tiistai 18. joulukuuta 2012

Taivas lapsuusmaiseman takana (J. P. Mäkelä)

Suvun vaiheista voi löytyä yllättäviä ja jopa maailmannäkemystä muuttavia seikkoja. Näin varsinkin, jos isän ja isovanhempien jäljiltä eteen tulee asiakirjoja, joiden kätkemät tosiasiat muuttavat käsitystä lähimmäisistä.

J. Pekka Mäkelä on rakentanut tähän tematiikkaan varsin viehättävän ja myös pysäyttävän romaanin. Teoksen minäkertoja on uuden elämänvaiheen edessä, ja siihen saumaan osuu sopivasti monien ennalta tuntemattomien asioiden paljastuminen.

Osoittautuu, että monet muutkin kääntävät elämäänsä uusiksi ja paljastuu, että edellisetkin sukupolvet ovat  olleet monenlaisten muutosten armoilla ja niiden aikaansaajina.

Kolmensadan sivun kertomuksessa on hieman liikaakin  yhteensattumia ja historiallisten tapahtumia tarjottimella. Hieman liikaakin rautalangasta väännetään totuutta, että  menneisyys osaltaan auttaa ymmärtämään itseä. On näin  kevyempi ajatella, että ei itse ole elämän valintatilanteissa ainoa, joka puree kynsiä ja näkee pahoja unia.

Väkivalta sisällissodassa 1918 ja sen jälkeen, väkivalta sen jälkeisissä sodissa ja ylipäätään osana ”maan puolustamisen doktriinia” peilautuu nykyajan väkivaltaa ihannoivien tai siihen välinpitämättömästi suhtautuvien toimien kanssa. Hommafoorumilaisittain kaikki on yksinkertaista ja mustavalkoista, mutta historian ymmärtäminen osoittaa yksinkertaistusten seisovan savijaloilla. Ajatuksen kaari kulkee tässä myös Utøyan saaren kautta.

Mäkelän teoksessa käydään läpi myös helsinkiläisten lähiöiden, lähinnä Kontulan kehitystä muutaman viime vuosikymmenen aikana. Samalla tulee huomatuksi, että tämäkin kaupunki rakentuu kauan sitten kuolleiden ihmisten tekojen ja luiden päälle. Joskus on luita löytynyt, joskus niistä vain huhutaan — kuten silloin, kun rakentajat ovat lähiöissä muokanneet kiinalaisten sata vuotta sitten kaivamia vallihautoja.

J. Pekka Mäkelän henkilöt elävät tässä ja nyt ja ovat menossa elämässään eteenpäin. Historia ei ole lasti niskassa, vaan se jopa vapauttaa. Kertojan kielikin on notkeaa. Ainoa mitä vierastan ovat nykykieleen istuneet tupla- ja pakkopartitiivit (montaa, paljoa, kauaa).

J. Pekka Mäkelä: Muurahaispuu. Like Kustannus Oy 2012, 304 s.

Teksti on julkaistu KU Verkkolehdessä (www.kansanuutiset.fi) syksyllä 2012.

Puut, meitä vanhemmat, korkeammat (D. Butler)

Luonto on ihmiselle ehtymätön raaka-aineen, tarinoiden, tiedon ja myös esteettisten elämysten lähde. Varhaisista kulttuureista lähtien puut ovat olleet keskeistä luonnon antia. Niiden suojissa elettiin ennen talojen rakentamista, ja nyt ihmiset kaipaavat puita sinnekin, mistä ovat hävittäneet niiden elämän edellytyksiä.

Englantilainen teos puiden merkityksestä ja niiden istuttamisen filosofiasta ja käytännöstä pyrkii olemaan ”kaikenkattava”. Mutta koska puut useimmiten elävät vanhemmiksi kuin ihmiset ja koska niiden kasvu ei muutoinkaan seuraa ihmisen elämänkaarta, kirjan tekijöiden on ollut pakko luoda kertomukseensa hieman keinotekoinen rakennelma. Välillä etsitään ihmisen, välillä luonnon näkökulmaa.

