maanantai 29. helmikuuta 2016

Muisteltu vuosi 1918 (ja unohdettu...)

Kirjat kertovat harvoin jos koskaan mitään tulevaisuudesta, mutta sen sijaan historiasta ne tietävät joskus ihan tolkullistakin. En tarkoita kaunokirjallisuutta, jolla on hyvässä tapauksessa tuntosarvet joka suuntaan, vaan historiallista ja muistelukirjallisuutta, jolta voi odottaa jotakin tietoa menneestä.

Helmikuu 2016 oli blogissani historiakuukausi. Luetut kirjat ja pari yhteensattumaa johtivat siihen, että historia tarkoitti tällä kertaa vuotta 1918 ja siihen liittyviä asioita.

Paljonhan on kirjoitettu... Mutta tuntuu suurelta vahingolta, että aikanaan ei olla vielä enemmän talletettu vuoden 1918 kokeneiden muisteluja. Itse olin mukana pienen julkaisun Me elimme 1918 tekemisessä. Painoskin oli pieni, mutta haastateltujen muistot tuntuvat yhä merkittäviltä.

Suurella kunnioituksella suhtaudun kaikkiin, jotka vuoden 2000 ohitettuamme paneutuvat vakavasti aiheeseen. Saatavilla on sekä harrastelijoiden että ammattilaisemmin toimivien työn tuloksia, eikä niiden vilpittömyydessä voi nähdä suurta eroa.

Voisinhan kirjoittaa itsekin... kynnyksen ylittäminen lienee vaikeaa siksi, että ei ole tarpeeksi tietoa. Toisaalta sitä on. Kerron tässä lyhyesti neljästä henkilöstä. Jokaisen kohtalo oli erilainen. Kolme on sukulaisiani ja he ovat tässä siksi, että tunnen tapaukset hyvin. Neljäs henkilö on esimerkki siitä, miten tieto on kadonnut.

Sanna oli 1617-vuotiaana Kiikan punakaartin huoltoväessä ja pakeni muiden mukana kohti Lahtea. Hänet merkittiin vuosikymmeniä kadonneeksi, kunnes eräs tutkija löysi Kansallisarkistosta paperin, jonka mukaan hänet ammuttiin vankileirillä. Hänestä ei ole valokuvaa, mutta sen sijaan sellainen on merikarvialaisesta Eemilistä. Hän liittyi paikalliseen punakaartiin, ja valkoiset ampuivat hänet "varmuuden vuoksi" jo 24.2.1918.

Kolmas henkilö kirjoitti kokemuksistaan sisällissodassa ja sen jälkeisistä tilanteista. Hän oli vankileirillä ja vankilassa ja muutti sitten Kanadaan. Tämä Paavo palasi Eurooppaan, Neuvosto-Karjalaan, jossa hän aikakauslehdessä Punalippu ja teoksessa Rohkeesti, hehkuvin rinnoin... muisteli vuosia 1917 ja 1918 Porissa ja sen jälkeisiä tilanteita.

Minulla on kopio neljännen henkilön Kokkolan vankileiriltä 25.3.1918 (huom. päivämäärä!) veljelleen Pitkärantaan lähettämästä postikortista. Lähettäjä, Erkki, asui  Tainionkoskella. Hänestä on tiedossa niin aikaisempi vierasperäinen kuin myöhempi suomalainen sukunimi. Elossa on sukulaisia, joiden kanssa olen tekemisissä. Heille Erkki on edelleen kadonnut mies. "Tarina kertoo", mutta siihen ei ole mitään vahvistusta, että hänet olisi ammuttu keväällä 1918 Joutsenon Korvenkylässä soramontulla. Varsin kattavasta tiedostosta Suomen sotasurmat 19141922 häntä ei löydy millään sukunimellä.

Nuo ovat menneitä. Vuonna 2016 tulee mieleen: miksi en minä, joka vielä olen tätä tiettyä sukupolvea, aikanaan enemmän etsinyt keskustelukumppaneikseni heitä, jotka kokivat nuo ajat...

