena jollaiseksi puolueen jäsenet ajattelivat ihannemaan olevankin. Työväen valtio, vapauden ja työn linnake.


Tämä ei ole kirja-arvostelu. Julkaisen vain huomioita, joita pian kirjan ilmestymisen jälkeen talletin liittyen teokseen ja pirkanmaalaisten kommunistien suhteeseen Neuvostoliittoon.


Teoksen sivulla 279 aletaan kuvata Neuvostoliiton kehitystä. "Stalinin mylly jauhoi noin 20 000 suomalaista kuoliaaksi, heistä suurin osa vangittiin ja teloitettiin kesän 1937 ja talven 1938 välillä." Mistä lukumäärä, mikä on lähde? Johdatus aiheeseen on raflaava eikä näy perustuvan tutkimukseen, koska sellaista tarkkaan ottaen ei ole vieläkään.


Sanonta "Stalinin mylly" on epäanalyyttinen. Se kuvaa ehkä sitä, että tekstin tekijät eivät ole tässä eivätkä muuallakaan pohtineet, miten kommunismi, johon siis myös pirkanmaalainen vasemmistotyöväki paljolti uskoi ja luotti, saattoi muuttua hirmuvallaksi ja mitä se käytännössä merkitsi.


Sivulla 280 sanotaan: "Varsinkin nuoren polven vallankumoukselliset [Suomessa] kritisoivat suorasanaisesti Stalinin järjestelmää. Nuoruuden rohkeudella he toivat kommunistien keskusteluun vaiettuja arvoja, tasavaltalaisuuden ja isänmaallisuuden." Jatkossa viitataan Kimmo Rentolaan mutta jää täysin epäselväksi, missä ja ketkä 1930-luvun lopulla kuvattua keskustelua kävivät.


Kirjassa ei myöskään tarkemmin selvitetä, millaisia huhuja ja millä tavalla Neuvostoliitosta Pirkanmaalle kantautui. Jos niitä oli, ne pitäisi pystyä jotenkin konkretisoimaan, jotta ei lähteenä olisi vain "huhuja huhuista".


Sivulla 287 palataan Neuvostoliiton todellisuuden ymmärtämiseen. Jos Leo Suonpää on 1990-luvun alussa väittänyt jotakin Tampereen maanalaisen SKP:n piirikomitean jäsenten kannoista ("… eivät sotkeneet fasismin, sosialismin ja nationalismin käsitteitä II maailmansodan alussa…"), kyse on ensinnäkin hyvin myöhäisestä arviosta ja toiseksi Suonpää puhuu käsitteistä. Neuvostoliiton todellisuus oli kuitenkin se voima, joka alkoi vaikuttaa myös Suomessa. Kuten neuvostopropagandassa, Suonpää kiertää puhumisen talvisodasta, joka oli tärkeä tekijä Neuvostoliiton ymmärtämisessä.


Sivulla 287 palataan jälleen Neuvostoliitosta käytyyn keskusteluun, mutta sitä ei tarkemmin dokumentoida. Mikä oli talvella 1938-1939 käyty julkinen keskustelu Stalinin punaemigrantteihin kohdistamasta terrorista? Ketkä keskustelivat ja millä foorumilla?


Itse luettelo terrorin kohteeksi joutuneista alkaa viisaasti sanalla "mm.", sillä luettelosta puuttuu tärkeitä henkilöitä. Kun Sandarmohissa ammutun Elo Syväsen Suomeen palanneen puolison kertomus julkaistiin vuonna 1941 (ei suinkaan vain Suomen Sosialidemokraatissa vaan myös erillisenä vihkosena), siinä paljastettiin suomalaisten kohtaloita Neuvostoliitossa. Vihkosta levitettiin aikanaan Tampereella, ja muistan pispalalaisen Sakari Selinin kertoneen, että kommunistit kieltäytyivät edes lukemasta sitä. Kummastuttaa, että vihkosta ei ole käytetty tässä kirjassa lähteenä. Onko edelleen kieltäydytty lukemasta sitä?