Kirja ylistää puita ja niiden istutusseremonioita, mutta ihmiset ja puut liittyvät yhteen? Meistä harva pystyy elämänsä aikana istuttamaan jonkinlaisessa seremoniatarkoituksessa ydes yhtä puuta (siihenhän tarvitaan maata ja mahdollisuus huolehtia istutetusta taimesta). Yksilönäkökulma on sen vuoksi ongelmallinen. Hyödyllisempää olisi ollut pitäytyä siinä, mikä on puille ominaista ja mitä ne tarvitsevat – ihmisen tarpeet ovat usein toissijaisia muuten kuin metsän hyväksikäytön näkökulmasta.

Puiden istuttamisella liittyen ihmisen syntymään, täysi-ikäistymiseen, kihlaukseen ja avioliittoon, terveyteen ja vuosipäiviin on eri kulttuureissa tunnettuja käytäntöjä. Suvut ja yhteisöt ovat juhlistaneet merkkitapahtumia istuttamalla. Nykyisin puita istutetaan symbolisesti myös muistuttamaan, että meille happea antava biosfääri on vaarassa.

Englantilaisen teoksen näkökulma on keski- ja eteläeurooppalainen eikä kovin hyvin istu suomalaiseen kulttuuriin ja luontoon. Tämän näkee kirjan puulajeista ja siitä, millaisia ohjeita istutuksessa ja hoidossa painotetaan. Joka tapauksessa lukija saa paljon tietoa eri puulajeista myös siinäkin vaiheessa, kun puu on kaadettu. Mutta siinä yhteydessä pitäisi puhua metsistä, ei vain yksittäisistä puista.

Pieni tekstikoko, epäonnistuneet negatiivitekstit ja muut painatuksen ongelmat häiritsevät lukijaa. Puut, myös paperiksi jalostetussa muodossa, ansaitsevat paremman kohtelun.

Daniel Butler: Puun istuttamisen taito. Ylistys puille ja niiden istutusseremonioille. Suom. Veli-Pekka Ketola. Kustannusosakeyhtiö Moreeni 2012, 128 s.

Kirjoitus on julkaistu Satakunnan Työssä 8.11.2012.

Jytky meni. Toinen tuli? (S. Puhakka)

Vasemmistoliiton puoluesihteerin kunnallisvaalien alla julkaisema kirja Perussuomalaisten noususta vuoden 2011 eduskuntavaalien suureksi voittajaksi on varsin laajaan uutisanalyysiin perustuva katsaus. Sirpa Puhakka on koonnut yhteen myös asiantuntija-arvioita siitä, miksi kävi niin kuin kävi eli mitkä tekijät vaikuttivat Timo Soinin puolueen rajuun suosion kasvuun.

Monet syyt ovat jo paljon pyörineet median palstoilla, ja ne on pian lueteltu: EU-kriisiin ja maahanmuuttoon liittynyt pelottelu, kyky herättää nukkuvia äänestäjiä ja taito löytää useiden muiden puolueiden kannattajista heitä, joiden mielestä isänmaa on pelastettavissa juuri nyt Perussuomalaisia äänestämällä.

Kaikki ei tietenkään ole aivan noin yksinkertaista. Puhakka on kuitenkin tehnyt arvokasta työtä kootessaan muiden arvioita yhteen. Pakko on tässäkin nostaa hattua Timo Soinin kyvylle tarttua hetken hermoon ja sanoa asiat niin, että sanat tarttuvat ihmisten mieleen. Soini on kyennyt myös hyödyntämään maahanmuuttoa kohtaan tunnettavaa vastenmielisyyttä ja jopa vihaa niin, että hän ei ole kuitenkaan juuri omia käsiään liannut.

Puhakan oma analyysi kuitenkin jää, johtunee teoksen ideasta ja kirjoitusaikataulusta, varsin pinnalliseksi. Hän kuvailee, mitä tapahtui, mutta varsin vähän hän pystyy vastaamaan kysymykseen "miksi?".

