lauantai 31. toukokuuta 2014

Toukokuun teema: elämäntarinat

Kun puhutaan elämäntarinoista, usein puhutaan kohtaloista, joihin ihmiset joutuvat.

Mutta mikä on tuo kohtalo? Eikö se useimmiten ole hyvinkin näkyvä, kouriintuntuva asia, ihmisen omat lähimmäiset? Juuri heidän kanssaan, heidän tuestaan ja avustaan nauttien, tai päinvastoin, heidän vihastaan ja väärinteoistaan riippuen syntyy kaikki se, mitä me kutsumme kohtaloksi. Kohtalo on siis ennen kaikkea kohtelua.

Toukokuun 2014 teemani on elämäntarinat. Julkaistuja muistelmia, elämän kuvauksia on paljon ja monenlaisia. Poimin muutamia sellaisia, jotka tavalla tai toisella koskettavat itseäni ja joiden ajattelen todistavan, miten erilaisiin tilanteisiin elämässä voi joutua – myös ihan ilman omaa syytä tai omia tekoja.

Aikaisemmissa kirjoituksissani olen käsitellyt monia elämänkerrallisia teoksia. Niiden luetteloa löytyy sisällysluettelosta, ennen kaikkea osastosta "Muistelmia, elämäkertoja, historiaa yms."

Keisari Nero – mainettaan parempi?

Kesällä 2014 tulee kuluneeksi 1950 vuotta eräästä antiikin ajan suurimmasta katastrofista, Rooman valtakunnan pääkaupungin suurpalosta. Siitä puhuttaessa mainitaan aina myös palon aikainen keisari, katastrofin aiheuttajaksikin väitetty Nero (joka eli vuosina 37–68, koko nimi Nero Claudius Caesar Drusus Germanicus).

J. W. Fuchsin laatima Antiikin sanakirja (suomeksi Otava 1972) kertoo Nerosta lyhyesti sekä positiivista että negatiivista. Mutta keisarin mainetta uudelleen arvioinut suomalaistutkija Marianne Ojanaho tuo esiin aivan oikein, että pääasiallisesti Nerosta on puhuttu vain kielteistä.

Ojanahon haastava tehtävä on ollut arvioida kaikkien käytettävissä olevien alkuperäislähteiden avulla, mitä seikkoja Neron elämästä voidaan arvioida uudelleen tai ainakin nähdä uusin silmin. Ojanaho tarkastelee Neroa keisarina, taiteilijana, rakastajana ja murhaajana. Kaikista näistä asioista löytyy vanhoista lähteistä aineistoa.

Mutta tämä aineisto ei syntynyt suinkaan Neron elinaikana vaan hänen jälkeensä niin, että monien kirjoittajien kynää on ohjannut selvästi nähtävissä oleva tendenssi. Varsinkin kristinuskon tultua valtauskonnoksi Rooman valtakunnassa tämä kristittyjä vainonnut keisari pitikin kuvata hirmuhallitsijana.

Ojanahon tehtävä on ollut vaativa, ja osittain se törmää lähteiden yksipuolisuuteen ja niukkuuteen. Mutta teoksen varsinainen ansio ei olekaan uuden löytämisessä vaan sen näyttämisessä, miten lähteitä tulee lukea ja tulkita. Kyse on  lähdekriittisyyden ohella siitä, että lukija johdatetaan "Neron pään sisältä" tuon lähes 2000 vuoden takaisen maailman ilmiöihin. Olisipa tällainen johdatus ollut käytössä silloin, kun koulussa  opiskeltiin antiikin historiaa!

Selitetyksi tulee esimerkiksi se, mistä väkivaltaan turvautuminen johtui. Sehän oli osa jatkuvaa taistelua, mitä Rooman valtakunnan ylimystöpiirien kesken vallasta käytiin. Nero ei suinkaan keksinyt pyörää, vaan omienkin sukulaisten murhat ja karkotukset olivat olleet arkipäivää ainakin satoja vuosia ennen häntä. Valtion hallintorakenne perustui osaksi juuri taisteluun vallasta.