Katso myös:
Korjus: Kuusi kuolemaantuomittua
Niemi: Raumalaisten sisällissota

Merikarvialainen Eemil kotipihassaan kesällä 1917. Seuraavana kesänä hän oli kuollut mies, yksi sodan uhreista.



Väkivallan vaikutus: mielen järkytys

F. E. Sillanpää paljasti kansalaissodan punaisten sielunelämää myötäelävästi teoksessaan Hurskas kurjuus (joka ilmestyi 1919). Kansan tuntojen tulkki Väinö Linna kertoi sodasta vuonna 1960 trilogiansa Täällä Pohjantähden alla toisessa osassa niin, että siihen ei ole ollut (ainakaan) kaunokirjallisuudessa lisättävää.

Näin me asiat muistamme ja näin meille on opetettu. Vuoden 1918 sota on saatu kansiin, ja siinä tärkeimmät.

Mutta siitä mitä ihmisille todella tapahtui nämä teokset antavat vain kaksi näkökulmaa. Itse mukana olleilla oli toisenlaisiakin muistoja. Varsinkin Sillanpään teoksen ns. autenttisuudessa olisi paljon pohdittavaa.

Väinö Kolkkala (1883–1952) purki kokemansa ja näkemänsä romaaniksi, joka ilmestyi samoihin aikoihin Hurskaan kurjuuden kanssa. Jo teoksen nimi Naurun loppu kuvaa osuvasti tragediaa. Osuvammin kuin Hurskas kurjuus.

Alussa matkustetaan junalla. On kaunis kesäkuu, mutta muistot ovat alkuvuodessa. On ollut taistelua metsässä ja punaista terroria. Jääkäriluutnantin periaate "silmä silmästä" oli sodan todellisuutta: vankeja ei oteta. Kaduttaa jo, että vankeja ylipäätään otettiin niin paljon (olisi pitänyt ottaa ne hengiltä, kulkee ajatus taustalla).

Kolkkalan kertomuksessa on kaksi fokusta, joille muistoissa kerrattu sota on vain taustalavaste. Keskiöön nousee se, mitä vangeille leireillä tapahtuu ja myös se, miten tämä vaikuttaa niihin voittajiin, jotka tuon kaiken näkevät silmästä silmään.

Vielä talvella oltiin reippaita ja iloisia, mutta se taisi johtua vain poikkeusoloista. Kun vankileirille saapuva näkee puhtaaksi kalutut männynrungot ja kaikista juuristakin puhdistetun pihamullan, jokin alkaa mielessä mennä toisin.

Kolkkalan proosa poikkeaa niin Sillanpään kuin Linnan kerronnasta. Hänen otteensa ei ole tasaista vaan vauhtia ottavaa ja mielenmuutosta luotaavaa. Tapahtumat näyttävät piikeiltä tai puukoilta, jotka ahdistaen pistävät mielen kuoren läpi. Kolkkala ei kerro historiaa, vaan hän kuvaa ahdistusta ja tekee sen kouriintuntuvammalla tavalla kuin mainitut kirjailijamestarit. Toisaalta nykylukija löytää tästä kielen "antiikkia" – mutta ei kai voi odottaa, että vuonna 1918 puhuttiin kuin puhutaan 2000-luvulla. Teoksen kertojalla on myös sovinistin silmä, mutta sekin sopii kuvaan: se ei kuitenkaan ole sellaista julmuutta, mitä osoitti esimerkiksi Ilmari Kianto.

Sota on loppunut, murhanhimo ei. Se näkyy leirin vartijan katseessa, se elää kattavamminkin. Kuka nyt pitäisi tappaa? "Sitä voi ihminen tulla miksi hyvänsä näinä aikoina. Uskovaiseksi ja mielipuoleksikin..." (s. 82) Mutta mitä uskosta, jos papin saarna on "veretöntä ja koleaa nuottia". Ei voi välttyä ajatukselta, että Kolkkala haluaa piikitellä pappien enemmistöä, joka oli sodassa mieluummin palkan maksajien eli voittajien kuin häviäjien puolella: "Vasta aameneen päästessä vilkastui pappi, mieleen kai muistuivat pappilan pöydän antimet."

