J. Pekka Mäkelä on rakentanut tähän tematiikkaan varsin viehättävän ja myös pysäyttävän romaanin. Teoksen minäkertoja on uuden elämänvaiheen edessä, ja siihen saumaan osuu sopivasti monien ennalta tuntemattomien asioiden paljastuminen.
Osoittautuu, että monet muutkin kääntävät elämäänsä uusiksi ja paljastuu, että edellisetkin sukupolvet ovat olleet monenlaisten muutosten armoilla ja niiden aikaansaajina.
Kolmensadan sivun kertomuksessa on hieman liikaakin yhteensattumia ja historiallisten tapahtumia tarjottimella. Hieman liikaakin rautalangasta väännetään totuutta, että menneisyys osaltaan auttaa ymmärtämään itseä. On näin kevyempi ajatella, että ei itse ole elämän valintatilanteissa ainoa, joka puree kynsiä ja näkee pahoja unia.
Väkivalta sisällissodassa 1918 ja sen jälkeen, väkivalta sen jälkeisissä sodissa ja ylipäätään osana ”maan puolustamisen doktriinia” peilautuu nykyajan väkivaltaa ihannoivien tai siihen välinpitämättömästi suhtautuvien toimien kanssa. Hommafoorumilaisittain kaikki on yksinkertaista ja mustavalkoista, mutta historian ymmärtäminen osoittaa yksinkertaistusten seisovan savijaloilla. Ajatuksen kaari kulkee tässä myös Utøyan saaren kautta.
Mäkelän teoksessa käydään läpi myös helsinkiläisten lähiöiden, lähinnä Kontulan kehitystä muutaman viime vuosikymmenen aikana. Samalla tulee huomatuksi, että tämäkin kaupunki rakentuu kauan sitten kuolleiden ihmisten tekojen ja luiden päälle. Joskus on luita löytynyt, joskus niistä vain huhutaan — kuten silloin, kun rakentajat ovat lähiöissä muokanneet kiinalaisten sata vuotta sitten kaivamia vallihautoja.
J. Pekka Mäkelän henkilöt elävät tässä ja nyt ja ovat menossa elämässään eteenpäin. Historia ei ole lasti niskassa, vaan se jopa vapauttaa. Kertojan kielikin on notkeaa. Ainoa mitä vierastan ovat nykykieleen istuneet tupla- ja pakkopartitiivit (montaa, paljoa, kauaa).
J. Pekka Mäkelä: Muurahaispuu. Like Kustannus Oy 2012, 304 s.
Teksti on julkaistu KU Verkkolehdessä (www.kansanuutiset.fi) syksyllä 2012.