Myös seksuaaliset tavat ja kulttuurielämän ilmiöt tulevat esitellyiksi laajemmin kuin vain yksilön tai perheen näkökulmasta. Teoksen antia on sekin, että pääsemme hieman pintaa syvemmälle kurkistamaan siihen arkielämään, mitä Rooman valtakunnan ylimystöpiireissä elettiin. Tiedot keisarin kulttuuriharrastuksista paljastavat ajasta  asioita, joita ei yleensä tule ajatelleeksi.

Ojanahon tarkoituksena ei ole ollut puhdistaa Neron mainetta, mutta ihan oikeutetusti hän tukistaa 1900-luvun viihdeteollisuutta. Juuri Neron maine on antanut esimerkiksi elokuvantekijöille aiheen herkutella pahuudella tavalla, joka ei kirjallisten lähteiden perusteella ole aivan oikeudenmukainen.

Toisaalta: mehän emme tiedä, mitä joskus vuonna 3900 puhutaan esimerkiksi Hitleristä ja Stalinista. Onko yleinen käsitys heistä silloin se, että pahoja miehiähän nämä molemmat olivat, mutta toisaalta heidän puolustuksekseen sanotaan, että Hitler ei ollut ainoa 1900-luvun antisemitisti eikä Stalin ainoa tuon ajan kommunisti. Kuka tietää?

Marianne Ojanaho: Keisari Nero. Tyranni ja taiteilija. Atena 2009, 179 s.

Kirjoitus julkaistiin ensi kerran tällä palstalla 31.5.2014.    

torstai 29. toukokuuta 2014

Miksi ja miten Fransista tuli kirjailija?

Suomalaisten suhde ainoaan Nobel-kirjailijaansa on asiaan vihkiytyneen piirin ulkopuolella varsin etäinen, joskaan ei välttämättä viileä. Eivät edes ne vanhat Suomi-filmit, joissa F. E. Sillanpään ihmiset ja maisemat elävät, ole suuressa huudossa.

Toisaalta on olemassa kaipuuta ja muuttoakin maaseudulle, ja luonnon läheisyyttä arvostetaan. Sillanpään ydinsanoma, sellainen on helppo kiistatta tiivistää muutamiin virkkeisiin luonnonläheisyydestä, ei ole niin outo kuin miltä saattaa näyttää.

Sillanpään tuotannon tarkastelutapoja on monia. Yhden niistä voi liittää suomalaisen maaseudun ja yhteiskunnan kehitysilmiöihin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Voimme etsiä ikään kuin maaseudun historiasta vastauksia kysymyksiin, miksi töllin Frans-pojasta tuli kirjailija ja mitkä tekijät vaikuttivat siihen, että hänestä tuli juuri sellainen kirjailija kuin tuli.

Panu Rajala on antanut joitakin vastauksia Sillanpään lapsuutta ja nuoruutta luotaavassa teoksessaan. Ymmärrettävää on, että viimeistä sanaa kirjailijan uran kipinään ei löydy, jos se ei sitten ollut yksinkertaisesti se, mikä monessa muussakin tapauksessa. Alettuaan kirjoittaa kertomuksia Sillanpää huomasi, että se häneltä sujuu ja että kertomuksia voi julkaista, saa kaupaksi. Mekaanisesti ajatellen liikkeelle lähtö on usein tämän tapainen.

Sillanpään kertomuksista ja ensimmäisestä romaanista Elämä ja aurinko löytää sen elinpiirin, josta kirjailija oli lähtöisin ja jonka kuvaamisessa hän viipyili vielä vanhoilla päivilläänkin. Mutta hieman erikoista on, että jo nuori Sillanpää ikään kuin muistelee: puhuessaan preesensissä hän on jo samalla kuin myöhempien aikojen pohtija.

Frans Emil oli perheen ainoa lapsi. Äiti oli synnyttänyt aikaisemmin kolme kertaa, kahden lapsen isä oli ollut Fransin isä Frans. Kaikki nämä lapset olivat kuolleet pieninä. Poika ei siis ollut vain ainoa lapsi, vaan erikoisella tavalla varsinkin äidin harras toive ja silmäterä.

