sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Onko kirjoilla elämää?

Kirjoja julkaistaan paljon. Uusien tekniikoiden ansiosta painaminen on joustavaa ja helppoa, ja vielä helpompaa on levittää kirjoja tietoverkoissa, sähköisinä. Käytettyjen kirjojen markkinoiden tilasta voi kuitenkin päätellä, että painettu kirja ei voi kovin hyvin.

Tähän on monia syitä. Työelämän ja muut tavat ovat muuttuneet osaksi tekniikan kehityksen, osaksi työelämässä ja vapaa-ajanvietossa tapahtuneiden muutosten vuoksi. Toisaalta tapahtuu sellaista, minkä luulisi lisäävän painettujen kirjojen käyttöä: väestö ikääntyy, eläkeläisiä on suhteessa yhä enemmän, vapaa-aikaa on aikaisempaa enemmän (muun muassa työttömillä!). Mutta miten käy kouluissa, jos kirjat korvataan tableteilla?

Yksi kirjojen käyttöön vaikuttava tekijä on se, että monet meistä elävät suoranainen informaatiotulvan keskellä. Paljonko jää aikaa ja energiaa kirjoihin, kun puhelimemme kerää ja tarjoaa koko ajan massoittain erilaista tietoa, mielipiteitä ja kuvia?

Kustantajat, kirjojen markkinoijat ja myyjät näyttävät uskovan siihen, että kirja ei ole uhattuna. Painosten suuruuksia kuitenkin harkitaan. Parhaiten elävät paljon julkisuutta saavat, "ajan hengessä" tai muussa nosteessa olevat kirjat ja teemat. Kirja ei viehätä uutuudellaan, vaan siihen pitää liittyä jotakin muutakin. Joidenkin pitkään kauno- tai tietokirjallisuutta tehneiden siirtyminen kustantamosta toiseen kertoo, että pelkkä maine ja aikaisempi suosio eivät takaa kovinkaan paljon.

Kirjalta vaaditaan myös kaunista ulkoasua. Itse arvostan sitä, että kirjassa ei ole huomattavassa määrin painovirheitä, että sen tekstin tyyppi ja koko on valittu ottaen huomioon lukijan tarpeet ja että tietokirjassa on kunnon hakemistot. Kirjailijan ym. esittelyt kirjan lopussa ovat monesti paikallaan. Niiden laatuun kannattaa kiinnittää huomiota.

Olen kuluneen vuoden aikana lukenut noin 160 kirjaa. Liekö valintataidon vika vai miksi on käynyt niin, että harvat niistä tulevat kirkkaina mieleen, kun vuoden lopussa muistelen saamiani elämyksiä. Jotkut tietokirjat ovat toki syventäneet käsityksiäni esimerkiksi ajanjakson 1939–1945 tapahtumista. Tietokirjoissa arvostan entistä enemmän kahta asiaa: tekijöiden huolellisuutta sekä sitä, että aihetta kuin aihetta käsiteltäessä otetaan eri näkökulmat ja tulkinnat huomioon. Tietokirja ei ole pamfletti!

Joulukuun 2016 tekstikokoelmani ei ole suuren suuri, mutta toivon sen kannustavan odottamaan hyvää kirjavuotta 2017. Samalla se on joululahjani kaikille tämän palstan lukijoille!

Lumepamfletti

Hyvin arvellen päätin kirjoittaa pamfletista, jonka ilmestyi jo runsas seitsemän vuotta sitten. Sehän on yli-ikä tällaisille kiistakirjoituksille, harva niistä elää vuotta kauemmin. Kuitenkin näen tämän teoksen olevan osaltaan syynä siihen, miksi henkinen ilmapiiri ja nettisekoilu vihapuheineen ovat vuonna 2016 sellaisella tasolla kuin ovat.

Lumedemokratian kirjoittajat Katja Boxberg ja Taneli Heikka lienevät keskinkertaisia politiikan toimittajia. Teoksessaan he antavat ymmärtää olevansa isojen yhteiskunnallisten kysymysten asiantuntijoita. Kuitenkin esitetyt väitteet Urho Kekkosen ajan Suomen umpioituneesta ja pysähtyneestä meiningistä ja valoisaan tulevaisuuteen tähtäävät profetiat ovat länsisuomalaisittain sanottuna sekoitus tunkiota ja kolua. Tunkiolle heitettiin kaikki maatuva, koluun rikkoontuneet ikkunalasit ja pissapotut. Näiden seosta kirjoittajat tarjoavat lääkkeenä yhteiskunnan ongelmiin!

Lumedemokratian kritiikkiä ja neuvoja miettiessä päätyy ajatukseen, että tämäkö oli se kenraaliharjoitus myöhempiin sekoiluihin sosiaalisessa mediassa. Jo kirjoittajien tapa esittää asiansa sopii yhteen sen "neuvosto-Suomen" perusteettoman arvostelun kanssa, jota on joutunut myöhemmin lukemaan.

Yhteiskunnan väitettyä sulkeutuneisuutta kohtaan osoitettu arvostelu on myös jälkikaikua niistä aloitteista, joita 2000-luvun alussa tekivät muun muassa eduskunnassa sellaiset henkilöt kuin Heidi Hautala ja Tuija Brax. Kumpikin vaati valtiota ja poliitikkoja paaluttamaan Suomen historian totuudet ja epätotuudet. Toisin sanoen haluttiin, että Suomessa olisi ryhdytty käymään jonkunlaisia "poliittisia oikeudenkäyntejä" ja sanelemaan myös tutkijoille, mikä on oikea tulkinta maan kekkosaikaisesta menneisyydestä.

Boxbergin ja Heikan ehdottomuus on sukua tälle ajattelulle. Mutta, mihin jo viittasin, joissakin kohdin kritiikki osuu nappiin. Tämä on populismille tyypillistä: lähdetään oikeistakin lähtökohdista, mutta puuro ja papanat sekoittuvat eivätkä johtopäätökset ole yhdistäviä ja rakentavia.

Kirjoittajat väittävät, että Suomi ei ole länsimaa. Puhe länsimaista ja lännestä on täysin erittelemätöntä. Tarkoitetaanko ruotsalaista, saksalaista, ranskalaista vai amerikkalaista tapaa hoitaa asioita? EU tuntuu olevan kaukaisempi käsite kuin USA. Usein tulee mieleen, että kirjoittajat ehkä haluaisivat Suomen olevan jonkinlainen Yhdysvaltain satelliitti.

Analyysi yhteiskunnasta perustuu täysin epätieteelliseen menetelmään. Mielivaltaisesti on valittu muutamia kansalaisjärjestöjä ja muita organisaatioita kuvaamaan sitä, mikä muka on (ollut) yhteiskunnan jähmeyden ja "itäsuuntauksen" syynä. Kun tällainen "analyysi" yhdistetään väitteeseen, että konsensus- eli yhteistyöpolitiikka on ollut Suomen syöpä, ei voi kuin ihmetellä miten alas populismissa voidaan journalismin nimissä vajota.

Lisäksi Boxberg ja Heikka haluavat, että yhteiskunnan tulonsiirrot maaseudulle lopetetaan, että suomalaisten on vaadittava "aitoa kapitalismia" ja että kaiken Kekkosen aikana rakennetun yli vedetään punaiset henskelit. Toisin sanoen: pystytettäköön henkinen diktatuuri, jonka filosofeiksi kirjoittajat jo julistautuvat.

