perjantai 1. maaliskuuta 2013

Mukava tyttö (A. Moody)

Anne kertoo omasta elämästään. Hän kertoo köyhästä lapsuudestaan, mustan perheen elämästä hyvinvoivassa USA:ssa. Hän kertoo myös nuoruudestaan, siitä kuinka hän alkaa tajuta yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksia ja työskennellä niiden poistamiseksi.

Anne kokee valkoisen Amerikan niin läheisesti, ettei sitä enää läheisemmin voi kokea; hän näkee, miten hänen mustia sisariaan ja veljiään tapetaan joka päivä. Hänetkin aiotaan tappaa, ja vain siksi, että hän on mukana kansalaisoikeusliikkeessä, joka auttaa mustia kirjoittautumaan äänestysluetteloihin.

Lukija huomaa asioita, joista liiaksi vaietaan. USA:ssa neekerit vapautettiin orjuudesta 100 vuotta sitten, mutta yhä vielä on värillisen vaikea päästä edes äänestämään puhumattakaan hyvästä koulusta tai työpaikasta.

Kaikissa suomeksi käännetyissä mustien amerikkalaisten omaelämäkerrallisissa romaaneissa heijastuu sorretun aseman aiheuttama katkeruus ja alakuloinen toivottomuus. Alistuminen on kuitenkin viime aikoina väistynyt melkoisesti, nykyään tajutaan eriarvoisuuden syitä paremmin kuin ennen. Angela Davis ei ole ainoa, joka on tajunnut marxilaisen kritiikin ja sosialismiin siirtymisen välttämättömyyden, jotta niin sisä- kuin ulkopoliittisestikin ahdingossa oleva USA voi olla kaikkien asukkaidensa onnellinen koti.

Myös Anne Moodyn kirjassa heijastuu yhteiskunnan analyysi, joskin hyvin hienovaraisesti. Kun Anne on työssä rikkurina kananjalostustehtaalla, hän huomaa, että valkoisille omistajille on tärkeää vain raha. Tarvitaan väkeä, joka tekee työtä halvemmalla kuin muut. Siksi monille valkoisille on edullista, että köyhät mustat eivät kapinoi ja vaadi samoja oikeuksia kuin valkoiset. Voitoistaan ja vallastaan ei omistava luokka ole koskaan halunnut luopua kansan hyväksi.

Anne Moody: Musta tyttö. Romaani, suom. Pirkko Lokka. WSOY 1971.

Teksti on julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 4.3.1972.

Työmies, kovia kokenut (L. Vilenius)

Lukemattomat eri tason kuuluisuudet ovat kirjoittaneet muistelmia. Harvat heistä ovat kertoneet mitään todella merkittävää, eivät ainakaan kaupallisen aikakauslehdistön mainostamat seiväshyppääjä-tasapainotaiteilijat tai sukupuolihurjastelijat. Mutta kun lukee ns. tavallisen ihmisen kertomuksia elämästä, tuntuu kuin saapuisi aivan toiseen maailmaan. Kaikki turhuudet ovat tiessään, edessä on työn ja taistelun arkipäivä. On vaikeuksia, mutta myös uskoa siihen, että tulevaisuus muuttaa kaiken paremmaksi.

Lauri Vilenius oli työmies. Kirvesmies, satamamies, kivimies. Hän uskoi aatteeseen, joka hänen mielestään parhaiten selitti maailman ongelmat ja antoi voimia työskennellä. Mutta hän huomasi jo nuorena, etteivät kaikki ajatukset ole sallittuja.

Kesällä 1918 Vilenius näki ensi kerran nostettavan siviristilippua salkoon. Hänen muistikuvansa tapahtumasta on pakosta vihan täyttämä. Hän nimittäin katseli lippua Suomenlinnan vankileirillä. Katsettaan kääntämättä hän näki lippusalon vieressä navetan, jonka taakse lantakasalle kannettiin kaikki nälkään ja julmuuksiin kuolleet toverit.

Vuonna 1933 Vilenius tuomittiin vuodeksi vankilaan. Syy: työttömien kokouksen järjestäminen, virallisesti "valtiopetoksen valmistelu".