Palaan vielä "Stalinin myllyyn". Teoksessa puhutaan johdonmukaisesti, miten kyse oli Stalinin terrorista, Stalinin teoista. Historian tutkija ei saisi yksinkertaistaa tällä tavalla. Kyse oli turvallisuuselinten toimeenpanemasta, maan ja puolueen johdon siunaamasta laajasta terrorista. Se kohdistui puolueen jäseniin mutta myös miljooniin muihin kansalaisiin. Stalin oli tietenkin keskeinen henkilö, mutta ei niin, että vainot voitaisiin tiivistää hänen teoikseen. Jos kaikki laitetaan vain hänen nimiinsä kieltäydytään näkemästä, että kyse oli koko järjestelmälle luonteenomaisesta tapahtumasarjasta. Se oli alkanut jo vuonna 1918 eikä suinkaan 1930-luvun alussa.


Suomalaisilla kommunisteilla oli oma osuutensa näissä tapahtumissa. Koska teossarjan tämä osa päättyi vuoteen 1944, olisi ollut syytä perusteellisemmin käsitellä kysymystä Neuvostoliiton tapahtumista ja niiden merkityksestä Suomen maanalaiselle kommunismille.

Tutkijat olisivat voineet selvittää myös, kuinka laajasti vainot veivät Pirkanmaalta  Neuvostoliittoon lähteneitä. Ymmärrän toki, että hyviä lähteitä ei kirjoitusajankohtana juuri ollut olemassa. Mutta siltikin: jonkunlaisen katsauksen olisi voinut tehdä.

Edelleen voin toistaa oman toivomukseni vuodelta 2008: "Jos itse joutuisin kirjoittamaan edellä kuvatuista asioista, olisin kovin kiinnostunut löytämään eräiden paluumuuttajien mahdolliset arkistot. Heitä olivat ainakin Hannes Juvonen, Toivo Laine ja Arvi Laakso."

Hirmuvallan huolena vankilat ja tuonela. Luokka, liike ja yhteiskunta 1918-1944. Vasemmistolainen työväenliike Pirkanmaalla II. Kirj. Aatsinki, Ulla; Lampi, Mika; Peltola, Jarmo. Tampere University Press, 2007.

Alkuperäinen käsikirjoitus päivätty 4.2.2008. Julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 9.5.2021.



lauantai 8. toukokuuta 2021

Demokratian kehittämispohdintaa

Tämän kirjan luettuaan vakuuttuu ainakin yhdestä politiikan kehitystarpeesta: puolueiden eli niissä vaikuttavien kansalaisten tulisi olla huolissaan siitä, kehittyykö yhteiskunta demokraattisempaan suuntaan vai ei. Tämän näkökulman pitäisi ohittaa monta muuta, vähempimerkityksellistä pohdintaa.


Pitkällä kansanedustajan, ministerin ja kansainvälisten tehtävien kokemuksella Pär Stenbäck pohtii vuonna 2019 ilmestyneessä pamfletinomaisessa teoksessaan demokratian tilaa ja ennen kaikkea sen kehittämisen mahdollisuuksia. Vaikka vuodet kuluvat, pääosa pohdinnasta on yhä ajankohtaista. Ilmiöt, jotka vuosia sitten nousivat monien silmissä uhkaamaan tasa-arvoa ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen rauhallisia käytäntöjä, ovat edelleen olemassa.


Mutta liekö kuvaavaa, että Wikipedian artikkelissa kirjoittajasta ei tätä(kään) hänen teostaan mainita (8.5.2021). Sen sijaan melkein kolmasosa tekstistä omistetaan varsin lapsellisesti yhdelle ainoalle muistelmateoksen yksityiskohdalle, Keijo Korhosen yritykselle vaikuttaa Norjan Nobel-komiteaan. Wikipedia tässä näyttää, miten julkisuudessa kuljetaan sensaatioilta haiskahtavien asioiden perässä.


Stenbäck toivoo vastuuta ja toimintaa ennen kaikkea politiikassa toimivilta, keneltä tahansa joka osallistuu toimintaan. Heillä tulisi olla ideoita ja rohkeutta saada aikaan demokratiaa kehittäviä uudistuksia. Demokratia puolestaan on perustaltaan niin sanomisen kuin kuulluksi tulemisen vapautta ja oikeutta. Pitää olla oikeuksia mutta myös käytännön mahdollisuuksia osallistumiseen muutenkin kuin äänestämällä vaaleissa.