Lumedemokratiassa ihmetyttää vielä kaksi seikkaa. Ensinnäkin tällainen kiistakirjoitus sai syntyäkseen peräti seitsemän (7!) apurahaa, toiseksi siitä otettiin useita painoksia. Tämä todistaa, että populismilla on kysyntää sekä herrojen että narrien keskuudessa.

PS. Tolkullisen historiallisen ymmärryksen nimissä muistutan vielä eräästä seikasta. Se on Boxbergilta, Heikalta, Hautalalta, Braxilta ja hengenheimolaisilta unohtunut. Pitää muistaa, mitä ratkaisuja Suomi teki vastoin Neuvostoliiton kantaa. Niitä olivat liittyminen Pohjoismaiden neuvostoon, EFTA:an, assosioituminen EEC:hen, liittyminen Eurekaan ja Euroopan tiedesäätiöön jne. Puhumattakaan siitä, millainen kulttuurinen nivoutuminen Yhdysvaltoihin tapahtui kylmän sodan aikana muun muassa valtalehtien Helsingin Sanomien ja Uuden Suomen avulla.

Katja Boxberg & Taneli Heikka: Lumedemokratia. Pamfletti. WSOY 2009 (3. painos), 302 s.


Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 25.12.2016.

perjantai 23. joulukuuta 2016

Isovanhempia etsimässä

Yhdeltä on isoisä kokonaan hukassa. Kuka hän oli? Toinen tietää isovanhempansa, mutta häntä vaivaa kysymys: millaisia ihmisiä he olivat?

Sanotaan, että juuri nyt monet ovat entistä kiinnostuneempia tietämään, mitä on ollut omissa suvuissa ennen itseä. Millaisia ovat olleet iso- ja muut esivanhemmat, miten he ovat eläneet, mistä he ovat näille kulmakunnille tulleet?

Suurimmalta osalta ilmiö johtuu siitä, että nyt tiedämme löytävämme tällaista tietoa monessa tapauksessa huomattavasti helpommin kuin 50–100 vuotta sitten.

Yksi esimerkki on DNA-tiedon hyödyntäminen. Sen avulla emme saa selville ainoastaan lähimpiä sukulaisimme (tai tietoa että he eivät olekaan sellaisia) vaan meille selviää myös, millä ilmansuunnilla kaukaisemmat esivanhempamme ovat eläneet. On muun muassa selvinnyt, että monien suomalaisten esivanhemmissa on paljon enemmän "eteläeurooppalaista verta" kuin aikaisemmin on edes kuviteltu.

Ira Vihreälehto hyödynsi oman tuntemattoman isoisänsä etsinnässä DNA-tutkimusta. Sen suhteen ongelma oli, että kun isoisä tiedettiin neuvostoliittolaiseksi sotavangiksi, siltä suunnalta ei vertailutietoa löydy niin paljon kuin lännemmästä. Mutta ei tutkimus sentään ihan umpikujaan päätynyt. Ehkä joidenkin vuosikymmenien kuluttua saattaa löytyä vielä uusia, nyt arvaamattomia johtolankoja.

Katarina Baerin isän vanhemmat, sodassa kaatunut isä ja pitkään elänyt äiti, olivat sellaisia "tyypillisiä saksalaisia keskivertonatseja", joista kiinnostuu juuri sen vuoksi että he olivat sellaisia. Baer itse on tietenkin kiinnostunut sukulaisuutensa vuoksi, mutta ei pelkästään: onhan edelleen osaksi vastaamaton kysymys, miksi 1930-luvun Saksassa niin monet uskoivat ja luottivat kansallissosialisteihin ja jopa toimivat tässä puolueessa.

Baer lähestyy tätä monella eri tasolla: omien tuntemustensa ja kokemustensa kautta, yhä elävän isänsä avulla, sukulaisilta jääneiden kirjeiden ja valokuvien välityksellä ja niin edelleen. Lähteitä löytyy, vaikka niiden tulkinta on vaikeaa ja myös tuskallista.

Samoin kuin Viheriälehto myös Baer hakee vastauksia käymällä paikoilla, joissa esivanhemmat asuivat ja tekivät työtä. Kertoisiko ympäristö jotakin? Jotakin se kertoo, mutta tietenkin kyse on omasta kokemuksesta. Se vain täydentää muualta saatavia vastauksia tai jopa hieman korvaa sitä, että vastauksia ei löydy.

Kumpikin teos on hyödyksi kenelle tahansa oman suvun tutkijalle. Itse ymmärrän sukututkimuksen niin, että kyse ei ole vain "taulukoiden täyttämisestä" vaan ennen kaikkea ennen meitä eläneihin ihmisiin tutustumisesta, heidän ymmärtämisestään, ja samalla pääsemisestä lähemmäs oman itsen ymmärtämistä.

Vihreälehto on esiintynyt aiheen vuoksi myös televisiossa, ja kuvittelen hänen saaneen myös palautetta. Tarina, jossa yksi isovanhemmista on kokonaan hukassa, ei ole mitenkään epätavallinen. Tiedän sen itsekin.

Ira Vihreälehto: Tuntematon sotavanki. Venäläistä isoisääni etsimässä. Atena 2016, 313 s.
Katarina Baer: He olivat natseja. Teos 2016, 360 s.

Julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 23.12.2016. Baerin teoksen kansi Tuomo Parikka.


Ajankuvaa ja Eurooppaa

Professori emeritus Matti Klinge (s. 1936) tulisi antaa ilmi huumeiden valmistuksesta, joka on jatkunut harkitusti jo hyvin pitkään. Hänen päiväkirjansa on nimittäin sellainen kirjasarja, joka saa aikaan henkisen riippuvuuden. Kun luin yhden, oli pakko jatkaa ja lainata näitä kesästä kesään ulottuvia mietelmäteoksia yhä uusi ja yhä uusi...

Klinge aloitti kulttuurin, historian ja nykyajan ilmiöiden ja hieman politiikankin pohtimisen tässä muodossa vuonna 1999, ja sarja jatkuu. Varmaan niin pitkälle kuin terveyttä ja ikää riittää. Nimimerkki "Ahkera kirjaston asiakas" toivoo tekijälle rutkasti kumpaakin.

Miksi? Ensiksikin miellyttävä on jo idea, ajankohtaisten tapahtumien ja historian ja kulttuurin menneiden ilmiöiden "vapaa pohdinta". Kun kyse on ajankuvasta, ei kuitenkaan rajoituta siihen mitä on tässä ja nyt. Klinge löytää asioille juuria ja selityksiä 1700- ja jopa 1600-luvulta alkaen. Oman maan ja koko Euroopan olotila ei ole syntynyt hetkessä vaan pitkänä prosessina.

Minua miellyttää myös se, että vastoin median valtavirtaa Klinge ymmärtää meidän elävän Euroopassa (sekä Länsi- että Itä-Euroopassa!) eikä jonkinlaisella satelliittiasemalla, jonka oikea kiertorata olisi muka Yhdysvaltain ja Naton ympärillä.

Kuitenkin, ja tässä ovat arkihavainnot professorin havaintojen tukena, kuvitelmat englannin kielen taidon ylivertaisuudesta ovat johtaneet mediassa ja joskus jopa tieteissä kummalliseen vääristymään. Lähteinä käytetään usein vain britti- ja amerikkalaistahoja, koska tuo kieli, kieli... Klinge palaa yhä uudelleen kysymykseen saksan ja ranskan (ym.) kielten merkityksestä meille, jos vain älyäisimme asuvamme Euroopassa (emmekä siis haluaisi olla mikään Amerikan kiertotähti...).

