torstai 16. toukokuuta 2013

Eläkeläisten arkea

1960- ja 1970-luvuilla suomalaisessa journalismissa kehittyi uudenlainen ilmiö, jota on ruodittu niin positiiviseksi yritykseksi puuttua epäkohtiin kuin likatunkioiden kaivelemiseksi ja toisten ihmisten hädän hyväksikäytöksi (lehtiä myytäessä).

Tämän ilmiön lippulaiva oli Urpo Lahtisen perustama aikakauslehti Hymy, ja sitä seurasi joukko niin saman yhtiön kuin myös joitakin kilpailijoiden lehtiä. Saman ilmiön osaksi voidaan laskea Hannu Karpon journalismi, monet vuodet niin Yleisradion kuin Mainos-TV:n televisio-ohjelmissa.

Inhottavimmin tätä ilmiötä on kutsuttu sosiaalipornoksi. Leiman lyöjien kannattaisi kuitenkin lukea ja katsoa uudelleen, mitä kaikkea tuona aikana epäkohdista todella kirjoitettiin – ja mitä epäkohtia maasta löytyi. Yksi esimerkki tästä journalismista on Hymy-lehden ns. eläkepaketti, suuriäänisesti herätetty avustuskampanja, joka samalla tuotti suuret määrät aineistoa lehtijutuille. Alkuperäisintä kansan ääntä tässä aineistossa edustivat eläkeläisten omakätiset kirjeet omista ongelmistaan.

Erkki Wessman kokosi näistä kirjeistä ja muusta asiaan liittyvästä aineistosta paketin, joka tarjoaa nytkin hyvän kurkistusmahdollisuuden 1970-luvun alun pienituloisimpien eläkeläisten, usein myös sairaiden vanhusten tai työelämän ulkopuolelle jo ennen eläkeikää joutuneiden arkeen. Wessmanilla oli tällaisen aineiston käsittelyyn hyvät lähtökohdat Porin ja työväenlehden vuosistaan.

Itse Hymyn projekti oli yksinkertainen: lehti lupasi tukea viiden kuukauden aikana 500 eläkeläistä summalla, joka vuoden 2013 rahassa lienee 150-200 euron paikkeilla. Osa avusta annettiin elintarvikkeiden, vaatteiden ja silmälasien ostotukena, osa rahana. Päästäkseen osalliseksi eläkeläisen oli joko itse kirjoitetulla tai sukulaisten kirjoittamalla kirjeellä ilmoittauduttava ja perusteltava, miksi juuri hän oli avun tarpeessa.

Kirjeet paljastivat köyhien karmean ja ankean arjen, ja siitä Wessman ottaa kirjassaan kaiken irti. Hän ottaa toisaalta paljon irti myös poliitikkojen saamattomuudesta , he kun eivät ole tehneet tarpeeksi näkyvää eläkeläisten auttamiseksi. Puheitta on kyllä pidetty, konkreettiset teot ovat suurelta osin puuttuneet.

Hymyn esimerkki veti mukaan myös muutamia muita, yrityksiä ja yksityishenkilöitä, ja näin "tukipaketista" tuli hieman ajateltua suurempi. Mutta samalla saatiin myös lehden henkiseen kassaan todella suuri määrä kertomuksia elävästä elämästä. Maan eri puolilla kiertäneet Hymyn toimittajat loivat suhteita, joilla oli lehdelle positiivista merkitystä pitkään.

Köyhyydestä ei ole päästy eroon vielä 2010-luvunkaan Suomessa. Olisiko siis myös tilausta ja tilaa aihetta räväkästi ja osallistuvasti käsittelevälle journalismille? Erkki Wessman ja kumppanit käyvät kyllä esikuvasta.

Erkki Wessman: Anna meille tänä päivänä. Raportti Hymylehden eläkepaketista. Lehtimiehet Oy 1973. 192 s.

torstai 2. toukokuuta 2013

Muistoja ja positiivisia mietteitä

Aulis Juvela (1927–1999) muistetaan Satakunnassa ja Raumalla ennen kaikkea kansanedustajana, toimittajana ja paikallisena vaikuttajana. Hän oli mukana erilaisissa, ei ainoastaan poliittisissa, järjestöissä sekä kunnallisissa luottamustehtävissä.

Tästä kaikesta on jäänyt jäljelle onneksi sellaista, jonka vuoksi Juvelaa voi kutsua myös elämänsä ja kokemustensa muistiin kirjoittajaksi. Jälkipolville jääneet kaksi muistelmateosta kertovat paitsi tekijästä jä hänen pohdinnoistaan myös niistä ympyröistä, joissa hänellä oli mahdollisuus liikkua.

Tämä tekee Parkanossa syntyneestä, mutta aikuisen elämänsä lähinnä Raumalla ja eduskunnassa vaikuttaneen kirjoittajan teoksista ainutlaatuisia. Juvela etsii ihmistä positiivisella ja sopivassa määrin humoristisellakin tavalla – aina kun huumoriin löytyy oikeudenmukaisesti aihetta.

17 vuotta eduskunnassa antoivat näkemyksille laajan pohjan, ja sitä edelsi 13 vuotta Satakunnan Työn aluetoimittajana (1952–1962 ja 1963–1966). Toimittajana Aulis Juvela etsi ihmistä, sen voi aistia hänen monista jutuistaan. Vaikka uutisaiheet ovat vanhoja, ihmiset tuntuvat olevan yhä läsnä. Toimittajan työ oli elämän koulusta hyvin oleellinen osa, toinen osa oli yhteiskunnallinen toiminta.

Kirjoittamisen taidon ja merkityksen sekä poliittisen vakaumuksensa Juvela sai jo lapsuudessa. Hänen elämänkaartaan voi verrata sellaiseen "ihannetapaukseen", jossa perheen lähtökohdat nousevat aikaansaavan ihmisen omassa elämässä toiseen potenssiin. Juvela oli harvinainen tapaus Satakunnan Työn toimittajien keskuudessa (Juho Mäkelän ohella) myös sen vuoksi, että hänellä oli tuntumaa poliittiseen vankeuteen: Auliksen isä, aktiivinen vasemmistolainen, oli ollut kalterien takana 1920-luvulla.

Yksi myöhempään elämään suuresti vaikuttanut tekijä oli se, että lehtiavustajan ura alkoi jo 14-vuotiaana: kokemusta kertyi paljon ennen kuin ammatti avautui.

Juvelan muistelut monista aikalaisista ja tapahtumista niin Raumalla kuin eduskunnassa ovat jääneet valitettavan vähälle huomiolle. Mielenkiintoista on myös se jo mainittu asia, että kirjoittaja kertoo asioista ymmärtäen kaikkia, myös eri tavoin ajattelevia. Periaatteen miehellä oli varaa hyväksyä se, että lopulliset johtopäätökset tehdään vasta kun kaikkia on kuunneltu.

Vuonna 1997 ilmestynyt kirja tarjoaa kuvia ja tietoa muun ohella  työväenliikkeen henkilöistä ja vaiheista. Mutta ei vain siitä: raumalaisista ja satakuntalaisista laajemmastakin näkökulmasta.

Molemmat kirjat kuuluvat ehdottomasti satakuntalaisen muistelma- ja työväenkirjallisuuden parhaimmistoon dokumentaarisen vahvuutensa ja kirjoittajan persoonallisen otteen vuoksi.

Aulis Juvela: Eduskuntajutut, Tekstipori 1992, 182 s.
Aulis Juvela: Satamapastorista ydinvoimaan. Muistikuvia ja pohdintoja Raumalta ja maailmalta. Kirjatiimi, 1997, 188 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tässä 2.5.2013.

Kannanottoja, joilla on yhä merkitystä

Leo Marmio (1926–2005) tuli toimittajaksi suoraan puoluetoimitsijan työstä. Hän oli hyvin kokenut organisoimaan ja vakuuttamaan ja  propagoimaan. Oppia hän oli saanut paitsi monipuolisessa järjestötoiminnassa myös Moskovan puoluekoulussa.

Mutta moskovalaisuus ei Marmion takissa eikä työssä muutamia poikkeustapauksia lukuun ottamatta näkynyt. Hän keskittyi ennen kaikkea paikalliseen eli porilaiseen kunnallispolitiikkaan sekä satakuntalaisten työpaikkojen asioihin. Kumpaakin tehtävään hänet palkattiin, ja molemmissa tehtävissä hän teki Satakunnan Työn historiassa ainutlaatuisen uran. Hänellä oli ylivertaiset suhteet muun muassa työpaikkojen luottamusmiehiin. Hänen jutuistaan näkee, miten paljon häneen luotettiin. Varapäätoimittajana hän veti linjaa lähinnä näyttämällä työtovereille esimerkkiä.

Mutta Marmio ei lopettanut lehtikirjoittamista eläkepäätökseen, joka taas tapahtui apulaiskaupunginjohtajan tehtävästä. Marmio jatkoi Rannan Pojan nimimerkillä jo lehtiaikana syntynyttä kommentoinnin ja pakinoinnin perinnettä.

Tämän päivänä näkökulmasta kunnallisneuvos Leo Marmion eläkeläisenä, vuosina 1997–2002 Satakunnan Työssä julkaisemat pakinat (joille tänä päivänä useissa tapauksissa antaisin kolumnin vierasperäisen nimen) eivät ole ollenkaan ajastaan jälkeen jääneitä. Monet hänen esiin nostamistaan puheenaiheista ovat edelleen tuoreita eli ne elävät monissa tori- ja tuttavakeskusteluissa.

Marmion EU-kriittisyys miellyttää varmaan monia: minua ärsyttää, että hän yhdistää sen toisen maailmansodan katkeroittamana vain Saksan tekemisiin. Jotakin pysähtyneisyyden ajan makuakin kirjoituksissa siis on.

Pertti Pitkosen toimittamat kirjat eivät siis häpeä ollakseen ns. päivän puheenvuoroja, usein lähtökohtana on ollut jokin ajankohdan tapahtuma. Kaupungin kehittäminen teoin eikä korulausein, ikäihmisten ongelmat ja harrastukset sekä politiikan kiemurat ovat pohdinnassa sutjakkaalla tavalla.

Kirjat löytyvät ainakin Satakunnan maakuntakirjastosta. Kustantajan kannattaisi, jos mahdollista, edelleen hieman puhua niiden puolesta.

Rannan Poika: Se parhaiten nauraa joka toiselle kuoppaa kaivaa. Porin Eläkeläiset ry 2001, 96 s.
Rannan Poika: Se parhaiten nauraa joka toiselle kuoppaa kaivaa [II], Porin Eläkeläiset ry 2003, 104 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tässä 2.5.2013.

Onhan sieltä kaikunut!

Kommunisteilla oli 1930-luvulla seitsemän äänenkannattajaa, mikä oli sotia edeltävä huippuluku. Nyt niitä on saman verran, kun vähemmistöIiikkeen Tiedonantaja lasketaan mukaan.

Ensimmäiset kommunistilehdet perustettiin 1920-luvulla, mutta tunnetut historialliset syyt aiheuttivat katkoksen. Sotien jälkeen niitä ryhdyttiin taas julkaisemaan, mutta tie oli ohdakkeinen. Tuolloisesta tusinasta on puolet hengissä. Tiedonantaja perustettiin seitsemänneksi vasta vuonna 1969.