Tärkeä muutos on ollut kansalaisten oikeus tehdä aloitteita eduskunnalle. Aloitteen voi tehdä 50.000 kansalaista. Tuntuu yllättävältä kirjoittajan ehdotus nostaa määrä sataan tuhanteen. Tähän on kyllä hyvä perustelu: entistä useampi kansalainen tulisi saada mukaan tällaisiin prosesseihin, kiinnostumaan aloitteista että toimimaan itse niiden eteenpäin viemiseksi.


Muutokseen voisi olla toinenkin perustelu: eduskunnan käsittelyyn tulee saada ennen kaikkea sellaisia asioita, joilla on laaja kannatus ja joita on pohdittu laajasti kansan keskuudessa, mietitty "monin aivoin" ja mediassakin muuten kuin vain uutisoiden.


Populistit ja helppoheikit Stenbäck kehottaa kohtaamaan rohkeasti keskustelemalla juuri niistä asioista, joita nämä nostavat esiin. Päättäjien ei tule karttaa itsekritiikkiäkään. Ongelmat on tunnustettava, jos niitä näyttää olevan, vaikeneminen ei populismia hiljennä.


Itse näen ongelmaksi senkin, millä tavalla poliitikot ja kansa toisiaan kohtaavat. Tavat eivät edistä keskustelua ja demokratiaa. Lähinnä vain vaalien edellä on mahdollisuus tavata eri puolueiden edustajia, muina aikoina esimerkiksi kansanedustajat (enin osa heistä) käy lähinnä ns. omissa tupailloissa. Edustajat tulisi velvoittaa olemaan kaikkien halukkaiden tavattavissa, jonkinlaisissa kuulemistilaisuuksissa esimerkiksi 23 kertaa vuodessa.


Mutta mitä puolueiden tulisi tehdä? Stenbäckin mukaan niiden ei tule samankaltaistua eikä myöskään luoda keinotekoisia rajalinjoja (koska yhteistyötä tarvitaan), vaan "seuloa esiin" ja täsmentää omien ohjelmiensa ydintä. Ohjelmissa tulisi selkeämmin erottaa toisistaan pidemmän aikavälin visiot ja se, mikä on realistista päättää nyt ja tässä.


Jo väliotsikoita silmäilemällä näkee, että kirjoittaja pohtii demokratian tilaa ja kehittämistä monelta näkökannalta: "Kolme epäonnista kansanäänestystä", "Siirtolaisuus on populistien keihäänkärki", "Tiedotusvälineet eivät saa pettää demokratiaa". Myös sosiaalisen median roolia pohditaan. Internet ei kirjan mukaan ole mullistanut demokratiaa ja politiikkaa, mutta  kehitystä on seurattava. Vaikka some tuo vaaroja, se antaa mahdollisuuksia tiedon saantiin ja vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseen. Kuitenkin sellainen somen käyttö jota harjoitti Donald Trump vallassa ollessaan on varoitus siitä, mihin suuntaan ei pidä mennä. Somen monopolisoitumisestakin Stenbäck varoittaa.


Kirjallaan Stenbäck haluaa pelastaa demokratian. Jos keskustelua käydään samaan tapaan ennakkoluulottomasti ja erilaisia kehityslinjoja pohtien se on myös pelastettavissa ja kehitettävissä.


Pär Stenbäck: Demokratia on pelastettava. Suomentanut Paul-Erik Korvela. Docendo 2019, 167 s.


Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 8.5.2021.




torstai 6. toukokuuta 2021

Tarkkaa kuvausta pitkästä elämästä

Kertomus alkaa ensimmäisistä muistoista Ohiossa Yhdysvalloissa ja päättyy viimeisiin eläkevuosiin Helsingissä. Tähän väliin mahtuu monenlaisia vaiheita noin 63 vuoden aikana Petroskoissa, Kontupohjassa, karkotuksessa Kazakstanissa ja myös pakkotyössä Tšeljabinskissa.