Kertojan mielen hajotessa hänen käsityksensä ympäröivästä maailmasta vääristyy. Mutta ottaen huomioon leirien kurjuus, kuolema, yhä elävä murhanhimo ja tuoreet muistot väkivallasta vääristymä lieneekin oikea kuva asioista. Tämä on tässä tapauksessa ainoa mahdollisuus eteenpäin, pakotie. Umpikujakin on tie, jos eletään kauheuksien keskellä.

Marko Tikkaa (Terrorin aika, 2006) lainaten teoksen tutkintotuomarille hahmottuu vankileirin todellisuudessa, toisin kuin mitä hän oli sodassa kuvitellut, "koko tragedia". Itsensä kovettaminen muuttuu mielen hapertumiseksi, joka ei enää jätä elämälle paljon tilaa. Tikka toteaa kirjan omana aikanaan saaman vähäisen suosion ehkä johtuneen siitä, että tarina muistutti liikaa ympärillä ollutta todellisuutta.

Sen sijaan on kummallista, että Kolkkalan romaani ei ole myöhemmin noussut näkyvämmin todistamaan, millaisia mielen umpikujia vuosi 1918 aiheutti. Tuntojen autenttisuus on kertomuksessa kiistaton.

PS. Lainassa ollut Kolkkalan teos on muussakin mielessä historiallinen todistuskappale. Se on ollut Porin kaupunginkirjastossa vuosina 1922–1934, ja tänä aikana sen on leimausten perusteella lainannut (vain) 20 asiakasta.

Wäinö Kolkkala: Naurun loppu. Tutkintotuomari reserviluutnantti Ruislahden papereita sotavankileirielämästä. Kustannusosakeyhtiö Ahjo 1919, 168 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 29.2.2016.


Kokonaiskuvaa ja "pikkutapahtumia"

Sisällissota ei alkanut 27. tammikuuta eikä päättynyt 16. toukokuuta vuonna 1918. Rintamiin asettautuminen alkoi jo 1917 ja väkivalta jatkui vielä koko vuoden 1918, osin seuraavienkin vuosien puolelle.

Tällaiset seikat tulevat esiin ns. nuoren polven historioitsijan Marko Tikan (s. 1970) tutkimuksissa, mutta onhan tästä kirjoitettu aiemminkin. Kuva on toki tarkentunut ja samalla on mahdollista vetää asioita yhteen tavoilla, joihin aikaisemmin ei osattu lähteä tai joihin ei ollut eväitä.

Teoksessaan Terrorin aika Tikka luo kokonaiskuvaa väkivallasta. Hän ei selitä, miksi väkivaltaan tartuttiin vaan vetää yhteen sitä, miten näin tapahtui. Esimerkiksi ns. "nopean toiminnan joukkojen" suorittamat tapot (joiden kohteena eivät aina olleet aseelliset vastustajat) eivät olleet henkilökohtaista kostoa, vaan osa sodankäynnin tapaa. Samoin punaisella puolella oli rintamalinjojen takana väkivaltaa, jota ei voi selittää muuten kuin terrorina.

Teos on lukemisen ja ajattelemisen arvoinen, mutta ei "viimeinen sana". Sisällissodista on vaikeaa jos ei mahdotontakin lopullista sanoa. Esimerkiksi yksittäisiä tekoja esiintuomalla voi väittää mitä tahansa jommasta kummasta osapuolesta, mutta kokonaiskuvaa se ei synnytä. Toisaalta yksittäisten tapahtumien ja varsinkin ihmiskohtaloiden tunteminen on erittäin tarpeellista, jotta ymmärtäisimme sekä sodan ja sen seurausten todellisuutta että satojen tuhansien mieliin jääneitä traumoja, pelkoja ja ahdistusta.

Tikan kokonaiskuva väkivallasta on kattva, mutta pari näkökulmaa heijastaa lievää ylimielisyyttä aiheen vakavuuteen.