Historioitakaan ei ole juuri ilmaantunut. Yht. maist. Aimo Ruususen kirjoittama historiikki on harvinaisuus, sillä ei kd-lehdistön tulevaisuudeltakaan kovin paljon voi odottaa.

Juonet julki
Aimo Ruususen kertomistapa on letkeä: "Tunnetko kommunistien juonet? Lue ne Kansan Uutisista. Näiden mainoslauseiden ajatus sopii myös Satakunnan Työhön." Lisäksi han on "koristellut" joitakin lukuja lainauksilla vuosien varrelta, toisia runonpätkillä.

Kirja alkaa katsauksella vasemmistolaisen, erityisesti vasemmistolaisimman työväenlehdistön historiaan. Porissakin on sitä aikanaan tehty, kun Eetu Salin perusti vuonna 1906 Sosialidemokraatin.

Sinänsä mielenkiintoinen kertomus maanalaisesta lehdistöstä jää turhan suppeaksi, kun taas historiasta puheen ollen on fiksua, että tuon ajan tilaushintojen arvo mainitaan myös vuoden 1986 markoissa.

Tamperelaisten kanssa
Satakunnan Yhteisvoima Oy:n yhtiöjärjestys vahvistettiin joulukuussa 1945, mutta lehden perustaminen oli mutkikkaampaa. Pohjoishämämläiset saivat äänenkannattajansa ilmestymäänn jo vuoden 1946 alussa, mutta porilaiset neuvottelivat ensin helsinkiläisten kanssa maakuntasivusta heidän lehdessään – ilmeisesti Vapaassa Sanassa.

Kesä 1946 toi kuitenkin ratkaisun. Syyskuussa ilmestyi Hämeen Yhteistyö – Satakunnan Yhteistyö, mutta varsinaisissa numeroissa nimeksi muotoutui Hämeen-Satakunnan Yhteistyö. Tämä järjestely kesti vuoden 1947 loppuun. Lehti painettiin Helsingissä.

Omatkin hankkeet edistyivät. Vuoden 1947 alussa Satakunnan Yhteisvoima alkoi hankkia käytettyä kirjapainokalustoa entisen pilketehtaan varsin alkeellisiin tiloihin. Satakunnan Työ, nelisivuinen oma lehti, aloitti ilmestymisensä vuoden 1948 tammikuussa kolmipäiväisenä.

Työtä tehtiin pitkään konttorissa, toimituksessa ja painossakin lähes ulkoilmaoloissa. Työsuojelu ei vielä ollut kurssissaan.

"KokoomusIainen fasistilehti"
Ns. kakkoslehtenä Satakunnan Työllä on tietenkin ollut suuria vaikeuksia, mutta se on tehtävänsä ja paikkansa SKDL:n piirilehtenä löytänyt. Ruusunen kehii mukavia tarinoita lehden myyntityöstä, mutta jättää kokonaan kertomatta levikin kehityksestä.

"Legendaarinen" päätoimittaja Juho Mäkelä (1949–1959) saa ansaitsemansa huomion, mutta hänen seuraajastaan, sittemmin SAK:n sihteeriksi päätyneestä Simo Elomaasta on kirjassa vain kuva. Elomaan jälkeen oli päätoimittajana 23 vuotta Aarre Mäkelä, viime vuoden heinäkuusta kasvat. maist. Timo Pekkola.

Juho Mäkelä vaikuttaa Porissa edelleenkin – ja kirjoittelee mm. Satakunnan Kansaan. Vielä vuonna 1954 hänellä, "Jussi Lisäjuurella", oli tästä naapurista kuitenkin aika kalsea käsitys, sillä hän rähjäsi "kokoomuslaisesta fasistilehdestä". Uudet tuulet ovat puhaltaneet jo kauan, ja porilaistenkin lehtien monenlainen yhteistyö on hyödyttänyt kaikkia. Sitä paitsi pahimmaksi kilpailijakseen Satakunnan Työ on Ruususen mukaan kokenut Uuden Ajan.

Erkki Teikari

Aimo Ruusunen: Kaikuja Karjarannasta. 40 vuotta kansandemokraattista lehteä Satakunnassa. Satakunnan Työ 1986, 88 s.

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Satakunnan Kansassa 14.11.1986.
Kirjoitus julkaistaan tässä Erkki Teikarin luvalla.

Roolien opettelua

Ihmisen tutustuminen toiseen ihmiseen ei ole vain tutustumista, vaan myös uusien roolien oppimista – puolin ja toisin. Tällaista rooleihin asettumista on itse asiassa koko elämä, tuskaisimmillaan usein nuoruudessa. Siinä vaiheessa, kun ihminen jo kuvittelee tietävänsä kuka on, mutta ei ole vielä ymmärtänyt, miten tämä "kuka" suhtautuu muihin ihmisiin.

Erkki Wessmanin romaanissa Teilinummi nuori aviomies on irtautunut kaveripiiristään ja asettunut oppimaan roolia puolisonsa, nuoren näyttelijän, kumppanina. Kysymys roolien oppimisesta on esillä alleviivatusti, sillä juuri näyttelijän ammatissa  etsiydytään milloin minkäkinlaisen "toisen henkilön" rooliin.

Teilinummi on näennäisestä pienimuotoisuudestaan huolimatta varsin monitasoinen. Näyttelijä harjoittelee näytelmää, jossa, vaikka hieman väkinäisesti, on yhtymäkohtia hänen omaan elämäntilanteeseensa.

