tiistai 30. kesäkuuta 2015

Kaltoin kohdeltu propaganda-aseena

Englanti käytti monin tavoin hyväkseen Irlannin asukkaita ja saaren maatalouden antimia vuosisatojen ajan, 1100-luvulta 1920-luvulle. Tänä aikana tapahtui monia kapinoiden kukistamisia, maiden anastamisia, saaren asuttamista maahanmuuttajilla valloitustarkoituksessa ja muuta systemaattista toimintaa kelttien eli iirinkielisen alkuperäisväestön eristämiseksi, sulauttamiseksi ja alistamiseksi.

Tämä kaikki on totta, ja siitä on paitsi vaiettu niin myös kirjoitettu. Tapahtumien traagisuutta on käytetty hyväksi myös maailmanpolitiikassa: Britannian tekemiset ovat antaneet mainioita välineitä propagandisteille.

Tästä esimerkkinä säilytän hyllyssäni saksalaisen Werner Schäfferin kirjoittamaa vihkosta. Se on julkaistu vuonna 1940 Tukholmassa. Samaan aikaan kun sitä myytiin kiinnostuneille, käytiin sotaa Saksan ja Britannian ilmavoimien välillä. Vuoden lopulla Natsi-Saksan armeijan oli tarkoitus nousta maihin Englannissa.

Ruotsinkielistä vihkosta tarvittiin todistamaan, miten katala kansojen itsenäisyyden vihollinen Britannia oli ollut. Ruotsissa, jossa muutenkin oli kansallissosialismia tukenutta toimintaa ja joka salli saksalaisjoukkojen kauttakulun ja toimitti nikkeliä ym. Saksaan Norjan kautta, oli tarpeen perustella vihollisasennetta Britannian suuntaan.

Vihkosen esipuhe sanoo Britannian aloittaneen sodan Saksaa vastaan. Tämä nähdään jatkona kuningaskunnan vuosisataiselle toiminnalle kansojen itsemääräämisoikeutta vastaan, mistä Irlanti on hyvä esimerkki.

Kustantamo Svea Rikes Förlag oli tunnetun ruotsalaisen kansallissosialistin Carl-Ernfrid Carlbergin vuonna 1930 perustama, ja se julkaisi monia muitakin vastaavia teoksia. Niihin kuului muun muassa raportti Britannian imperialistisesta toiminnasta Egyptissä.

Tietoni eivät riitä Schäfferin kertoman kriittiseen tarkasteluun; lähteinä mainitaan kolmisenkymmentä irlantilaista ja englantilaista teosta. Oleellisempaa on huomata, että tiedolla on oikealla hetkellä käytettynä ja oikeassa muodossa tarjoiltuna ihan muu merkitys kuin jossakin toisessa yhteydessä. Britannian syntien luettelointi osana Natsi-Saksan propagandaa on eri asia kuin kirjoittaa aiheesta vuonna 2015.

Vihkonen todistaa edellä mainitun ja sen, miten imperialististen pyrkimysten naamioinnissa käytetään ihan mitä tahansa perusteluja. Koska kukaan asioita vähänkään tunteva ei voinut väittää brittien kohdelleen irlantilaisia hyvin, Saksan sodalle löytyi tälläkin tavalla epäsuoria perusteluja.

Vihkonen on esimerkki myös siitä, miten taitavaa työtä ruotsalaiset natsit 1930- ja 1940-luvuilla tekivät. Eikä työ näytä päättyneen: internetistä löytyy paljonkin tähän kustantamoon ja sen perustajaan liittyvää ylistyslaulua, suoraa puhetta "sankarillisesta" toiminnasta Hitlerin ideologian ja toiminnan puolesta.

Irlanti-parka. Monen muun ohella se on ollut välineenä propagandasodassa. Toisessa maailmansodassa maa oli liittoutumaton, mikä on kuitenkin ihan oma tarinansa. 

Werner Schäffer: England och Irland. En historisk återblick. Ruotsiksi Allan Ekberg-Hedqvist. Svea Rikes Förlag 1940, 48 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 30.6.2015.


maanantai 29. kesäkuuta 2015

Tarinat ja luonto kertovat

Kansanperinteessä ja ihmisten puheissa ylipäätään on aina jotain niin pitkäikäistä, että nykyisyydestä voi löytää vanhaa, vanhan voi kuvitella jatkuvan tässä ja nyt ja vielä huomennakin.

Kaikissa kulttuureissa tämä on totta, mutta eri muodoissa ja erilaisten tekijöiden ehdoilla. Koska vanhaa löydetään ja jopa palvotaan, nykyisyydestä löytää kytköksiä ikiaikoihin. Niin kauan kuin jopa tuhansia vuosia sitten keksityt ja kerrotut sekä tavalla tai toisella muistiin merkityt asiat kiehtovat, niin kauan kulttuuri uusiutuu myös vanhan varassa.

Uskontotieteilijä Tom Sjöblomin katsauksessa kuljetaan Irlannin nummilla ja vuorilla, myös merkitykseltään hämärtyneillä palvontapaikoilla. Näkökulma on etupäässä keskiaikaisessa ja sitä vanhemmassa tiedossa, jota löytyy noiden aikojen vihreästä saaresta.

Tuulten saarella onkin mieleinen opas kaikille, jotka haluavat nähdä Irlannin menneen kautta. Omat kokemukset itse paikoilla antavat sitten mahdollisuuden kokea, mitä tuo kaikki on tässä ja nyt. Samalla huomaa, että ei ole nykyisyyttä ilman mennyttä. Vaikka menneestä tiedettäisiin hyvin vähän, sekin muru loihtii eteemme paikat ja ihmiset elävämmässä valossa kuin mihin antaa mahdollisuuden kiireistä turistia varten koottu matkaopas.

Irlannin tekee historianäkökulmasta erikoiseksi kohteeksi esimerkiksi se, että saarella oli käännytty kristinuskoon tai ainakin saatu vaikutteita kristinuskosta jo silloin, kun Elbeltä itään vielä oltiin tällaisista asioista täysin tietämättömiä. Irlannissa tunnettiin Kreikan, Rooman ja Palestiinan kulttuuriperintöä ennen kuin viikingit saapuivat sinne asutuskeskuksiaan perustamaan.

Tom Sjöblom ei kuitenkaan vaella vain historia- ja perimätiedossa, vaan myös luonnossa niiden maamerkkien keskellä, jotka kertovat asioista omalla tavallaan.

Tiedoilla vanhoista ajoista on ollut suuri merkitys itse irlantilaisille. Mistäpä muualta olisi löytynyt niin vahvoja tukirankoja identiteetin kehittämiseen, kun alettiin vapautua brittien ylivallasta?

Sjöblomin mukaan ihmismieli muodostuu kertomuksista, ne ohjaavat tapojamme nähdä ja ymmärtää maailmaa. Tämä tekee myyteistä ja tarinoista niin voimakkaita. "Varmat" historialliset tapahtumat elävät legendojen rinnalla ja niihin sekoittuneita. Kertomukset ovatkin sadunomaisia kuvauksia tapahtumista, joihin emme enää voi saada muuta kosketusta. Tosin arkeologit silloin tällöin löydöillään ja johtopäätöksillään hieman täydentävät tai korjaavat kuviteltua.

Turistimielikuvissa Irlanti saattaa olla yhtenäinen tarina, todellisuudessa saaren asutus-, kulttuuri- ym. historia on monikerroksinen. Oli aika ennen kelttejä, sitten kelttien mantereelta mukanaan tuoma, viikinkien aikaansaama sekä normannien ja englantilaisten tekemiset ja vaikutukset.

Tuulten saarella kertoo, että tuosta kaikesta tiedetään yllättävän paljon – se mitä ei tiedetä, siitä voimme luoda oman kertomuksemme. Muutoshan jatkuu. Menneitä tarinoita lukiessa on hyvä muistaa, että Irlanti ei ole pysähtynyt, sekään ei ole huomenna täysin eilisen kaltainen.

Tom Sjöblom: Tuulten saarella. Matka kelttien ja kertojien Irlantiin. Kirjapaja 2011, 223 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 29.6.2015.


perjantai 26. kesäkuuta 2015

Pieni ponnistus, ja alkaa ihana elämä?

Tällä kertaa aloitin kirjailijaan tutustumisen Wikipediasta. Sen jälkeen, kun olin lukenut hänen kirjansa.