Ensinnäkin tutkija kertoo, että valtiorikosoikeuksissa tuomittiin "eri alueiden" väestöstä enimmillään 5–6 prosenttia. Hän ei kerro, mitä näillä alueilla tarkoittaa. Sitten hän yrittää laskea "aktiivisten kapinallisten" määrää. Hän lisää edelliseen lukuun surmansa saaneet ja maasta paenneet ja päätyy 15 prosenttiin väestöstä. Hämmästyttävää, miten yksinkertaisella matematiikalla kuvitellaan saatavan tieto kapinallisuudesta. Se mitä sotaan osallistuneiden mielissä todella liikkui, ei selviä tällä tavoin kuin "hieman sinne päin" – jos niinkään. Ensinnäkin väestössä oli paljon lapsia ja vanhuksia, eikä heitä voi ottaa tällaisissa prosenttilaskuissa huomioon. Toiseksi valtiorikosoikeudet eivät pystyneet jokaista ns. kapinallista kuurnimaan. Kolmanneksi surmansa saaneissa oli sellaisia, joiden kapinallisuudesta emme voi sanoa mitään. Neljänneksi maasta paenneet eivät kaikki poistuneet kapinallisuuttaan vaan valkoisen ja Saksan armeijan (joka liian usein unohtuu mainita näissä yhteyksissä!) hyökkäyksen alla ja väkivallantekojen pelossa. Viidenneksi: osa paenneista palasi takaisin... On monta syytä, miksi pidän tällaista matematiikkaa tässä yhteydessä vain harjoitelmana.

Tikka kirjoittaa pitäen mielessä, että syyllisiä oli satoja tuhansia, ei vain jokin porukka. Hän ei epäröi tuoda esiin seikkoja, jotka riisuvat jonkun mielessä ehkä vielä olevia sädekehiä siltä tai tuolta käsivarsinauhaväeltä. Tämä ei sinänsä ole historiakirjoituksen päämäärä, mutta tapa jolla Tikka sen tekee on ennakkoluuloton ja luotan siihen, että hän ei kätke oleellisia lähteitä johtopäätöksiä tehdessään.

Vai luotanko? Minkä kaiken Tikka hyväksyy lähteekseen? Hän kirjoittaa: "Vankileirikokemuksiaan tilittivät sittemmin lähinnä poliittiseen äärivasemmistoon lukeutuneet, mikä osaltaan rajoittaa näiden muistiinpanojen lähdearvoa." Luen tämän niin, että muistelijan poliittinen kanta määrittelee sen, muistaako hän oikein ja/tai kannattaako hänen muistelujaan noteerata. Siis luotettavuus liittyy puoluekantaan! Ensinnäkin: vain eloon jääneet muistelivat. Toiseksi: oli myös leirikokemusten seurausta, että monista tuli ns. äärivasemmistolaisia. Kolmanneksi (tämä on vakavin huomautus): asioista pitää puhua yksilöiden, ei heittää yhteen koppaan mitä sattuu. Neljänneksi: mistä tutkija tietää kunkin muistelijan puoluekannan? Otetaanpa vaikka porilainen teurastaja Paavo Forsell, joka punakaartilaisena oli ensin vankileirillä, sitten vankilassa, pakeni Kanadaan ja lähti sieltä Petroskoihin. Hän ei tietääkseni uusissa kotimaissaan ollut poliittisesti aktiivinen. Ovatko hänen muistelunsa sanotun perusteella epäluotettavia?

Löydän Terrorin ajasta pieniä virheitä ja epätarkkuuksia. Kiikan sanotaan olevan Ylä-Satakunnassa ja Alastaron Satakunnassa. Sivulla 64 mainitaan "suomalaisen vallankumouksen" aktiiviset alueet, mutta ei Turkua ja Varsinais-Suomea. Sivulla 48 mainitaan Kiikassa tapahtunut "raju yhteenotto". Naapuripitäjässä syntyneenä kuulen ensimmäisen kerran Kiikan tapahtumia nimitettävän tuolla tavalla. Myöskään kiikkalainen Tuure Junnila, joka sodan aikaan oli 7½-vuotias silminnäkijä ja vanhempiensa ja sisarustensa sekä myöhemmän aktiivisen yhteiskunnallisen osallistumisensa kautta hyvin selvillä tapahtumista, ei kerro muistelmissaan mistään "rajusta yhteenotosta" – yksittäisistä väkivallanteoista kyllä.

