sunnuntai 4. huhtikuuta 2021

Tanjan kadulla Vasilinsaarella

Naapureihin voi tutustua monella tavalla ja tasolla. Lisäksi on aina aikaulottuvuus. Esimerkiksi naapurikansojen käsityksissä toisistaan menneisyys voi vaikuttaa hyvinkin vahvasti nykyhetkeen.

Mutta entä kun hypätään tasolle, jossa pyritään kohtaamaan niin mennyt kuin nykyinen? Entä kun annetaan vielä elossa olevien muistojen yhdistyä siihen, mitä muuten on mahdollista saada tietää paikasta ja siinä eläneistä?


Tällaiseen yhdistelmään pyrki Kalle Kniivilä kootessaan sadan vuoden ajalta yhden kadun asukkaiden vaiheita meille niin läheisestä, mutta toisaalta etäisestä Pietari-Leningradista.


"Tanjan katu" eli Vasilinsaaren linjat 2 ja 3 on hyvä valinta siinä mielessä, että varsin vaivatta löytyy monenlaista dramatiikkaa. Monien mielessä juuri mainittu Tanja Savitševa (1930-1944), joka päiväkirjaansa tallensi perheenjäsentensä kuolemat piiritetyssä kaupungissa ja joka itse kuoli evakossa, on jonkinlainen kaiken koetun "elävä symboli".


Mutta juuri tämän muiston vuoksi lukija voi pelästyä. Eihän monimiljoonakaupungin historia voi rakentua vain muistojen varaan? Eihän elämä lisäksi ole ollut vain tällaista? Koska näin voi kysyä on merkittävä muistiin, että kaupungin kehitys ei tosiaan ole rakentunut vain vallankumouksen, vainojen ja piirityksen tapahtumista, vaikka nämä asiat ovat niitä "huomiota herättäviä" ja nuo ajat kokeneiden muistissa hyvin pysyneitä.


Kunnon jalkatyöllä eli asukkaita haastattelemalla ja paikkoihin tutustumalla Kniivilä saa kadun elämään. Arkistotietoakin on käytetty. Saamme kosketusta muun muassa asumiseen, kiinteistöbisnekseen ja liike-elämän muutoksiin. Kirjoittaja näkee joskus ehkä turhaa dramatiikkaa siellä, missä sitä on ollut vain hetkellisesti, kuten vuoden 2017 vappumarssilla. Arki on toisenlaista. Varsinkin turistille tällainen lähestymistapa on hyödyksi. Liiaksi on julkaistu sekä kuivahkoja matkaoppaita että uutisia vain päiväntapahtumista. Kumpiakin voi olla vaikea sovittaa yhteen sen kanssa, miten oikeasti eletään.


Oma mielenkiintonsa on sillä, että joku muistaa sodanjälkeisen ajan ja vertaa sitä nykyiseen. Kaukaisemmat asiat ovat jo toisen käden tietoa. Ensikertalaiselle turistille kaikki on uutta, toista kertaa tulevalle muutoksia on tapahtunut. Kaikille Vasilinsaaren kävijöille Kniivilän teos antaa jotakin enemmän kuin normaali matkakirja.


                        *


Mutta, mutta... kun kuljen itse tätä katua, seuraan sitä talo talolta käyttäen oppaana myös internetin tietoja aikaisemmista asukkaista, vertailen nimiä ja kysyn kysymyksiä Kniivilän kirjalta, en saakaan kaikkeen vastauksia ja jopa huomaan, että jotkut omat vastaukseni ovat toisenlaisia.


Kniivilä ei ole löytänyt kadun suomalaisyhteyksiä, ei todellisia eikä "potentiaalisia". Hän ei ole kävellyt katua kovin pitkälle kohti Malaja eli Pikku-Nevan rantaa, koska hän ei ole tullut talon numero 45 kohdalle. Siinä asui maanpakolaisena kansanedustaja, toimittaja Matti Airola perheineen. Vuonna 1918 hän oli punaisen Suomen sisäministeri. Hän teki Leningradissa opettajan työtä vuoteen 1938, vangittiin ja kuoli vankeudessa.


