torstai 30. marraskuuta 2017

Kirjeitä kirjoista

Olen silloin tällöin lähettänyt kirjeitä tietokirjojen tekijöille, mutta kaunokirjallisuuden puolella olen ujo. Toki monet suosikkikirjailijani ovatkin jo toisessa maailmassa. Kirjeitä voi  kirjoittaa, mutta ne voi lähettää vain virtuaalisesti. Elossa olevien taas pelkään kirjan ilmestyttyä jo hylänneen lapsensa ja siittävän uutta. Miksi siis häiritä työrauhaa?

Yhdelle elävälle kaunokirjailijalle kerran kuitenkin kirjoitin. Se tapahtui väärällä nimellä eikä kirjeen vastaanottaja voinut vastata vaikka olisi halunnutkin. Eräässä etelä-eurooppalaisessa kaupungissa tuli näet mieleen, että lukemassani kirjassa seikkailee henkilö, jolle tunnettu suomalainen kirjailija oli antanut paitsi nimen myös hengen.

Kirjoitin tämän romaanihenkilön nimissä juuri siitä kaupungista missä hän kirjan mukaan seikkaili. Olin ottanut selville kirjailijan kotiosoitteen. Kuoreen varmistin sen kaupungin leiman, mikä kirjassa mainitaan. Lähetin terveiset, joiden mukaan asiat eivät olleet menneet ihan pilkulleen niin kuin kirjailija oli ne kuvannut. Allekirjoitus oli tietenkin tuon romaanihenkilön – minun väärentämänäni.

Nyt en kuitenkaan julkaise tuollaisia kirjeitä. En senkään vuoksi, että yksi on jäänyt ainutkertaiseksi. En ainakaan tunnusta syyllistyneeni useampiin kaunokirjailijoiden häirintöihin. Sen sijaan olen lähestynyt kirjeillä muutamia tietokirjojen tekijöitä.  Vain vain varsin harva heistä on koskaan vastannut, ja jos on, niin on saattanut laittaa lyhyen viestin: "Kiitos postista." 

Ymmärrän. Tietokirjailijakin on työnsä tehnyt, kun kirja on julkaistu. Mitäpä sitä sen jälkeen sen ihmeemmin murehtimaan. Uutta painosta ei tule, ei siis ole mieltä ottaa kommentteja kovin vakavasti. Eikä varsinkaan huomautuksia pienistä asia- ja kirjoitusvirheistä.


Julkaisen nyt, palstan muutaman kuukauden tauon jälkeen herätessä, joitakin tietokirjojen tekijöille lähettämiäni ja tietokirjoihin muuten liittyviä kirjeitäni. Kuten tapoihin kuuluu, olen korjannut kirjoitus- yms. virheeni ja julkaisen jokaisesta tekstistä parannetun painoksen.

30.11.2017

Suomen sadasta tarinasta

Kiitos kirjasta, jonka juuri luin loppuun. Tämä onkin ainut "Suomi 100 -opus", jonka joko olen onnistunut pyydystämään kirjastosta tai viitsinyt kaivaa esiin "juhlajulkaisuna". Jotenkin tulee allerginen tunne, kun jotakin julkaistaan (ehkä vain) juhlan vuoksi...

En kuitenkaan pettynyt: tässä on paljon hyvää muistutusta ja kertausta. Itse muistan jotakin asioita noin 65 vuoden ajalta, siihenkin kerrottua voi sovittaa ja suhteuttaa. Sodanjälkeisestä omakotitalorakentamisesta alkaen jotkut asiat liippaavat  henkilökohtaista historiaa.

Mutta on sitä kauempanakin ajassa. Mieleen muistuu muun muassa tätini Sanna Ruusunen (s. 1901). Hän on nimittäin siinä 200 naisen joukossa, jotka mainitaan sivulla 32. Sanna oli ammuttaessa, toukokuun alussa 1918, 16-vuotias. Hän ei ollut aseissa vaan Kiikan punakaartin huoltoväessä.

Myös maininnat Neuvosto-Venäjälle menneistä kiinnostavat. Hieman toisin kuin lukija tästä saa selville, moni eli suurikin osa rajan yli menneistä ei ollut ollenkaan poliittista väkeä, vaan varsinkin 20-luvun lopulta vuoteen 1932 työnhakijoita. Isäni kolme serkkua oli näiden joukossa. En ole löytänyt heistä mitään sitoutumista politiikkaan, vaan hullua halua tehdä työtä: ensin Suomessa, sitten Kanadassa, sitten Karjalassa.

Ehkä minulla oli vääriä odotuksia kirjan suhteen sen nimen perusteella: "Pieni kansa pyristeli". Kokonaisuutena pientä kansaa on liian vähän. Liiaksi liikutaan politiikan isoissakin sfääreissä, maiden ja niiden johtajien välisissä suhteissa jne. Pieneen kansaan kyllä silloin tällöin palataan, mutta kovin niukalti. Odotin paljon enemmän arkielämän kuvausta.

Kovin vähälle jää myös sivistys, koulutus jne. Miten nokkelasti juuri tähän kiinnittikään huomiota Finlandia-palkittu Juha Hurme. Juuri tässä on ollut suomalaisuuden yksi ytimistä: kansallinen koulutus, sivistys, kulttuuri (ja kahdella kielellä). Ilman sitä ei olisi ollut Nokiaa, ei edes demokratiaa. Peruskoulu on esillä, mutta asiahan on paljon laajempi: onneksi perimme villityksen lasten ja nuorten koulutukseen ja aikuistenkin sivistämiseen jo suuriruhtinaskunnan ajoilta, ja sitä on menestyksellä kehitetty.