Tällainen luettelo ei vielä paljasta sitä paljon tärkeämpää, että Allan Sihvolan (1920–2009) kokema ei ole ollut vain hänen elämäänsä, vaan kokonaisen sukupolven ja samoja kohtaloita kokeneiden elämää. Se on enemmän kuin "historiaa". Itse kerrottuna siinä näyttäytyvät työt ja harrastukset sekä kaikki ne ihmiset, joiden kanssa erilaiset polut ovat vuosikymmenien aikana risteytyneet.


Neuvostoliiton suomalaisten muisteluja on julkaistu lehdissä ja kirjoina kymmeniä, mutta harvoissa niistä on näin perusteellinen ote asioihin. Se johtuu varmaan ennen muuta kirjoittajan hyvästä muistista, ehkä muistiinpanoistakin, ja arvelen että myös tekijästä, johon hän viittaa ohimennen: Sihvola kertoo valokuvanneensa paljon. Olettaisin, että kuvat ja kuvamuisti ovat tärkeä väline koottaessa kertomusta elämän eri vaiheista.


Varsinaiselta ammatiltaan Allan Sihvola oli metallityöläinen, viilari ja asentaja, mutta viimeisinä työvuosinaan myös radio- ja tv-aseman tekninen työntekijä. Vähintään yhtä tärkeä osa häntä oli musiikki, ura erilaisissa kokoonpanoissa tanssiorkestereista tilapäisiin soittokuntiin ja jopa sinfoniaorkesteriin. Neuvosto-Karjalassa hänet tunnettiin ennen kaikkea muusikkona, trumpetistina.


Muistelmia Sihvola alkoi kirjoittaa eläkkeelle jäätyään Petroskoissa, viimeistely tehtiin Suomessa. Muisti oli varsinainen työkalu, apua antoivat vaimo ja tytär. Kuitenkin suurin osa kertomasta on sellaista, jonka koki vain Allan itse. Lopputulos on hyvin viimeistelty valokuvineen ja henkilökuvauksineen. Muisteltuja lähimmäisiä on noin 175, ja tarkistin että hän antaa, paria poikkeusta lukuunottamatta, heistä aivan oikeat tiedot. Muukin teksti on tarkan tuntuista, joten sitä voi pitää autenttisena kertomuksena. Jotakin kertoo sekin, että kirjoittaja ei lainaa oikeastaan mitään muista lähteistä, kaikki on itseltä.


Syystä tai toisesta muistelma ei ilmestynyt kirjoittajan eläessä. Suomalaisten yhtäkkiä kiinnostuessa Neuvostoliiton suomalaisista, syksyn 2019 jälkeen, tällaisille muistoille on kysyntää ja niitä tarvitaan. Onhan käynnissä myös Kansallisarkiston kokonaisselvitys aiheesta.


Allan Sihvolan teos muistuttaa siitäkin, että oli olemassa "neuvostolaista" koulua, leikkejä, työtä, harrastuksia, ystävyyttä, omien kotien rakentamista. Ei ollut siis vain vangitsemisia, leirejä ja kuolemantuomioita. Niistäkään Sihvola ei vaikene, mutta ne eivät olleet kaikki se, mitä elämään kuului 30-luvun alusta 90-luvulle.


                *


Tämä on siis omaelämänkerta. Keskiössä on itse koettu ja ihmiset, joita kertoja on tavannut ja joiden kanssa tehnyt työtä, asunut, harrastanut, joita hän on rakastanut ja joitakin inhonnutkin. Tämä on kertomus Allan Sihvolan, asentajan ja muusikon elämästä.


Siksi tuntuu oudolta, että kustantaja on antanut teokselle tällaisen nimen: Stalinin taivaan alle. Eikä alaotsake Lapsena Yhdysvalloista Neuvosto-Karjalaan pelasta mitään, päin vastoin: kirjan nimessä ei ole kirjoittajan elämästä mitään oleellista. Ja miten Stalin liittyy muistelmaan? Valitettava lapsus, joka ei tietojeni mukaan ollut muistelmien oikeudenomistajien tahto.


Älköön tämä kuitenkaan karkottako yhtään lukijaa. Allan Sihvolan pitkään ja mielenkiintoiseen elämään kannattaa tutustua.


Allan Sihvola: Stalinin taivaan alle. Lapsena Yhdysvalloista Neuvosto-Karjalaan. OK-Kirja 2021, 243 s.


Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 6.5.2021.