Lopuksi asiasta, johon liittyy kysymysmerkkejä. Tikka tietää, että ensimmäinen punakaartilaisten ja suojeluskuntalaisten aseellinen yhteenotto tapahtui 19. tammikuuta 1918 Luumäellä ja että kummallakin puolella sai surmansa yksi mies. Valkoisten puolella hän oli jääkäri Lauri Peltonen ja punaisten puolella nimetön "lappeelainen työmies".

Tieto on uutta tiedoston Suomen sotasurmat 1914–1922 käyttäjille. Mainittuna päivänä ammuttiin sen mukaan yksi torpan poika jossakin Hämeessä ja murhattiin muuan talonpoika Parikkalan suunnalla. Ketään tällaista Lauri Peltosta en tiedostosta löydä. Lappeelaisista työmiehistä kukaan ei kuollut tammikuussa.

PS. Teoksessa kerrotuista yksittäisistä tapahtumista oikeushistorian kannalta erikoisin lienee se, kun lappeenrantalainen varatuomari Toivo Tapanainen tuomitsi 7.5.1918 Viipurissa kuolemaan kolme istuvaa kansanedustajaa. Tikan lainaamat tuomarin arviot syytetyistä eivät kaikilta osin kerro lainkäytöstä vaan mielivallasta: "Hävytön" ja "röyhkeä" käytös oli tuomarin mielestä langettavaa sekin.

Marko Tikka: Terrorin aika. Suomen levottomat vuodet 1917–1921. Ajatus Kirjat 2006, 239 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 29.2.2016.



maanantai 15. helmikuuta 2016

Ihan uuttakin sisällissodasta

Vähättelemättä ollenkaan aikaisempiin vuosisatoihin kohdistuvaa historiantutkimusta, esimerkiksi väkivaltaisten ilmiöiden selvittelyä, väitän että on "hyödyllisempää" tietää jotakin kotipaikkakunnan vuodesta 1918 kuin sen talonpoikien osallistumisesta kapinointiin eli nuijasotaan 1500-luvun lopulla.

Jälkimmäisessä ei ollut mukana meistä kenenkään lähisukulaisia eivätkä silloin tehdyt tapot ja anastukset enää liikuta lähipiiriämme. Sen sijaan valkoinen ja punainen terrori vajaa sata vuotta sitten sekä sen esinäytökset ja jälkitunteet koskettavat hyvin monia eläkeikäisiä suomalaisia ainakin ns. mummotasolla. Lisäksi 1900-luvulta perimämme yhteiskunnan ilmapiiri kantaa mukanaan näidenkin tapahtumien aromeja.

Mutta onko tuon kaiken muistelu ja muistaminen tarpeen? Eikö annettaisi jo arpien olla? Kysymys perustuu vajaaseen yleistietoon. Joka on lukenut enemmän kuin pari vuodesta 1918 kertovaa teosta tajuaa, että kipua aiheuttavat asiat eivät poistu pyyhkimällä. On parempi keino: niiden käsittely yhdessä auttaa ymmärtämään ne oikealla tavalla.

Tämä tulee mieleen tuoreen Eurajoen kapinavuotta selvittävän kirjan ääressä. Sen tekijät eivät ole tyytyneet toistamaan jo kerrottua, vaan heillä on myös omaa tutkimustietoa. Se on vuotta 1918 koskien hyvinkin tarpeen: monien paikkakuntien virallisissa historiateoksissa aihetta on käsitelty varovasti jos niinkään.

Eurajoella unohdus ei koske vain punaisia vaan myös valkoisia. On puhuttu yhdestä jääkärikoulutukseen lähteneestä, vaikka heitä oli viisi. Vasta tässä Tapio Niemen ja Mika Tammisen teoksessa näiden miesten esittely paljastaa, millaisissa elämän tilanteissa tavalliset kansalaiset maan itsenäistymisen kuvioissa joutuivat toimimaan. Selviää myös, että jotkut tappoihin syyllistyneet valkoiset eivät selvinneet henkisesti helpolla.