Sata tarinaa voisi tietenkin olla tuhat, eikä yhteen kirjaan kaikkea mahdu. Kokonaisuutena nautin, mutta edellä yritin sanoa mikä hieman tökki. Kerrottu on hyvää sadan vuoden tapahtumien kertausta, historian laiskanläksyä heille jotka eivät kaikkea muista. Kuten kukaan ei muista.

Pikkujuttuihin on liian helppo tarttua. Kokoomus perustettiin 9.12.1918 vanhalla ylioppilastalolla, joten se ei voinut olla SDP:n kumppani runsasta vuotta aikaisemmin. "Minna Craucher" oli hämeenkyröläinen. Kansandemokraattisia kalentereita julkaistiin vielä 60-luvulla, muistaakseni 70-luvun alussakin. Aleksandr Solzhenitsyn ei kirjoittanut vain toisinajattelijoiden vaan nimenomaan "laajan kansan" vankeudesta Stalinin aikana. Neuvostoliitossa ja Venäjällä myyty Viola-juusto ei ole (ollut) tuorejuustoa vaan sulatejuustoa. SKOP:n pääjohtaja oli Matti Ranki.

Kiitos myös ydinvoimaloiden mainitsemisesta. Itse olen "kaikkien kolmen Eurajoen voimalan veteraani", ts. ollut työasioissa niiden työmailla. Ehtiiköhän vaan tuo kolmas tulla valmiiksi elinaikanani... 1920-luvun vesivoimalatyömaat muuten olivat oman aikansa vastaava ponnistus, ja hyvin merkityksellinen energiantuotannon kannalta (esim. Vuoksi, Kymijoki, Kokemäenjoki). Kokemäenjoen voimaloilla oli merkityksensä tulevan kansainvälisen Nokian kannalta...

Veikko Vennamoa odotin kirjaa lukiessani malttamattomasti. Hän ansaitsee paikkansa Suomen sodanjälkeisessä sankaritaulussa. Vennamon vappupuhe vuonna 1981 Kuopiossa on suomalaisen poliittisen oraation huippuja; se on julkaistu kasettina. Siinä jäävät terhot ja halla-ahot kumppaneineen ihan täysin takarivin taaveiksi. Kun kerran kirjassa on politiikkaa, niin miksi ei Veikko!

Summa summarum: vähän liikaa politiikkaa, mutta kokonaisuutena kiitettävä katsaus sataan vuoteen. Palaan vielä omiin mielikuviin ja muistoihin: joissakin kohdin voi saada käsityksen, että Urho Kekkosen aikana ei kuullut ikäviä asioita Neuvostoliitosta. Olen alkanut asioida kirjastoissa 1960-luvun puolivälistä alkaen, ja muistan kyllä monta monta hyytävää hetkeä juuri kriittisten teosten parissa. Olihan niitä. Ei tietenkään ollut kritiikkiä Kekkosen juhlapuheissa, mutta nehän nyt eivät olleet tietämyksen ja ymmärryksen koko sfääri. Onneksi.

Kirje julkaistaan tiivistettynä tällä palstalla 30.11.2017.

Teos:

Petri Laukka: Pieni kansa pyristeli. Sata tarinaa itsenäisestä Suomesta. Into 2017, 352 s.



Suomen ja Saksan yhteistyöstä

Ensinnäkin tärkein: kiitos kirjasta! Hienoa, että väitöskirjasta on ilmestynyt tällainen laitos. Se on tärkeä lisä siihen, mitä 40-luvun suomalais-saksalaisista suhteista on julkaistu. Varmaan on vielä esiin kaivamatonta, mutta tämä valottaa niin suoraan kuin riviensä välissä paljon sota-ajan ja liittolaisuuden arkipäivästä vailla rasitteita, joita joskus syntyy kun vatvotaan "syviä syitä" ja liikutaan arjesta irrallaan.

Välittömän syyn kirjoittaa sain siitä, että olen tuntenut yhden kirjassa mainituista henkilöistä. Hän oli Elina Sanan kirjassa  etunimellä Aleksei mainittu, oikeasti Samuil Vladimirovitš Tirkeltaub. Tuo isännimikin saattaa olla "väärä", ehkä kuitenkin sellainen mitä hän käytti, mikä hänellä oli virallisesti Neuvostoliitossa. Hän oli apteekkarin poika Kivisaarelta Petrogradista.

Nimi Aleksei tuli siitä, että Tirkeltaub (s. 1920), Hangossa palvellut puna-armeijan "sähkömies", käsittääkseni viestijoukkojen aliupseeri, ilmoitti väärän nimen jouduttuaan saksalaisten vangiksi Josif Stalin -alukselta Paldiskin lähellä. Hän sanoi Aleksei,  sukunimeksi hän muistaakseni sanoi Ivanov. Tämä sen vuoksi, että oikea nimi olisi paljastanut juutalaisuuden. Onnekseen hän pääsi siihen vankien puolikkaaseen, jotka "teknisistä syistä" (saksalaisilla oli vaikeuksia sijoittaa noin suuri määrä vankeja sillä hetkellä) siirrettiin suomalaisille.