Kirjan kannen kuvassa Allan Sihvola (keskellä) soittaa Petroskoin rautateiden soittokunnassa. Kuva suurenee klikkaamalla. 



Reunamerkintöjä, taustaa, ajantasaista

Koronakauden alkukuukausiin päättyvä Matti Klingen "julkisen päiväkirjan" 22. osa herättää loppua kohti ajatuksen siitä, mitä kaikkea hän ja moni muu lieneekään merkinnyt muistiin poikkeustilanteen jatkuessa. Kun korona muutti arkielämää monin tavoin, miten se lie muuttanut suhtautumistamme ei vain nykyhetkeen, vaan myös ennen meitä olleeseen.


Klinge on historioitsija, ja sille uskollisesti menneisyys on päiväkirjassa se runko, jolle rakennetaan. Tältä pohjalta lähtevät usein myös kommentit nykyhetken tapahtumista ja uutisaiheista. Milloin huomiota saa se, miten jokin uudeksi kokemamme asia ei suinkaan ole ihmiskunnalle uusi, milloin taas on kiintoisaa verrata keskenään erilaisia ilmiöitä ja asioita. Esimerkiksi käsitykset universumin rakenteesta tai Israelin kansan varhaisvaiheista ovat rakentuneet osaksi sellaisten myyttien varaan, joihin luottaminen on perustunut lähinnä auktoriteetteihin, ei tietoon. Kriittisiä havainnoitsijoita on hiljennetty kaikkina aikoina.


Joissakin aikaisempien vuosien merkinnöissään Klinge sanoo jotakin positiivista tieteen monialaisuuden puolesta. Itse hän on kommenteissaan varsin vakiintunut, joskus lähes fakkiutunut. Pantteri ei pääse täplistään, ei tietenkään. Toisaalta kirjoittaja näyttää positiivista esimerkkiä siinä, miten laajasti hän huomaa erilaisia elämänilmiöitä ja puheenaiheita ja miten hän niitä kommentoi. Tästä näkökulmasta kyse ei ole fakkiutumisesta, vaan lähinnä "erikoistuneesta tarkkaavaisuudesta".


Minua miellyttävät muun muassa Klingen huomiot suomalaisen kulttuurin sellaisista vaiheista ja vaikuttajista, jotka julkisuudessa ja kouluopetuksessa on käsitelty varsin kaavamaisesti ja vajaasti. Klinge esimerkiksi nostaa esiin, miten Alexis Stenvall kehittyi kirjailijaksi ja mitä hänen aikanaan kaiken kaikkiaan tapahtui. Usein kuvio yksinkertaistuu Kiven ja A. Ahlqvistin vastakkaisnasetteluksi, jolloin unohtuu paljon tärkeämpiä tekijöitä, kuten Kiven suuri lukeneisuus sekä se, mikä merkitys hänen tuotannollaan oikeasti oli ei vain suomalaiselle kertomakirjallisuudelle vaan myös kielellemme.


Politiikkaan kirjoittaja kiinnittää huomiota sekä median annin, erilaisten vuosipäivien että omien "päähänpistojensa" pohjalta. Kun hän kesällä 2019 huomasi sen hyvin vähän julkisuuden, jonka sata vuotta täyttänyt tasavaltainen hallitusmuotomme sai, olisi aiheesta lukenut mielellään enemmän. Muissa yhteyksissä hän on kyllä siitä kirjoittanut. On tietenkin outoa, että niin suuri huomio kiinnitetään päivään 6.12.1917 maassa, jolla jo sitä ennen oli parlamentti, senaatti, ministeriöitä, valtionrautatiet, posti, sanomalehdistö jne., mutta sen sijaan poliittisen ja kansalaisdemokratian kannalta keskeinen ratkaisu eli kysymys tasavallasta jätetään vähille maininnoille.


Lukijalle päiväkirjat ovat antoisaa seuraa monin tavoin. Kirjaa ei ole pakko lukea heti alusta loppuun, eihän sillä ole juonta eikä siinä seurata tarinan kaarta. Toiseksi joskus yllättävätkin aiheet laittavat miettimään, tunteeko lukija itse kommentoituja asioita ja mitä mieltä hän niistä on. Päiväkirjan pitäjän kanssa voi olla eri mieltä, mutta hänelle on turha suuttua: jokaisella on oikeus pitää omaa kirjanpitoa ja kommentoida asioita, joita pitää tärkeinä.