Kun vuonna 2017 juhlitaan Suomen sataa vuotta, kannattaa lukea mitä Klinge on aiheesta vuosien varrella kirjoittanut. Päiväkirjoissa muistutetaan useammin kuin viisi kertaa, että maana ja valtionakin Suomi itsenäistyi erilaisin prosessein viimeistään jo vuodesta 1809 alkaen. Siis ollessaan suuriruhtinaskunta. Lait, kielet, uskonnot säilytettiin ja taloutta kehitettiin uudella tavalla.

Itsenäisyydestä ja kehittymisestä suvereeniksi on eri aloilta esimerkkejä. Oma lukunsa on, miksi juuri 6.12. on itsenäisyyspäivä: side Venäjän hallitukseen kun katkesi lopullisesti jo marraskuun 1917 alkupäivinä. Maalla oli silloin oma parlamentti ja hallitus (senaatti), joten itsenäisyyden tunnusmerkkejä oli kosolti.

Toinen seikka on, että Suomessa ei tarpeeksi tajuttu tätä itsenäisyyden olemusta, ja muun muassa taloudellinen ja muu kaaos sekoitti vallanelinten toimia. Siihen liittyi myös syöksy sisällissotaan.

Suvereenisuutta ainakin kulttuurisessa mielessä rakennettiin jo 1600-luvulla, Klinge muistuttaa. Tosin osana Ruotsia, ja se piti kehitystä tietyssä muotissa. Tähän sisältyi myös uskonpuhdistusajan jälkeen koettua kipuilua, joka vei monet teloituspölkylle tai vankilaan. Ruotsin vallan erikoisuuksiin kuului muun muassa vuonna 1617 Örebron valtiopäivillä vahvistettu katolisten, tataarien ja romanien vaino. Kolme vaarallista ryhmää! Autonomian aikana alettiin päästä irti muun muassa kuoleman- ja ruumiillisista rangaistuksista.

Päiväkirjamuotoinen teksti opettaa myös lukutekniikkaa. Kaikkea ei ole pakko ahmia, oppii ylihyppäämisen ja keskittymisen taitoja. Anteeksi annettavaa tämäntyyppisessä kirjoittelussa on myös samoihin asioihin palaaminen; senkin ilmiön pureksintaa teossarjan ääressä oppii.

Matti Klinge: Päiväkirjastani MCMXCIX: Fin de siècle 1999. Helsingissä: Otava, 1999, 255 s.
Matti Klinge: Palmyran raunioilla. Päiväkirjastani 2015–2016. Siltala 2016, 260 s.

Tähän väliin mahtuu 16 muuta vastaavaa teosta, joka vuosi ilmestyneet. Kustantaja on välillä vaihtunut; Otava koki, Klinge antaa näin ymmärtää, tällaisten julkaisemisen tarpeettomaksi. Kuvassa teos vuodelta 2003; Klinge on myös innokas kuvantekijä.
Tämä teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 23.12.2016.



Ahdisteltu teatterintekijä

Tämä teatteriohjaaja Kurt Nuotion (s. 1939) muistelmateos kattaa vuodet 1966–1978. Sivuilla on paljon muutakin, mutta laajimmat ja paljastavimmat muistot liittyvät Porin Teatteriin sekä kesken Nuotion työvuosien yhteisteatterista kaupunginteatteriksi muuttuneeseen työpaikkaan Kuopiossa.

Jos ei ole arkielämä aina yksinkertaista niin ei ole työntekokaan. Nuotio kuvaa omien ideoidensa toteuttamista, siis näyttämöllepanoa, joskus sellaiseksi kujanjuoksuksi, että heikkohermoinen olisi heittänyt kintaat nurkkaan. Mieleen tuleekin, että miten ihmeessä jonkun ihmisen (ammattilaisen!) työhön palkanneet ovat voineet käyttäytyä niin sikamaisesti tätä työntekijää kohtaan.

Äärimmilleen ilmiselvä viha Kurt Nuotion työtä kohtaan kärjistyi Kuopiossa hänen purjeveneensä vaurioittamiseen (josta ei voi työnantajaa syyttää, koska syyllistä ei saatu selville) mutta myös henkilökohtaisempaan haukkumiseen, johon taas syylliset tiedetään. Heidän nimiään Nuotio ei jätä kertomatta.

Jos joku selitys löytyy kunnallisten ja puolikunnallisten teatterien johtokuntien jäsenten (ja toimitusjohtajien tms.) toimille, niin se liittyy Kurt Nuotion kaltaisen taiteilijan luovaan työtapaan, jatkuvaan itsensä ylittämisen vimmaan ja vaikeaan luokiteltavuuteen. Tällaisen ohjaajan palkanneet varmaan kuvittelivat, että kyse on yksinkertaisesta kokoonpanotyöstä liukuhihnan äärellä, johon palkatun pitää olla tyytyväinen ja  nöyrän hiljainen. Palkanhan maksoi johtokunta veronmaksajien edustajana.

Porissa eräs joitakin paikallisia jääriä kiusannut asia oli Nuotion perustama nuorisoryhmä, oppilaskoulu Aktiivi. Sen tekemisiä alettiin vahtia ikään kuin kyseessä olisi melkeinpä terroristikoulutus. Myös jotkut kantaa ottavat uutuusnäytelmät nostattivat laineita, jopa skandaaleja.

Mutta Porin teatteritalon yli 130-vuotinen historia olisi paljon värittömämpi, jos Nuotio ei olisi työskennellyt siellä ja vähän sen ulkopuolellakin vuosina 1968–1971. Muistelmista saa tuosta ajasta paljon elävämmän käsityksen kuin teatterin virallisesta historiikista (Marja-Liisa Lampinen: Teatteri Porissa).

Kuopiosta vuosilta 1974–1978 mieleen jäävin asia ovat henkilösuhteet, joihin jo viittasin. Ainakin kahden teatterin hallituksen jäsenen toiminta oli työpaikkakiusaamista. Se, ehkä näin voi sanoa, tapahtui onneksi julkisesti eikä niin kuin nykyään usein, nimettä internetissä.

Mainittuihin muistelmien vuosiin liittyy myös työtä Helsingissä ja Tampereella (kaupunginteatteri, Ahaa) ja jopa Petroskoissa. Näitä töitään ja muuta elämäänsä kirjoittaja kuvaa elävästi. Vauhti ei ole kuviteltua, tekstiin väkisin ympättyä: uran varrelta löytyy todellakin hurjia mäkiä ja mutkia.

Teoksen nimi tulee erään "teatterin ystävän" epäilystä, että Nuotio olisi KGB:n eversti. Tämä mihinkään lokeroon sopimaton SDP:n jäsen! Tuollaisia leimakirveen heittelyjä toisaalta on kulttuurin alalla kyllä riittänyt. Omastakin kokemuksestani (mm. Porin Teatterissa 1979–1986) kerron, että suurin osa heittäjistä on ollut kokoomuslaisia, mutta mahtuu mukaan kepulaisiakin.

Nykyään näyttävät ainakin Lappeerannassa "teatterin ystävät" löytyvän lähinnä perussuomalaisista.

Kurt Nuotio: Everstiksi epäilty mies. Otava 2016, 447 s.

Julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 23.12.2016.




Miesdokumentaatiota

Petri Tamminen (s. 1966) on kirjoittanut myöhemmin muun muassa monia romaaneja, mutta hänen toinen kirjansa, novelleista koottu mutta tiukasti yhden teeman ympärille rakentuva Miehen ikävä on edelleen pätevä isänpäivä- tms. lahja. Parempi kuin monet ns. sotaromaanit.