Toisaalta kyse on omista valinnoista, toisaalta pakottautumisesta "oikeaan rooliin" omassa elämässä. On pakko olla jokin, jos aikoo jatkaa sillä tiellä, jolle on astunut.

Wessmanin ihmis- ja tapahtumakuvaus on elävää eikä lukija tunne, että hänelle tuputetaan jotakin valmiina. Tämä on arkielämän mutkatonta kuvausta myös teatterin lavalla, jossa näytelmää harjoitellaan. Roolin sisäistäminen voi olla tuskallista, mutta samalla antoisaa.

Kirja on yksi vastaus ikuiseen kysymykseen, mitä rakkaus on. Johannan ja Janin tarinasta opitaan, että ihastuminen ei ole mitään sitoutumiseen verrattuna. Sitoutuminen puolestaan tuottaa erilaisia mielleyhtymiä ja tuntemuksia (varsinkin kun Johanna joutuu eläytymään historialliseksi henkilöksi näytelmässä Teilinummi, jonka on kirjoittanut Erkki Wessman!).

Elämä tässä ja nyt on ainoa todellisuus. Wessman hallitsee kuvauksen: myös Johannan ja Janin uusien roolien oppimiset niin sängyssä kuin väliaikaisessa erossa. Tarinan viehätys ei katoa aivan heti senkään jälkeen, kun on kääntänyt pois viimeisen sivun.

Erkki Wessman: Teininummi. WSOY 1967, 231 s.

Kirjoitus julkaistaan ensimmäisen kerran tässä 2.5.2013.

Odotus muuttuu pakkomielteeksi

Mitä merkitsee odottaa, odottaa ja taas odottaa? Osa elämän odotuksista on tyhjänpäiväistä ja mitään tuottamatonta ajan kuluttamista (kuten vaikkapa junan lähtemisen odottaminen), mutta odottaa jotakin intohimossa, se on jotain aivan muuta.

Erkki Wessmanin Odotus on mielleyhtymien ja päähänpinttymien kuvaus: nuori mies odottaa toista ihmistä, mutta myös jotakin ratkaisua päänsä sisällä vellovaan kuumeiseen sekavuustilaan. Mieli täyttyy monenlaisella. Raskas työkin purkautuu levossa levottomina ajatuksina.

Kyseessä on ennen kaikkea kolmoisdraama, jossa odottaminen on mielialojen kuvauksen apuväline. Ernst, kertoja sekä hän, jota odotetaan ja jolle myös annetaan lopulta oma rooli, nämä ovat kolmion kulmat. Niiden välissä kiehuu eri tavoin.

Wessman saa sekaviin ajatuksiin paitsi vauhtia myös selkeyttä. Pään sisäiset keskustelut muotoutuvat ymmärrykseksi, tässä kertoja on vahvimmillaan.

Rakkaudestahan tässä on tietenkin kyse, kuinkas muuten. Rakkaus saa päähenkilön esittämään itselleen peräti 18 enemmän tai vähemmän merkityksellistä ja ahdistavaa kysymystä (s. 141–142). Odottaminen on myös vastausten etsimistä.

Ihmissuhteet monimutkaistuvat, kun odotus kietoutuu pelkoon, mustasukkaisuuteen ja epävarmuuteen. Tästä on vain pieni matka epätoivoon ja vihaan, joita teos myös käsittelee. Vihan synnyn kuvaus on yksi Wessmanin vahvuuksista.

Loppuratkaisua kertomatta voi luvata, että kyse on enemmästä kuin odotuksesta ja epätoivosta. Elämä ei voi päättyä siihen, mistä viha alkaa.

Erkki Wessman: Odotus. WSOY 1965, 179 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kertaa tässä 2.5.2013.

Lauloi yhden kerran

Porissa ammattikoulun käynyt ja puuvillatehtaalla työssä ollut Aarne Palkki (1912–1973) alkoi kirjoittaa runoja viimeistään rintamalla. Hänen ensiesiintymisensä tapahtui vuonna 1943 Olavi Paavolaisen kokoamassa sotilaiden runoantologiassa.

Tultuaan Satakunnan Työn (lehden nimi oli tuolloin vielä Hämeen-Satakunnan Yhteistyö) palvelukseen sen alkuvaiheessa vuonna 1947 Palkki paneutui innolla ja voimalla sekä kirjoittamaan että taitaamaan lehteä. Vaikka hän oli yli 20 vuotta nimenomaan toimitussihteeri, ajoittain hänen panoksensa kirjoittavana toimittajana oli näkyvä ja merkittävä.

Palkki kirjoitti lehteen eri nimimerkeillä (ja myös Porin murteella) pakinoita, mutta myös runoja. Hän julkaisi myös teatteri-, kirjallisuus- ja elokuva-arvosteluja sekä erilaisia poleemisia kirjoituksia ajankohtaisista aiheista. Niistä voisi hyvin koota useammankin julkaisun.

Alkuvaiheeseen Satakunnan Työssä liittyy myös Palkin ainoan oman runoteoksen ilmestyminen. Yksinäinen lintu ilmestyi WSOY:n kustantamana vuonna 1951. Se on erikoinen sekoitus luontokuvia, unelmiin sukeltamista ja myös teollisuuskaupungin arkea sekä sotamuistojen aiheuttamia ankeita tuntoja. Ehkä vähän lukijan odotusten vastaisesti liikkeelle lähdetään aamun ja toukokuun tunnelmista, mutta hyvin nopeasti paljastuu, että kaunis luonto on vain kulissi työtätekevän ihmisen arjessa saamille kolhuille.

Palkki etsii runoissaan jonkinlaista syvempää selitystä sille, miksi niin kauneus kuin rumuus hallitsevat maailmaa. Hän vastaa asettamiinsa kysymyksiin luomalla tunnelmia. Ihmisen alistuneisuus on todellisuutta, mutta mutta myös kapinahenki nostaa päätään.