Mielenkiintoisia ovat kirjasarjassa julkaistut Kligen lehdille, useimmiten Helsingin Sanomille, lähettämät yleisönosastokirjoitukset. Usein ne on jätetty julkaisematta ja nyt nähtyinä ne palauttavat mieliin puheenaiheita, joilla joko tuntuu olevan edelleen merkitystä tai sitten ei ollenkaan. Sitä on vaikea tietää, osoittautuuko jokin kommentti taas uudessa tilanteessa ajankohtaiseksi. Paljon historiaa ja maailmaa tunteva osaa ottaa kantaa, ja joskus lyönti osuu naulan kantaan.


Heinäkuulta 2019 kesäkuulle 2020 ulottuva päiväkirja päättyy hieman sekaviin tunnelmiin. Korona oli tullut, mutta siitä ei vielä osattu ajatella mitään "loppuun saakka". Nyt odotamme, mitä kaikkea voimme "koronan jälkeen" lukea sen aikana koetusta ja ajatellusta.


Matti Klinge: Mannerheimin unet. Päiväkirjastani 2019–2020. Siltala 2020, 182 s.


Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 6.5.2021.

Aikaisemmin on julkaistu kirjoitus Matti Klingen päiväkirjoista 19981999 ja 2015–2016. Sen löydät täältä. 




sunnuntai 4. huhtikuuta 2021

Tanjan kadulla Vasilinsaarella

Naapureihin voi tutustua monella tavalla ja tasolla. Lisäksi on aina aikaulottuvuus. Esimerkiksi naapurikansojen käsityksissä toisistaan menneisyys voi vaikuttaa hyvinkin vahvasti nykyhetkeen.

Mutta entä kun hypätään tasolle, jossa pyritään kohtaamaan niin mennyt kuin nykyinen? Entä kun annetaan vielä elossa olevien muistojen yhdistyä siihen, mitä muuten on mahdollista saada tietää paikasta ja siinä eläneistä?


Tällaiseen yhdistelmään pyrki Kalle Kniivilä kootessaan sadan vuoden ajalta yhden kadun asukkaiden vaiheita meille niin läheisestä, mutta toisaalta etäisestä Pietari-Leningradista.


"Tanjan katu" eli Vasilinsaaren linjat 2 ja 3 on hyvä valinta siinä mielessä, että varsin vaivatta löytyy monenlaista dramatiikkaa. Monien mielessä juuri mainittu Tanja Savitševa (1930-1944), joka päiväkirjaansa tallensi perheenjäsentensä kuolemat piiritetyssä kaupungissa ja joka itse kuoli evakossa, on jonkinlainen kaiken koetun "elävä symboli".


Mutta juuri tämän muiston vuoksi lukija voi pelästyä. Eihän monimiljoonakaupungin historia voi rakentua vain muistojen varaan? Eihän elämä lisäksi ole ollut vain tällaista? Koska näin voi kysyä on merkittävä muistiin, että kaupungin kehitys ei tosiaan ole rakentunut vain vallankumouksen, vainojen ja piirityksen tapahtumista, vaikka nämä asiat ovat niitä "huomiota herättäviä" ja nuo ajat kokeneiden muistissa hyvin pysyneitä.


Kunnon jalkatyöllä eli asukkaita haastattelemalla ja paikkoihin tutustumalla Kniivilä saa kadun elämään. Arkistotietoakin on käytetty. Saamme kosketusta muun muassa asumiseen, kiinteistöbisnekseen ja liike-elämän muutoksiin. Kirjoittaja näkee joskus ehkä turhaa dramatiikkaa siellä, missä sitä on ollut vain hetkellisesti, kuten vuoden 2017 vappumarssilla. Arki on toisenlaista. Varsinkin turistille tällainen lähestymistapa on hyödyksi. Liiaksi on julkaistu sekä kuivahkoja matkaoppaita että uutisia vain päiväntapahtumista. Kumpiakin voi olla vaikea sovittaa yhteen sen kanssa, miten oikeasti eletään.