Tämä äidin helmoissa oleminen merkitsi myös sitä, että Frans ei ehkä päässyt  haluamassaan määrin leikkimään muiden lasten kanssa. Ensimmäiset kymmenen vuottaan poika nukkui äitinsä kanssa saman peitteen alla. Isä taas näyttää olleen esikuvana  itsetietoinen tyyppi, joka arvioi muita ihmisiä lähinnä sen perusteella, paljonko nämä omistivat maata ja miten hyvin he sitä viljelivät – näin siitäkin huolimatta, että omaa maata ei isä-Fransilla ollut.

Kun miettii, millaisen "isän- ja äidinmurhan" tällainen lapsi voi tehdä, päätyy varsin luonnollisella tavalla siihen, mitä tapahtuikin. Lähtiessään koulutielle Tampereelle ja myöhemmin opiskelemaan Helsinkiin Frans irtautui kyllä kodista, mutta toisaalta ei selvästikään irtautunut henkisesti kodista ja kotimaisemasta. Hän oli koko uransa eräällä tavalla lähtökohtiensa vanki; tämähän ei ole mikään harvinainen kohtalo.

Koulu- ja opiskelukaverit olivat tulevalle kirjailijalle tärkeitä, vaikka poikaa kuvataankin jollakin tavoin yksinäiseksi seurassakin. Mutta jo pelkkä taloudellinen riippuvuus muista (kotoahan ei opiskelurahoja voitu lähettää) saa hänet sopeutumaan tavalla, joka sekin heijastuu tulevissa kertomuksissa.

Siiskö "kenen leipää syöt, sen lauluja laulat"? Niin voi tiettyyn mittaan Sillanpäästäkin sanoa. Kun jo oma isä oli vieronut "kaikkia köyhän kansan joukkoliikehtimisiä", kuten Rajala kirjoittaa, niin samaan tapaan vaikutti kotiopettajan työ ja asuminen tehtailija Henrik Liljeroosin perheessä. Työväenliikettä ei siinä ruokapöydässä ollut lupa edes mainita.

Rahaa voi pitää eräänä avaimena tulevan kirjailijan nuoruuskehitykseen. Alkuvaiheessa, kun Frans vasta aloitteli opintoja Tampereen normaalilyseossa, Hämeenkyrön pappilasta toimitettiin "huomattavia rahalähetyksiä" hänen tuekseen. Miksi, se jää arvelujen varaan.

Myöhemmin, opiskeluaikana, aloitteleva kirjailija turvautuu sekä avustuksiin että lainoihin. Hän ei pysty vastaamaan veloistaan. Rahaa on tullut koko ajan ikään kuin ilmaiseksi, ja suhde siihen on muodostunut problemaattiseksi.

F. E. Sillanpään varhaisissa teksteissä, romaanissa Elämä ja aurinko (1916) sekä  kertomuskokoelmassa Ihmislapsia elämän saatossa (1917), pääosissa ovat lähinnä nuoret, omaan elämäänsä ja aikuisuuteensa kukkien tavoin puhkeamassa olevat ihmiset. Luonnon ilmiöt ja ihmiset ovat solmiutuneet yhteen, koska molemmat syntyvät samoilla aitovierillä. Luonto myös vaikuttaa monin tavoin ihmisten mieleen ja ratkaisuihin.

Ihmisten sosiaalinen yhteiselo tuli merkittävämmin Sillanpään aiheeksi vasta vähän myöhemmin, maaseutuakin järkyttäneen kansalaissodan yhteydessä ja sitten, kun kirjailija muotoili omia kokemuksiaan teokseen Hurskas kurjuus (1919). Mutta se onkin jo toinen tarina.  