Teemana on mies. Aiheesta on paljon kirjoitettu. On sanottu, että jopa liikaa. "Länsimainen itseään pohtiva heteromies" lieneekin ylivallassa kirjallisuudessa ja sen vastapainoksi pitäisi saada jotakin muuta.

Kaikin mokomin. Vastapainoa ei saa, jollei ensin tunne miestä. Tamminen tuntee ja osaa hänestä kirjoittaa. Sävy on ymmärtävä, rivien välissä myös säälivä. Kliseitäkin riittää, mutta myös niillä on viestinsä. "Kun pojat [= miehet] kuolevat, heidän ilmailukirjansa, postimerkkinsä ja savikiekkonsa myydään takaisin niihin pieniin pölyisiin liikkeisiin, joita he ikänsä kolusivat." Tähän lisäisin: noita liikkeitä on yhä vähemmän ja vähemmän. Pojille rakas joutuu hukan teille.

Miehet eivät ole niin sosiaalisia kuin joskus kuvitellaan. Yhdessä pyöriminen esimerkiksi pelikentällä voi hämätä ulkopuolista katsojaa. Miesten osana on usein eristäytyminen, erakoituminen. Työelämästä, avioliitosta jne,. pois potkaistu etsii usein jonkin luolan, johon asettuu ja jää. Jos häneltä kysytään vastauksia vaikeisiin kysymyksiin, vastaus on liian usein alkoholi, puukko tai jotain vastaavaa. "Tytötkin sulkeutuvat [hädän hetkillä] komeroon, mutta pojat eivät tule ulos."

Tämä ei tarkoita, että eikö miehillä olisi valtaa. Päin vastoin. Monilla miehillä on sitä liikaakin, ja joillakin taas uhoa, joka näyttää vallalta tai naamioidaan sellaiseksi.

Miksi sotilaista, säveltäjistä, arkkitehdeistä ja postimerkinkeräijöistä valtaosa on miehiä? Aiheen tutkimusta ei ole suoritettu loppuun, tuskin kunnolla aloitettu. Siksi palaan alussa mainitsemaani seikkaan: joidenkin feministien mielestä miehistä on kirjoitettu tarpeeksi ja jopa liikaa. Minusta tuntuu että jos olisi, maailma olisi parempi paikka elää. Tämähän ei tarkoita, että eikö naisten tulisi parantaa juoksuaan. Pois korkokengät ja vauhtia lisää...

Miehet sotivat. Kyllä. Mutta eivätkö naiset usein kannata näitä sotia?

Liian usein miehen joko eristäytyminen tai sen vastakohta eli yliviritetty julkinen uho johtuvat siitä, että hän ei ole löytänyt itseään. Ehkä on halunnut tehdä jotakin uutta, omaperäistä, epätavanomaista. Ja on tullut torjutuksi tai ainakin "liian originaalina" ei-ymmärretyksi tai pilkatuksi. Miehiä tulisi rohkaista ottamaan itseään kauluksesta, toimimaan positiivisesti.

Tamminen on koonnut novelleihin paljon sellaista, mikä lohduttaa ikämiestä, kun hän muistelee omaa nuoruuttaan ja aikuisuuttaan. Tulee huomanneeksi, että ei ole ollutkaan aivan originaali, vaan samoja piirteitä näyttää olevan monissa muissakin. Jos tarkkaan miettii, ei vain muissa miehissä vaan ylipäätään – koko tässä meidän osin uhoa suosivassa kulttuurissamme.

Petri Tamminen: Miehen ikävä. Otava 1997, 143 s.

Julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 23.12.2016. Kansi Jaakko Ollikainen.




Salaisia poliiseja ja vankimurhia

Historian tutkimuksessa lähdetään usein uusien dokumenttien löytymisestä, jo tunnettujen dokumenttien uudesta tulkinnasta sekä aikaisemman tutkimuksen puutteiden korjaamisesta. Nämä kolme elementtiä ovat yleensä läsnä teoksissa, jotka havahduttavan huomaamaan "jotain uutta".

Uusien dokumenttien käytöstä on parhaimpia viime vuosikymmenien esimerkkejä Eduard Radzinskin Rasputin (WSOY 2000). Kotimaisessa viime sotien tutkimuksessa on siinäkin joskus käännytty aikaisemmin tuntemattomien paperien puoleen. Mutta oleellisempaa on se, että jo tunnettuja asiakirjoja yms. on tulkittu uudella tavalla, niille on esitetty "oikeita kysymyksiä".

Hyvä esimerkki on tutkija Oula Silvennoisen väitöskirja Salaiset aseveljet. Se menee suoraan asiaan. Tehtävän taustoja ja ongelmallisuutta koskevat pohdinnat tarjotaan vasta lopuksi. Ne voi jättää lukemattakin, jos haluaa.

Mutta se ei silti kannata. Merkitystä on nimittäin silläkin tiedolla, joka on osaksi kätketty viitteisiin. Niitä on teoksen lopussa peräti 75 sivulla peräti 952. Viitteissä ja loppupuolen luvuissa on myös Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisien yhteistyötä aikaisemmin sivunneiden tutkimusten arviointia. Se on tehty hienosti ja opettavasti. Samalla paljastuu, miten tärkeää on osata tehdä asiakirjoille oikeita kysymyksiä ja huomata, mikä todella on liittyy mihinkin.

Tämä koskee väitöskirjan tavallaan pääteemaa tai ainakin yhtä niistä: miten paljon Suomen viranomaiset todella luovuttivat juutalaisia saksalaisille tapettavaksi ja miten he, siitäkin on dokumentteja, itse juutalaisia tappoivat. Aikaisemmin piiloon jääneet tapahtumat liittyivät valtiollisen poliisin ja Saksan vastaavien elinten salaiseen yhteistoimintaan pohjoisessa, Petsamon, Kirkkoniemen tienoon ja Kuolan niemimaan luoteisosien alueella (ks. kartta).

En paljasta yksityiskohtia: ne ovat karmeita. Sanon vain, että vangeiksi otettujen neuvostosotilaiden ja siviilien "seulomisessa" ja hengiltä ottamisessa (kaikkien silloin voimassa olevien Suomen lakien ja kansainvälisten sopimusten vastaisesti) eivät kaikkien suomalaisten poliisien kädet olleet puhtaat. Saksalaisille luovutettiin juutalaisia ehkä kymmeniä, ehkä satoja tietäen, että heidät tapetaan. Ei ihme, että jotkut häipyivät maasta jopa Venezuelaan saakka, kun tilanteet muuttuivat.

Myös Saksan natsikoneiston toiminnasta saa monia muita teoksia paremman kuvan. Hän korostaa, että sota-aikana eivät edes liittolaiset, siis myöskään suomalaiset poliisit, tunteneet kovin hyvin tuon koneiston rakennetta – sen sijaan kyllä tiedettiin juutalais- ym. vainoista, mutta "niistä ei välitetty". Oltiin toisin sanoen hengessä mukana.

Silvennoinen on nähnyt paljon vaivaa etsiäkseen tietoa hyvin monista arkistoista ja monista maista. Hänen työnsä näyttää perustuvan niin laajaan perinpohjaisuuteen kuin yleensä on mahdollista. Jotakin jää selvittämättä, mutta niin jää aina.

Kun tekijä arvioi aikaisemmin aihetta sivunneita tutkimuksia, minua mietityttävät erityisesti Hannu Rautkalliota koskevat huomiot. Silvennoinen sanoo, että Rautkallion pyrkimyksenä on ollut luoda sota-ajan valtiollisesta poliisista tietynlainen kuva, ja se on ohjannut hänen tapaansa tulkita dokumentteja.