Suomenkielinen Wikipedia kertoo tämän irlantilaisen julkaisseen neljä romaania, englanninkielinen kuusi. Kummassakin versiossa kirjallisuudentutkija-amatööriä hämmästyttää, että tärkeimpinä seikkoina näytään pidettävän tekijän saamia palkintoja ja sitä, mihin kirjailijayhdistykseen hän kuuluu. Englanniksi kerrotaan jotakin kirjailijan tuotannon sisällöstäkin, suomeksi ei sanaakaan. Ei myöskään suomennoksista.

Unohdan, että edes kävin "kaiken kansan nettitietosanakirjassa". Pysyttäydyn omissa havainnoissani ja lukukokemuksessani.

Anne Enright (s. 1962) on romaaneissaan käsitellyt perhe-ja rakkausteemoja ja kosketellut myös Irlannin mennyttä ja nykyistä ajan henkeä sellaisena kuin se näkyy ja tuntuu arjen elämässä.

Enrightin Unohdettu valssi vaikuttaa aluksi varsin viihteellisellä otteella kirjoitetulta rakkauskertomukselta. Nainen, joka on menossa naimisiin, kohtaa naimisissa olevan miehen, ja kuviot sekoittuvat. Puutarhajuhlien sivuhyppy, miehen pienen tyttären silmin todistettu suudelma jää vaivaamaan, ja jatkoa seuraa myöhemmin.

Kirjan esittelytekstin mukaan elämä taittuu uuteen asentoon "pienin, kivuliain liikahduksin". Päähenkilökertojan silmin ja sydämin asiat eivät etene helposti, mutta kivut saavat hänet hämmästyttävän vähän miettimään omaa tilannettaan.

Jo kertomuksen alkupuolella tuleekin mieleen, että romaani on omalla tavallaan jatko Anton Tšehovin kertomukselle Nainen ja sylikoira. Tämän kertomuksen viimeinen virke, sen jälkeen kun lomalla rakastuneet ovat päättäneet todella yhdistää elämänsä, kuuluu: "Ja näytti siltä, että tarvittiin enää pieni ponnistus ja ratkaisu on löytyvä, ja silloin alkaisi uusi, ihana elämä; ja kummallekin oli selvää, että loppuun oli vielä pitkälti, pitkälti ja monimutkaisin ja vaikein oli vasta alkamassa." (suom. Ulla-Liisa Heino)

Anton Pavlovitš tiesi mistä on kyse ja hän sommitteli ajatuksen harkitusti ja tarkasti. Helppoa muutosta ei olekaan. Hän jätti lukijalle tehtävän, johon voi törmätä oikeasti ja jonka voi kertoa monella eri tavalla. Enrightin tapa on yksi. Henkilökuvauksen ohella kannattaa kiinnittää huomioon siihen ajankuvaan, minkä kertomus antaa.

Tšehov vihjaa myös, että huono omatunto on ihmisen seuralainen aina kun ihmissuhteissa tapahtuu merkittäviä muutoksia. Tätä Enright ei ole ymmärtänyt tai ei ainakaan tuo painokkaasti esiin. Asiat etenevät ikään kuin omalla painollaan, ihminen ei ymmärrä mitä toiset kokevat. Toisin sanoen kaikki näyttää liian helpolta. Vaan jos elämä onkin joskus sellaista?

Miten Unohdetun valssin tarina vaikuttaa lukijaan riippuu myös siitä, millaisia kokemuksia itsellä on ollut. Kertomus on uskottava, vaikka välillä miettiikin, onko päähenkilö tosissaan vai unissaan järjestelemässä elämäänsä uusiksi.

Anne Enrightiltä on julkaistu suomeksi myös romaani Valvojaiset (Otava 2010; alkuteos The Gathering 2007).

Anne Enright: Unohdettu valssi. Suomentanut Tarja Kontro. Otava 2012, 249 s.

Kirjoitus on julkaistu ensi kerran tällä palstalla 26.6.2015.

Vaikka edellä moitin Wikipediaa asiantuntemattomuudesta, tässä kuitenkin linkki englanninkieliseen artikkeliin Anne Enright.



maanantai 22. kesäkuuta 2015

Suomalainen Irlanti-trilogia

Vihreä tuulten maa, maatuneita raunioita sekä osaksi tyhjentynyttä maaseutua. Irlannin saari Euroopan Atlantin puoleisella rannalla kiehtoo monessa mielessä: historiansa, asukkaidensa kovien kohtaloiden, kieli- ja muun kulttuuriperinteensä sekä myös luontonsa vuoksi.

Toistakymmentä vuotta saarella asunut suomalainen Hanna Tuuri on tehnyt palveluksen kirjoitessaan jatkokertomusta omista kokemuksistaan. Suomalainen Irlanti-kirjallisuus ei ole ollut kovin laajaa, mutta Tuurin ohella kannattaa toki tutustua muidenkin saaren historiaan ja nykypäivään perehtyneiden tuotantoon.

Nykypäivän valottamisessa Tuurin kolme kirjaa ovat ylivetoja sen vuoksi, että tekijä osaa yhdistää näkemänsä ja kuulemansa siihen, mikä yhteiskunnan kehityksessä 1020 viime vuoden aikana on ihmisiä liikuttanut. Taloudellinen kriisi, jonka ensi oireita vasta aavisteltiin vuonna 2009 ilmestyneessä Irlantilaisessa aamiaisessa, tulee kokemusten kautta ymmärrettäväksi myöhemmissä teoksissa. Kyse on arjesta pääasiassa maalaisnäkökulmasta, mutta laajemminkin.

Kirjoittaja on asunut niin Dublinissa kuin pidempään maaseudulla, luoteisen Länsi-Irlannin pikkupaikkakunnalla. Puutarha-alan opetustyön kautta Tuuri katsoo läheltä paitsi maaseudun ihmisiä myös luontoa sekä näiden suhteita. Ote on ymmärtävä, mutta myös paljastava.

Opetustyössä ja muissa arjen tilanteissa kohdatut irlantilaiset opettavat suomalaiselle monenlaisia asioita. Mielenkiintoista on miten Euroopan eri laidoilla kasvaneet löytävät yhteisiä säveliä, vaikka kulttuureissa ja elämässä on toisaalta eroja. Suomalainen kokee tiedostamattaan jonkinlaista ymmärrystä jo sen vuoksi, että historian tapahtumien eroista huolimatta löytyy yhteisiä kokemuksia. Voi miettiä vaikkapa sitä, miten suomen kielen asema voisi olla lähellä iirin kielen asemaa, jos sen käyttöön ja kehittämiseen ei olisi ollut mahdollisuuksia Ruotsiin ja Venäjään kuuluneessa Suomessa 1500-1800-luvuilla.

Vihreän saaren puutarhoissa keskittyy etupäässä kasveihin ja joihinkin tunnettuihin puutarhoihin, mutta sekin antaa yleistietoa maasta ja saaresta. Tuulen maa kerää kaunokirjallisemmalla tavalla yhteen niitä havaintoja, joita kirjoittaja teki 3-4 vuotta aiemmin, ensimmäisessä teoksessaan.

Tuurilta on ilmestynyt myös kaksi romaania. Orapihlajapiirissä (2011) pyristelevät elämänmuutoksessa suomalaiset Irlantiin muuttajat, Ranta (2015) on irlantilaisen yhteiskunnan nykymenon kuvausta.

Tällaisten kertomusten ja omakohtaisten kokemusten kautta tulee testatuksi ja muovatuksi myös sitä, mikä on oma Irlanti-kuvamme. Eräässä Hanna Tuurin teoksia käsittelevässä nettikeskustelussa huomasin puheenvuoron, jossa lukija sanoo pitävänsä "irlantilaisuuksista" mutta vieroksuvansa sitä, että mukaan otetaan "liikaa kaikkea muuta" eli, näin ymmärsin, ikäviä asioita ja konflikteja. Ne jättävät "Irlannin varjoonsa", kirjoittaja toteaa. Tällaiseen haaveiluunko meitä on kasvatettu?

Pitäisikö Irlannista siis kertoa vain omien ennakkokäsitystemme pohjalta? Pitäisikö korostaa lähinnä sellaista, mitä itse pidämme irlantilaisuutena? Luojan kiitos Hanna Tuurin näkökulma aihepiiriinsä on ainakin 359 astetta laajempi.

Hanna Tuuri: Irlantilainen aamiainen. Kertomuksia vihreältä saarelta. Otava 2009, 157 s.
Hanna Tuuri: Vihreän saaren puutarhoissa. Otava 2010, 215 s.
Hanna Tuuri: Tuulen maa. Otava 2012, 174 s.

Kirjoitus on julkaistu ensi kerran tällä palstalla 22.6.2015.


Matkaopas, "laajennettu laitos"

Ville Zilliacus (1914–2000) aloitti reportaasien teon Yleisradion kirjeenvaihtajana jatkosodan ajan Tukholmassa. Työssään radiossa hän kehitti ohjelmiinsa omintakeisen esseetyylin, jota hän sitten jatkoi televisiossakin.

Ennen johtajantehtäviään Yleisradiossa ja myöhemminkin Zilliacus toi ohjelmiin kansainvälistä tietoa ja tunnelmaa, erityisesti Euroopasta mutta myös Yhdysvalloista. Irlanti oli yksi hänen suosikeistaan, ja tämän ansiosta voimme lainata kirjastosta teoksen Irlantia etsimässä. Kuluneet 16 vuotta eivät ole sen arvoa nakertaneet. Omaperäinen kooste maan historiasta ja kulttuurista yhdistettynä yleensä matkaoppaista löydettävään antaa perustietoa tämänkin päivän matkailijalle.

Zilliacus on etsinyt ja löytänyt myös joitakin sellaisia Suomea ja Irlantia yhdistäviä seikkoja, jotka helposti unohtuvat. Yksi siteistä on ollut toimittaja Gerald "Jerry" V. Kuss (1920–1969), omatekoinen ja omaperäinen Suomi-fani, joka teki Suomea tunnetuksi jopa nimeämällä omakotitalonsa Rantalaksi. "Dublinin hulluksi suomalaiseksi" kutsutun Kussin tutustuminen Suomeen alkoi, kun hän saapui loppuvuonna 1939 vapaaehtoisena talvisotaan. Kertomansa mukaan hän hihkaisi päästyään Haaparannasta Tornioon: "Vapise, suuri ja mahtava Neuvostoliitto!  – täältä tulee Gerald Kuss – Irlannista!"

Legendat sikseen, Irlantia etsimässä tarjoaa paljon hyödyllistä faktaa saaren eri osista. Kirjan rakenne, jossa kuljetaan Dublinissa (kovin vähän tosin!) ja sen jälkeen erikseen kaakosta (Kilkenny ym.) lounaaseen (Cork, Limerick ym.), sitten länteen (Galway sekä nälkävuosien ja iirinkielisimmän alueen kuvaus), sieltä pohjoiseen ja itään. Ken on käynyt tai aikoo tutustua Kilkennyn linnaan ja kaupunkiin, lukekoon Zilliacuksen kertomuksen linnan perustaneesta Butlerin (de buitléir) suvusta.

Menneisyys on kirjassa vahvasti, jopa musertavastikin läsnä, mutta lähinnä niiltä osin, mitkä seikat ovat eniten vaikuttaneet yhteiskunnan myöhempään kehitykseen. Faktatietoa on myös muun muassa valtioneuvos Harri Holkerin marrakuussa 1998 päiväämä selostus Pohjois-Irlannin tilanteesta ja rauhanprosessista. Kirjoitus täydentää Zilliacuksen kertomaa irlantilaisten ja englantilaisten suhteista kautta vuosisatojen.

Vähemmälle huomiolle jäävät teoksessa Dublin (joka on muodostunut kahdesta asutuksesta, viikinkien ja irlantilaisten perustamista, Liffey-joen suistoalueelle) sekä irlantilaisten itsenäisyysliikehdintä 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa, mutta tarjolla oleva antaa hyvän pohjan ottaa itse enemmän selvää vaikkapa museoita kiertämällä.

Teos on runsaasti ja monipuolisesti kuvitettu, havainnollisuutta lisäävät vanhat kartat. Siitäkin on annettava plussaa 84-vuotiaana käsikirjoituksen kustantajalle jättäneelle tekijälle ja hänen avustajilleen, joihin on kuulunut mm. Anssi Sinnemäki.

Ville Zilliacus: Irlantia etsimässä. Kirjoittajat myös: Harri Holkeri, Dáithí 
O´Ceallaigh, Tiina Ripatti-Boyle, Pekka Ritvos, Ulf-Erik Slotte. Tammi 1999, 284 s.

Kirjoitus on julkaistu ensi kerran tällä palstalla 22.6.2015.