F. E. Sillanpää: Kootut teokset I. Elämä ja aurinko ja nuoruuden kertomukset. Otava 1988, 432 s.
Panu Rajala: F. E. Sillanpää vuosina 1888–1923. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1983, 306 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 29.5.2014.

tiistai 27. toukokuuta 2014

Työmiesten arki- ja juhlarunot

Elämän varrella, varsinkin rakkaudessa ja työssä, ajatukset ja tunteet voivat kääntyä runopukuisiksi. On tilanteita, joissa kotitekoinen runo on aivan paikallaan keventämään mieltä – samalla se toki voi sisältää painaviakin ajatuksia.

Imatralaisen Yrjö Jääskeläisen ja lappeenrantalaisen Matti Räsäsen runoista monet ovat syntyneet perheen, suvun ja tuttujen juhlahetkiin, monet taas kuvaavat työn arkea ja työelämän paineita. Kokonaisuutena ne omalla tavallaan rakentavat myös elämäntarinoita.

Harrastajakirjoittajien tekstit ovat, pitää sanoa onneksi, tallentuneet myös kirjoiksi. Kummallakin tekstikokoelmalla on ansionsa, josta osa liittyy pitkään metallimiehen kokemukseen elämän ja työn aallokoissa.

Matti Räsäsen kokoelma on laaja, runoja on puolentoista sataa. Niiden aihepiiri kattaa monta asiaa syntymästä kuolemaan ja maasta ylöspäin. Rakkausrunot ovat herkkiä tunnustuksia, ja omaa itseään kirjoittaja tutkiskelee ihan lapsuuden kokemuksista lähtien.

Räsänen on kirjoittanut myös monia runoja erilaisiin tilaisuuksiin: vaimolle jouluna, monille ystäville merkkipäivinä, hääjuhliin sekä hautajaisiin ja muistotilaisuuksiin. Tiedän, että jotkut näistä runoista, samoin kuin Jääskeläisen vastaavat, tulevat selatuiksi myös esimerkkeinä silloin, kun joku muu miettii miten tulkita tunteita mainituissa elämän tilanteissa.

Erityisen ilahduttavaa on kummankin kirjoittajan taito kokeilla erilaisia muotoja ja lähestymistapoja. Vaikka Yrjö Jääskeläinen virittää monet runonsa loppusointujen varaan, ratkaisut tuntuvat harvoin keinotekoisilta. Hieno, savolaisperäinen huumori pelastaa monet muuten arkiset ajatukset. Joskus, kuten runossa hirvenmetsästyksestä, päädytään aivan mainioon leikinlaskuun.

Jääskeläisen kokoelmassa on myös kolme metallialan suuren lakon (1971) aikana syntynyttä runoa. Sen sijaan vuonna 1975 Ovako Oy:n tuottamassa dokumenttielokuvassa käytettyä hänen runoaan Sitä se on ei ainakaan tällä nimellä kirjassa ole. Teräksenteon arki tulee esiin kuitenkin muutamissa muissa varsin perinteiseen tapaan sommitelluissa runoissa.

Yhteiskunnalliset kannanotot kuuluvat nekin kummankin kirjan aihepiiriin. "Jospa hinnan voisikin / köyhempi sanella / ja ehdot hän, / joka oikeassa on!", Jääskeläinen tiivistää aforistisesti. Räsäsellä on jonkin verran vaihtoehdotonta julistusta, mutta toisaalta hän jättää joissakin pohdinnoissaan lukijan ymmälle, haastaa ajattelemaan. Mitä sanoa esimerkiksi seuraavasta: "En opeta lapsiani ajattelemaan, / koska ajatteleva ihminen on tuomittu. / Jos ei häntä tuomita valtiolle vaarallisena, / hän joutuu ristiriitaan itsensä kanssa."

Yrjö Jääskeläinen: Työtä, Terästä ja Timantteja. Runoja elämästä, työstä ja teräksestä. Imatra 2004, 64 s.
Matti Räsänen: Elämän laineilla. Kustannusyhtiö TA-Tieto Oy 2000, 183 s.


Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 27.5.2014.

tiistai 13. toukokuuta 2014

Kuusi kuolemaa tuhansien joukossa

Vuoden 1918 sisällissodassa kuoli ja katosi yli 36 000 suomalaista. Tämä luku ja erilaiset tilastolliset yhteenvedot kertovat jotakin tragedian laajuudesta.

Sen sijaan sen syvyydestä kertovat omakohtaisten muistelmien ohella lähteitä perusteellisesti arvioiden kootut elämäntarinat. Kun niihin yhdistyy ajakohdan, myös vuoden 1917 tilanteiden ja paikallisten tapahtumien taustoitus, päästään jo lähelle tuon ajan oikeaa elämää.

Olli Korjus on koonnut kuuden valtiorikosoikeudessa kuolemaan tuomitun tarinan esimerkkinä siitä, millaiset seikat heiluttivat tuonelan viikatetta valkoisten voiton jälkeen.

Nämä kuusi ovat esimerkkejä valtiorikosoikeuden langettamien ja toimeenpantujen 115:n tai 117:n kuolemantuomion joukossa. Kyse on kesästä ja syksystä 1918; sitä ennen oli ilman tuomioita ja joskus hyvinkin epämääräisin perustein polkaistujen kenttäoikeuksien päätöksin ammuttu tuhansia punaisia, myös aseettomia naisia ja lapsia. Kumpienkaan tuomioistuinten yhtäkään päätöstä ei nykykäsitysten mukaan voi pitää oikeudenmukaisesti syntyneenä. Syytetyillä ei ollut puolustusasianajajia, usein ei minkäänlaista mahdollisuutta puolustautua.

Kuusi kuolemaantuomitua kuvaa, miten miehet olivat  mukana tapahtumissa eri tavoin. Kaksi heistä ei osallistunut aseelliseen toimintaan; maan- ja valtiopetokseen katsottiin näet syyllistyneen myös silloin, jos hoiti punaisen hallinnon  juoksevia asioita tai oli toimittajana työväenlehdessä.

Miehiä yhdisti se, että heidät kaikki teloitettiin Suomenlinnassa perjantaiaamuna 6. syyskuuta 1918. Heidät vietiin teloitettaviksi käsiraudoissa, myös vammautunut helsinkiläinen Kustaa Salminen (33). Muut miehet olivat Nestori Gylden (26) Tammelasta, Erkki Raide (26) Viljakkalasta, Kalle Sjögren (51) Nurmijärveltä, Gunnar Mörn (34) Turusta ja Martti Vesa (24) Ulvilasta.

Tuomioiden kohdistumisessa juuri näihin miehiin ja juuri tällä tavalla oli erilaisia sattumia. Joidenkin kohdalla ei perusteluina käytetty todistajien kertomia ryöstö- tai murhaepäilyjä, vaan tuomio tuli maan- ja valtiopetoksesta. Korjus arvioi tämän perustelun suorasanaisesti. Se oli hänen mukaansa täysin keinotekoinen, ajankohtaan liitetty poliittinen väite, "jonka tarkoitus oli antaa laillinen muoto vaarallisimmiksi katsottujen vankien teloituksille".

Teos ei kaunistele sen paremmin punaisten kuin valkoisten väkivaltaisia tekoja, mutta asettaa niitä oikeisiin yhteyksiin ja suhteisiin. Korjus myös korjaa joidenkin paikallishistorioiden kummallisia väitteitä. Esimerkiksi Nurmijärven Metsäkylän vuonna 2007 ilmestynyt kyläkirja väittää, että kukaan kyläläinen ei kuollut vuoden 1918 sodassa!

Mutta onpa kummallisuuksia ammattilaisillakin. Jopa itse Päiviö Tommila kirjoitti Nurmijärven historiassa, että sisällissodasta selvittiin "lähes säikäyksellä" – kunnassa, jossa punaisia kuoli ja katosi noin 180 ja jossa valkoiset ampuivat sodan jo loputtua, helluntain tienoilla, Perttulan kylässä ainakin 30 punaista vankia.

