perjantai 22. helmikuuta 2019

Ei mikään koko kuva


Teos suomalais-neuvostoliittolaisista kulttuurisuhteista alkaa ihan lupaavasti: kertaamalla sodanjälkeisten vuosien niitä tapahtumia, joita ei kukaan ole enää muistelemassa.
   Uutuuden viehätystä kosketuksissa oli puolin ja toisin. Monet suomalaiset olivat tottuneet ja jopa kasvaneet ns. ryssävihaan, eikä rajan toisellakaan puolella oltu avosylin halaamassa Hitlerin armeijan entisiä asetovereita.
   Heti tästä voi vetää linkin pitkän aikavälin kehitykseen. Niin paljon kuin ns. suomettumisen aikaa onkin arvosteltu ja jopa irvitty, positiivistakin kehitystä oli. Sen yksi oleellinen puoli oli mahdollisuus päästä tutustumaan naapurimaan ihmisten elämään. Yhteistyö lisäsi kielitaitoa ja ongelmista huolimatta se synnytti ystävyys- ja tuttavuussuhteita.
   Toimittaja Leena Sharman teos aiheesta alkaa asiasta, mutta loppua kohti kirjoittaja  antaa mielestään mielenkiintoisen aineiston viedä itseään välillä aivan sivuasioihin. Mittakaavavirhe on esimerkiksi siinä, millaisen painon hän antaa 1970-luvun ns. taistolaisten toiminnalle verrattuna esimerkiksi Suomi-Neuvostoliitto-Seuran vuosikymmenien mittaiseen kulttuurityöhön tai maiden väliseen yhteistyöhön mm. tieteellis-teknisellä alalla.
   Nykymittarein katsoen kaikki tehty oli vaatimatonta, mutta eihän 1950- ja 1960-lukujen tekoja saisi arvioida jälkiviisaasti 2000-luvun mittarein. Teot ja tapahtumat tulee sitoa aikaansa. Mittakaavavirheitä on varmaan edistänyt se, että osa aineistosta on jälkiviisasta muistelua, sen sijaan arkistoja tekijä on käynyt läpi varsin vaatimattomasti.
   Ihan oikein kuitenkin todetaan, että jo 1950-luvun loppupuolen muutamat kirjat tekivät Suomessa julkiseksi Neuvostoliiton lähimenneisyyttä koskevia ikäviä puolia. Tämän rinnalla oli tiedon pimittämistä, mutta sitäkin tulee arvioida osana kokonaisuutta eikä yksittäisinä tapauksina, joiden merkitystä helposti liioitellaan.
   Kansallisarkiston virallinen lyhenne on KA (ja Kansan Arkiston KansA). Onko ymmärrettävä, että tekijä ei ole ollenkaan tutustunut Kansan Arkistossa olevaan aihetta käsittelevään aineistoon? Lisäksi 19:stä mainitusta arkistoasiakirjasta vain neljä (!) kertoo suoraan ystävyysseuran toiminnasta.
  Suuri puute on myös se, että asiaan ei ole kurkistettu aidan toiselta puolelta. Neuvostoliiton arkistoista saattaisi olla hankala aineistoa löytää, mutta muutama mukana olleen haastattelu olisi täydentänyt kokonaiskuvaa ja tuonut toisenlaisia näkökulmia. Lähdekirjallisuus on poikkeuksetta suomalaista ja suomenkielistä. Uskon että esimerkiksi Virosta olisi löytynyt sikäläistä näkökulmaa.
   Kritiikkini tuntuu kovalta, mutta ei tässä vielä kaikki. Viittasin jo siihen, että kirjan kokonaisuus liiaksi ohittaa ne positiiviset asiat, joita Suomen ja Neuvostoliiton (ihmisten!) kulttuuriyhteistyöhön liittyi ja joilla oli myönteistä vaikutusta rajan molemmin puolin. Ne keskustelut joita minulla on ollut Neuvostoliitto-Suomi-Seuran entisten aktiivien kanssa tarjoavat toisenlaisen maiseman kuin Leena Sharman seikkailu taistolaiserämaassa.
   Vielä lähteiden yksipuolisuudesta. Miksi tekijä ei ole käyttänyt kerran kuukaudessa ilmestyneen petroskoilaisen Punalippu-lehden artikkeleita? Kirjan teemoihin olisi sopinut hyvin muun muassa referaatti numerosta 9/1973, missä kirjailija Antti Timonen kertoi vierailustaan Porissa "taistelevan työväenkulttuurin päivillä"...
   Suosittelen teosta yhdeksi lähdeaineistoksi ja hieman varoittavaksi esimerkiksi heille, jotka joskus haluavat tehdä kunnollisen katsauksen tähän aiheeseen. Teos ei ole aivan kunniaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinteikkäälle kustannustoiminnalle.