Kokoelman päättävä runoelma Kaatuneiden vaellus on muistikuvia rintamatilanteista ja tovereista siellä, myös ihan konkreettisista tapahtumista ja kokemuksista. Sen sodanvastaisuus huutaa esiin ilman turhia korulauseita tai manauksia. Kyse on oikeasti koetusta pelosta ja kuolemasta.

Aarne Palkki: Yksinäinen lintu. Runoja. WSOY 1951, 83 s.

Kirjoitus julkaistaan ensimmäisen kerran tässä 2.5.2013.

Pula-ajan realistinen kuvaus

Juho Mäkelä oli kasvamassa teinistä aikuiseksi, kun pula-aika iski köyhään kansaan ja suureen joukkoon maata viljellyttä väestöä. Omaisuuksia pakkohuutokaupattiin ja ihmiset joutuivat pakon edessä mieron tielle, etsimään työtä kaupungeista. Siinä sivussa monet rikkaat ja keinottelukykyiset rikastuivat.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Juho Mäkelä kirjoitti aiheesta romaanin. Joki laskee Pohjanlahteen on moniulotteinen kertomus ihmisistä, joita ajan tapahtumat vievät. Mutta heitä vievät myös heidän omat viettinsä. Melko suuren painon Mäkelä antaa  maalaisyhteisön huhu- ja pahanpuhujien vaikutukselle.

Romaani on myös kansankuvausta. Porilaisittain sen voi ottaa lisäksi paikalliskertomuksena: teoksen päättävät ratkaisevat tapahtumat sijoittuvat kaupungin keskustaan sekä jokirannan työläisasutukseen, ehkä Toejoen itäosaan tai Isojoenrannalle. Porilainen löytää viittauksia myös siihen, miten mutkitteleva on ollut kaupungin teollinen kehitys työläisten kannalta jo paljon ennen Rosenlewin ja puuvillatehtaan alasajon aikoja.

Liikkeelle lähdetään maalaisdylliä järkyttävästä kansankoulunopettajan yllättävästä kuolemasta ja hänen leskensä suhteesta vainajan veljeen, aviossa elävään maanviljelijään. Kaikki näyttää sujuvan niin kuin juoniromaanissa yleensä, mutta perinteistä ajanvietekirjallisuutta syvällisemmin Mäkelä osaa kaivaa esiin yhteiskuntaa jyrsivien voimien vaikutusta ihmisiin.

Pula-ajan pakkohuutokaupoistakin on julkaistu muutamia kuvauksia, mutta Mäkelän kirjoittama (s. 100–113) on yksi eniten tunteisiin käyvistä. Kirjoittaja osaa myös kuvata rikkauden näennäisen merkityksen silloin, kun kohtalon vaaka, tässä tapauksessa pankissa langennut takaus, kääntyy rikasta vastaan.

Rakkaus ja tunnesiteet, joita henkilöt eivät kykene erittelemään ja joihin he sotkeutuvat kuin kengännauhoihinsa, on toinen juonen kannalta oleellinen vyyhti. Yhteisö ei hyväksy eri tavoin käyttäytyviä. Samaan aikaan rikkaiden toimet saavat köyhien keskuudessa aikaan sekä apatiaa että vastarintaa, ja näin syntyy uskottava kuvaus luokkayhteiskunnan luonteesta.

Joitakin ihanteeksi käyviä ajatuksia teoksessa esittää kirvesmies Antti Mäkinen, jolla ei itsellään ole paljon menetettävää (paitsi tönö, vaimo ja kahdeksan lasta!). Opettajan leski Toini ja häneen ihastunut työmies Kosti ovat enemmän virran vietävissä. Sillä ratkaisulla kirjailija on halunnut osoittaa, että vaikeudet eivät aina kasvata ja vahvista, vaan ne voivat myös runnella ja tuhota.

Yli 60 vuotta ilmestymisensä jälkeen Mäkelän romaani on yhä kelpo kuvaus 1920-luvun lopun ja 1930-luvun alun suomalaisesta arjesta.

Juho Mäkelä: Joki laskee Pohjanlahteen. Romaani. Kustannusosakeyhtiö Tammi 1950, 246 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tässä 2.5.2013. 

Työmatkalla Neuvostoliitossa

Kansandemokraattisten maakuntalehtien toimittajat, joita oli vielä 1960-luvulla kuudessa eri kaupungissa, kävivät Neuvostoliitossa noihin aikoihin varsin harvoin. Toki opiskelu Moskovassa, yleensä ns. puoluekoulussa, avasi joillekin ovet suoraan todellisuuteen.

Tällaisia opiskelijoita olivat Satakunnan Työn toimituksesta Aarre Mäkelä, Leo Marmio, Aulis Juvela sekä levikkipäällikkö Mauri Raussi. Tämä opiskelu ei suoraan näkynyt toimittajien työssä; he olivat kyllä saaneet pohjaa poliittiselle tietoisuudelle ja venäjän kielen taidon alkeita. Sympatia oli kypsynyt lojaalisuudeksi, mutta sillä ei useinkaan elämöity.

Neuvostoliiton matkojen tuloksena syntyi kuitenkin artikkeleita, vaikka osa matkoista oli lomamatkoja eikä tarkoituskaan ollut kirjoittaa mitään. Jos ei erityisesti sovittu, jotkut toimittajat eivät pitäneet tarpeellisena edes olla erityisen tuotteliaita. Neuvostoliitto ei suinkaan ollut kaikille kommunisteille sellainen hurraahuutojen aihe kuin myöhemmin on joissakin yhteyksissä väitetty. Itse asiassa, kuten näkyy esimerkiksi Kansan Uutisten toimittajan Kerttu Kauniskankaan työstä ja jonka lehden Moskovan kirjeenvaihtaja Sisko Kiuru on vahvistanut, monet toimittajat mieluummin vaikenivat näkemästään kuin kaunistelivat asioita.

