Näinhän se meni, mutta itse tarina on monipolvinen ja mielenkiintoisempi kuin ison linjan yhteenveto.
Siinä vaiheessa, kun Suomessa kaadetut ja sahatut puut ja varsinkin niistä tehdyt jalosteet alkoivat käydä kaupaksi muualla Euroopassa, silloin Suomessa ymmärrettiin, että tässähän on kelpo elinkeino. Siihen alettiin sijoittaa pääomia, syntyi sahoja, verstaita ja tehtaita. Aluksi tuhannet, myöhemmin kymmenet tuhannet saivat suoraan tästä elinkeinosta jokapäiväisen leipänsä.
Markku Kuisman kuva tapahtumista on välillä melkeinpä jännityskertomus, vaikka hyvin vähän tapahtui sattumalta. Valtion rooli oli suuriruhtinaskunnassa tämän elinkeinon kehittämiseksi merkittävä, vaikka toisaalta juuri pääomia ja tietotaitoa yrittämiseen sijoittaneet yksityiset laittoivat bisneksen pyörimään. Varsin monet mukaan tulleet olivat ulkomaalaisia, siis maahanmuuttajia.
Kuisman valitsema näkökulma ja aikajänne keskittyy sahateollisuuteen. Hän muistuttaa, että 2000-luvun Suomessa sahataan lankkua ja lautaa vuosittain 10 kertaa enemmän kuin höyrysahojen läpimurron aikaan 1870-luvulla. Miten monta kertaa ala onkaan tuomittu auringonlaskun alaksi, mutta porskuttaa se silti.
Mutta sahoja ja muita puunjalostusteollisuuden tehtaita suljetaan, moni menettää työpaikkansa. Tällä vuosikymmenellä on kerran jos toisenkin pähkäilty, löytyisikö metsästä kuitenkin vastaus toimeentulon ongelmiimme. Löytyisikö sieltä "uusi Nokia"?
Sahateollisuuden kasvun myötä kehittyi Suomessa infrastruktuuri. Kuisman kuvaus rautateiden ja Saimaan kanavan rakennusvaiheista kannattaa pitää mielessä: tällä infrastruktuurilla on nytkin merkitystä, kunhan vain pidämme sen kunnossa. Liian monta ratakilometriä on päästetty rappiolle.
PS. On pakko korjata painovirhe: Porissa ei ollut Lyllylän, vaan Lyttylän kartano (jonka maille perustettiin laivaveistämö 1800-luvun alussa).
Markku Kuisma: Saha. Tarina Suomen modernisaatiosta ja ihmisistä jotka sen tekivät. Siltala 2011. 235 s.
Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti