keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Upotettuja haaveita, häädettyjä ihmisiä



Haave on uponnut, viestittää L. Onervan "satukokoelman" kansikuva. Häädöstä kertovan Akseli Viljasalon romaanin kannessa vanhukset odottavat joutumista kotimökistään maantielle.

Kannet ovat esteettisesti kauniita, mutta kertomukset vuosikymmeneltä, joka oli henkirikostilastoissa itsenäisen Suomen synkin. Ei ihme, sillä 1920-luvulla sisällissota tavallaan jatkui, niin kuin se on eri muodoissa jatkunut vielä pitkään senkin jälkeen.

"Lapsia roskiksissa ja tappoja lähes joka päivä", kuvaa eräs lehtiotsikko tuota aikaa (Aamulehti 22.10.2016). Mutta jos huomiota kiinnitetään vain yksittäisiin rikoksiin, moni muu seikka voi jäädä näkemättä.

Runoilijana paremmin tunnettu L. Onerva, tuolloin 43-vuotias arvostettu kirjailija, vastasi ajan hätään "unen ja toden mailla" liikkuvilla tarinoilla. Niissä ovat läsnä niin väkivalta kuin ihmisen kyky puolustautua mielikuvituksen avulla. Aloittava kirjailija Akseli Viljasalo (18891980) otti aiheen karusta arjesta: häädöt olivat arkipäivää juuri itsenäistyneessä maassa.

En keksinyt itse näiden teosten esittelyä yhdessä, vaan näin teki jo Sosialistin (Turku) A. T-nen (15.12.1925). Onervan ja Viljasalon kirjat tulivat luettaviksi aikana, jolloin lapsia, eläviä ja kuolleita, todella löytyi roskiksista ja tunkioilta, jolloin tapettiin niin raha-,  alkoholi- kuin poliittisissa huuruissa ja jolloin sisällissotaa jälkiselviteltiin syrjimällä eri tavoin punaisten puolella olleita, niin yksilöitä kuin perheitä ja sukuja.

A. T-nen sanoo Onervan kertomusten sopivan lukijalle, jonka "sydämenasiana on ihmiskunnan kärsivän osan vapauttaminen sitä kaikkialla ympäröivästä pakkovallasta ja sorrannasta". Vuoden 2018 lukijalle teos viestii, miten todennäköisen terapeuttista on ollut julkinen puhuminen verestä, hyvän ja pahan kamppailusta sekä erilaisuuden merkityksistä. Jotkut Onervan kertomukset ovat eläinsatuja, mutta nekin kertovat ihmisistä. Apina pohtii, että ihminen ei ole vaaraksi vain eläimille: hän on vaarallinen myös ja ennen kaikkea omalle lajilleen. Eikä 1920-luvulla tiedetty vielä ydinaseista, ilmastonmuutoksesta tai muoviroskan vaaroista... mutta silloin oli juuri koettu, mitä Iso Viha merkitsee.

Vaikka Viljasalon (myöhemmin kirjoittajana A. V. Multia) kertomus maalaisympäristössä tapahtuvasta häädöstä rakentuu osittain juopon rikkaan ja kunnollisen rikkaan isännän erilaisuuden varaan, päähenkilön eli kotinsa itse rakentaneen Teemu Syrjälän kohtelussa paljastuu syrjinnän luonne karmeimmillaan. Vuoden 1918 tapahtumat hengittävät selän takana. Oleellista on, että mikään ei näytä muuttuneen. Köyhää sorretaan, ja sortajana on rikas jolla on myös keinoja saada köyhät todistamaan toisiaan vastaan.

Viljasalon esikoisteos sai Sosialistissa kiitosta. Kuvatun syrjinnän taustalla on rappeutumista ja himoa, raakaa omanvoitonpyyntiä. Sen rinnalla puheet "vapaasta Suomesta" olivat tietenkin katteetonta hypetystä. Kirjailija ei julista sosialismia, oikeastaan päin vastoin, mutta hän tuntee syvää inhoa rikkaan sortajan toimia kohtaan.

Eräät vuoden 1918 seurauksista ovat perusteellisesti tutkimatta. Niiden aihepiiriin johdattavat erilaisilla tavoilla Onervan ja Viljasalon teokset. Sota ei vain fyysisesti tappanut ja vammauttanut, vaan viha iski moniin sukupolviin psyykkiset vammat. Niitä lisäsi se, miten myös sodan jälkeen syntyneitä ja aikuistuneita lapsia sorrettiin. 

L. Onerva: Uponnut maailma ynnä muita satukuvia unen ja toden mailta. Otava 1925, 159 s.
Akseli Viljasalo: Mökistä maantielle. K. J. Gummerus Oy 1925, 139 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 21.3.2018.

Tuntemattomien taiteilijoiden tekemät Onervan ja Viljasalon teosten kansikuvat kertovat uponneista ja särjetyistä kohtaloista: eihän tässä näin pitänyt käydä...





tiistai 20. maaliskuuta 2018

Ennen muuta taiteilija


Näyttelijä, ohjaaja Aarne Orjatsalon (1883–1941) työstä ja elämästä on aikaisemmin kirjoitettu eniten parin teatterin vaiheiden yhteydessä sekä poliittisen historian näyttämöhenkilönä. Miestä on sanottu jopa sisällissodan "upseeriksi", eikä hänen taiteellinen työnsä ole saanut arvoistaan esittelyä.

Pojanpoika Jotaarkka Pennanen tarttui isoon mutta tärkeään haasteeseen. Teatteri- ja toimittajan työ sekä muu elämä yksissä kansissa täydentää ja oikoo aikaisemmin esitettyä. Eniten Pennanen polemisoi sitä, miten Orjatsalon työtä on usein kuvattu vain toistaen ennen sanottua. Vuotta 1918 koskien on syytä oikaista sitä ns. legendaa, mitä arvostetutkin tutkijat ovat vuosikymmeniä toistaneet.

Näyttämötyön myöhempi arviointi on haastavampaa kuin esimerkiksi kuvataiteilijan tai säveltäjän tuotannon pohtiminen. Mitä teatteriesityksestä nimittäin jää elämään? Tätä Pennanen olisi voinut Orjatsalon osalta valottaa enemmän, vaikka esimerkit kyllä tuovat julki tulkintojen vaikeuksia. Oman ajan teatteriarvostelut ja muu kirjoittelu on arvioinnin lähtökohta, usein myös ainoa mihin tarttua. Olisi mielenkiintoista pohtia sitäkin, mitä esityksistä otetut valokuvat kertovat. 

Tärkeä työ Orjatsalon uralla oli Shakespearen Othello Tampereen Teatterissa alkuvuonna 1910. Mielenkiintoista on, että pääosan esittäjä myös itse kirjoitti siitä. Pennanen osoittaa, miten myöhempi historiankirjoitus on syventynyt aikalaisvastaanottoon varsin pintapuolisesti. Kerran syntyneet käsitykset ovat siirtyneet kirjoittajalta toiselle. Aikalaiskirjoittelua voi lukea uusin silmin.

Tässä paljastuu, miten heikoille jäille teatterihistorian kirjoittaja voi joutua. Sibeliuksen musiikista tai Gallen-Kallelan taiteesta kirjoittava ei voi paeta teosten kuulijoiden ja näkijöiden kritiikkiä, mutta yli sata vuotta sitten teatterissa nähdystä voi vaaratta kirjoittaa löysin perustein. Kukaan ei tule sanomaan, että ei se noin mennyt.

Itse näen merkitystä etenkin "pienissä seikoissa": muistiinpanoissa ja julkaistuissa kommenteissa, valokuvien paljastamissa ilmeiden, puvustuksen ja lavastuksen yksityiskohdissa jne. Kauan sitten nähdyn esityksen selostaminen on turhaa, jos ei lähesty sen aikaansaamaa ilmapiiriä ja katsojien elämyksiä. Esimerkiksi Tampereen Työväen Teatterin näyttämöllä rohjettiin syksyllä 1918 viitata sortoon ja kärsimykseen. Jos tapaus unohdetaan, kyse ei ole historiankirjoituksesta.

Orjatsalosta on nyt koottu paljon sellaista tietoa, joita ei ole yleisteoksissa. Tärkeä oikaisu koskee sisällissodan aattoa ja aikaa. Hyvin pitkään kopioitiin legendaa "suuresta punapäälliköstä". Kuitenkin, kuten oikeudenkäynnissä 1929 selvisi, Orjatsalo joutui sodan alla vaikenemaan Kansan Lehden toimittajan August Lindellin tapaan. Sodan aikana hän toimi humanitäärisissä tehtävissä. Tarinat hänen pakenemisestaan jonkinlaisena joukkueenjohtajana yli Näsijärven ovat mielikuvituksen tuotetta.

Pennasella on ollut käytössään paljon aineistoa: ehkä liikaakin siihen nähden, että kyse on yhden miehen urakasta. Merkittäviin sivistystehtäviin, jollainen Orjatsalosta kirjoittaminen ilman muuta on, tarvittaisiin yhteisin rahoin koottava tutkijaryhmä ja kunnon resurssit. Vaikka monet itseään uhraavat yksinäiset sudet saavat aikaan kelpo tekstiä, parempiin tuloksiin päästäisiin yhteistyöllä. Tämä ei koske vain elämäkertoja vaan vielä enemmän pitkään toimineiden kulttuurilaitosten historiateoksia. Esimerkiksi tuntuu kornilta, miten yli vuosisadan toimineiden teatterien vaiheita annetaan yhden ihmisen pöyhittäväksi.

Teos tuo esiin uusia näkökulmia, mutta ansiona on myös rivien välissä oleva muistutus, että lisätutkimukselle on tarvetta. Itse asiassa koko suomalainen teatteritoiminta ennen itsenäistymistä kaipaa vielä monta työtuntia tullakseen tyydyttävästi tutkituksi.

Tekijä kertoo alkuperäisen käsikirjoituksen olleen julkaistua laajempi. Tekstissä olisi ollut edelleen tiivistämisen varaa: tämä koskee niin kieliasua kuin "tiukemmin asiassa pysymistä". Teoksen käyttöä ja Orjatsalon uran ymmärtämistä helpottaisivat hakemistot esimerkiksi teatteriesityksistä ja henkilöistä.

En ole huomannut, että teos olisi mainittu yhtenä vuoden 2017 merkittävimmistä tietokirjoista. Sellainen se ehdottomasti on. Pennanen ei ole saanut aikaan vain elämänkertaa, vaan tarjolla on paljon tietoa myös 1900-luvun alkupuolen kulttuurielämästä.

Jotaarkka Pennanen: Orjatsalo. Taiteilija politiikan kurimuksessa. Sanasato 2017, 440 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 20.3.2018.
Kuvia klikkaamalla ne saa suuremmiksi!

Aarne Orjatsalo Reviisorina Tampereen Työväen Teatterissa. Näyttämöllä hänet nähtiin Suomen lisäksi Yhdysvalloissa ja Englannissa. Kuva teoksesta.

Näin perättömällä yleisönosastojutulla otti Savo-lehti Aarne Orjatsalon vastaan 26.9.1929. Orjatsalo ei koskaan kuulunut puna-armeijaan; ns. Muurmannin legioonassa ollessaan hän kantoi brittiarmeijan asua. Tällaisen kohtelun jälkeen näyttelijä muutti maasta.