Kuuden tuomitun erilaiset taustat tuovat lukijan eteen laajan kuvauksen sekä miesten kotipaikkakunnista että lähipiireistä, ja myös siitä, mikä edelsi itse tragediaa vuonna 1917 ja vuoden 1918 alussa. Kuvaan pääsevät myös vastapuolen toimijat, paikalliset valkoiset ja suojeluskuntien usein yli-innokkaat "puhdistajat".

Kirjoittajaa on vaivannut se, että niin monissa vuoden 1918 historiaa käsittelevissä teoksissa on siloiteltu tapahtumia ja unohdettu tärkeitä seikkoja. Esimerkiksi vuoden 1917 elintarvikepula ja työttömyyden raju kasvu ovat usein unohtuneet. Vielä kummallisempaa on, että paikallishistoriat vaikenevat ihmisistä, jotka ovat aikanaan keskeisesti vaikuttaneet paikkakunnan asioihin. Herkästi on myös puhuttu "roskaväestä" ja "kiihottajista". Tällainen puhe kuvaa Korjuksen mielestä enemmän termien käyttäjiä kuin puheen kohteita.

Teoksessa on hyviä esimerkkejä siitä, miten tarpeellista lähdekritiikki on. Kirjoittaja huomauttaa, miten yhden ihmisen myöhemmin kertoma voi perustua ihan johonkin muuhun kuin tapahtumahetkellä nähtyyn tai kuultuun. Jopa monet vuoden 1918 asiakirjat valehtelevat mennen tullen. Esimerkiksi Martti Vesasta tehtiin työväenyhdistyksen puheenjohtaja, vaikka hän ei ollut edes sen jäsen.

Kirjoittaja antaa toisaalta tunnustusta harrastajien ahkeruudelle tietojen hankinnassa. Esimerkiksi Erkki Raiden taustat eivät olisi avautuneet ilman Hannu Myllymäen vuosikausien tutkimustyötä. Raja näyttää kulkevan siinä, miten hyvin asioihin on paneuduttu: joskus tyydytään vain toistamaan aikaisemmin esitettyjä (usein valkoisen osapuolen 20-luvulla laatimia) käsityksiä asettamatta mitään kyseenlaiseksi.

Ja voi mennä oppinutkin vipuun; Tommilan ohella Korjus mainitsee Panu Rajalan, joka on kuvannut Hämeenkyrön tapahtumia "perinteisestä valkoisesta näkökulmasta". Se on tuottanut monia kummallisia tulkintoja vielä  2010-luvullakin, vaikka mahdollisuudet lähteiden arviointiin, kuten Korjuksen teos osoittaa, ovat aikaisempia vuosikymmeniä huomattavasti paremmat.

Olli Korjus on julkaissut myös tutkimuksen Hamina 1918, nimi nimeltä, luoti luodilta (2008).

Olli Korjus: Kuusi kuolemaantuomittua. Atena 2014, 461 s.

Kirjoitus julkaistaan ensimmäisen kerran tällä palstalla 13.5.2014.

maanantai 12. toukokuuta 2014

Kohtalona kohtelu

Tämän omaelämäkerrallisen muistelman yhteydessä tekee mieli puhua enemmän kohtelusta kuin kohtalosta. Se, että jokin salaperäinen, tuntematon saati ylimaallinen voima ohjaisi elämäämme, tuntuu tämän kertomuksen äärellä hyvin vieraalta ajatukselta. Tässä on kyse nimenomaan siitä, miten me ihmiset toisiamme kohtelemme.

Pirkko jää molemmista vanhemmistaan orvoksi viisivuotiaana, ja siitä alkaa hänen lapsuus- ja nuoruusaikansa kujanjuoksu. Se jatkuu vielä aikuisena, sillä saadut haavat eivät niin vain parane, monet tummat varjot pysyvät elämässä vuosikymmeniä.

Alussa orpo tyttö on hoidossa sukulaisissa, mutta sitten hänet otetaan ottolapseksi, laillistetuksi lapseksi, isoon maalaistaloon. Sen maaomaisuus saattaisi joutua sodanjälkeisissä oloissa (jolloin asutettiin Karjalan siirtolaisia) pakkolunastukseen, ja niin talon lapseton leskiemäntä alkaa käyttää Pirkkoa hyväkseen.