Itse kävelin tuolle talolle kesällä 2019 ja tapasin sen asukkaista kuvanveistäjän. Hänen ateljeessaan kuulin sen hetken uutisia ja kerroin mitä tiesin talon 1930-luvusta. Mietin, että Airolat ansaitsisivat kyltin julkisivuun. Poika Veikko teki pitkän päivätyön toimittajana Karjalassa.


Talossa numero 7 asunee vieläkin Klodtin (Clodtin) suvun jäseniä. Kniivilä kertoo heistä Korina Klodtin kertomaan perustuen. Hän mainitsee, että Korina on suoraan alenevassa polvessa sukua kuvanveistäjä Pjotr (Peter) Klodtille, Nikolai I:n muistopatsaan tekijälle. Itse olisin ehdottomasti lisännyt pari seikkaa: Peter oli meidän Järnefeltien sisarusparven äidin setä, ja hän on tehnyt myös Nevan valtakadun Fontankan sillalla olevat hevosveistokset... (...olisi mielenkiintoista selvittää myös, onko Petroskoissa vankeudessa olevan Juri Dmitrijevin tytär Katerina Klodt samaa sukua...).


Siirryn ihmisistä tilastoihin ja muuhun Kniivilän antamaan tietoon. Vladimir Putin ei ole asunut toisella linjalla, tytär kyllä. Jotkut 1930-luvun pidätyksistä annetut tiedot ovat kummallisia. Kniivilä sanoo pidätysten alkaneen elokuussa 1937, mutta sitä ennen oli viety ainakin 26 henkeä. Lukumääräkään ei täsmää laskelmieni kanssa. On pakko sanoa, että tiedot vangitsemisista eivät kovin hyvin osu yhteen Venäjällä julkaistujen tietojen kanssa. Muun muassa väitetään nuorimman viedyn olleen 1914 syntynyt Lev Izrailit, itse löydän nuorimmaksi 1915 syntyneen Vasili Stotikin.


Virheet ja puutteet eivät kirjan arvoa vähennä, mutta ne on hyvä tietää. On toki vielä paljon muutakin, mitä Tanjan kadusta, Vasilinsaaren toisesta ja kolmannesta linjasta on jäänyt kertomatta ja minkä joku ehkä joskus meille kertoo.


Kalle Kniivilä: Tanjan katu. Elämää Pietarissa 19172017. Into 2017, 227 s.


Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 4.4.2021.




Kaksi kertomusta elämästä

Milloin elämä tuntuu sen arvoiselta, että siitä haluttaa kirjoittaa muistelmia muidenkin luettavaksi? Jos jätämme laskuista julkkisten enemmän tai vähemmän tilatut, ehkä haamukirjoittajien tekemät teokset, luulisin että on kaksi pääasiallista syytä. Joko elämässä on jokin arvoitus tai sitten tuntuu tapahtuneen niin paljon, että siitä haluaa jakaa muillekin.

Kun elämää laajentaa hieman omien tekemisten ulkopuolelle, arvoituksia löytynee lähes aina. Ehkä jopa salaisuuksia. Jos luulee pääsevänsä sellaisten jäljille, miksi siitä ei voisi kirjoittaa? Näin on tehnyt joutsenolainen Ulla Viskari-Lippojoki.


Kun elämään taas mahtuu monenlaisia kokemuksia linjalla Inkerinmaa, Arkangeli, Igomel, Minsk, Leningrad ja kun kokemuksiin nivoutuvat sukulaisten kohtalot, riittää kerrottavaa kuten imatralaisella Viola Heistosella.


Uskon, että kumpikin teos myös opettaa omia elämäntarinoitaan tekstiksi tai jopa kirjaksi suunnitteleville. Hyötyä niistä löytää sellainenkin, jolta tällaisessa asiassa kysytään neuvoja.


Eräs oma yritykseni neuvoa elämänkertansa kirjoittajaa päätyi umpikujaan, johon oli mahdoton antaa ratkaisua. Kirjoittajalla oli ideoita ja halu saada paperille varsinkin lapsuuden vaiheita. Mutta umpikuja tuli vastaan kirjoittajan pään sisältä. Kun hän ei löytänyt mielestään tarpeeksi tarkkaa tietoa siitä, miten eräät asiat olivat hänen perheessään 60-70 vuotta sitten, hän luovutti. Hänestä "keskeneräistä" kertomusta ei voinut kirjoittaa.


Muiden tekemistä omaelämäkerroista on tällaisten ongelmien varalle hyötyä. Oppii esimerkiksi sen, että rajaaminen ja näkökulma pitää valita. Pitää ymmärtää, että "kaikkea" ei voi kirjoittaa. "Kaikkea" ei tiedä, on laadittava omanoloinen kertomus siitä, miten asiat on nähnyt ja ne kokee.


Viola Heistosella ei ole tapahtumista pulaa. Hän kertoo varsin pikkutarkasti vaiheitaan alkaen lapsuudesta opiskelun kautta työelämän omiin ja muiden tekemiin valintoihin. Kaikki näyttää helpolta jälkeenpäin katsoen, ainakin lukijalle tulee tällainen tunne. Ehkä on ollut enemmän vaikeuksia, ehkä ei? Joka tapauksessa omillakin valinnoilla on ollut merkitystä. Ehkä myös sukulaisten vaikeudet ovat lisänneet omaa itsetuntoa ja sisua?


Viskari-Lippojoen Isän tyttö on itse asiassa kertomus isän tytöistä. Rohkeutta kirjoittaa ja julkaista se kaikkien saataville on tekijällä ollut vähintään yhtä paljon kuin Heistosella. Kummankin kirjan ääressä voi pohtia, missä määrin on mietitty sitä, miten paljon asioista voi kertoa. Löytynyt rohkeus ansaitsee kiitoksen: on monia asioita, jotka hyvin voi jakaa. Ei siksi että ne ovat "salaisia" vaan siksi, että niiden jakaminen opettaa lukijallekin jotakin.


Heistosenkin kertomus jättää positiivisen mielen, vaikka hän ei salaa Neuvostoliitossa harjoitettua kansalaisten valvontaa (miten esimerkiksi lasten kastaminen jouduttiin salaamaan työpaikan menettämisen pelossa). Viskari-Lippojoen kertomus opettaa, miten puhdistavalta voi tuntua, kun esiin tullut sukusalaisuus muuttuu voimavaraksi.


Kumpikin teos on omakustanne. Rohkeuden merkki sekin: näin vältetään karikot ja päästään kertomaan elämästä "kenelle tahansa". Itse lainasin teokset Etelä-Karjalan Heili-kirjastoilta.


Viola Heistonen: Elämäni Koulut. Elämäni Neuvostoliitossa. Kustantaja ja valmistaja BoD Books on Demand. 2020, 304 s.

Ulla Viskari-Lippojoki: Isän tyttö. Painopaikka BoD Books on Demand. 2020, 59 s.

Kumpikin teos sisältää kotialbumin kuvia.


Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 4.4.2021.




lauantai 3. huhtikuuta 2021

Sanakirja, joka kesti isältä pojalle

Nykyisin netissä toimivat ohjelmat vääntävät meille pikakäännöksiä kymmenistä kielistä, mutta ennen oli toisin. Ennen turvauduttiin enemmän fyysisiin sanakirjoihin, ja ehkä myös nähtiin enemmän vaivaa yksittäisten sanojen pähkäilyyn.

Muistona niiltä ajoilta olen säilyttänyt hyllyssäni muun muassa Knut Cannelinin suomalais-ruotsalaisen taskusanakirjan, joka on lajinsa ja aikansa klassikko. Itse asiassa se on toimitettu periaatteella "isältä pojalle", sillä Cannelinin poika Aulis muokkasi tätä alun perin vuonna 1908 ilmestynyttä kirjaa hieman uuteen uskoon 1940-luvun lopulla.

Mutta suvussa perinne kulki oikeastaan isoisältä pojanpojalle, sillä jo Knut Cannelinin (1869–1938) isä Gustaf Cannelin (1815–1885) oli kielimies ja kääntäjä. Hän julkaisi kreikan kieliopin ja pienehkön sanakirjan, mutta merkittävin hänen töistään oli muutamien tärkeiden tietokirjojen, muun muassa lakikirjojen suomentaminen.

Aulis Cannelin päiväsi esipuheen isänsä peruista muokkaamaansa suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaan vuonna 1946, ennen syntymääni. Olen käyttänyt jo lukioaikana vuoden 1963 kahdeksatta painosta.