Outoa on myös se, että kirjoittaja ei tunnu hyväksyvän käsitettä "maahanmuuttokriittisyys". Asiahan ei muutu tai väisty sillä, että emme hyväksy sille jotakin nimeä. Suomalainen maahanmuuttokeskustelu tarvitsee syvyyttä ja asiallista pohdintaa, ja siinä on otettava kriittisetkin ajatukset huomioon. Ehkä emme ole vielä edes kaikkia negatiivisia puolia tulleet ajatelleeksi? Nyt kriittisyys kuitataan varsin usein leimaamalla se rasismiksi, mikä on kuitenkin eri asia. Euroopan tasolla, eikä tämä koske vain EU:ta ja Länsi-Eurooppaa, maahanmuuttoasiat tulevat tulevina vuosikymmeninä olemaan tärkeä pohdinnan aihe.

Pinnallista on ollut myös puhe EU:n talouskriisistä. Perussuomalaisten kannalta kriisi tuli "oikeaan aikaan", ja se houkutti puhumaan siitä pinnallisesti. Tämä on kuitenkin vain osaselitys sille, miksi Soinin puolue lisäsi vuonna 2011 kannatustaan ja sai myös tämän syksyn kunnallisvaaleissa hyvän tuloksen. Taustalla on myös suomalaisten mielissä oleva ihan aito pelko siitä, miten meidän käy maanosana, maana, kansana ja yksilöinä.

Näistä asioista toivoisi rohkeampaa vasemmistolaista pohdintaa. Perussuomalaisten jytky voi arkielämässä muuttua ähkyksi, mutta ei sekään ole varmaa: spekulaatioiden sijaan tarvitaan vakavaa yhteiskunnallista keskustelua. Arvokonservatismi, jonka kirjoittaja näkee monia perusuomalaisia yhdistävänä tekijänä, on yhteiskunnallinen realiteetti. Sitä on poliittisessakin keskustelussa pohdittava asiallisesti.

Puhakan analyysi on lukemisen arvoinen, vaikka paikoitellen asioita toistava ja käsitteissään sekava. Mitä tarkoittavat esimerkiksi "samaa sukupuolta olevien oikeudet"?

Sirpa Puhakka: Perin suomalainen jytky. Into Kustannus Oy, 2012, 159 s.

Kirjoitus on julkaistu Satakunnan Työssä 15.11.2012.

Karmiva Carmilla kavereineen (S. Le Fanu)

Suomeksi toimitetun irlantilaisen Sheridan Le Fanu (1814–1873) teoksen rakenne on tämä: esipuhe, pikku kertomus, pääkertomus, kaksi pikkukertomusta.

Vierastan tällaisia ratkaisuja. Pääkertomus, tekijänsä tunnetuin teos Carmilla, joka on merkittävästi vaikuttanut myöhempään vampyyrikirjallisuuteen, olisi ansainnut aivan oman paikkansa.

Carmillan olisi siis voinut julkaista omana teoksenaan, eikä lukija olisi jäänyt kaipaamaan mitään. Jos olisi, tarvetta olisi voinut poistaa uudella kokoelmalla Le Fanun pikkukertomuksia. Tässä teoksessa ne jäävät irralleen, vaikka ne onkin aseteltu reunoille niin kuin leivänsiivut burgerissa. Esipuheen olisi voinut jalostaa jälkisanoiksi.

Ranskalaissyntyinen protestantti eli siis maahanmuuttajien jälkeläinen Le Fanu ammensi aiheitaan ja kerrontansa rakenteita Irlannin historiasta ja kansantarustosta. Ja kuten yleensä kaikille näin tekeville käy, kirjailijaa alettiin hyvin pian pitää vanhanaikaisena. Aikaansa seuraava yleisö kiitää aikaansa seuraavien kirjailijoiden perässä.

Kaikki ei kuitenkaan ole niin vanhaa, että eikö siitä riittäisi aineksia uusiinkin uniin. Pitkässä juoksussa kertomakirjallisuus, teatteri ja elokuva hyödyntävät tarinoita, jotka alun perin on kerrottu ties milloin. Le Fanun tuotanto ei siis  ole joutunut arkkuun, vaikka se olisikin joskus julistettu kuolleeksi.

Carmillassa ja kolmessa pikkukertomuksessa on jokaisessa oma viehätyksensä. Vihreää teetä on eräänlainen sivistyneistöromaanin supistettu kauhuversio. Kaksi muuta kertomusta hyödyntävät satujen ja kansantarujen henkilöstöä.