Matkojen pohjalta kansandemokraattiset toimittajat julkaisivat kolme kirjaa:  Kansan Uutisten ja uutistoimisto DLP:n Pentti Kirvesmies kaksi ja Juho Mäkelä yhden: Näin naapurimaata: Moskovasta Dušanbeen, Minskistä Uraliin. Sekin oli tilaustyö, kuten molemmat Kirvesmiehet kirjat. Teos syntyi, kun Mäkelä oli riitauttanut eduskuntatyön päättymisen jälkeen lopputilinsä Satakunnan Työstä. SKP:n johdossa haluttiin häntä rauhoitella tarjoamalla kirja tilapäistyöksi. Idea saattoi olla Hertta Kuusisen.

Mäkelä matkusti Neuvostoliitossa vuonna 1967 varsin laajasti, laajemmin kuin tuohon mennessä kukaan aiheesta kirjoittanut suomalainen. Hänen kirjansa perusvireen ero Kirvesmiehen teoksiin johtuu siitä, että Mäkelä oli ehkä omien epäilyjensä vuoksi motivoituneempi kokemaan ja näkemään. Hänellä oli  kykyä ja rohkeutta tuoda joissakin kohdin esiin kriittisiä äänenpainoja. Hän kertoi jopa näkemiään satunnaisia tapahtumia, jotka toivat arkielämän lukijan lähelle – tällainen on esimerkiksi kuvaus katutappelusta Minskissä.

Kirja on enemmän kuin matkakirja, vaikka matkan järjestelyt noudattivat samaa kaavaa ja opaskin oli sama kuin Kirvesmiehellä aiemmin, moskovalainen toimittaja Rudolf Sykiäinen. Mäkelän matkasta kertoo myös Sykiäinen muistelmissaan (Sykiäinen 2000, 238-242).

Uteliaisuus ulottui myös kulttuurin eri alueille. Rakentamista Mäkelä pohti muustakin kuin arkkitehtuurin näkökulmasta. Neuvostoliitossa rakentaminen oli suurimittaista ja sen tavoitteet olivat mahtavat, "mutta laadultaan se jää paljon jälkeen rakentamisesta Suomessa ja muissa Pohjoismaissa. Työ ei ole yhtä huoliteltua ja viimeisteltyä kuin se on meillä, ja vierasta joskus harmittaa sellainen huolimattomuus ja yliolkaisuus, jota työtä suoritettaessa on osoitettu". Mäkelä kuvailee rakentamisen yksityiskohtia, jopa eri suuntiin kallistelevia valokatkaisijoita.

Juho Mäkelä pyytää esipuheessa anteeksi kirjansa epäyhtenäisyyttä. Jo tässä yhteydessä hän antaa ymmärtää, että ei tule vain ylistämään näkemäänsä. "Mielestäni ei Neuvostoliitolle – enempää kuin millekään muullekaan maalle – tehdä hyvää palvelusta sitä ylenpalttisesti ylistämällä ja esittämällä kaikki asiat ruusunhohtoisessa valossa. Ei ole olemassa eikä voikaan olla maata, jossa kaikki asiat olisivat aina hyvin."

Mutta Mäkelä korostaa, että matka naapurimaahan oli tavattoman kiinnostava. Hänen matkakertomuksensa on edelleen sitä!

Juho Mäkelä: Näin naapurimaata: Moskovasta Dušanbeen, Minskistä Uraliin. Kansankulttuuri Oy, 1967, 312 s.

Kirjoitus perustuu Aimo Ruususen tohtorinväitöskirjan "Todeksi uskottua. Kansandemokraattinen Neuvostoliitto-journalismi rajapinnan tulkkina vuosina 1964-1973" (Jyväskylän yliopisto 2008) sivujen 195–197 tekstiin.

Ylistyksestä pettymykseen

Juho (Johan Fredrik) Mäkelän (1913–1991) niin poliittinen kuin kirjailijan ja toimittajan ura oli pitkä. Se jätti monia jälkiä satakuntalaiseen ja porilaiseen elämään. Mäkelä aloitti yhteiskunnallisen toiminnan 1930-luvulla, oli poliittisista syistä vankilassa vuosina 1940–1944 ja sen jälkeen hän antautui toimittajan työhön ollen myös kahteen otteeseen SKDL:n kansanedustajana.

Vapauduttuaan vankilasta Mäkelä julkaisi vuonna 1945 "lausuttavia runoja" sisältävän teoksen, mikä sopi hänen toimeensa SKDL:n poliittisena työntekijänä. Vuodesta 1946 alkaen hän oli toimittajana, aluksi Hämeenlinnassa, ja tällöin ilmestyi toinen runoteos, joka pohti sodan kokemuksia vähemmän julistavalla, enemmän ihmisen tuntoja peilaavalla tavalla.

Juho Mäkelän kaunokirjallisessa tuotannossa eli runoteoksissa vuosilta 1945, 1946, 1947 ja 1966 sekä romaanissa vuodelta 1950 on nähtävissä monia ajanjakson poliittisten ja henkisten virtausten heijastumia.