Kirjaa selaava suomenkielinen lukija kiinnittää aluksi käännöksiä enemmän huomiota muutamiin, itse asiassa aika moniin kummallisiin sanoihin. Jo ensimmäiseltä sivulta löytyvät sanat aami (ruotsiksi åm), aamillinen (en åm full) ja aarakki (arrak). Kun näitä sanoja löytyy matkan varrella lisää, on pakko ajatella tämän suomen kielemme muuttuneen varsin paljon 70 vuoden aikana. Vai onko niin, että nämä ovat esihistoriaa eli Aulis Cannelinin kopioimia isänsä vuoden 1908 ensipainoksesta?

Ja koskeeko sama kirjan ruotsinkielisiä sanoja? Epäilenpä, että kyllä. Toisin sanoen kirjaan on suhtauduttava varoen. Jos pelkästään sen avulla opiskelisi ruotsia, herättäisi se hupia Pohjanlahden kummallakin rannalla. Vielä yksi kysymys: mikä on juhmuri (ruotsiksi ramm, rammen)? Onko sana tuttu sen paremmin suomessa kuin ruotsissa?

Indoeurooppalaisten kielten pohjoiset muodot ovat niin läheistä sukua toisilleen, että esimerkiksi ruotsissa ja englannissa on sekä yhteisiä samaa merkitseviä sanoja että sanoja, joiden merkitys on läheinen tai jotenkin hauskasti muuttunut. Esimerkiksi hailakka (eli haalean vaalea) on ruotsiksi blek tai black. Saman ilmiön löytää suomesta ja virosta: yksi sana on eri merkityksissä. Tässä tapauksessa black-sana on ruotsissa ja englannissa kummassakin väriä merkitsevä adjektiivi.

Eivät yhtäläisyydet koske pelkästään läheisiä sukukieliä, sillä esimerkiksi itäslaavilaisesta venäjästä ja ruotsista löytää yhteisiä sanoja, muitakin kuin muilta lainattuja. Tällainen sana on esimerkiksi ruotsin jag ja venäjän ja.

Sanakirjoja selatessa löytää myös hauskuuksia: jonkin kielen sana on sattumalta  aivan muuta toisessa kielessä. Esimerkiksi ruotsin järv, järven on ahma. Tästä voi päätellä, että Järv-nimisten Ruotsiin aikanaan muuttaneiden virolaisten ei ollut vaikea sopeutua uuteen kieliympäristöön ainakaan sukunimensä vuoksi. Eri asia on, että assosiaatiot siirtyivät vesistöilmiömaailmasta imettäväispetojen maailmaan.

Sukunimi Brandt on alun perin ollut käytössä Skandinaviassa ja Pohjois-Saksassa. Mutta kumpaa se kahdesta mahdollisuudesta tarkoittaa, vai tarkoittaako molempia: ahdetta eli mäkeä (brant) vai paloa (brand)?

Vanhatkin kirjat ovat kirjoja ja niistäkin voi kaivaa esiin asioita, jotka elävät yhä. Niinpä en toivo Cannelinien  työtä eli sanakirjaa (ordbok, lexikon) käsitellessäni olleeni mikään sanansaivartelija (ordryttare)!

Tässä yksi hauska ilmiö: tällainen saivartelija onkin ruotsiksi ratsastaja (eikä gnet), vaikka toki henkilöstä voidaan käyttää myös täsmällistä termiä pedant.

Knut Cannelin: Suomalais-ruotsalainen taskusanakirja. Toimittanut Aulis Cannelin. Kahdeksas painos. WSOY 1963, yli 20 000 sanaa, 664 s.
Kirjoitus julkaistiin ensimmäisen kerran toisella sivulla 19.12.2012 ja siirrettiin tähän paikkaan 3.4.2021. 

Böll vihreällä saarella

Itselle outoon voi tutustua kahdella ääritavalla, mutta myös niiden yhdistelmillä jo maailmankirjallisuus todistaa, että kokemista on monenlaista ja siitä kertomisen tapoja erilaisia. Yksi ääri on vain ulkonaisen näkeminen, toinen laita kokeminen ns. kaikilla aisteilla ja syvemminkin.

Irlannin vihreästä saaresta kertoivat 1950-luvulla suomalaisista Aale Tynni ja Henrik Tikkanen (heidän kirjoistaan kerron täällä). Vuosikymmenen loppuun mennessä olisi voitu julkaista myös Heinrich Böllin pieni päiväkirja, mutta se ilmestyi meillä vasta vuonna 1975.