Välirauhan aikana Vilenius oli monien muiden maan silloista natsismille myötätuntoista ulkopolitiikkaa vastustaneiden kanssa perustamassa Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyden seuraa. 30. heinäkuuta 1940 ennen kello kuutta aamulla tulivat valtiollisen poliisin miehet ja veivät Vileniuksen kotoa, suoraan sängystä. Hän sai jälleen vankeutta valtiopetoksen valmistelusta, nyt 2 vuotta ja 4 kuukautta. Lopulta hän joutui, kuten vaimo Lempikin, istumaan koko jatkosodan ajan kiven sisässä.

Puolet Vileniuksen jäämistöstä kootusta kirjasta on sodanaikaisia kirjeitä vaimolle. Niissä on melko syvällistäkin elämänarvojen pohdintaa, vaikka kirjesensuuri on aihepiiriä rajoittanut ja myös silloin tällöin "leikannut kupongin" eli poistanut maan turvallisuudelle vaaralliset kohdat.

Kirja on hyvä läpileikkaus kokemuksista, joita synnyttävät yhteiskunnallinen taistelu sekä työ rauhan ja edistyksen puolesta. Alkuosassa on muistelmia vuosisadan alun ja sotien välisen ajan maailmasta. Sodan jälkeen kirjoitetuissa pakinoissa katsellaan maailmaa kokeneen miehen silmin, ja katse on todella terävä.

Erään työmiehen päiväkirjasta. Lauri Vileniuksen muistelmia ja pakinoita. Toim. Unto Miettinen. Otava 1971.

Teksti on julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 29.2.1972.

Maamme kallis, kultainen

"Sit seuraavana kesänä mä olin kampaamossa yhden kuukauden... mä sain 200 markkaa silt kuukaudelt... Sit mä menin kuudennelle luokalle, mut mä jätin kesken joulukuussa ja mä menin lastentarhaan töihin. Siel lastentarhassa mä olin kolme kuukautta ja mä sain 300 kuussa. Onneks mä asuin kotona ku eihän sitä olisi asunu missään. Mä kuitenkin lähin pois sieltä, sen takii ku siel piti huutaa niille lapsille niin kauheesti. Mut siirrettiinki pienten lasten osastolle ku mä en halunnu huutaa niin paljo."

Otavan Suunta-sarja on eräs nykyään suosituista taskukirjasarjoista. Ajankohtaista asiaa puolisensataa sivua tai enemmän, mielipiteitä ja asiatietoja. Hinnat ovat markkinoiden halvimmasta päästä, pehmeäkantisina neljästä markasta ylöspäin.

Telle 19 v. on kuuden kotoa pois muuttaneen työtätekevän tytön elämäntarinaa. Haastattelujen lomaan on tiivistetty tietoa nuorten asemasta yleensä, asunnoista, työmarkkinoista ja ammatillisesta järjestäytymisestäkin. Asiasta toiseen siirtyminen on välitöstä, tyttöjen juttelu vie mukavasti eteenpäin.

Näennäisestä suppeudesta huolimatta kirjassa on puututtu hyvinkin moniin asioihin. Kaikki niistä ovat jonkinmoisessa yhteydessä toimeentuloon ja rahaan. Kallista lystiä ovat asuminen, syöminen, vapaa-ajan vietto, seurustelu, sivistys jne. Yleensä kaikki, mitä ilman ei tule toimeen. Kukaan tytöistä ei kuitenkaan ole koskaan ihan mahdottomiin vaikeuksiin joutunut. Kaikilla nuorilla ei ole niin. Jos on työtön, ei saa asuntoa, jos ei ole asuntoa, ei saa työtä.

Kirjaa Telle 19 v. voi suositella sekä vanhoille että nuorille, niillekin, jotka pelkäävät mielipidekirjoissa niiden paatoksellisuutta. Karu arkipäivä ei turhaa tunteilua kaipaa.

Suunta-sarjan kahdeksas kirja on kokonaan asuntopolitiikasta. Kati Peltolan ja Martti Eskelisen kokoaman kirjan nimenä on vuokrausilmoituksista tuttu 1h+kk, ei muk.

Jertta Roos ja Sari Vesikansa: Telle 19 v. Suunta-sarja n:o 5. Otava 1970.

Teksti on julkaistu ensi kerran Tyrvään Sanomissa 22.12.1970.

Mainittu "kuudennelle luokalle meneminen" tarkoitti tuohon aikaan lukion aloittamista.

Perhe löytöretkellä (Lindquistit)

Automatka kesti runsaan vuoden. Isä Sven, äiti Cilla ja kolmivuotias Aron taivalsivat tuhansia kilometrejä eteläisen Amerikan vuoristoissa, pampoilla ja suurkaupungeissa. Koetun ja opitun pohjalta syntyi kaksi kirjaa, kumpikin tavallista parempia matkakertomuksia.

Cecilia Lindqvist on tehnyt pojastaan muistiinpanoja aina tämän syntymästä lähtien, myös koko tämän matkan ajan. Matkalla Aronin kanssa on äidin huomautuksin varustettuja pienen pojan mietteitä pitkästä ja rasittavasta matkasta ja oudosta, uudesta maailmasta.

Aronin kieli on poikkeuksellisen kehittynyttä, mikä varmaan johtuu isän ja äidin ammatista. Sven on tunnettu ruotsalainen kirjailija ja lehtimies, Cilla opettaja. Paikka paikoin tuntuu pienen pojan sanankäyttö ja tietomäärä mielikuvitukselliselta. Ja mitä Aron ei vielä tiedä, sen hän haluaa tietää. Hän haluaa kuulla, miksi lapsilla ei ole kylliksi ruokaa, miksi juomavettä täytyy ostaa, miksi kadut ovat täynnä sotilaita. Vihaisena portierille, joka ei voinut tarjota vapaata huonetta, hän erään hotellin edustalla järjestää yhden hengen mielenosoituksen, kulkee ympyrää ja huutaa: "USA Vietnamista, USA Vietnamista".

Koti-ikävän yllättäessä pitää äidin ja isän tuntikaupalla kertoa Ruotsista ja sinne jääneistä tuttavista. Aronin leikeissä heijastuvat sekä tarinat Odysseuksesta ja Nalle Puhista että kolmannen maailman todellisuus. Tutustumiskäynneistä kaivoksiin ja tehtaisiin hän pitää erityisesti varsinkin siksi, koska työmiehet auliisti opastavat häntä löytämään leikkeihin sopivia rautaromuja.

Matkalla Aronin kanssa olisi oikeastaan kovin yksinäinen ja suppea ilman Sven Lindqvistin Heittovarjoa. Vahinko vain, ettei kirjoja ole mainostettu yhdessä. Tämä ehkä johtuu siitä, että niillä Suomessa on eri kustantaja.

Heittovarjon nimi ei myöskään ole onnistunut. Mitä sana tarkoittaa? Aiheeseen, latinalaisen Amerikan nykypäivään se ei ketään johdata.

Sven Lindqvist keskittyy tutkimansa maanosan sosiaalisten ja taloudellisten ongelmien tarkasteluun. Aihe tuntuu kovin tilastomaiselta, mutta toteutus on kaikkea muuta. Esitystapa on niin vapaa ja kaavoihin sitoutumaton, ettei paikka paikoin runsaastikin esiintyviin lukuihin kompastele.

Sven on nähnyt suurin piirtein samat asiat kuin pikku Aronkin, mutta tietenkin aivan eri näkökulmasta. Hän on haastatellut lukemattomia henkilöitä slummien työttömistä aina suurmaanomistajiin, kenraaleihin ja piispoihin asti. Analysoimalla kehitystä ja taantumista koskevia tilastoja hän pyrkii löytämään uskottavan kuvan maanosan tulevaisuudesta. Ja toteaa tehtävänsä ennustajana mahdottomaksi. Joitakin viitteitä, kokemuksia ja ihmisten ajatuksia voi tuoda esiin. Nykyisten olojen ohjaama kehitys näyttää vievän umpikujaan; vallankumouksen mahdollisuudet näyttävät vähäisiltä lähivuosina.

Erityisesti Lindqvist haluaa korostaa latinalaisen Amerikan vaikeuksien taloudellisesta rakenteesta johtuvaa luonnetta. Hän osoittaa, miten maanosaan virtaava apu on hyvin pientä sieltä samaan aikaan vietävien suuryhtiöiden voittojen rinnalla. Koko maanosassa tapahtuu parastaikaa kiihtyvää maaltapakoa, kaupunkien asukasluvun on arvioitu kaksinkertaistuvan 15 vuodessa. Valtaosa niiden uusista asukkaista joutuu slummeihin.

Tällaisella maaltapaolla on luonnollinen, mutta korjattavissa oleva syy: parhain maa kuuluu rikkaille suuromistajille. Talonpoikien enemmistön on mahdotonta tulla toimeen pienillä palstoillaan. Kaupunkiin muuttaminen ei auta heitä yhtään, sillä vähäinen rationalisoituva teollisuus ei tarvitse muuta kuin ammattikoulutusta saanutta työvoimaa, ja sitäkin suhteellisesti yhä vähemmän maanosasta virtaaviin voittoihin nähden.