Mutta Carmilla on toista maata. Hän on tyttö, joka joko ei kuole koskaan tai joka syntyy aina uudestaan, joka tekee samat hirveät tekonsa yhä uudelleen. Tarina on sijoitettu köyhtyneelle maaseudulle, jossa rikkauden ja puutteen ristiriitojen sijaan huomio kuitenkin keskittyy outoihin ihmisiin. Onko sairaus sairautta vai teeskentelyä, ja miten vampyyri tekonsa suorittaa? Ja mikä on selitys outoihin tapahtumiin?

Kääntäjä on suoriutunut työstään hyvin lukuun ottamatta yhtä seikkaa: pilkkusääntöjä (jotka koskevat myös lauseenvastikkeita).

Sheridan Le Fanu: Carmilla ja muita kertomuksia. Suom. Timo Hännikäinen. Savukeidas, 2012, 206 s.

Kirjoitus on julkaistu Satakunnan Työssä 15.11.2012.

Parranpärinää neuvostomaasta (E. Matero)

Monena toimittaja eläessään, ja niinpä on ollut oululaisella Eero Materolla monikymmenvuotisella urallaan aikaa pohtia, mitä kaikkea sitä oppikaan Moskovassa 1970-luvun lopulla.

Kyse on yhdestä lukuvuodesta NKP:n puoluekoulussa, jonne SKP lähetti jäseniään oppimaan – ja siinä sivussa jäi mieleen muitakin asioita. Kirjoittajan kynä on tuosta lukuvuodesta kehittänyt kertomuksen, joka kattaa asiasisällöllään laajemminkin neuvostovaltion loppuvaiheita.

Matero on osannut yhdistää jouhevalla tavalla omat kokemuksensa, koulun teorian ja arjen sekä kadulla kohdatun siihen, mitä hän nyt ymmärtää Neuvostoliitosta. Turhaan jälkiviisauteen hän ei kuitenkaan sorru, vaan antaa muistikuvien ja faktojen puhua. Hyvä on myös, että neuvostoyhteiskunnan kehnojen ja kummallisten puolien ohella eivät unohdu nekään seikat, jotka olivat joskus jopa kohdallaan.

Nyt kun Neuvostoliitto on jo niin kaukana (21 vuoden eli melkein valovuoden päässä), tällaisten omakohtaisten kuvausten merkitys kasvaa. Näin saamme vastauksia myös niihin pohdintoihin, jotka aikanaan naapurissa matkusteltaessa jäivät kesken tai kokonaan aloittamatta. Muistelmien merkitystä lisää se, että Venäjällä arkistot eivät ole niin auki, että näitä lähihistorian asioita voisi tutkia niiden avulla.

Puoluekoulutus oli vaikuttamista, ja sen oppilaat ottivat kukin tavallaan. Matero kuvaa, miten teoria ja käytäntö luisuivat joskus niin kauas toisistaan, että teorian oli pakko vaieta (se vaikeni ainakin oppilaiden mielissä pitkällä tähtäyksellä).

Materon ote ihmisiin ja tapahtumiin on persoonallinen ja elävä. Omat tuntemukset ovat sopivasti esillä, ja ne ilmenevät myös siitä "jatkokoulusta" (tai pikemminkin jälki-istunnosta), johon NKP:n Suomen osaston Vladimir Fjodorov suomalaiset kansandemokraattiset toimittajat vuonna 1983 määräsi. NKP:n suhde suomalaisiin oli ajoittain kummallisen vääristynyt, mikä onkin sitten ihan oman kertomuksen aihe.

Eero Matero: Brežnevin opissa. Muistelma Moskovan puoluekoulusta. Myllylahti, 2012, 248 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 18.12.2012.

Lyhyen oppimäärän Venäjä (H. Mäkelä)

Venäjästä kirjoitetaan paljon, joten eivät suomalaisten kokemukset ja havainnot suuresta naapurista ihan hukkaan joudu. Ehtymätön suuri maa on silti monelle tuntematon tai ainakin arvoitus.

Oman ymmärtämättömyytensä myöntää myös Hannu Mäkelä, vaikka hänellä on vuosikymmenien ja satojen matkojen antama tieto hallussaan. Ensi käden tajua ja kokemusta on antanut myös läheisempi suhde Venäjään, venäläinen aviopuoliso.