Tekijä viittaa myös Rautkallion huolimattomuuteen. Kiinnitin juuri tähän huomiota (Helsingin Sanomissa) jo kauan sitten: silloin kun ilmestyi teos Neuvostoliiton suomalaisista (Suuri viha, 1995). Minusta tutkijan tehtävä ei esimerkiksi ole keksiä ihmisille aivan uusia nimiä.

Oula Silvennoinen: Salaiset aseveljet. Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933–1944. Otava 2008. 477 s.

Julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 23.12.2016. Kartta kirjasta, sen laati Ari Suramo. Tällä alueella tehtiin ilmeisesti viime sotien aikaiset suurimmat suomalaiset sotarikokset. Kirjan kansi Jarkko Hyppönen.



torstai 24. maaliskuuta 2016

Arjen asioita

Tiskaamisesta, siivouksesta ja hammastikuista voi kirjoittaa kirjan – ja on monia kirjoitettukin. Arki on läsnä ajatuksissamme, mutta niin se on tekstin lähtökohta myös monella kirjoittajalla.

Ei siis ihme, että elämän yksinkertaisista tapahtumista ja esineistä löytyy niin ainesta tietokirjallisuuteen kuin lähtökohtia ja yksityiskohtia elämän ihmeellisyyksien kaunokirjalliseen kuvaukseen. Monilla kirjoittajakursseilla tästä lähdetäänkin: ympäristön tapahtumien ja esineiden kuvaamisesta voi kasvaa kertomus, missä myös ihmisen ajatukset ja jopa elämän koko historia tulevat luodatuiksi. Universumikin koostuu pienistä tavaroista ja teoista.

Maaliskuun kokoelmaani olen valinnut joitakin tällaisia ihan arkipäiväisiä tarinoita ja kuvauksia. Ei ole mitenkään mahdotonta, että juuri arjen havainnoista voi kehittyä muutakin. Arjen vastukset haastavat ylittämään ne, ilot taas voivat häikäistä niin että ymmärrämme niiden merkityksen vasta joskus myöhemmin.


Kevään odotuksessa toivotan mukavia lukuhetkiä siis myös ihan arkisten pikkuasioiden parissa. Voi tapahtua sellainenkin ihme, että arjesta pääsee irti löytämällä siihen uusia näkökulmia jonkun toisen silmin...

PS. Sokerina pohjalla tai oikeastaan kermavaahtona pinnalla on uutta ja vanhaa: arvio neljän toimittajan muistelmista sekä juttuni työttömyyttä käsittelevästä kirjasta 35 vuoden takaa. Jos nämä tai muut aiheet herättävät ajatuksia, kommentoi!

Toimittajien työn arkea

Kun neljä pitkän uran tehnyttä toimittajaa julkaisee pienen ajan sisällä muistelmansa, luulisi että näin saadaan runsaasti tietoa journalismin arjesta. Lähinnä Helsingin Sanomissa, Ilta-Sanomissa ja Suomen Kuvalehdessä työskennelleet kertovat jokainen paljon omista takemisistään, mutta työn sisällön arvioiminen jää lukijoiden harteille.

Niinpä muistelijat yhtä lukuun ottamatta pohtivat yllättävän vähän työn tekemiseen vaikuttaneita tekijöitä ja työn tuloksia. Tämä lienee aivan tyypillistä muistelmille: kun on kyse toimittajista, lukija ehkä odottaa liikaa. Ei kukaan pysty tekemisiään kovin hyvin arvioimaan. Ja onko se tarpeenkaan?

Hannes Markkulan teos on näistä neljästä pintapuolisin. Jo teoksen nimi lupaa enemmän kuin mihin ylletään. Kertomuksen yksi opetus on, että rahalla saa ja hevosella pääsee. Ilta-Sanomissa ei ole säästelty, kun toimittaja ja kuvaaja on pitänyt saada esimerkiksi onnettomuuspaikalle nopeasti ja ennen kuin muu media ehtii.

Markkulan aiheista monet vaatisivat syvällisempää pohdintaa. Hän kertoo esimerkiksi lukijasta, joka haluaa toimituksen kiinnostuvan koulukiusaamisesta. Toimittajalle tuntuu olevan hankala asia se, että lukijat tarjoavat henkilökohtaista hätäänsä uutisena. "Lievä kiusaaminen" ei kiinnosta, tarvitaan lopullinen sekoaminen tai kuolema (itsemurha?) ennen kuin iltapäivälehti ottaa asian lööppiinsä. Varsin kylmäkiskoista on Markkulan pohdinta, hätä puhelinlinjan toisessa päässä on ollut todellinen.

Myös muistelijan tyylissä on jotakin epämiellyttävää. Hän kertoo monista ihmisistä nimet mainiten, mutta kun hän haluaa olla ilkeä nimi jää mainitsematta. Annetut vihjeet auttavat kuitenkin arvaamaan, kenestä on kyse. Jotkut henkilökuvat ovat varsin huitaistuja, ne olisi voinut jättää kokonaan väliin.

Reetta Meriläisellä ja Maarit Tyrköllä on toisenlainen ote. Kumpikin rakentaa myös omaa kehityskertomustaan, Meriläinen mielenkiintoisesti lapsuudestaan ja muista lähtökohdistaan alkaen. Tarina muistuttaa, että Suomen kaltaisessa maassa tavallisen köyhän perheen lapsi voi kouluttautua ja päästä pitkälle. Tämä ei ole vain yksilökertomus: sen voi lukea yhteiskunnan kuvauksena näkökulmista, jotka kannattaa pitää mielessä myös aikoina, jolloin hyvinvoinnin ja tasa-arvon perusteet tuntuvat heikkenevän.

Median arjessa kirjoittaja liikkuu sen sijaan yllättävän pinnallisella tavalla. Kuitenkin esimerkiksi perinteisen painetun ja uuden sähköisen median kohtaamishetket tulevat dokumentoiduiksi. Tyytymättömyytensä anonyymiyttä suosivaan loanheittoon Meriläinen ei avoimesti paheksu, mutta lukija kyllä ymmärtää mikä kirjoittajaa tässä someajassa ärsyttää.

Maarit Tyrkön teoksen pääanti on hänen läheinen suhteensa presidentti Urho Kekkoseen. Samalla kun nuori toimittaja sai valtakunnan ykkösmiehestä isähahmon hän myös pääsi seuraamaan läheltä muita asioita, joista saattoi raportoida lukijoilleen.

Tyrkkö ei salaa rakastumistaan isähahmoon. Muistelut Kekkosen arjesta sairautta myöten, kerrotaan luontevasti ja sensaatiopyrkimyksiä välttäen. Liekö ollut tietoinen ratkaisu, että sellaiset työtehtävät kuten ETY-kokouksen seuraaminen kerrotaan pinnallisemmin. Tässä kiinnittää myös huomiota siihen, miten Suomen Kuvalehti, tai ainakin Tyrkkö, oli noina vuoden 1975 viikkoina kiinnostunut lännen, ei itämaiden poliitikoista. Haastatteluihin pääsivät presidentit Gerald Ford ja Pierre Trudeau sekä Valkoisen talon lehdistösihteeri. Lienee liikaa vaadittu, että muistelija pohtisi jälkikäteen juttuvalintojen painotuksia.

Harri Nykänen on muistelijoista tunnetuin ja myös kiistellyin. Tunnettu hän on senkin vuoksi, että jätti rikostoimittajan työn ja alkoi päätoimiseksi kirjailijaksi.