Leena Sharma: Ikuiset ystävät. Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteet sotien jälkeen. SKS 2018, 243 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 22.2.2019.




maanantai 11. helmikuuta 2019

Henkilökuvan luomisen ongelmia


Muistelmat ovat yleensä henkilön omasta elämästään kirjoittamia tai enemmän tai vähemmän haamuna toimivan apulaisen luomia. Ihmisen eläessä ilmestyessään ne ovat hänen itsensä julkisuuteen hyväksymää tekstiä.

Mutta entä kun kirjoitetaan kuolleesta? Pohdinnan voi alkaa siitä, mikä motiivi kirjoittajalla on ollut ottaa teoksensa kohteeksi juuri tietty henkilö eikä jotakuta toista.

Varsinkin sota- ja urheilukirjallisuudessa vaikuttaa usein kaupallinen tekijä, mutta onpa ilmiötä muillakin elämänaloilla. Kirjoitetaan jo tunnetusta henkilöstä tai "löydetään" kohdehenkilö, jonka avulla saadaan aikaan myyntiä ja tuloja.

Monesti kirjoittajalla ja kirjan kohteella on kuitenkin jonkinlainen suhde, joka selittää kiinnostuksen. Jotkut kirjoittavat tutusta, jotkut sukulaisestaan. Kohteen tuttuus vaikuttaa lopputulokseen, joskaan ei takaa laatua. Jos aineistoa on kylliksi ja jos se on aikaisemmin käyttämätöntä, niin lopputulos voi olla arvokas lisä ei vain henkilö- vaan laajempaankin historiantuntemukseen.

Erojen havainnollistamiseksi kaksi esimerkkiä: Seppo Konttisen ja Kari Vitien teos vakoilusta tuomitusta upseeri Maximilian von Hellensistä sekä Mirjami Niinimäen teos isoisästään ja tämän sukulaisista. Ensinmainittuun henkilöön liittyvää tietoa on varsin paljon arkistoissa, jälkimmäisessä tapauksessa kirjoittaja on joutunut tekemään monenlaista etsintää pitkän ajanjakson kuluessa.

Kun päähenkilö on tuomittu vakoilusta kuolemaan (mutta armahdettu), elämäkerta tuntuu kaupallisesti hyvältä idealta. Teoksessa on käytetty hieman sellaistakin aineistoa, mitä on saatu sukulaisilta. Mielenkiintoa syö kirjan loppuminen oudolla tavalla. Jää epäselväksi, mikä on ratkaisuksi tarjotun testamentin merkitys. Se jää irralliseksi osaksi muutoin jännittävää ja koskettavaa tarinaa.

Paikoin teoksen kieli on epäasiallista. Erästä henkilöä kutsutaan omituisesti luikuriksi. Kiusallisia ovat monet pienet, toki päähenkilön tarinan kannalta epäoleelliset asiavirheet. Neuvostoliitossa ei teloitettu 20 000 suomalaista, Saksa ei valloittanut Neuvostoliiton itäosaa syksyllä 1939 eikä ns. ensimmäinen Neuvostoliitto-seura julkaissut Soihtu-lehteä. Kirjoittajat ovat haalineet joitakin tietoja mausteeksi mutu-tuntumalla.

Mirjami Niinimäelle hänen Viipurin venäläisen isoisänsä jälkien etsintä on ollut melkein elämänmittainen projekti. Kirja Grigori Aleksandrovista ja hänen Venäjällä ja Suomessa asuvista ja asuneista sukulaisistaan rakentuu jännällä tavalla tiedon etsinnän ja tehtyjen löytöjen ja jopa sattumien varaan. Kansainvälisyyttä on enemmänkin: Aleksandrov asui 20-luvulla Ruotsissa ja hänen toinen puolisonsa oli ruotsalainen. Tämän vuoksi Niinimäki on voinut seurustella joidenkin sukulaistensa kanssa Venäjällä myös ruotsiksi!

Vaikka Kohtalona Moskova sisältää paljon tietoa ihmissuhteista ja perheiden elämästä, lukija ei tunne itseään tirkistelijäksi. Monet ihmisistä aivan riippumattomat asiat ovat vaikuttaneet siihen, miten haaveita on voitu toteuttaa ja mitä elämänsuunnitelmista on tullut.

Viipurin venäläisen väestön vaiheista voisi saada aikaan monta muutakin kertomusta. Näin tulisi tietoomme asioita, joista on vaiettu. Täältä lähteneiden kohtalo ole ollut aina itänaapurissakaan kaksinen. Teatteriohjaajana menestynyt ja kiitetty Aleksandrov vangittiin elokuussa 1936 ja hänet ammuttiin syyskuussa 1937.

Niinimäen teos sopii hyvin oppikirjaksi tilanteissa, joissa oman suvun tutkimisessa tulee umpikujia vastaan. Varsinkin jos sukua on Venäjällä, teos tarjoaa hyviä neuvoja. Lisäksi kannattaa muistaa, että myös internetistä voi tietoa löytää.

Seppo Konttinen & Kari Vitie: Kuolemaantuomittu. Vakoilija von Hellensin kohtalo. Otava 2018, 233 s.
Mirjami Niinimäki: Kohtalona Moskova. Toisenlainen sukututkimus. Reuna Oy 2017, 227 s. 