Voittoisa demokratia alkaa ylistyksellä Stalinille. Sen kaksi ensimmäistä säettä pysäyttää: "Saa juhlaväristyksen veri ruumiin, / kun nimen Stalin korva tajuaa." Tämän voi ymmärtää vuoden 1945 tilanteen kannalta, mutta teos ei suinkaan ole kokonaisuutena pelkkää hymistelyä.
Tämä teoksen ensimmäinen runo on kirjoitettu vasta sodan jälkeen, sen sijaan teoksessa on toistakymmentä vankeudessa eli sota-aikana kirjoitettua runoa. Eikä kaikkia runoja ole alun perin ajateltu esitettäväksi agitaatiotilaisuuksissa, vaan ne ovat enemmänkin kirjoittajan mielialojen värähtelyjä kummallisessa, ihmisiä vangitsevassa ja tappavassa maailmassa.

Sota on vahvasti läsnä myös Ihmislaivassa. Sen tunnelma on kuitenkin aivan toinen. Ironiset, ajoittain lempeät huomiot ihmisluonteesta kertovat ajan muutoksesta. Kuitenkin synkkyys kurkistelee vielä jostakin. Mutta ymmärtääkseen maailmaa runoilija tutkii myös universumin ilmiöitä.

Kokoelman päättävä varsin erikoinen Ihmeellinen käsi muistuttaa, että luonnossa mikään ei katoa ja että mekin jatkamme olemassaoloamme jossakin muodossa kuolemamme jälkeen. Porin kaupunginkirjastossa olevaan teokseen tehdyn merkinnän mukaan Mäkelä luki tämän runon Helsingin Kämpissä 2.11.1946 ilmeisesti teoksen julkaisemiseen liittyneessä tilaisuudessa.

Hyvin pian edellisen teoksen jälkeen kirjoitettu Levottomuus (1947) etsii ihmistä enemmän aforismien ja toteavien havaintojen keinoin. Nyt on voimaa rakentaa, "tarttua kourin maailman juuriin". Nyt soivat erilaiset sinfoniat, niin rahan laulu kuin "ihmisten ihana pelästyminen", joka julistaa tämän maailman kauniiksi. Alistettu ihminen alkaa muuttua optimistiksi.

Neljäs runoteos Häviäminen (1966) palaa eräällä tavalla julistukseen, mutta äänenpainot ovat muuttuneet. Voi olettaa, että taustalla ovat monia vävähduttaneet paljastukset Stalinin ajan Neuvostoliitosta, mutta varmaan myös Mäkelän henkilökohtaiset kokemukset omassa puolueessaan ja eduskuntaryhmässään. Vuosien 1965-1967 tienoilla hänellä oli vaikeuksia löytää itselleen sopivaa työtä ja tehtävää.

"Helppoa on lyödä sitä / jota lyövät muutkin", toteaa Mäkelä. Helppoa on myös olla aina samaa mieltä johtajien kanssa ja helppoa on olla sankari, jos ei tarvitse ottaa minkäänlaisia riskejä. Näillä ajatuksilla runoilijasta on tullut kyynikko, joka kuitenkin etsii lohtua sanoista ja kuvaa elämän ilmiöitä melkeinpä panteistisella tavalla. Kyynisen puheen takaa paistaa ymmärrys siitä, että totuuttakin on, vaikka sitä ei aina näe.

Koskettava on Häviämisen viimeinen runo, jossa puhutellaan omaa äitiä rajan, toisin sanoen elämän, toisella puolella. "Sano, äiti! Ottaisitko / käteni käteesi rajalla?"

Juho Mäkelä: Voittoisa demokratia. Lausuttavia runoja. Kansankulttuuri Oy 1945, 62 s.
Juho Mäkelä: Ihmislaiva. Runoja. WSOY 1946, 111 s.
Juho Mäkelä: Levottomuus. Runoelma. WSOY 1947, 114 s.
Juho Mäkelä: Häviäminen. Runoja. WSOY 1966, 74 s.

Mäkelän muut teokset:
Juho Mäkelä (toim.): Luokkasodan muisto. Kansankulttuuri Oy 1947, 320 s.
Juho Mäkelä: Joki laskee Pohjanlahteen. Romaani. Tammi 1950, 246 s.
Juho Mäkelä: Näin naapurimaata. Moskovasta Dušanbeen, Minskistä Uraliin. Kansankulttuuri Oy 1967, 312 s.

Teksti julkaistaan ensimmäisen kerran tässä 2.5.2013.

Juho Mäkelä ja muita unohdettuja

Juri Nummelin löysi kahdeksan unohdettua runoilijaa. Nimenomaan runoilijaa.  Unohdettuja kirjailijoita on tässä maassa niin suuri joukko, että heistä kirjoittamiseen tarvittaisiin vähintään Raoul Palmgrenin elämän mittainen kirjallinen työ, eikä tällaiseen 89-sivuiseen vihkoseen olisi heistä mahtunut kuin nimiluettelo.

Palmgreniin Nummelin muutaman kerran viittaakin. Tämän perusteelliseen kirjallisuudentutkimukseen hänellä on kuitenkin vielä matkaa. Lukijalle tulee tunne, että on ollut kiire saada mahdollisimman nopeasti julkaistuksi se, mitä kohtuudella on käsiin löytynyt. Määrä ei oikein muutu laaduksi, vaikka se mitä on kirjoitettu ei näytä varsinaisia virheitä sisältävänkään.

Edellisellä tarkoitan, että kaikkien kahdeksan runoilijan kohdalla olisi ollut täyteläisempi henkilökuva paikallaan. Monet mainituista eivät olleet suinkaan vain runoilijoita, vaan elämässään myös paljon muuta. Tällaisten henkilökuvien laatiminen olisi vaatinut enemmän aikaa ja vaivaa, sillä osaksi lähteet ovat todella etsinnässä. Etsinnän olisin suonut jatkuvan, sillä osa teksteistä on jo aikaisemmin ilmestynyt Kulttuurivihkot-lehdessä.