Kirjansa Mäkelä on tehnyt kohtuullisen laaja-alaiseksi oppaaksi. Se kiinnostanee eniten heitä, joilla jo on jokin käsitys naapurista, mutta ei niin sanottua täydellistä tuntumaa. Kirjoittaja kulkee sinne ja tänne ajatusten virran mukana, siis virallisuuksia välttäen.

Teos on kuitenkin kaunokirjallisuutta, niin paljon vältetään suoraan asiaan menoa. Omat kokemukset ovat välillä tarinan suola (ja smetana!), välillä ne eksyvät turhaan jonnekin Gardajärvelle ja Normandiaan. Nautittavinta on arjen kuvaus, jota olisi saanut olla enemmänkin. Kaupassa käynti, liikkuminen lähiössä ja kotien kuvaus avaavat elämää enemmän kuin moni matkaopas.

Kulttuurien vertailussa Mäkelä toistaa itsestäänselvyyksiä, mutta onhan silläkin arvoa. Kokemuksia vertaillen löytää eri yhteiskunnista erojen lisäksi samankaltaisuuksia. Mutta näissä arvioissaan kirjoittaja menee jopa niin pitkälle, että ennakoi Venäjän liittyvän EU:n jäseneksi 10 vuoden kuluessa. Tätä ennustetta en allekirjoita, perustelut veisivät tilaa kymmenen liuskaa.

Kuvaukseen olisi odottanut myös sellaista monipuolisuutta, joka löytyy tavallisella kaupunkikierroksella Pietarissa: ortodoksikirkkojen lisäksi kannattaisi poiketa moskeijassa, synagogassa ja buddalaisten pyhätössä. Mäkelä kiertää Venäjän ja venäläisyyden liian tiukkaan solmuun "yhden asian" ympärille, mikä on vain osatotuus. Juuri tämä solmunteko jättää kirjasta hieman pintapuolisen vaikutelman.

Kirjallisuuttakin esitellään, lähinnä eräitä klassikkoja. Mutta miksi Aleksandr Puškinin tuotantoon ei hypätä sisälle, vaikka hänen matkareiteillään kuljetaan niin pitkään?

Monta havaintoa voi kuka tahansa Venäjällä liikkunut allekirjoittaa. Esimerkiksi sen, että mitä "enemmän olen nähnyt, sitä vähemmän ymmärrän". Tämä on totta, mutta kirjoittaja jättää pohtimatta, miksi näin on. Eihän jättikakusta koskaan voi pikkulusikalla lohkaista kuin pienen palan kerrallaan! Lisäksi voisi pohtia, että ihmettely on turhinta mitä Venäjällä voi tehdä: siihen haaskaantuva aika kannattaa käyttää hyödyksi, ja niin saa pienenä palkkiona hieman lisää ymmärrystä.

Lukijaa häiritsevät myös jotkut kirjoitus- ym. virheet ja laiskat yleistykset (sulhanen on "mafioson näköinen kuikelo", Venäjä on "alkeellisin kehitysmaa" ja vainajien nopea saattaminen haudan lepoon selitetään pääasiassa johtuvaksi kylmäsäilytystilojen puutteesta. Stolovaja ei ole pystybaari vaan ruokala).

Mäkelän seurassa kannattaa lähteä Venäjälle – toki muistaen kirjan alaotsikko "Lyhyt oppimäärä".

Hannu Mäkelä: Venäjää aikuisille. Lyhyt oppimäärä. Tammi, 2012, 257 s.

Kirjoitus on julkaistu KU Verkkolehdessä (www.kansanuutiset.fi) marraskuussa 2012.

Maahanmuuttajan maisemia (J. Wassenaar)