Oma mielenkiintonsa on sillä, että joku muistaa sodanjälkeisen ajan ja vertaa sitä nykyiseen. Kaukaisemmat asiat ovat jo toisen käden tietoa. Ensikertalaiselle turistille kaikki on uutta, toista kertaa tulevalle muutoksia on tapahtunut. Kaikille Vasilinsaaren kävijöille Kniivilän teos antaa jotakin enemmän kuin normaali matkakirja.


                        *


Mutta, mutta... kun kuljen itse tätä katua, seuraan sitä talo talolta käyttäen oppaana myös internetin tietoja aikaisemmista asukkaista, vertailen nimiä ja kysyn kysymyksiä Kniivilän kirjalta, en saakaan kaikkeen vastauksia ja jopa huomaan, että jotkut omat vastaukseni ovat toisenlaisia.


Kniivilä ei ole löytänyt kadun suomalaisyhteyksiä, ei todellisia eikä "potentiaalisia". Hän ei ole kävellyt katua kovin pitkälle kohti Malaja eli Pikku-Nevan rantaa, koska hän ei ole tullut talon numero 45 kohdalle. Siinä asui maanpakolaisena kansanedustaja, toimittaja Matti Airola perheineen. Vuonna 1918 hän oli punaisen Suomen sisäministeri. Hän teki Leningradissa opettajan työtä vuoteen 1938, vangittiin ja kuoli vankeudessa.


Itse kävelin tuolle talolle kesällä 2019 ja tapasin sen asukkaista kuvanveistäjän. Hänen ateljeessaan kuulin sen hetken uutisia ja kerroin mitä tiesin talon 1930-luvusta. Mietin, että Airolat ansaitsisivat kyltin julkisivuun. Poika Veikko teki pitkän päivätyön toimittajana Karjalassa.


Talossa numero 7 asunee vieläkin Klodtin (Clodtin) suvun jäseniä. Kniivilä kertoo heistä Korina Klodtin kertomaan perustuen. Hän mainitsee, että Korina on suoraan alenevassa polvessa sukua kuvanveistäjä Pjotr (Peter) Klodtille, Nikolai I:n muistopatsaan tekijälle. Itse olisin ehdottomasti lisännyt pari seikkaa: Peter oli meidän Järnefeltien sisarusparven äidin setä, ja hän on tehnyt myös Nevan valtakadun Fontankan sillalla olevat hevosveistokset... (...olisi mielenkiintoista selvittää myös, onko Petroskoissa vankeudessa olevan Juri Dmitrijevin tytär Katerina Klodt samaa sukua...).


Siirryn ihmisistä tilastoihin ja muuhun Kniivilän antamaan tietoon. Vladimir Putin ei ole asunut toisella linjalla, tytär kyllä. Jotkut 1930-luvun pidätyksistä annetut tiedot ovat kummallisia. Kniivilä sanoo pidätysten alkaneen elokuussa 1937, mutta sitä ennen oli viety ainakin 26 henkeä. Lukumääräkään ei täsmää laskelmieni kanssa. On pakko sanoa, että tiedot vangitsemisista eivät kovin hyvin osu yhteen Venäjällä julkaistujen tietojen kanssa. Muun muassa väitetään nuorimman viedyn olleen 1914 syntynyt Lev Izrailit, itse löydän nuorimmaksi 1915 syntyneen Vasili Stotikin.


Virheet ja puutteet eivät kirjan arvoa vähennä, mutta ne on hyvä tietää. On toki vielä paljon muutakin, mitä Tanjan kadusta, Vasilinsaaren toisesta ja kolmannesta linjasta on jäänyt kertomatta ja minkä joku ehkä joskus meille kertoo.


Kalle Kniivilä: Tanjan katu. Elämää Pietarissa 19172017. Into 2017, 227 s.


Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 4.4.2021.




Kaksi kertomusta elämästä

Milloin elämä tuntuu sen arvoiselta, että siitä haluttaa kirjoittaa muistelmia muidenkin luettavaksi? Jos jätämme laskuista julkkisten enemmän tai vähemmän tilatut, ehkä haamukirjoittajien tekemät teokset, luulisin että on kaksi pääasiallista syytä. Joko elämässä on jokin arvoitus tai sitten tuntuu tapahtuneen niin paljon, että siitä haluaa jakaa muillekin.