Samuil oli siis vankina Suomessa, ja osan aikaa hän oli maataloustöissä Teuvalla Kentan talossa. Hän oppi jonkun verran suomea, opettajana oli myös naapuritalossa ollut inkeriläinen vanki. Samuil piti yhteyttä Teuvalle vielä viime elinvuosinaan noin 90-vuotiaana: isäntä oli aikaa sitten kuollut, samoin hänen poikansa, mutta olihan kolmas sukupolvi...

Omasta elämästään Samuil kertoo 90-sivuisessa kirjasessa Moja vtoraja voina (Pietari 2009). Hän tutki eläkepäivinään vuosikausia, merisotalaivaston arkistossa Ahvenanmaata käsitteleviä asiakirjoja ja julkaisi niistä laajan kokoomateoksen (Alandy v voinah i mire; Pietari 2008, 567 sivua ja liitteitä).

Tirkeltaubista on julkaistu monia juttuja suomalaisissa lehdissä. Hän kävi tutustumassa mm. entiseen vankeuspaikkaansa Köyliössä, ja silloinkin oli toimittajia liikkeellä.

Tämä on parin kirjassa olevan maininnan mieleen tuomaa. Itse kirjasta, mitäpä lisäksi sanoisin. Joitakin muistiinpanoja tein lukiessa. Suomessa oli antisemitismiä, mutta eihän se ollut monesta muusta maasta poikkeavaa. Erikoista on, jos sen olemassaoloa on (yhä) yritetty kieltää. Minulla on yksi sota-aikana julkaistu suomalainen postikortti, missä juutalaisen näköinen mies salakuuntelee sotilaita junassa. Sen viesti on selvä: juutalaisten kuullen ei kannata erikoisia puhella.

Sodan aikana katosi todella järkyttävä määrä ihmisiä monissa Euroopan maissa, mihin kirjassa viitataan. Esimerkiksi Neuvostoliiton tappioista ei koskaan voida tehdä mitään läheskään täydellisiä tilastoja henkilöluetteloista puhumattakaan. Olen yrittänyt netistä tutkailla puna-armeijan kadonneita ja kuolleita suomalaisia. Helposti löytyy ristiriitoja: kirjanpitoa ei kerta kaikkiaan sodan oloissa pystytty pitämään yllä. Kun taustalla olivat vielä 30-luvun vangitsemiset ja tuomiot, sekaannuksia ja puutteita ei kannata ihmetellä.

Ei pelkästään sota-aika olut syynä kirjanpidon kehnouteen, vaan bolshevikit olivat sotkeneet asian pian vallankumouksen jälkeen. Vainot lisäksi sekoittivat asiaa senkin vuoksi, että monet halusivat kätkeä sukulaisuutensa vainottuihin. Muutakin sotkua saatiin aikaan.

Kirjassa mainituista Neuvostoliiton suomalaisista minulla on seuraavanlaista julkisista lähteistä kaivettua tietoa:

Autio (mainittu: Autje), Sulo O., s. 20 Marquette MI ("Helina"). Vht Antti (Oscar A.) ja Rosa (Rose) Mikontytär. Osoite 1930: Marguette MI. Perille Karjalaan 3.6.33. Asunut Uhtualla (Kalevala). Otettu puna-armeijaan (laivastoon) 24.10.41 Kemissä. Siellä osoite Malyševskaja ul., d. 4. Viimeinen palveluspaikka Tallinna, Itämeren laivasto, sotilas. Jäänyt suomal. (vai saksalaisten?) vangiksi syysk. 41 (merkitty kadonneeksi 9.41 ja 8.42). Stablackin leirillä Virossa. Luovutettu Suomesta sotavankina saksalaisille 9.12.41 (Mayme Sevanderin väärä tieto?), ollut Tallinnassa sairaalassa. Kohtalo tuntematon (k. sodassa?).

Hippeläinen (mainittu myös: Hippiläinen), Johan (Juho, Ivan), s. 11 Viipurin L (Kivennapa), isä Mikko. Pso Dollana Vasilintytär Vasilevskaja, Leningrad, Valkeasaaren asema, ul. Mira, d. 5. Opettaja. Puna-armeijassa, aliluutnantti. Palveli 168 sd. Mainittu myös: 260 sp, komentajan adjutantti. Katosi 15.7.41 Sortavalan Pirttipohjassa. Suomalaisten vangiksi Matkaselässä heinäk. puolivälissä 41.

Koro, Viljam Fomitš, s. 12 Käkisalmi. Vanhempien mukana Inkerinmaalle ennen vallankumousta. Konemekaanikko paperitehtaalla. NKVD:n alaisessa laivaston korjausosastossa, puna-armeijan kersantti (ylikersantti), suomal. vangiksi 41 (3.9.?). Luovutettu saksalaisille 22.9.42. Mainittu vapautetuksi, mutta myös haudatuksi (64. leiri?). Vrt. Mihail Fomitš Koro, s. 20 Seuloskoi Leningradin alue, traktoristi, kadonnut sodassa 8.7.41.

Lukkarila, Vilhelm Edvard, s. 10.9.1887 Ylivieska, k. 41 lopulla (?), isä Kustaa. Venäjälle 14, N:liiton kansalainen. VKP(b):n jäsen. Partisaaniosastossa Bolshevik elok. 41 alkaen. Pidätetty Suomessa Ilomantsin lähellä asepuvussa 15.7.41. Sotavankileirillä n:o 21, luovutettu saksalaisille 13.12.41.