Jos taru joskus näyttää totuutta ihmeellisemmältä, se johtuu havaintokykymme rajoituksista; tarkastelemme asioita päivittäin liikaa samoin silmin ja urautunein ajatuksin.
Maahanmuuttajalla ei tällaista rasitetta välttämättä ole. Ainakin ulkopuolinen kokemuksineen voi usein valottaa elämää puolilta, jota sisällä oleva ei huomaa – tai joita puolia ei yleensä syvemmin pohdita.
Joop Wassenaar on Eurassa asuva hollantilainen maahanmuuttaja, jolla on vuoden 1994 jälkeen paljon kokemusta muistakin Etelä-Suomen paikkakunnista. Ennen kaikkea hänellä on jo paljon kokemusta meistä, suomalaisista.
Kirjoittajan ote on hyväntahtoinen, mutta analyyttinen ja teräväsilmäinen, ajoittain teräväkielinen. Wassenaar osaa verrata, mikä näkyy myös hänen säännöllisesti kirjoittamissaan lehtikolumneissa. Hänellä on pitkä kokemus yhteiskunnan eri puolista myös Hollannissa.
Vaihtuvat maisemat on henkinen matkakertomus. Näennäisesti kerrotaan havainnoista ja suomalaisten puheista, mutta pinnan alla näkyy tapamme toimia ja reagoida, ehkä jopa "kansanluonteemme". Tilanteet, joihin ulkomaalainen osittain ulkopuolisen tuurilla joutuu, ovat osaksi tavallista arkea, osaksi kuin jännityskertomuksesta.
Niinpä se, miten kertoja joutui epäillyksi vieläkin selvittämättömässä murhajutussa, ja kaikki se viranomaistoiminta joka siihen liittyi, antaa ihmettelemisen aihetta. Sivullisesta ulkomaalaisesta tulikin yhtäkkiä "päähenkilö", jonka reaktiot ovat osa tarinaa.
Havaintojensa ohella Wassenaar heittää ilmaan joitakin kysymyksiä. Yksi niistä on, miksi Suomessa useimmiten paikalle tulee poliisi, kun tarvittaisiin sosiaaliapua.
Vaihtuvia maisemia lukiessa kannattaa näiden pohdintojen ohella muistaa, että kyse on kaunokirjallisuudesta: "Tarina on osittain tarua, mutta henkilöt ovat totta". Tällä asenteella kokonaisuudesta on tullut mielenkiintoinen.
Osa tekstistä on julkaistu vuonna 2009 maahanmuuttajien novellikokoelmassa. Sen monien kirjoittajien näkymättömyys harmittaa Wassenaaria. Miksi maahanmuuttajat ovat sanankäytössä muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta niin hiljaa?
Joop Wassenaar: Vaihtuvat maisemat. 2012, 89 s. Kirja kerrallaan, Satakunnan Työ.

Kirjoitus on julkaistu KU Verkkolehdessä (www.kansanuutiset.fi) marraskuussa 2012.

Anarkismin paineet ja alipaineet (R. Meriruoho)

Suomalaisen, mutta etupäässä erilaisissa toimissa läntisissä naapureissa liikkuneen vähän yli kaksikymppisen Robert Meriruohon esikoisteos kiehtoo lähinnä monipuolisuudellaan. Se myös lunastaa värikkäästi saduille asetetut laatuvaateet. 56 runon maailma loikkaa pään sisältä erilaisten työpaikkojen maailmoihin ja myös liukkaille laitureille, sekaviin uniin ja alkoholin pakottamaan puheeseen.

Kokoelman monipuolisiin vahvuuksiin kuuluu sekin, että lähestymistavat ja kieli vaihtuvat siinä kuin maisematkin. Omat manifestit saavat katetta Slussenin betoniseinästä löytyvästä varoituskyltistä. Päähenkilö ei ole aina minä, vaikka sana runoissa usein esiintyykin. Päähenkilönä ovat myös kaupunki (joka on ”valtava peilikuva”) sekä kerrostalo (”1 536 ajastettua herätyskelloa / 1 536 epämääräistä tulevaisuudensuunnitelmaa”).

Yksi kysymys kuuluu, olemmeko me laatikkoasujat muuta kuin levoton ajatus sen jälkeen, kun viimeinen unelmoija on sammuttanut valot. Elämässä pitää olla jotakin muutakin kuin vauhtia, se on yksi manifesteista. Ihmiset ohittavat nykyhetkensä, ”jotta Elämä lyhenee”.

Meriruoho analysoi myös sen, miten media täyttää itsensä (ja meidät) suuruuksilla ja suuruuden ihannoinnilla – ja tästäkin aiheesta kehittyy lopuksi rakkausruno. Mitä muuta tässä maailmassa kannattaa kirjoittaa?