Kun elämää laajentaa hieman omien tekemisten ulkopuolelle, arvoituksia löytynee lähes aina. Ehkä jopa salaisuuksia. Jos luulee pääsevänsä sellaisten jäljille, miksi siitä ei voisi kirjoittaa? Näin on tehnyt joutsenolainen Ulla Viskari-Lippojoki.


Kun elämään taas mahtuu monenlaisia kokemuksia linjalla Inkerinmaa, Arkangeli, Igomel, Minsk, Leningrad ja kun kokemuksiin nivoutuvat sukulaisten kohtalot, riittää kerrottavaa kuten imatralaisella Viola Heistosella.


Uskon, että kumpikin teos myös opettaa omia elämäntarinoitaan tekstiksi tai jopa kirjaksi suunnitteleville. Hyötyä niistä löytää sellainenkin, jolta tällaisessa asiassa kysytään neuvoja.


Eräs oma yritykseni neuvoa elämänkertansa kirjoittajaa päätyi umpikujaan, johon oli mahdoton antaa ratkaisua. Kirjoittajalla oli ideoita ja halu saada paperille varsinkin lapsuuden vaiheita. Mutta umpikuja tuli vastaan kirjoittajan pään sisältä. Kun hän ei löytänyt mielestään tarpeeksi tarkkaa tietoa siitä, miten eräät asiat olivat hänen perheessään 60-70 vuotta sitten, hän luovutti. Hänestä "keskeneräistä" kertomusta ei voinut kirjoittaa.


Muiden tekemistä omaelämäkerroista on tällaisten ongelmien varalle hyötyä. Oppii esimerkiksi sen, että rajaaminen ja näkökulma pitää valita. Pitää ymmärtää, että "kaikkea" ei voi kirjoittaa. "Kaikkea" ei tiedä, on laadittava omanoloinen kertomus siitä, miten asiat on nähnyt ja ne kokee.


Viola Heistosella ei ole tapahtumista pulaa. Hän kertoo varsin pikkutarkasti vaiheitaan alkaen lapsuudesta opiskelun kautta työelämän omiin ja muiden tekemiin valintoihin. Kaikki näyttää helpolta jälkeenpäin katsoen, ainakin lukijalle tulee tällainen tunne. Ehkä on ollut enemmän vaikeuksia, ehkä ei? Joka tapauksessa omillakin valinnoilla on ollut merkitystä. Ehkä myös sukulaisten vaikeudet ovat lisänneet omaa itsetuntoa ja sisua?


Viskari-Lippojoen Isän tyttö on itse asiassa kertomus isän tytöistä. Rohkeutta kirjoittaa ja julkaista se kaikkien saataville on tekijällä ollut vähintään yhtä paljon kuin Heistosella. Kummankin kirjan ääressä voi pohtia, missä määrin on mietitty sitä, miten paljon asioista voi kertoa. Löytynyt rohkeus ansaitsee kiitoksen: on monia asioita, jotka hyvin voi jakaa. Ei siksi että ne ovat "salaisia" vaan siksi, että niiden jakaminen opettaa lukijallekin jotakin.


Heistosenkin kertomus jättää positiivisen mielen, vaikka hän ei salaa Neuvostoliitossa harjoitettua kansalaisten valvontaa (miten esimerkiksi lasten kastaminen jouduttiin salaamaan työpaikan menettämisen pelossa). Viskari-Lippojoen kertomus opettaa, miten puhdistavalta voi tuntua, kun esiin tullut sukusalaisuus muuttuu voimavaraksi.


Kumpikin teos on omakustanne. Rohkeuden merkki sekin: näin vältetään karikot ja päästään kertomaan elämästä "kenelle tahansa". Itse lainasin teokset Etelä-Karjalan Heili-kirjastoilta.


Viola Heistonen: Elämäni Koulut. Elämäni Neuvostoliitossa. Kustantaja ja valmistaja BoD Books on Demand. 2020, 304 s.

Ulla Viskari-Lippojoki: Isän tyttö. Painopaikka BoD Books on Demand. 2020, 59 s.

Kumpikin teos sisältää kotialbumin kuvia.


Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 4.4.2021.