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 11.2.2019.

lauantai 2. helmikuuta 2019

Rajat erottavat ja yhdistävät


Naapurien elämää voi seurata monella eri tavalla. Heitä voi tiirtailla säleverhojen lomasta, voi katsella ja kuunnella aidan raoista ja voipa heitä jopa tervehtiä kylätiellä ja vaihtaa muutaman sanan.

Eri tavoilla ovat toisiaan seuranneet ja kohdanneet myös suomalaiset ja venäläiset. Eri kielet eivät ole olleet kanssakäymisessä ainoa tekijä, jonka vuoksi ymmärrys ei ole aina ollut parhaalla mahdollisella tasolla.

Kun olen kuunnellut Ville Haapasalon Venäjältä tekemistä tv-ohjelmista annettuja kehuja olen ymmärtänyt, että niitä annetaan kahdesta syystä. Ensiksikin meidät vieraaseen ympäristöön tutustuttava on itse perehtynyt asioihin ja oloihin, joista hän puhuu. Toiseksi Haapasalo liikkuu ns. tavallisten ihmisten parissa. Hän on valinnut kohtaamisten paikan ja aiheenkin ikään kuin sattumalta, ja hän menee ihmisten luo avoimin mielin.

Tällaiseen työtapaan perustuu myös Kerstin Kronvallin Venäjää (mutta ei vain sitä) käsittelevä teos Rajakansaa. Vaikka kirjoittaja kehystää kuvaamiaan asioita ja keskusteluja myös "isoilla kuvioilla", peruslähtökohta on arjessa liikkuminen ja siitä kertominen.

Kirjassa kuljetaan maiden rajoilla ja katsellaan niiden yli sitä, miten ihmiset kohtaavat toisiaan. Enimmäkseen kohtaaminen tapahtuu jonkinlaisen erilaisuuden kautta. Joskus taustalla vaikuttavat historialliset tapahtumat, myös rajojen siirrot.

Lukija pääsee mielenkiintoisiin paikkoihin. Romanian ja Ukrainan rajalla on harva suomalainen käynyt. Kronvall kuvailee tarkasti rajan ja erityisesti sen, mitä se kummallakin puolella merkitsee. Täällä käy ilmi, miten rajojen merkitys on muuttunut EU:n laajenemisen vuoksi.

Puolan ja Valko-Venäjän rajalla tilanne on hieman toinen. Toisaalta tämäkin on EU:n ulkoraja, mutta syntyy myös käsitys, että tällä seudulla ei olla kulttuurisesti ja muutenkaan kovin kaukana toisen maan asukkaista. Mieleen tulee oma kokemus 1970-luvulta Puolan ja Tšekkoslovakian rajajoelta. Kylää oli joen kummallakin rannalla ja ankat näkyivät uivan sinne tänne. Luultavasti ihmistenkin oli helppo veneillä naapurimaan puolelle.

Suomen ja Venäjän välinen raja sekä Venäjä laajemminkin on Kronvallin teoksen ydinsisältö. Miten erilaisia suuren Venäjän rajat ovatkaan. On ihan eri asia liikkua Venäjän ja Ukrainan "välimaastossa" (missä se sitten Itä-Ukrainan sodan ja Krimin tapahtumien vuoksi nyt onkaan!) kuin kokea rajan olemus ja merkitys Imatran ja Svetogorskin välillä. Lukija pääsee näkemään elämää myös Narvajoen kummallakin rannalla. Rajoista on mat käsityksensä heilläkin, jotka asuvat kaukana niistä.

Kahteen ja puoleensataan sivuun mahtuu paljon erilaisia asioita. Kirjoittajalla on pitkäaikaisen toimittajan- ja diplomaatintyön kautta hyvät taustatiedot, mutta hän ei rakenna vain niiden varaan. Kertomuksissa kuljetaan ihan fyysisesti paikasta toiseen ja tavataan erilaisia ihmisiä. Kaduilla, puistoissa, kahviloissa ja raja-asemilla tapahtuvat kohtaamiset ovat suureksi osaksi satunnaisia, mutta niistä otetaan paljon irti. Kronvall osaa myös sosiaalisen kanssakäymisen taidot, minkä ansiosta havaintojen kuvaukset ja niistä tehtävät johtopäätökset eivät maistu kirjanoppineen tekstiltä.

Taannoin julistin Leena Liukkosen Venäläiset tulevat! omassa aihepiirissään vuoden 2013 ykkösteokseksi. Samoja tiukkoja kriteerejä noudattaen sanon nyt samaa Kerstin Kronvallin Rajakansasta: se ansaitsee vuoden 2018 parhaana Venäjä-kirjana tulla luetuksi myöhemminkin.

Kerstin Kronvall: Rajakansaa. Kohtaamisia ja kohtaloita Imatralta Krimille. Decendo 2018, 247 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 2.2.2019.