Salonen, Fred (Fredrik; Fredi), s. 25 USA. Vht Emil ja Anna. Suomeen sota-aikana (vanki; saksalaisten luovuttama keväällä 44). ErP 6:ssa (vai Heimopataljoona 3:ssa?). Palautettu N:liittoon 7.4.44 (ei vaan 4.9.45?), joutui vangiksi ja leirille. Palasi sukulaisten luo.

Siik (mainittu: Siikki), Eino Ilmari, s. 3.10.10 USA WI (mainittu myös: Virginia, MI). Vht Emil ja Elina. Veljet Arthur, Paul, Roy. Tyttärentytär Jevgenija Šiskina (Šiškina?). N:liittoon 32. Opiskeli taidetta Moskovassa. Lavastaja teatterissa Petroskoissa ("koristetaiteilija"). Sota-aikana vangiksi Suomeen (Petroskoissa sotilashallinnon oppaana ja tulkkina). Pidätetty vakoilijaksi epäiltynä 21.10.41 ja uudelleen 14.11.41. Luovutettu saksalaisille 9.12.41 (13.12.41?), myöh. kohtalosta ei tietoa ("ammuttu vakoilijana"?). Kuvittanut suomenkiel. julkaisuja.

Siik (Siikki) Roy, s. 19 USA ("Virsha"; siis Virginia MI?), k. 95 Suomi, isä Emil. Veli Eino. Asui Gorki, Sverdlovskin sotakomissariaatti lähetti "työarmeijaan" Tšeljabmetallurgstroi-trustin työhön. Demobilisoitu (poistettu vahvuudesta toimintaryhmään) 30.3.43. Sodassa, radisti partisaaniosastossa. Opiskeli tv-insinööriksi, työssä Moskovassa, Suomeen 95.

Tuominen, Aarne Johannes, s. 30.1.09 Kemi Suomi (Hiitola Haukkavaara), k. 14.10.38 (ammuttu) Petroskoin lähellä, isä Konstantin. Pso Nadja Haltsonen (s. 08 tai 09) Inkerinmaalta. Sekatyömies. Siirtyi 30, Prääsän piiri Patojärven metsätyömaan ammattiliittokomitean pj., ei puolueen jäsen (ollut jäsenehdokas?). Vang. 15.7.38, Karjalan NKVD:n erityistroikan tuom. 10.10.38 (§ 58/6), Karjalan syyttäjäviraston reh. 13.4.89.

Tuorila, Sixten Allan, s 13 Haaparanta. N:liittoon 28 perheen mukana. Opiskeli teatterikoulussa. Teatterissa (Petroskoi, Uhtua). Autonkuljettajana v:sta 36. Suomal. vangitsivat partisaanina Petroskoissa 26.10.41. Myöh. Heimopataljoona 3:ssa. 

Vaara, Arvo (aik. Arvi Tuokkola), s. 28.1.1891 Teuva, k. 52. Isä Antti Tuokkola, äiti Josephine Nylen (?). Veljiä Antti, Kosti, Yrjö, Hjalmar ja Samuel, sisaria Johanna, Elma T. ja Enne Kondi (?). 11 sisarusta. Osa perheestä siirtolaisina USA:han ja Kanadaan. A. V. saapui S/S Tunisian-laivassa Halifaxiin joulukuussa 08. Erilaisissa töissä ja tehtävissä USA:ssa ja Kanadassa (Vancouver). Vuodesta 24 Vapaus-lehden toimittaja, sai päätoimittajana (vastaavana toimittajana?) 6 kk vankeutta kuninkaan herjauksesta 29. Kuulusteltiin ja karkotettiin maasta. Matkusti yhdessä Martin Pohjasalon kanssa S/S Auranialla Eurooppaan ja siirtyi N:liittoon, Karjalaan 31 (vai lähti Kanadasta vasta 32? karkotettiin). Kohti Lontoota Kanadasta 17.12.32. N:liiton kansalainen 33-. Metsätyöl. Karjalassa 36-40. Kesästä 40 alkaen Petroskoissa radiossa. Tiettävästi ollut leirillä N:liitossa (?). Sota-aikana suomal. vangiksi 17.11.41. Luovutettu saksalaisille (Gestapo) 41 (vai 17.9.42? III AK), myöh. vaiheista ei tietoa.

Vartiainen, Onni Sulo (Sulo?), s. 8.7.14 (18.7.14?) Kajaani, isä Vihtori, äiti Iida. Passilla jouluk. 30 (vai 31?) äidin kanssa (kyydityn isän perässä). N:liiton kansalainen 32-. Matematiikan opettaja (36). Myöh. insinööri. Jäi suomal. vangiksi rivimiehenä Kotkatjärvellä 10.9.41. Pidätetty epäluotettavana Aunuksessa 25.9.41, Vitelen keskitysleiriin 27.9.41, luovutettu Saksan siviilitiedustelulle Rovaniemellä 11.12.41. Mainittu vapautetuksi.

Vartiainen, Juho Viktor (Vihtori; "Vikke"), s. 1887 Iisalmi (Hammasjärvi?), k. 10.2.38 (ammuttu) Sandarmoh, pso Ida, poika Onni. Työmies, kaupunginvaltuuston pj., SKP:n jäsen. Kyyditty Kajaanista kaupunginvaltuuston istunnosta yhdessä Akseli Modin kanssa (vai neljän muun kanssa?) N:liittoon 5.8.30.  Petroskoi, Karelstroin lastaaja. Ei puolueen jäsen (mainittu myös: VKP(b):n jäsen). Vang. 23.12.37, NKVD:n komission ja Nl:n syyttäjäviraston tuom. 26.1.38 (§ 58/1, 2, 7), Karjalan syyttäjäviraston reh. 7.5.89.

Kirje julkaistaan (hieman lyhennettynä) tällä palstalla 30.11.2017.

Teos: 
Ida Suolahti: Yhteiset sotavangit. Suomen ja Saksan vankiluovutukset jatkosodassa. Gummerus Kustannus Oy 2017, 461 s.







Tekeillä olevan tekijöille

Etelä-Karjalan historiankirjoitus on saamassa uutta alkua. Menestystä tekijöille ja työn tuuppaajille!

Itse aikaisemmin joitakin historiahankkeita enemmän tai vähemmän sivusta seuranneena ja osallistuneenakin sain mieleeni seikkoja, joita pohdin, kun kävin läpi joitakin täkäläisiä ns. kotiseutuaineistoja.

Kyse on siitä, mikä on aikaisemmin kirjoitetun ja julkaistun suhde siihen, mitä aletaan tehdä nyt. Ymmärrän, että ammattitutkijaa tämä ei kiinnosta siitä näkökulmasta, että pitäisi välttämättä reagoida aikaisemmin tehtyyn puhumattakaan siitä, että se olisi mittatikku tuleville tekemisille.

En ajattelekaan tuota näkökulmaa vaan siitä, että ns. suurelle yleisölle on aikaisemmin tehdyn perusteella selvää lähinnä seuraava:

1. Ovat jääneet mieleen tietyt asiat paikallisten tapahtumien ns. "huippuhetkinä", tärkeinä vaiheina; aikaisemmin kirjoitettu (olipa kirjoittaja ollut harrastaja tai ammattilainen) on luonut jonkun käsityksen siitä, mikä on ollut tärkeää.
2. Edellistä tarkentaen meillä on käsityksiä joidenkin tapahtumien faktoista siltä pohjalta, mitä aikaisemmin on kerrottu. Päivämääriä, lukuja jne., mutta myös niiden pohjalta syntyneitä käsityksiä tapahtumien kulusta, luonteesta ja seurauksista.

Jälkimmäistä kohtaa mietin lukiessani erääseen kylään liittynyttä kirjoittelua. Puhun vain tästä esimerkistä, mutta uskon että tilanne on sama monissa muissakin tapauksissa. Historian harrastajat ovat julkaisseet hyvässä tarkoituksessa mutta omasta suppeasta näkökulmastaan tietoja, joita ei voi pitää jonkin tapahtuman tai ilmiön ns. kokonaistutkimuksena. Kuitenkin, ja koska mitään kokonaistutkimusta juuri tuosta aiheesta ei ole, tämä harrastajien työn tulos on jäänyt (ja jää?) ainoaksi kirjalliseksi (kirjastojen tms. kautta löytyväksi) todisteeksi siitä, että ylipäätään jotakin on tapahtunut.

Esimerkkini koskee Jääsken kunnan Ahvolan kylää. Eräs tuttavani, jonka puolison juuret ovat sieltä, neuvoi tutustumaan näihin julkaisuihin. Kyse on monisteista, joissa on sekä erilaista muistelutietoa Ahvolasta ja sen naapurikylästä Oravalasta (korvaamatonta, julkaistavaksi arvokasta tietoa siis) että historiallisten tapahtumien kuvausta ja ns. faktatietoa (jonka suhteen pitää poistaa varmistin ehkä jo kun ottaa julkaisun käteensä).

Kyse on lähinnä kahdesta Eero Rahikaisen toimittamasta Ahvola-monisteesta (kakkososa, "Muistojemme Ahvola 2", ilmestyi Hämeenlinnassa 1992). Niitä kokoamassa on ollut kohtuullisen iso joukko entisiä jääskeläisiä ja heidän jälkeläisiään. Monisteissa on myös edellä mainitsemaani arvokasta ja mistään muualta löytymätöntä muistitietoa.

Monisteissa väitetään, että vuoden 1918 sodassa kuoli ainoastaan yksi ahvolalainen. Tekstissä kerrotaan kyllä Ahvolan taisteluista (jotka olivat yksi sisällissodan erikoisimmista, pitkäaikainen asemasota, jota ehkä hieman ontuen on verrattu 1. maailmansodan vastaaviin vaiheisiin), joitakin tietojakin niistä annetaan. Kaikki rakentuu kuitenkin etupäässä muistitietoon (ja toimittajien  mieltymyksiin siitä, mitä on pidetty tärkeänä kertoa ja mitä ei). Monisteissa ei ole käytetty hyväksi ns. vakavassa mielessä edes Ahvolan taisteluja koskevaa kirjallisuutta (Susitaival 1937; Siro 1967; Suomen vapaussota 1918. Kartasto ja tutkimusopas 1993).

Monisteiden julkaisuhetkenä ei ollut mahdollisuutta käyttää hyväksi Suomen sotasurmat -projektin tietoja. Kun vertaan niitä sekä monisteisiin että myös aikaisempaan kirjallisuuteen, nousee mieleen enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Onko missään kirjoittelussa oltu kovinkaan lähellä sitä, mitä Ahvolassa ja sen liepeillä kevättalvella 1918 todella tapahtui?