Muistelmissaan Nykänen puhuu kuitenkin etupäässä siitä, millaista työ Helsingin Sanomissa oli ja miten sitä jälkikäteen voi arvioida. Hän ei salaa ylilyöntejään ja kärjekkyyttään niin työpaikalla kuin jutuissaan. Ymmärrän häneen kohdistettua kritiikkiä ja inhoa hyvin: kun toimittaja tekee työtä mittarissa vähintään 110 tulee tehneeksi myös ylilyöntejä. Ne ovat kuitenkin olleet journalistisia, eivät linnaan johtaneita virheitä.

Nykänen pohtii näistä neljästä eniten sitä, mikä on journalismin tehtävä ja merkitys. Näkökulma on tietenkin hänen, mutta oppia siitä voisivat muutkin ottaa. Hän osaa myös perustella motiivejaan ja toimintatapojaan.

Tärkeää asiaa löytyy sivuilta 248 ja 249. "Aina, kun olen puhunut herroista, olen tarkoittanut, että epäkohtien paljastaminen kannattaa aloittaa ylätasolta. On paljon tärkeämpää käräyttää ministeri väärinkäytöksistä kuin ministeriön lomakevaraston hoitaja klemmarivarkaudesta." Tätä periaatetta perustellaan sillä yksinkertaisella faktalla, että mitä vaikutusvaltaisemmassa asemassa väärintekijä tai korruptoitunut henkilö toimii, sen enemmän vahinkoa hän voi saada aikaan.

Toimittajan työssä on syntynyt sekin havainto, että korkeassa asemassa oleva väärintekijä pyrkii valitsemaan alaisiaan omista lähtökohdistaan. "Siksi ministeröt, virastot ja laitokset saastuvat ylhäältä alas, eivät päinvastoin." Nykäsen logiikka tuntuu pitävältä, mutta kovin luu taitaa löytyä muualta. Väärintekijät, olivat he sitten valtion, kuntien tai yritysten palveluksessa, osaavat hoitaa suhteita mediaan. Syntyy näkymättömiä hämähäkinseittejä, jotka suojaavat väärintekijöitä.

Korkeiden virkamiesten, yritysjohtajien ja median johtohenkilöiden erilaiset hyvä veli -kerhot ja ylipäätään tiivis seurustelu onkin yksi niistä uhista, joiden vuoksi demokratiassa tulisi olla varuillaan. Mutta sitä varten tarvittaisiin enemmän harrinykäsiä toimituksiin – eikä heitä taida niissä kovin monta olla.

Hannes Markkula: Presidenttien ja murhamiesten pöydissä. Teos 2015, 245 s.
Reetta Meriläinen: Tytön tie. Kirjapaja 2015, 207 s.
Harri Nykänen: Likainen Harri. 20 vuotta Erkon renkinä. CrimeTime, Docendo 2015, 318 s.
Maarit Tyrkkö: Tyttö ja nauhuri. WSOY 2014, 398 s.


Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 24.3.2016.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Järkipuhetta oikeudesta työhön

Tämä kirja on
1) omassa työssään työttömyyden kanssa vuosikausia painineen ihmisen hätähuuto työllisyyspolitiikan pahimpien virheiden korjaamiseksi,
2) terävä yhteenveto juoppojen asemasta työelämässä,
3) puheenvuoro, jossa ei näsäviisaasti pyöritellä poliittisia kuvitelmia, vaan pidetään jalat maassa.

Heikki Rinne on tutustunut yhteiskuntaan mm. sosiaalisihteerinä, asumuserosovittelijana ja työnvälittäjänä. Hänen kiistakirjoituksensa on, niin kuin kustannustoimittajan takakanteen tekemässä esittelyssä sanotaan, "raju puheenvuoro täystyöllisyyden puolesta ja perusteltu esitys suojatyöpaikkojen luomiseksi alkoholin vuoksi työttömille". Mutta se on myös paljon muuta: viiltävä poikkileikkaus yhteiskunnastamme juuri siltä kohtaa, jonka nättinokkaiset moralistit helposti unohtavat. Ongelmat kun on helppo työntää yksilöiden harteille tai keskikaljapullon syyksi ja jättää kokonaisarviointi tekemättä.

Rinne muistuttaa perustuslakimme törkeästä rikkomisesta, joka jatkuu kenenkään häiritsemättä. "Valtiovallan asiana on tarvittaessa järjestää Suomen kansalaiselle mahdollisuus tehdä työtä..." ...niinpä niin, näin on eduskunta päättänyt, mutta käytännössä asiaa katsotaan läpi sormien.

Kun kerran perustuslain muut määräykset on tarkoitettu pikkutarkasti noudatettaviksi, niin miksi valtion työllistämisvelvoitteesta luistellaan? Muun muassa siksi, että eduskunnassa ei ole tarpeeksi sellaisia "perustuslaillisia", jotka vaatisivat lain toteuttamista. Rinne jättää tehtäviä niin työvoimaviranomaisille kuin poliitikoille: jotain olisi tehtävä mm. perustuslain kanssa ristiriidassa olevan työllisyyslain oikaisemiseksi.

Rinne tuo esiin muutamia muitakin kummallisuuksia, jotka johtuvat oikeistoenemmistöisestä eduskunnasta ja ylimpien lainvalvojien (mm. oikeuskanslerin) tavasta pahoinpidellä perustuslakia. Esimerkiksi Norjassa on toteutettu käytännössä nuorten yhteiskuntatakuu (valtion on hankittava nuorelle työ-, harjoittelu- tai opiskelupaikka). Mutta Suomessa porvarit vastustavat sitä "sosialistisena".

Suomalainen ei voi työttömyydestään valittaa mihinkään. Kaukaan ei ole velvollinen työllistämään työtöntä, eivät edes työpaikkojen haltijat, yksityiset työnantajat tai julkinen valta.

Pakko ei juoppoa paranna, kirjoittaa Heikki Rinne. Hän vaatii sen sijaan tarpeeksi suurta määrää suojatyöpaikkoja, jotta jokainen alkoholiongelmista kärsivä voisi omaan tahtiinsa tehdä jotain mielekästä yhteiseksi hyväksi -- tai edes itse tienata viinarahansa. Tämä olisi kansantaloudellisestikin järkevää puhumattakaan terapeuttisesta puolesta. Moni alkoholiin sortuva voisi pysyä riman paremmalla puolella, jos hän pahimpaan kriisiaikaan saisi tehdä jossakin jotakin työtä.

Rauman alueelta ottamillaan esimerkeillä Rinne piirtää kuvia juoppojen asemasta työmarkkinoilla. Hänen mielestään on päästävä ihmisten pompottelusta sosiaali- ja työvoimatoimistojen välillä, ja keinona voi olla vain työn turvaaminen jokaiselle. Työllistäminen ei ratkaise alkoholiongelmaa, mutta se antaa lähtökohtia tilanteen hallintaan. Juoppous liittyy useimmiten ongelmiin ihmissuhteissa. Jos työpaikan menetys seuraa avioeroa, ollaan jo pahassa kierteessä. Yhteiskunnan tehtävä olisi auttaa ihmistä, ei kortistoida häntä lukemattomissa toimistoissaan.