Vuojoen kartanolla työskennelleiden keskeinen asema sisällissodan tapahtumissa on yllätys sikäli, että kartanosta aikaisemmin kirjoittaneet ovat asian tylysti tai tietämättään sivuuttaneet. Silläkin tarinalla, niin kuin kaikilla, oli taustansa: 1900-luvun alun häädöt.

Kirja muistuttaa joistakin perusfaktoista, jotka avaavat tilannetta enemmän kuin vapaussotajuhlien yksikään puhuja. SDP sai vuoden 1916 eduskuntavaaleissa Eurajoella 68 prosenttia äänistä. Toinen fakta on, ja se on surullinen käsivarsinauhan väristä riippumatta, että paikkakunnan asukkaista kuoli sodan vuoksi noin 130 henkeä. Heistä kuoli valkoisten ampumina sodan loppuvaiheessa noin 35 ja eri vankileireillä noin 60. Valkoisia kuoli neljä, luku sisältyy 130 kuolleen määrään. Tekijät lisäävät tähän vielä parikymmentä ihan varmasti siviiliä: he kuolivat poikkeusolojen edistämiin sairauksiin.

Vaikka valtioneuvosto Paavo Lipposen ollessa pääministerinä teetätti suuren työn kerättäessä tietoja vuoden 1918 kuolleista, melkoisen osan sodan historiasta ovat keränneet ja myös julkaisseet yksityiset kansalaiset –  hyvin usein omalla kustannuksellaan. Kun Suomi täyttää sata vuotta aivan pian, tämä työ pitää muistaa jollakin tavalla. Ehkä vuoden 1918 tapahtumia selvittävien teosten bibliografia olisi paikallaan?

Tapio Niemi & Mika Tamminen: Eurajoen kapinavuosi 1918. Laitila 2015 (tekijöiden kustantama?), 101 s. Kuvitettu.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 15.2.2016.





Pikkukunnan kohtalonaikoja

Kansalaissota jaksaa kiinnostaa. Hyvä niin, sillä vielä on monta tarinaa kertomatta ja monta asiaa selvittämättä. Keinotekoisesti ei manan majalle mennyttä historiaa voi elvyttää, mutta esimerkiksi arkistoissa ja henkilökohtaisissa jäämistöissä on vielä paljon penkomatonta.

Olli Saarinen on tehnyt merkittävän työn julkaistun tekstin ja muun aineiston keräämisessä. Varsinaissuomalainen edesmennyt pikkukunta saa näin punaisten näkökulmasta sen paikan historiassa mikä sillekin kuuluu. 1900-luvun alun yhdistys- ja muut pyrinnöt, onnettomaan sotaan joutuminen ja sen jälkeinen terrorin aika ovat samalla hyvin monta ihmistarinaa karinaislaisten näkökulmasta.

Teoksen uutta antia on perusteellisen tapahtumien selvittelyn ohella se, että tässä opitaan miten tietotekniikkaa ja sukututkimusta voidaan käyttää tutkimuksessa hyväksi. Vanhat valokuvat puhuvat jälleen kerran enemmän kuin monet sanat. Kirjan lopun matrikkeliosa sisältää yli 50:n paikkakuntalaisen kohtalon valaisua – ja vielä jää muutamia arvoituksia.

Karinaisten punakaartilaiset osallistuivat sotatoimiin pääasiassa Tampereen lähistöllä, ja niinpä kirjassa sivutaan myös itäisen Satakunnan asioita vuonna 1918. Tärkeää on myös se, miten pystytään dokumentoimaan valkoisen terrorin tekemiset sodan jälkeisessä tilanteessa.

Satakuntalaisena minua kiinnostivat tästä maakunnasta mainituksi tulleet. Heitä ovat (sivunumero mainiten) Uuno Enqvist Porista (s. 103), Kalle Knaapi Eurasta (s. 112), Kalle Mäkinen (s. 130) ja Kalle Vuolio (s. 148) Huittisista (s. 130) sekä Kaarle Peltonen Köyliöstä (s. 134).