Ensinnäkin sodassa kuolleiden ahvolalaisten määrä. Se ei voinut olla yksi. Suomen sotasurmat -projektin mukaan Jääskessä kirjoilla olleita kuoli sodassa ja välittömästi sen seurauksiin noin tai lähemmäs sata (Jääskessä asuneiksi merkittyjä on noin puolet tästä). Moniko heistä oli Ahvolasta (ja Oravalasta), ei ole eriteltävissä, mutta heitähän on täytynyt olla useita. Jo mainittujen muistelmateosten (Susitaival, Siro) kuvaukset antavat ymmärtää, että paikallisia kuolleita oli.

Kysymysmerkkejä nousee myös Juhana Aunesluoman ja Martti Häikiön antaman tiedon pohjalta: "Maaliskuun puoleen väliin mennessä olivat punaisten tappiot [Ahvolassa] ainakin 324 miestä. Valkoiset menettivät päivässä 10-30 miestä, joissa muutama kaatunut." "Tappiot" tarkoittanee tässä sekä kaatuneita että haavoittuneita. Tällainen ilmoitettu punaisten tarkka luku sinänsä ihmetyttää (teos ilmestyi 1993).

Suomen sotasurmat tarjoaa Jääsken kunnan alueella vuoden 1918 sodassa kuolleiden määräksi noin 140. Valtaosa on kaatuneita, joten tästä saa jonkinlaisen käsityksen tapahtumien luonteesta. Se vastaa muistelmakuvauksia. Punaisten puolella Jääsken rintamalla taisteli kuitenkin suomalaisten ja paikallisten punakaartilaisten lisäksi entisen Venäjän armeijan sotilaita sekä ilmeisesti myös sellaisia Pietarin ja muun Lähi-Venäjän suomalaisia, joita ei ole rekisteröity.

Edellä pohtimani ei ole, ymmärrän, oleellisinta kauraa kun historian kirjoittamista pohditaan. Mutta se asettaa kysymyksen jonka edellä esitin: miten suhtautua kaikkeen aikaisemmin julkaistuun tietoon ja "tietoon"?


Kirje julkaistaan tällä palstalla lyhennettynä 30.11.2017. Se on lähetetty kahdelle Etelä-Karjalan maakuntahistorian tekemisessä mukana olevalle henkilölle 9.12.2015. Historiateoksen valmistelu oli aloitettu hieman tätä aiemmin.

Unto Salon Iso tammi

Olen lueskellut Unto Salon Isoa tammea. Se sopiikin  joululukemiseksi paremmin kuin moni muu. Tosin Matti Klingen päiväkirjat ovat sen vakava kilpailija. Klingen aihepiirit ovat jotenkin läheisempiä, kiinnostavampia.

Toki moni asia Salon kirjassa on kiinnostavaa, sekin minkä siitä kuvittelee puuttuvan. Tässä nopeassa juoksussa mieleen tulleita huomioita.

Pysähdyn tuntemaani sivuhenkilöön: Oskari Salmivaaraan (s. 99). Tietenkin itse muistan asioita paljon Salon aikaa myöhemmin: hän puhuu lapsuutensa kokemuksista, kouluajastaankin. Salo pääsi ylioppilaaksi keväänä, jolloin itse olin viisi kuukautta vanha!

Savenvalaja Oskari Salmivaarasta (k. 1955) minulla on mielikuvia, olin hänen kuollessaan 7-vuotias. Oskari oli isoisäpuoleni.

Hauska on kertomus pyykkimuijien pelottelusta. Juttu sopii Oskarin ominaisuuksiin. Luonteeseen kuului piruilu ja venkoilu. Mutta se, että hän olisi ollut "juoppo savenvalaja" ei oikein sovi sukulaisten kuvaan hänestä: jos hän olisi ollut nimenomaan sitä, hän ei hän olisi saanut niin paljon aikaan (ura noteerattiin 40-luvun lopulla mm. Kotiteollisuus-lehden artikkelissa). Viinaa hän joi, mutta sehän on eri asia. Salolla on tietenkin ollut Oskarista oma käsityksensä, ja sen pohjalta hän on kirjoittanut, että kuvatussa tilanteessa Oskari olisi ollut "varmaan aika hönössä".

Oskarilla oli pitkään apulainen, vaimon ja tyttären lisäksi, ja tuotteita lähti säännöllisesti myyntiin. Aikanaan Tyrvään seudun museo keräsi häneltä jäämistöä kuten dreijan ja tuotteita.  Lieneekö  museo hukannut ne myöhemmin mieron tielle? Esko Pietilä tunsi Oskarin ja juuri Esko tiesi Oskarin tekemisistä ehkä eniten.

Unto Salon kanssa tiemme kulkivat ristiin johtuen ikäerosta ym. Hän lähti Porista Turkuun saman vuoden tammikuussa kun itse menin Poriin ensimmäistä kertaa kesätöihin jäädäkseni sinne myöhemmin pysyvämmin. Joitakin kaikuja olen kuullut  kunnallispoliittista ym. museon vakinaistamiseen liittyvistä vaiheista, joista Salo kirjoittaa. Hänellä on taipumus napsia muistikuvista enemmän anekdootteja ja yksittäisiä tapauksia kuin selvittää, mikä oli museon vakinaistamisen iso kuvio. Hänellä oli varmaan suuri ansio asian edistäjänä ja poliitikkojen ympäripuhujana. Tuosta museon muutoksesta lukisi mielellään perusteellisemmankin selvityksen.