Runoilijan elämää ohjaavat runojen maailmankaikkeudessa pätkätöiden paineet ja epävarmuuden alipaineet. Takakansitekstin mukaan Robert Meriruoho on viimeksi nähty haudankaivajana Färsaarilla.

Robert Meriruoho: Göteborgilainen viikonloppusatu. Runoja. Sammakko, 2012, 78 s.

Kirjoitus on julkaistu Satakunnan Työssä 1.11.2012

Mutkikas ajatus tislautuu (J. K. Ihalainen)

Kokeneen ja tuotteliaan kirjoittajan (s. 1957) runokokoelma vuosilta 2004–2012 tislaa sekä itseä että maailmaa tavalla, joka on monelle nuoremmalle esikuvaksi: älä kirjoita kaikkea, kirjoita sitä, mitä olet kokenut.

Mutta nuorihan ei ole kokenut kaikkea, ja sen vuoksi on hyvä verrata nuorta ja vanhaa. Nuoret puhuvat uskomattomasta mahdollisuuksien ajasta, vanhat uskottomasta mahdottomuuksien ajasta. Ja kuitenkin elämme kaikki samassa ajassa. J. K. Ihalaisen runoissa kuljetaan eteenpäin, vaikka näyttämön kulissit uhkaavat hetkittäin kaatua päälle.

Historiallinen perspektiivi muuttuu lihaksi olipa kyseessä sitten Itämeren kohtelu, arabikevät, Nato tai henkilökohtainen kokemus muutamissa kaupungeissa. Erityisen tunnustuksen runoilija suo nokialaiselle Ossi Sommalle, joka ikävuosistaan huolimatta ”ei jouda istuun”.

Nato ei ole luonnonilmiö, vaan saa runoilijassa aikaan samoja tunteita kuin militaristinen Rooman valtakunta aikanaan herätti apostoli Johanneksessa. Ihalaisessa ns. terrorismin vastainen sota synnyttää ilmestyksiä, jotka valitettavasti ovat osa monien ihmisten arkipäivää. Ehkä niistä puhuminen helpottaa oloa?

Runoilija näkee varsin vähän hyvää siinä, mitä mainostetaan nykyaikaisuudeksi olipa kyse tekniikasta tai elämäntavoista. Hieman mutkikkain sanoin hän selittää maailmankatsomustaan loppurunossa. Siinä  kohtuuttomuudet saavat osansa ja ”keskushallinto” (siis elämänhallinta) kehotetaan itämään omissa käsissä erämaallistumalla ja eriskummallistumalla.

Runo ei voine vaikuttaa tekniikkaan, mutta se vaikuttanee asenteisiin, ja tekniikkaa käytetyään asenteilla. Tästä vakaumuksesta Ihalaisen monet huomiot näyttävät pitävän lujasti kiinni.

J. K. Ihalainen: Tisle. Runoja. Sammakko, 2012, 109 s.

Kirjoitus on julkaistu Satakunnan Työssä 25.10.1012

Unohtuneita, huomaamatta jääviä...

Suomessa julkaistaan joka vuosi tuhansia kirjoja, maailmassa miljoonia. Kukaan ei pysty seuraamaan edes pientä osaa kaikesta tästä. Suurin osa jää seuraamatta jo senkin vuoksi, että emme koskaan saa tietää monien kirjojen olemassaolosta. Vain ahkera kirjaston asiakas ja internetissä seikkaileva pääsee  hajulle pienestä osasta pienten kustantamojen kirjoista ja omakustanteista. Suuret tiedotusvälineet seuraavat yleensä jo menestystä saaneita tai menestyneiksi haistettuja kirjailijoita.

Mottoni on: "Kirjoja äärestä laitaan – unohtuneita, huomaamatta jääviä, mutta kirjoja silti". Seuraan enemmän sitä mitä muut eivät, kymmenien ja satojen tuhansien painoksiin tartun vain hätätilassa. Useimmat kirjat ovat mielestäni kirjoittamisen arvoisia ainakin silloin, kun ne herättävät pienenkin kipinän sanoa jotakin.

Jotkut arvostelut on aikaisemmin julkaistu lehdissä, jotkut taas ei. Otan mielelläni vastaan kommentteja ja ehdotuksia.