PS. Rinne on kirjoittanut kirjansa ennen työvoimaministerin toiminnasta porvarilehdissä nostettua hälyä. Mm. Helsingin Sanomat on väittänyt, että Arvo Aalto antaa työpaikkoja vain kommunisteille ja "puolueettomia" pitkän linjan virkamiehiä syrjitään. Kuitenkin 90 % nimityksistä tapahtuu ohi ministeriön, piiritasolla. Rinne kirjoittaa työtovereistaan työvoimahallinnossa näin: "Viimeaikaisen havainnointini perusteella näyttää siltä, että puolueeton virkamies tai mahdollisimman kauan puolueettomana ja sitoutumattomana ollut virkamies on kaikkein byrokraattisin. Nuoret poliittiset virkamiehet haluavat parannuksia ja ovat halukkaita vaivautumaan uudistusten puolesta. Politiikasta kiinnostunut on usein kiinnostunut yhteisistä asioista."

Heikki Rinne: Juoppojen työllisyys. Gummerus 1980, 107 s.


Teksti on julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 23.10.1980. Julkaistaan muuttamattomana.

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Hätäisesti koottua avio-oppia

Joskus tulee kirjaa lukiessa noin keskivaiheilla tunne, että ennen aloitusta olisi pitänyt lukea opas siitä, miten tätä kirjaa tulee lukea.

Kun aihe on vakava ja yritetään neuvoa ihmisiä tilanteissa, joissa parhaatkaan neuvot eivät monesti toimi, kirjalla voi olla suuri merkitys. Kirjaa on usein helpompi lähestyä kuin parasta ystävää, eikä kaikilla ole kaveria jonka kanssa voi pohtia vaikeita tilanteita.

Tämän vuoksi rima on parisuhdeoppaiden kohdalla asetettava korkealle. Alan teoksia on kyllä paljon: on sekä käännettyjä että suomalaisittain tehtyjä elämänoppaita, ja mukaan mahtuu monenlaista.

Jenni Laineen käytännönläheisenä markkinoitu avioero-opas herättää jo nimellään tietynlaiset odotukset. Nimi Kohti uutta onnea lupaa enemmän kuin mikään kirja koskaan pystyy antamaan. Käytännönläheisyys taas niin, mitenkäs se onni arjessa syntyykään?

Teoksen kustantaja tunnetaan elämänoppaiden julkaisijana. Ehkä kirjoittajalle on annettu ns. hyvä neuvo: pitää sanoa kaikki, mikä aiheeseen liittyy. Valitettavasti tähän ansaan on menty. Näin on syntynyt sekava kooste kaikesta mikä ns. näyttää kuuluvan asiaan. Liian vähän näkyy kirjoittajan omaa kokemusta tai havaintoja, sen sijaan guruja lainataan sujuvasti.

Mutta aloitetaan loppupuolelta, positiivisesta. Käytännön neuvot laki-, raha-, asunto- ym. asioista ovat käypää kansalaistietoa kenelle tahansa. Näissä asioissa kirjoittaja on asiantuntija ja etenee ilman lainattuja kainalosauvoja. Eroprosessin keskellä olevalle näistä ohjeista ei ole lohduksi, mutta ne voivat saada miettimään muutakin kuin omaa surkeutta: nimittäin tulevaisuutta siitä näkökulmasta, millaisille kivijaloille se voi fyysisesti rakentua.

Edellisen jälkeen on pakko palata siihen, että kirjan alkupuoli vaikuttaa kummalliselta kokoelmalta pohdintoja ja lainauksia. Kaikki ei sovi aiheeseen eikä monikaan asia ole sellaisessa loogisessa järjestyksessä, joka herättäisi pohdintoja. Teksti kertoo kirjoittajan tarpeesta löytää viisasta sanottavaa ja "vähältä piti" -karilleajoista, kun sanottavaa ei juurikaan ole löytynyt.

Olisi ollut parempi ratkaisu ottaa lähtökohdaksi arkinen elämä, elämäntilanteiden punninta vailla viisauteen pyrkimistä eli keskittyä "pikkuasioiden" käsittelyyn. Tätäkin näkökulmaa kirjassa on, mutta käsittelyjärjestys vie siltä terää.

Sivulla 46 säpsähdän, kun otsikon "Seksiongelmat" alla käsitellään erektiohäiriöitä ja ennenaikaista siemensyöksyä. Viimeistään tässä kohdin tekee mieli huutaa, että olisi parempi jos tällainen opas koottaisiin eri aloja tuntevien artikkeleista. Kun juristi (?) alkaa pohtia impotenssia, se ei ainakaan tässä tapauksessa tunnu kovin vakuuttavalta.

Vakavammin puhuen se, mitä teos kertoo seksuaalisuudesta, on varsin vastuutonta ajatellen lukijoita, jotka ovat tulossa aikuis- ja naimaikään. Keskittyminen oireisiin eikä syihin on virhe, joka tehdään luvattoman usein.

Asioiden kerrontajärjestyksen muutoksilla ja pienellä karsimisella tästä oppaasta saisi tyydyttävän kelvollisen. Nyt vaaditaan lukijan omaa elämänkokemusta ja kriittistä silmää, jotta lukemiseen käytetty aika ei mene hukkaan.

Jenni Laine: Kohti uutta onnea. Käytännöllinen avioero-opas. Basam Books 2014, 129 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 18.3.2016.

Paljonpuhuvaa somettelua

Lukeminen ja pohtiminen kuuluvat nekin arkeen, mutta varsinkin siihen kuuluu somettaminen, esimerkiksi facettaminen.

Tyrvääläisen, tai sastamalalaisen, miten vain haluatte, Marko Vesterbackan kirjallinen ura on aikaisemmin kulkenut hieman toisenlaisia latuja. Julkaistessaan 15 kuukauden some-päiväkirjansa hän avaa muillekin kuin Facebook-kavereilleen sellaisen ryöpyn, että kannattaa olla jo etukäteen varovainen. Pystyin lukemaan vain monessa erässä tämän yli 470-sivuisen järkäleen, joten kehotan ottamaan kirjanmerkin esiin jo alkusivuilla.

Vesterbacka kyllä kirjoittaa mielenkiintoisista asioista ja mielenkiintoisesti. Määrää on vain niin määrättömästi. 12 kuukautta olisi riittänyt! Pyrkimys olla kaikkitietävä kestää juuri ja juuri kalkkiviivoille saakka. Toisaalta tämä on hyvä esimerkki siitä, miten nykyajan ensyklopedisti, tietosanakirjan tekijä siis, pystyy hallitsemaan niin monta asiaa niinkin suvereenisti – ja vielä sopivin välein huvittamaan lukijaa.

Siinä kirjoittaja on oikeassa, ja hän näyttää esimerkkiä, että Facebookissa tulisi kirjoittaa joskus myös perusteellisesti. Hätäisesti näpätyt selfiet ja muutaman sanan tokaisut ovat niin suuri osa tästä viestinnästä, että jääkö niistä todellakaan mitään mieleen.

Hieman snobismia, siis keikarimaisuutta, on siinä, miten Vesterbacka tarttuu melkein joka syöttiin. Tietenkin mediassa on paljon kommentointia vaativia päättömyyksiä, mutta valikoivampi ote ja perusteellisempi pohdinta antaisivat lujemman potkun erilaisten oikeiden keikarien takamuksiin.

Politiikastakin kirjoittajalla on sanottavaa. Maaliskuun 2016 kokoomusuutisten keskellä kannattaa huomata, miten analysoidaan Aleksander Stubbia. Vesterbackalle Stubb ei ole arvoliberaali vaan nurkkaliberaali; narsismiinkin hän vihjaa. Nyt luen nämä kommentit oikeaan osuneena ennustuksena siitä, että Stubbin vene ajaa karille.