Lähdin syksyllä 1970 opiskelemaan Tampereelle, Salo aloitti pari vuotta myöhemmin professorina Turussa. Hän oli aktiivi Professoriliitossa, mistä hän kirjassaan kertoo. Tosin kovin luettelomaisesti, taustoja erityisemmin selvittelemättä.

Tässä tiemme kuitenkin jollakin tavalla kohtaavat. Salo julkaisi Aamulehdessä näyttävän artikkelin itsenäisyyspäivänä 1972, vastaleivottuna professorina. Tuohon aikaan olin paitsi jo opintoihini syventynyt myös jollakin tavalla "liikehdintäkuvioissa" mukana. Olen varmaan lukenut tuon Salon artikkelin tai ainakin jonkun vastaavan; vähintään olen kuullut tuota artikkelia tuttavapiirissä kommentoidun.

Kun vertaan omia mieli- ja muistikuviani Salon tekstiin on pakko sanoa, että siinä näkyy selvästi, miten osa professorikunnasta ei täysin ymmärtänyt, mistä nuorison keskuudessa tuolloin oli kyse. Salolle on myös jäänyt levy päälle, kun hän kirjassaankin toistaa, että kyse oli vain yhdenlaisesta ilmiöstä: "Amerikasta vaikutteensa saaneesta hippipohjaisesta taistolaisuudesta", jos hieman yksinkertaistan ja tiivistän hänen ajatteluaan. Tuo käsitys on kovin yksioikoinen (oli silloin ja on sitä vielä enemmän nyt). Se jättää kokonaan  ottamatta huomioon sen kritiikin, mitä me suuriin ikäluokkiin kuuluneet ja erilaisista kodeista yliopistoihin tulleet esitimme  opetuksen sisällöstä, kiinnostavuudesta, tasosta, maailman menosta ylipäätään ja opiskelun suhteesta siihen.

Taistolaisuudesta on pidetty paljon melua, mutta olen pettynyt siihen, että itse yliopistolla työskennellyt ei ole nähnyt työympäristönsä kuvioita laajemmissa yhteyksissä (no, hän  työskenteli Turussa, muistikuvani ovat Tampereelta). Taistolaisuus oli "vain yksi puro muiden joukossa", toki eräässä vaiheessa varsin merkittävä. Ei saisi antaa sellaista väärää kuvaa, että kaikki rakentui vain sen ympärille, koska se syntyi vasta kun liikehdintä jo oli olemassa eikä se siis, toistettakoon, ollut alulle paneva voima tai koko "poliittinen" kuvio.

Myöhemmin on pidetty suurta haloota "punaisesta Tampereen yliopistosta". 1970-luvun alussa varsinaiset agitaattorit löytyivät opiskelijakunnasta, eivät opettajakunnasta. Kritiikissä jätetään huomion ulkopuolelle se, mistä kaikesta opiskelijaliikehdintä sai voimaa ja mikä oli sen sisältö.

Salolla on ollut hyvin naiivi käsitys nuorison liikehdinnän politisoitumisesta kun hän ihmettelee, miksi SDP ja keskusta eivät  perustaneet omia organisaatioitaan. Eivät perustaneet myöskään SKP tai SKDL! Ne syntyivät nuorten omana toimintana. Kaiken lisäksi taistolaisuuden kohdalla voi sanoa ns. puolueista riippumatta (mutta niitä lähestyen ja jopa ikävästi häiriten).

Takaisin Saloon. Iso tammi tarjoaa muun muassa mainitun Aamulehden artikkelin (joka todistaa, että kaikki professorit eivät  osanneet taktisesti puhua viisaasti). Heti artikkelin alussa tarjotaan mahtava luettelo opiskelijaliikkeen analyysinä (maininnat parroista ja pitkistä tukista, pornografiasta ja siitä, että kriminologiaan tuotiin "yhteiskunnan syyllisyysperiaate"). Maininta "sukupuolinormien yleisestä löystymisestä" herättää kysymyksen, ovatko professorilta jääneet kansatieteen opinnot kesken. Tekstin on täytynyt herättää loppuvuonna 1972 melkoista huvittuneisuutta monissa nuorissa (puoluekannasta tms. riippumatta). Tällainen mielikuva minulle jäi jo silloin, ja nyt se vain vahvistuu.

Kyse ei ollut vain taktisesti epäviisaasta tavasta lähestyä nuoria vaan siitä, että yliopisto-opetuksen sisältöä kohtaan esitettyä kritiikkiä ei analysoitu (kritiikki ei ensisijaisesti liittynyt Salon oppiaineeseen, sekin täytyy muistaa). Mutta se, että kirjoittaja ei vuosikymmeniä myöhemminkään osaa pohtia tapahtunutta laajempana yhteiskunnallisena ilmiönä oudoksuttaa: ainekset ovat olleet olemassa, leipä jää paistamatta.

Iso tammi vahvistaa käsitystäni siitä, miten vaativaa ja vastuullista on kirjoittaa ns. kaikenkattavia muistelmia, ja miten itse en  uskaltaisi lähteä vastaavaan (ainakin nyt tuntuu siltä). Siis en ryhtyisi antamaan "kokonaiskertomusta" siitä, mitä oikein muka tapahtui. Aivan eri asia on käsitellä jotakin aihepiiriä tai teemaa ja keskittyä siihen. 70-luvun alun yliopistomaailman kuviot eivät ole pohjiin ammennetut, sen todistaa myös Salon teksti.