Hyväksikäyttöä on lisäksi monenlaista. Ajalle tavanomaista oli teettää lapsilla raskaitakin töitä, mutta Pirkko joutuu myös sukupuolisen ahdistelun ja erilaisen henkisen ja fyysisen väkivallan uhriksi. Suhteesta ottoäitiin, jota hän alkaa ajan myötä kutsua äidiksi, tulee Pirkolle elinikäinen hankaava side. Se ei lopu edes silloin, kun maalaistalon omistajasuku onnistuu telemään tyttärestä melkein perinnöttömän. Kasvuiässä koettu on kuin kahle, josta ei tunnu vapautusta löytyvän.

Kertomus on monella tavalla koskettava ja pysäyttävä. Kirjoittaja paljastaa paitsi omat haavansa myös sen, miten itsekkyys hallitsee läheisissäkin ihmissuhteissa – jopa polttavammin kuin outojen kesken.

Elämäntarinan sydäntä koskettavia vaiheita kuvannee parhaiten seuraava ajatus. Jos joku olisi julkaissut vuonna 1990 tämänsisältöisen romaanin, kriitikot olisivat todennäköisesti todenneet sen epäuskottavaksi ja saaneen vaikutteita sadan vuoden takaisista nyyhkyviihderomaaneista. Mutta tämähän on kertomus oikeasta elämästä!

Kaltoin kohtelun vuoksi tulee kysyneeksi, miksi kukaan aikuinen ei tehnyt asialle mitään. Mutta juuri aikuiset tässä pahan tekivätkin. Lasten väliset kiusaamiset ovat usein vain matkimista, joten pitää kysyä: mistä nämä kiusaaja-aikuiset ovat oman käyttäytymisensä oppineet?

Pirkko Helenoron kertomuksessa on myös toinen lukijaa herättävä tärkeä teema. tyttö oppii (hänet opetetaan) rukoilemaan jumalaa, kertomaan tälle murheensa ja pyytämään apua. Kerta toisensa jälkeen hän ei saa apua eikä lohtua (muusta kuin siitä, että voi rukoilla). Käy tavallaan päin vastoin: jumala sallii yhä uudet henkiset ja fyysiset julmuudet. Teini-ikäisenä tyttö myös alkaa oppia, miten jotkut papit kohtelevat kaltoin lapsia ja läheisiään.

Rukousten "turhuus" ei Pirkkoa lannista. Itse asiassa hämmästyttää, miksi häntä ei lopulta lannista mikään, masentaa toki. Lukija kyllä ymmärtää, eikä kirjoittajakaan sitä kiellä, että rukouksista ei ole ollut sitä apua, minkä kristillinen perimätieto sanoo niistä olevan. Lukijassa herää myös moraalinen kysymys: pitääkö jumalan todellakin odottaa kiusattujen rukouksia, ennen kuin hän alkaisi puuttua pahoihin tekoihin?

Kirjaan liittyy myös lähinnä satakuntalaista paikallishistoriaa. Kirjoittaja syntyi ja asui varhaislapsuutensa Ulvilassa (jonne hänen talvisodan lopussa kaatunut isänsä on haudattu), sitten pitkään Köyliössä. Koulua hän kävi myös Urjalassa ja Kokemäellä. Opettajaksi valmistuttuaan hän työskenteli ja asui pisimpään Lappeenrannassa (1967–1990).

Pirkko Helenoro julkaisi myös teoksen Punatukkainen nainen vuonna 1979. Esa Sironen ohjasi vuonna 2013 TV1:ssä esitetyn henkilökuvan Helenorosta (Helsingin Sanomat 3.1.2013).

Pirkko Helenoro: Tuntemattoman sotilaan tytär. Kirjayhtymä 1990, 327 s.
Tammi julkaisi teoksen toisen painoksen vuonna 2008.


Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 12.5.2014.