Näin mahdottoman monien asioiden käsittelyssä uhkaa pinnallisuus, juuri se mistä kirjoittaja somessa liikkuvia ja mediaa kritisoi. Itse opin loppua kohti tarttumaan tässä oravanpyörämäisessä menossa niihin täkyihin, jotka mielestäni vaativat jatkoajattelua. Esimerkiksi siihen, miten kirjoittaja J. W. von Goethea lainaten korostaa, että jos emme osaa tehdä tiliä ihmiskunnan 3000 viime vuodesta elämme vain kädestä suuhun. Tähän tekee mieli lisätä, että jospa muistaisimme edes 1900-luvun kauheudet, niin emme pukeutuisi Soldiers of Odinin takkiin ja kävisi esittelemässä ajatuspiirimme ahtautta julkisilla paikoilla.

Tyrvääläisyydellä on ennenkin ollut merkitystä suomalaiselle kirjalliselle kulttuurille. Marko Vesterbackan kustannustoiminta, ja myös tämä puolitiiliskivi, vievät ajatuksia eteenpäin. Someaikana tarvitsemme nimittäin myös kirjoja, jotta päivityksemme tulevat paremmin ymmärretyiksi – meille itsellemme.

Marko Vesterbacka: Minuhe tyrvääläinen. Viisitoista kuukautta havaintopäiväkirjaa 2013–2015 jKr. Warelia 2015, 476 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 18.3.2016.




keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Naisia, miehiä, muistoja

Liisa Keitaanpää julkaisi vuonna 2008 novelleja, joiden teemana oli naisten elämä ja kokemus tästä maailmasta. Kynä on savunnut edelleen: nyt lukijoille tarjotaan miehisiä maisemia suoraan betonilähiöistä, metsien keskeltä ja ylipäätään paikoissa, joissa suomalainen mies ähkii Hiacessaan tai imee kaljaa.

Takakansi mainitsee Keitaanpään omintakeiseksi ja ymmärtäväiseksi feministiksi, joka ei osoittele sormella vaan näyttää miltä elämä näyttää. Allekirjoitan määreet, mutta kehotan lukemaan itse. Ei tämä on vain miehistä kerrottua tällä kertaa, on elämä sentään vähän laajempi spektri.

Porilais-kokemäkeläinen Keitaanpää on eläkkeellä oleva opettaja, ja Tuula Santala on vastaavalla tavalla Kelan virkailija Tyrvään suunnalta. Jännittävää, miten kummankin elämänikäinen ammatti ja työ näkyvät teksteissä. Ymmärtävä opettaja säilyttää positiivisen pitkän puheenpartensa kirjoittajanakin, ja vastaavasti lomakkeita täyttänyt Santala keskittyy tiivistetympään kerrontaan.

Keitaanpään 17 novellia kattavat laajan skaalan "todella tapahtunutta" muutaman viime vuosikymmenen kokemuspiiristämme. Kerronta ja henkilökuvaus on mutkatonta. Lukija houkuttautuu miettimään, miten asiat voi sanoa välillä lupsakasti, välillä oikeassa elämässä käytäviä keskustelukulkuja toistaen.

Eivät "ent. virk." Tuula Santalan novellit sentään suppeita toimistokatsauksia ole, vaan niissä osataan ottaa lyhyydestä komea selkävoitto. Novellien teemaksi on valittu kuolema, mutta yhtä hyvin tämä on kertomuksia naisista, miehistä ja elämän eri tilanteiden arvaamattomuuksista.

Kuka on se vähäpuheinen kaveri, joka lähtee Mikon kanssa postia hakemaan? Entä mitä miehet oikeastaan askartelevat puutyökurssilla? Santalan 2-3 sivun mittaisessakin kertomuksessa tilanne virittyy kauniisti loppuratkaisuksi, joka voi olla surullinen, mutta ei jätä mieltä maan rakoon.

Santala on osannut pysyä tiiviissä kerronnassa myös värejä, ääniä, tuoksuja jne. kuvatessaan. Tarpeellinen on sanottu, ei sen enempää. Lukijalle jää miellyttävä tehtävä kokea tilanteita eteenpäin omassa mielikuvituksessaan.

On pakko sanoa myös pari sanaa turkulaisen kustantajan Turbatorin työstä. Olen huomannut joidenkin muidenkin teoksissa tätä samaa huolimattomuutta, taiton pomppoilua, kirjoitusvirheitä. Sisäänvedot (joita ei noudateta johdonmukaisesti) häiritsevät lukunautintoa. Vai onko kirjapaino taas kerran tehnyt tepposen? Vaikea sanoa, mutta kirjat ansaitsisivat asiantuntevampaa kohtelua jo ennen kuin ne tulevat lukijan käteen.

Liisa Keitaanpää: Miehenmetsä. Novelleja. Turbator, 2009. 123 s.
Tuula Santala: Kiitollinen mieli. Novelleja. Warelia, 2009. 84 s.

Teksti on julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä vuonna 2009.

Väkeä verstaalta

Ihmisiä ennen suurta saneerausta ja sen jälkeen? Jokaisen päivistä löytyy monenlaista, ja saneerauksien kautta me kuljemme tavalla tai toisella läpi tämän elämän. Tamperelaisen Heikki Halosen eläkepäivinään työstämät tarinat tahtovat lähinnä sanoa, että ei pelkästään työelämässä tapahtuva vaikuta meihin, vaan hyvin paljon myös omat lähtökohtamme ja valintamme.

Kukaan ei ole kirjassa yksi yhteen todellisten ihmisten kanssa, muistuttaa Halonen esipuheessa. Mutta kaikki nämä tarinat ovat oikeita eikä mikään ole epäuskottavaa. Sekin on meille ominaista, että toisen näkevät omien valintojen johtaneen elämää, toiset taas korostavat ulkopuolisia tekijöitä.

Totuus löytyy varmasti kummaltakin puolelta, sisältä ja ulkoa. "Menin ja tulin niin kuin halusin", kertoo Mara. "Ja tuon henkilöstöjohtajan, joka äsken niin itsevarmana ilmoitti meille, että satakahdeksankymmentä meistä tullaan irtisanomaan – niin sen – sen minä olisin voinut  t a p p a a !" uhoaa Pave.

Ja mikä on lopputulos? Monissa tapauksissa jotain tällaista: ".. nyt kuuluin niinsanottuun palliatiiviseen ryhmään. Potilaisiin, joilta vain pyritään lievittämään oireita ja parantamaan jäljellä olevan elämän laatua."

Edelliset lainaukset antavat hieman liian masentavan kuvan kokonaisuudesta, sillä kyllä työhön ilojakin liittyy ja elämästä saa revityksi irti monenlaista. Mutta kun omaa historiaa katsoo taaksepäin tilanteessa, jossa edessä on joko umpikuja tai luopuminen, silloin tietenkin juuri ikävät asiat tykkäävät risteillä mielessä.

Halosen teksti on, niin kuin kirjoittaja itsekin sanoo, kiitollisuudenvelassa Lee Mastersin Spoon River -antologialle, ja siitä jää todellinen elämän maku. Ei Halonen  turhaan työssä ollessaan kirjoitellut muistiinpanoja tuntilappujen yms. taakse. Aineisto on jalostunut kertomukseksi, josta meistä jokainen löytää myös jonkin verran omaa itseään.

Heikki Halonen: Verstasantologia eli ihmisiä ennen suurta saneerausta. Henkilökuvia työpaikoilta. Pilot-kustannus Oy, 2006. 105 s.


Teksti on julkaistu aikaisemmin Satakunnan Työssä vuonna 2006.