Myös teoksen kahden satakuntalaisittain mielenkiintoisen henkilön eli Porin tyttölyseota käyneen Kaisu-Mirjami Rydbergin (nimimerkki Karin Alm) ja Satakunnan Työn päätoimittajana ja kansanedustajana olleen Juho Mäkelän kohdalla henkilökuvia olisi ollut helppo täydentää. Esimerkiksi Rydbergin kirjallinen tuotanto, lehtityö mukaan lukien, on niin laaja, että  siitä olisi löytynyt lisää lihaa luiden ympärille.

Arkistoistakin olisi voinut olla apua, ja tämä koskee myös Juho Mäkelän käsittelyä. Hänestä on annettu liian yksioikoinen kuva, vaikka mainitut esimerkit lehtijutuista ovatkin sensaatiomielessä herkullisia. Olisi pitänyt muistaa myös, että vaikka Mäkelän varsin laaja matkakirja Neuvostoliitosta oli SKP:n tilaustyö, se ei suinkaan ollut kritiikitöntä ylistystä.

Myös Juho Mäkelän pettymyksen perusteellisempi pohdinta olisi paremmin liittänyt hänen runoilijankehityksensä ajan tapahtumien poliittiseen kehykseen.

Mutta tässä kirjassa unohdetuista puhutaan nimenomaan runoilijoina, joten siinä mielessä huomautukseni menevät marginaaliin. Mutta toistan vielä: paremmat henkilökuvat selittäisivät paremmin myös runoutta. Tällaisenakin Nummelinin kirja täydentää ja avartaa näkemystä 1900-luvun runouden ilmiöistä.

Nummelin kirjoittaa hyvin, taloudellisemmin kuin Palmgren. Pari pientä huomautusta on syytä tehdä. Sivuhenkilö O. W. Kuusinen oli Suomen, ei Karjalan varjohallituksen johdossa. Kirjallisuusluettelosta puuttuvat jostakin syystä täysin Juho Mäkelän kaunokirjalliset teokset.

Juri Nummelin: Unohdetut kirjailijat. BTJ Kustannus 2007, 89 sivua.

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Satakunnan Työssä vuonna 2007.

Satakunnan Työn kirjantekijät

Toukokuun 2013 aimonkirjat omistetaan Porissa ilmestyvän sanomalehti Satakunnan Työn toimittajien kirjatuotannolle, lähinnä 1940-luvulta 1970-luvulle lehden palveluksessa olleiden julkaisuille.

Pienen toimituksen työ on aina suuntautunut pääasiassa tekstien tekemiseen omaa lehteä varten. Tämä on tuttua kaikille, jotka ovat olleet tällaisessa työssä, kakkoslehden palveluksessa. Aikaa ja energiaa riittää liian harvoin muuhun, vaikka kyllä sitä silti on riittänyt, kun on ollut kiinnostusta ja sisäistä intoa. Monet lehden ja kansandemokraattisen liikkeen omistaman kirjapainon Satakunnan Yhteisvoima Oy:n palveluksessa olleet ovat jakaneet vapaa-aikaansa myös järjestö- ja muuhun yhteiskunnalliseen toimintaan.

Lisäksi monet toimittajat, muutkin kuin tässä mainitut, ovat ehtineet julkaista myös muilla areenoilla. Esimerkiksi Seppo Siivosella on ollut harrastusta historiikkeihin ja Matti Nummelin on eri tavoin osallistunut kirjojen ihmeellisen maailman tunnetuksi tekemiseen, esimerkiksi Työväenkirjallisuuden päivän organisointiin Tampereella.

Tällä palstalla esitellään kolmen eri henkilön julkaisemaa kaunokirjallisuutta: lehdessä toimittajana ja päätoimittajana vuosina 1948–1959 olleen Juho Mäkelän; toimitussihteerinä, viime vaiheessa oikolukijana vuosina 1947–1973 olleen Aarne Palkin sekä alun perin kirjatyöntekijän, sitten lehdessä toimitussihteerinä ja toimittajana vuosina 1962–1965 olleen Erkki Wessmanin. Mäkelä ja Wessman avustivat lehteä muinakin kuin mainittuina vuosina.

Mäkelä ja Palkki ensiesiintyivät runoilijoina sodanjälkeisessä suurten muutosten ilmapiirissä. Erkki Wessman (1931–2011) puolestaan aloitti kaunokirjallisen työnsä 60-luvun kulttuurimurroksessa, jolloin hän oli mukana myös satakuntalaisen henkisen ilmaston muuttamisessa uuden yhdistyksen Manuscript 63:n kautta. Hän jatkoi kirjallista työtään varsin monipuolisesti ja tuotteliaasti myöhemmin muilla areenoilla. Wessmanin tuotanto käsittää tässä esitellyn lisäksi muun muassa historiaan liittyviä teoksia sekä tv- ja muita näytelmiä ja dramatisointeja. Niistä olisi voinut tälle palstalle kirjoittaa julkaistujen lisäksi kymmeniä tekstejä!

Arvioni Mäkelän, Palkin ja Wessmanin runokirjoista ja romaaneista olen kirjoittanut ilman että olisin sitä ennen tutustunut aikalaiskritiikkiin.

Tutustumme myös Aulis Juvelan muistelmateoksiin sekä Leo Marmion pakinakokoelmiin. 

Palstaa täydentää ulkopuolinen kirjoittaja, yhteiskuntatieteiden tohtori, Satakunnan Kansan päätoimittajana pitkään toiminut Erkki Teikari ja hänen aikalaisarvostelunsa Satakunnan Työn vuonna 1986 ilmestyneestä historiikista.