Kirjan takakansi lupaa paljastuksia asioista, joista on tähän asti vaiettu. Tämän lupauksen Olli Saarinen pitää hyvin; siksi näille asioille toivoisi laajempaakin julkisuutta.

Punainen aika. Tarinaa kansalaissodan ajasta Karinaisissa ja lähiseudulla. Karinaislaisten vaiheita ja kohtaloita kansalaissodassa ja sen jälkiselvittelyissä. Toimittanut Olli Saarinen. Ooli Oy 2005. 160 s.


Kirjoitus on julkaistu Satakunnan Työssä vuonna 2005. Hieman muokattu.

Tapot eivät sotaan loppuneet

Sota ja viha – nehän ovat kuin paita ja peppu. Ne kulkevat yhdessä, vaikka sotien oikeuttamiseksi muutakin puhutaan.

Sodan aikana viha konkretisoituu teoiksi, mutta viha ei pääty sotaan. Myös moni sodan aikana saatu sielullinen vamma heijastuu vuosien päähän pahoina tekoina puhumattakaan siitä, millaisia koston tekoja tehdään välittömästi sotaa seuranneina kausina. Näin kävi myös kansalaissodan jälkeen.

Valkoisesta ja punaisesta terrorista on kirjoitettu paljon. Tiedetään, miten vankien ampumiset ja muut oikeudettomat teloitukset koituivat monen, myös siviilin kohtaloksi. Valkoinen valta kuritti myös oikeiden oikeudenkäyntien ja vankileirien avulla.

Vuoden 1918 sodan johdosta kuolleiden luvut ovat niin suuria, että niiden rinnalla Marko Tikan tutkimuksen aihe näyttää vähäpätöiseltä. Mutta se ei ole sitä, sillä nyt tutkitaan koko yhteiskunnan hengitysilman pahaa hajua käyttäen mittarina väkivallan jatkumista.

Valkoisen hämärän maa? on kertomus siitä, miten valkoinen ja vähäisessä väärin punainenkin osapuoli antoi aseiden puhua aina, kun oli mahdollista se tehdä “koston täydellistämiseksi”.

Valkoinen armeija muodostui Suomen armeijaksi, mutta tarina ei ole niin yksinkertainen. Kansalaissodan myötä vakiintuivat myös suojeluskunnat, jotka eivät olleet osa virallista asevoimaa mutta kylläkin käytännössä toimivat sellaisina.

Suojeluskuntien suhde isänmaahan oli mielenkiintoinen. Vapaaehtoiset asemiehet, jotka monessa tapauksessa olivat kokoomusta kannattavia virkamiehiä, opettajia ja maanviljelijöitä, katsoivat olevansa jonkinlaisessa vastuussa kurista, siis vielä elossa olevien ja suutaan avaavien vasemmistolaisten kurittamisesta.

Vähäisessä määrin suojeluskuntien jäsenten vuosina 1918-1921 harjoittama väkivalta liittyi rikollisten pyydystämiseen tai oman juopottelun karkaamiseen käsistä. Pääosa väkivallasta oli poliittista. Aktiivisuus aiheutti kärhämää jopa poliisiviranomaisten kanssa ja suojeluskuntalaisten kesken. Tikka näyttää monin esimerkein, miten valkoinen Suomi ei suinkaan ollut yksimielinen siinä, miten valtaa pidetään käsissä.

Käytännössä oli suuria näkemyseroja toisaalta kuningasta haikailleiden kokoomuslaisten ja toisaalta tasavaltalaisten edistyspuoluelaisten ja maalaisliittolaisten välillä. Lisäksi annettiin vanhojen kaunojen vaikuttaa, niin kuin yleensä poikkeusoloissa käy.

Tikan eri lähteistä keräämien tietojen mukaan Suomessa sattui vuosina 19181921 ainakin 326 poliittista väkivallantekoa, joista 226 johti ihmisen kuolemaan, yleensä ampumiseen.

Tapauksista kolmasosa keskittyi Karjalan kannakselle ja Viipurin seudulle – syy ei ihan ole selvä. Pääkaupunkiseudulla oli kuolemaan johtaneista tapauksista lähes 15 %.