Samoihin aikoihin Irlannissa käyneet Tikkanen ja Böll ovat selvästi aistineet hieman samaan tapaan. Kuitenkin Saksan katolisessa kulttuurissa kasvaneella vaikkakaan ei "umpiuskovaisella" Böllillä on ollut yksi etu puolellaan. Se avaa meille näkymiä, johon aivan ulkopuolisen on vaikea päästä.


Böllillä ei tarjoa muualta lainattua, hän luottaa lähinnä aisteihinsa ja kokemukseensa. Hän löytää tuttua joistakin asioista, toisista taas ei. Vielä mielenkiintoisempaa on, miten hän huomaa vieraan maan ihmisten kommunikoivan sekä keskenään että outojen kanssa.


Katolisen kotimaan ja katolisen Irlannin eroja Böll tiivistää luvussa "Sanontoja". Maassa, jossa on monta eri syytä surra monia eri asioita, on hänen mukaansa tapana olla surematta liikaa. Kun irlantilainen katkaisee jalkansa tai tekee konkurssin, hän saattaa sanoa: "Olisi voinut käydä huonomminkin." Mitä saksalainen sanoo vastaavassa tilanteessa? Böllin mukaan hän tuumii, että huonommin ei enää olisi voinut käydä.


Kyse on suhtautumisesta vastoinkäymisiin, mutta se heijastuu myös suhtautumisessa lähimmäisiin. Lohdutuksen sana naapurin onnettomuudessa, eikö sen pitäisikin muistuttaa, että todellakin huonomminkin asiat voisivat olla?


Edellinen paljastaa, että Böll ei tullut vihreälle saarelle ensisijaisesti tutkiakseen sitä vaan oppiakseen. Hän tarkkailee ihmisiä ei ainoastaan kanssakäymisessä vaan myös seuraten puolisalaa baarissa istuvien ukkojen olemusta ja harvoja sanoja.


Päiväkirja vihreältä saarelta ilmestyi Otavan Delfiini-sarjassa silloin, kun itse olin kiinnostunut maailmaa avaavista pokkareista. Miksi tämä meni vuonna 1975 ohi? Nyt pohdin mitä ehkä olen menettänyt ja miksi kirjaa suosittelen. Jos olisin lukenut tämän, olisin  oppinut miten havainnoidaan käyttäen muitakin aisteja kuin niitä, jotka tavallisesti aisteina luetellaan. Pitää tajuta myös asioiden ajallinen olemus ja yhteys. Fyysistä läsnäoloa täydentää se, mitä on ollut ennen ja mikä yhdistää ihmisiä yhtä lailla kuin läsnäolokin.


Kaukaa historiasta voi ulottua nykypäivään vaikutuksia, joita emme tunnista. Mikä merkitys oli sillä, että Irlanti oli 2000 vuotta sitten Euroopan ainut ns. sivistynyt nurkka, jota ei alistettu Rooman valtakuntaan? Mikä merkitys on ollut sillä, että vuosisatojen ajan täältä on lähdetty muualle? Miljoonat ovat jättäneet saaren pakon edessä eli leivän etsinnässä.


On eri asia, tarkkailemmeko ympäristöä vai ryhdymmekö kontrolloimaan sitä (esittämään arvostelmia, jakamaan plussia ja miinuksia). Todellisuuteen näet pitää sopeutua. Böll muistuttaa, että Saksassa "yhdeksän maissa" loppuu ihan varmasti puoli kymmeneltä, mutta Irlannissa "kello yhdeksän" voi olla suurta huijausta jos otat sen tosissasi.


Pari sanaa tästä fyysisestä kirjasta, jonka luin. Se on alun perin pokkari, mutta sidottu tummanvihreisiin kansiin ammattitaidolla ja säilynyt erittäin hyvässä kunnossa. Takakannen tasku lainauskorttia varten (siihen on merkitty lainaajan numerot ja palautuspäivät...) sekä leima "Imatran kaupunginkirjasto" kertovat, että kirja ei ole ollut hunningolla. Mielihyvin palautan sen ja toivon lukemisen iloja seuraaville lainaajille.


Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta. Suomentanut Kai Kaila. Otava 1975, 107 s. Alkuteos Irisches Tagebuch 1957.


Julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 3.4.2021.