Itse Unto Salon urasta arkeologina minulla ei ole kompetenssia sanoa mitään pätevää. Hän itse viittaa joihinkin saamiinsa palautteisiin suomalaisen "historioitsijakunnan" piirissä, eikä vastaanotto ole aina ollut positiivinen (ei edes ymmärtävä). Hän ei kuitenkaan pysähdy miettimään, hän vain kertoo miten Eino Jutikkala ym. eivät häntä ymmärtäneet. Tämän täytyy liittyä siihen, miten hän on arkeologian pohjalta laatinut omia selityksiään suomalaisten esihistoriasta, myös kielen kehityksestä. Tulee vähän sellainen tunne, että on otettu kivi käteen ja kysytty siltä, miten suomen kieli on kehittynyt.

Aiheesta on helppo esittää vaikka minkälaisia kuvitelmia. Yksi syy Salon kohtaamaan kitsaaseen ymmärrykseen johtuu edeltävistä tutkijasukupolvista: asioita ei ennen häntä oltu pelkästään tutkittu vaan oli myös esitetty erilaisia enemmän tai vähemmän kansanomaisia kuvitelmia suomalaisten "suuresta menneisyydestä". Salossa ehkä nähtiin tällainen faktan ja fiktion yhdistäjä, jonka lisäksi hän ei (muiden tutkijoiden mielestä) oikein keskittynyt  selkeisiin aihepiireihin vaan etsi historiantutkimusten valtavirtojen ohi omia päättelyketjujaan.

Tämähän kuuluu tutkimuksen luonteeseen. Oleellista on, että ketju ei katkea: aikaisempia johtopäätöksiä tulee arvioida yhä uudelleen. Salo ei teoksessaan kuitenkaan esitä mitään kovin vakuuttavaa, minkä pohjalle itse osaisin jatkoa rakentaa.

Kirje on lähetetty aiheesta kiinnostuneelle henkilölle, ja se julkaistaan muokattuna tällä palstalla 30.11.2017.

Teos:
Unto Salo: Iso tammi. Kustannusliike Warelia 2014, 832 s.



Kemerovon suomalaisista

Suuri kiitos kirjasta. Siperia kutsuu! avaa uusia ulottuvuuksia Neuvostoliiton suomalaisten elämästä. Teos on kirjoitettu mukaansatempaavasti ja pitää hereillä. Asiatietoa on paljon.

Itse puuhailen näiden asioiden kanssa mm. isän kolmen serkun vaiheiden vuoksi, mutta tietoa olen haalinut muutakin. Tältä pohjalta rohkenin tehdä oman listan, täydentää kirjassa olevaa. Neljä nimeä olen lisännyt: kaksi siirsin "ruotsalaisperäisistä" (ehkä heitä olisi enemmänkin?), kaksi löysin omista arkistoista. Albert Höglund mainitaan joissakin lähteissä Kemerovoon 1922 tulleiden joukossa. Puna-armeijalainen Emil Nevalainen vangittiin 1924 ja karkotettiin sinne. Hän lienee asunut myöhemmin Suomessa. Nimihuomautus on luettelossa mm. Väinö Muhosen kohdalla: hänen oikea nimensä oli Jaakko Laukkanen.

Sivuilla 171 ja 177 mainitaan "venäläinen" insinööri Kalnin. Sukunimi ei ole venäläinen, ja kyseessä onkin latvialainen, alun perin Kalnins (venäjäksi kirjoitettaessa latvialaisten miesten sukunimistä ovat säännönmukaisesti kadonneet nuo loppu-s:t). Löydän vainottujen joukosta yhden tällaisen insinöörin: Eduards [Petersinpoika] Kalnins, s. 1885 Riian lähellä, ammuttu Moskovassa 1938. Kalninseja oli kuitenkin neuvostohallinnon eri tehtävissä ainakin useita kymmeniä, joten ei voi olla ollenkaan varma onko kyseessä juuri tämä henkilö. 

Niin Kalninsin kuin suomalaistenkin kohdalla monessa tapauksessa tunnistusta ja yhdistämistä muihin tietoihin auttaisi isännimi: se on Neuvostoliiton asiakirjoissa yleensä (vaikkakaan ei aina!) oikein eli se todella kertoo henkilön isän nimen. Kalninsiltahan puuttuu tässä myös etunimi. Sellaisen taas keksin Pasaselle: William P. mainitaan Siperiaan vuonna 1923 lähteneenä amerikkalaisessa Työmies-lehdessä.

Kiitokseksi laitan liitteenä teelmäni kirjassa mainituista henkilöistä. On hyvä, että ilmeisesti suurin osa 1920-luvulla Kemerovossa asuneista suomalaisista on näin saatu kirjoihin ja kansiin. Kyse oli amerikansuomalaisten perustamasta Kuzbasin siirtokunnasta, joka oli esikuva myöhemmille maahanmuuttajille.

Kirje julkaistaan hieman muokattuna 30.11.2017. Liitettä ei tässä julkaista, se on saatavissa kirjoittajalta.


Teos:
Vesa-Matti Lahti: Siperia kutsuu! Kansainvälisen Kuzbas-siirtokunnan ja sen suomalaisten tarina 1921–1927. Into 2017, 233 s.