Kolmivuotiasta Aroniakin ongelmat kiinnostavat: "Miksi ne on niin köyhiä täällä? Miksi ne ei saa mitään kunnon työtä? Miksi lapset ei saa käydä koulua?" "Mä en tykkää sotilaista! jotka käyttää pommeja ja kyynelkaasua ja kiväärejä ja tykkejä ja sellaisia ... Enkä mä tykkää siitä kun poliisit ohjailee meidän autoa ja kun ne sanoo että lapset ei saa istua etupenkillä!"

Millaisia kysymyksiä esittää Aronin oma poika, jos hän joskus lähtee isänsä kanssa vaeltelemaan latinalaisessa Amerikassa? Vieläkö silloin näyttää kaikki yhtä toivottomalta?

Cecilia Lindqvist: Matkalla Aronin kanssa. Gummerus 1970.
Sven Lindqvist: Heittovarjo. Latinalainen Amerikka 1970-luvun kynnyksellä. Ärrä-sarja, Weilin+Göös 1970.

Teksti on julkaistu ensi kerran Tyrvään Sanomissa 24.2.1971.

Sven Lindqvistin yhteenvedot Latinalaisesta Amerikasta julkaistiin suomeksi yksissä kansissa nimellä Maasta kasvaa valta (suom. Timo Hämäläinen, Weilin+Göös 1975, 353 s.).


Hullu vuosi

Vuosi 1968 sai jo puolivälissä ollessaan "hullun vuoden" nimen. Syystä tai syyttä, se nähdään parhaiten vasta vuosikymmenien kuluttua. Kukaan ei nimittäin tiedä, millaista jatkoa tänä vuonna seuraa.

WSOY:n Taskutieto-sarjan Hullu vuosi 1968 on jälleen osoitus siitä, miten kustantajat pyrkivät pysyttelemään kommentti- ja puheenvuorokirjoissaan ajan tasalla. Syyskuun alussa ilmestynyt Tammen Praha 21.8.68 oli nopeasti koottua tekstiä Tšekkoslovakian tapahtumista.

Miehitys ja siihen liittyvä kansandemokratioiden käymistila saavat runsaasti sijaa myös Hullussa vuodessa. Sekä Juhani Lindström että Erkki Karjalainen ovat molemmat seuranneet näitä asioita hyvin läheltä. Toisaalta tas ajallinen etäisyys tapahtumiin on aivan liian pieni, ja molempien radion kommentaattoreina toimivien uutismiesten teksti vaikuttaa paikka paikoin jo kuluneelta, vanhojen asioiden toistamiselta.

Knud Möller kertoo Ranskan keväisistä tapahtumista, Pekka Peltola Biafran tilanteesta, joka on yhtä toivoton kuin kesälläkin. Paula Porkka tarkastelee Lähi-Idän jännityskenttiä, Pasi Rutanen USA:n presidentinvaaleja ja Yrjö Länsipuro Vietnamin sotaa. Pariisissa parastaikaa kunnolla käyntiin lähteneet rauhanneuvottelut ovatkin yksi harva ilonaihe, joita tämä uusi vuosi on perinnöksi hullulta vuodelta saanut.

Onkin syytä toivoa, että nälänhätä kolmannessa maailmassa saisi osakseen kasvavaa huomiota, että rauha pystyttäisiin turvaamaan kaikkialla ja että ihmisten vapaus järjestelmien ja toisten ihmisten riistolta saisi pikaisen lopun. Näissä asioissa jokaisella on oikeus ja velvollisuus olla mukana, tänäkin vuonna.

Länsipuro, Yrjö (toim.): Hullu vuosi 1968. WSOY 1968, 118 s.

Kirjoitus on julkaistu ensi kerran Tyrvään Sanomissa 5.2.1969. Julkaistaan hieman stilisoituna.

Maan alla ja "pilvessä" (Underground)

Olen harvoin lukenut näin mielikuvitukseen vetoavia ja mielikuvituksella tehtyjä kirjoituksia. Esteettisenä kokemuksena ensimmäinen suomeksi ilmestynyt underground-kokoelma on täysosuma.