Satakunnassakin tapahtui. Tämä johtui muun muassa siitä, että alueen suojeluskuntalaiset antoivat apua poliisiviranomaisille operaatioissa, jotka eivät kaikki millään lailla liittyneet suojeluskuntien tehtäviin. Lisäksi suojeluskuntalaisilla oli omaa aktiivisuutta puuttua esimerkiksi työväentalojen toimintaan, mistä on paljon jo omana aikanaan dokumentoitua tietoa.

Näin tapahtui esimerkiksi joulukuussa 1919 Porin Toukarissa, missä suojeluskuntalaiset keskeyttivät näytelmäharjoituksen. Perusteluna puuttumiselle henkilökohtaiseen vapauteen käytettiin sitä, että paikalla oli näyttelemisen kannalta liikaa ja liian vanhoja henkilöitä. Vastaavia työväentalojen tilaisuuksien keskeytyksiä tehtiin myös mm. Kauvatsalla, Mouhijärvellä ja Nakkilassa. Uhkailu ei rajoittunut henkilöihin, vaan järjestöjen toiminnan estämiseksi oltiin valmiit myös tuhoamaan rakennuksia.

Vajaan vuoden aikana 1919-1920 Porin seudulla tapahtui kymmenkunta työväentalon murhapolttoa ja sellaisen yritystä. Tämä herätti huomiota sisäministeriössä, joka vaati tammikuussa 1920 maaherran toimittamaan jokaisesta tapauksesta tutkintapöytäkirjat.

Vähärauman työväentalo paloi keväällä 1919, kun suojeluskuntalaiset olivat juuri keskeyttäneet tanssit. Uudenkoiviston talo paloi lokakuussa ja Lattomeren marraskuussa 1919. Pomarkun työväentalo yritettiin polttaa kolme kertaa maalis-huhtikuussa 1920 ja Porin työväentalo kahdesti huhtikuussa 1920. Porin paloista syytettiin oikeudessa nuorta suojeluskuntalaista, joka ei ollut toiminut yksin: ilmeisesti hänelle oli maksettu. Puolustus vetosi mielenhäiriöön.

Ahlaisissa kerrottiin suojeluskuntalaisten särkeneen työväentalon ikkunat joulukuussa 1919. Maaliskuussa 1920 heidän väitettiin häirinneen iltamia Paneliassa mm. ammuskelemalla seinään. Pihlavassa kaksi “valkoista huligaania” puukotti työväentalon iltamissa viittä henkilöä kesällä 1920.

Keväällä 1920 suojeluskuntalaiset suorittivat laittoman “kotitarkastuksen” Harolassa. Tappelut muuttuivat yhä  vakavammiksi. Heinäkuussa 1920 Friitalassa suojeluskuntalainen tappeli ja alakynteen jäätyään ampui vastapuoleen neljä luotia. Lokakuussa 1920 Nakkilan suojeluskunnan päällikkö Seppä ampui työmies Järvenpään.

Tapahtumista kerrottiin aikanaan lehdissä, ennen kaikkea sosialidemokraattisissa lehdissä. Myös edistyspuolueen Helsingin Sanomat ja Kaleva sekä jotkut maalaisliiton lehdet kertoivat jotakin. Marko Tikka toteaa, että lehtitiedot olivat harvoin perättömiä. Usein uutisoituihin tapauksiin viranomaiset joutuivat reagoimaan jollakin tavalla. Se todistaa, miten tärkeä asia sananvapaus on.

Oman lisänsä suojeluskuntalaisten seikkailuihin toi ajalle tyypillinen sotilaskarkuruus. Metsissä olikin paitsi kostoa pakoilevia punakaartilaisia ja myös varuskunnasta lähteneitä punttaajia ja pontikankeittäjiä, joita heitäkin suojeluskuntalaiset laitettiin jahtaamaan.

Marko Tikka, Valkoisen hämärän maa? Suojeluskunnat, virkavalta ja kansa 1918–1921. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. 260 s.


Kirjoitus on julkaistu Satakunnan Työssä vuonna 2006. Lievästi tiivistetty.