Mikäli kokoelma edes jossakin määrin kuvastaa USA:n epäkaupallisen lehdistön ja sitä tukevien nuorten ajatusmaailmaa, underground-liikettä täytyy pitää melkoisena sekamelskana. Suurin osa kritiikistä ja uuden paremman maailman suunnittelemisesta ei toki ole mieletöntä, mutta liikkeen hajanaisuus ja päämäärättömyys häiritsee.

Osa julistuksesta on ylistystä sille "ihanalle" pakomahdollisuudelle, jonka huumausaineet antavat tässä mielettömässä maailmassa. Kun puhutaan epäkohdista ja niiden korjaamisesta, hylätään kaikki järjestäytynyt toiminta ja vaaditaan vain kadulla istumista ja sitä "omaa elämää", joka kyllä lopulta käännyttää kaikki muutkin ihmiset oikeille raiteille. Poliittinen osallistuminen saa kirjassa tuomion useaan otteeseen.

Underground-liikkeessä on kuitenkin paljon positiivisia puolia, mutta tuntematta lähemmin paikallisia oloja on väärin tehdä kovin lopullisia yleistyksiä. Jonkinlaisen muotokuvan undergroundista olen silti yrittänyt tehdä:

1. Ilmiö liittyy kiinteästi USA:ssa vallitseviin taloudellisiin oloihin ja työttömyyteen, rotujen välisiin ristiriitoihin ja Vietnamin sotaan. Se on osa laajempaa yhteiskunnallista protestiliikettä rauhan ja edistyksen puolesta.

2. Päämääriä on underground-liikkeellä varmaan yhtä monta kuin kannattajiakin. Positiivisena puolena on tärkeiden asioiden esilletuominen ja nuorison herättäminen. Negatiivisimpia puolia huumausaineiden käytön levittäminen ja päämäärättömyys. Selkeimmillä, rakentavimmilla linjoilla lienee ryhmä nimeltä Valkoiset pantterit, Mustien pantterien veljespuolue.

3. Nykyisillä näkymillä liikkeeseen muodostuu koko ajan uusia alaryhmiä hippieiden ja jippieiden tavoin. Kokoava voima puuttuu, ja sellaisen olemassaoloa pitävät monet "profeetat" kauhistuksena. Nykyisen ideologisesti hajanaisen tilan aikana on kuitenkin tavallaan hyvä, ettei mitään johtoa tai johtoklikkiä ole. Hajanaisuus tekee liikkeen alttiiksi kaikenlaisten ulkoapäin tulevien hyökkäysten onnistumiselle. Hajanaisuus kasvattaa liikettä vain niin kauan kuin siitä riippumattomat syyt (esimerkiksi nuorten työttömyys) sallivat. USA:n poliittinen ja yhteiskunnallinen kehitys määrää siksi liikkeen suunnan ja olemassaolon.

Tämä teoreettisesta puolesta. Yhtään näin kuivaa kirjoitusta ei Underground-kirjassa ole, tämä vihjeeksi.

Underground. Kokoelma amerikkalaista maanalaista kirjallisuutta, suom. Jarkko Laine. Otavan Delfiinikirjat 1970.

Teksti on julkaistu ensi kerran Tyrvään Sanomissa 8.5.1971.

"... ei tule kammioihin" (T. Pursiainen)

Terho Pursiainen on 23-vuotias pappi, nykyisin Helsingin lyseon uskonnon opettaja. Hän on myös kritiikkiä harjoittaneen ja sitä osakseenkin saaneen Ylioppilaiden Kristillisen Yhdistyksen puheenjohtaja.

Äskettäin julkaisi Tammi tämän nuoren miehen mielipidekirjan Uusin testamentti, josta olen poiminut jutun otsikon ("Jumalan valtakunta ei tule kammioihin"). Kirjan nimeä vilkaisemalla voi saada kuvan jonkinlaisesta yrityksestä jalostaa Uutta testamenttia. Pursiainen ei kuitenkaan tällaiseen pyri. Hänen uskonsa UT:n Kristukseen on vahva. Niin vahva, ettei oikein ymmärrä, minkä vuoksi jotkut ovat jo moneen otteeseen ennättäneet vaatia Pursiaisen erottamista kirkosta ja hänen julistamistaan harhaoppiseksi.

Aggressiivisesti sävyttyneen kritiikin toisaalta ymmärtää, sillä Pursiainen ei säästä kirkkoa, kun hän tutkii miten Kristuksen ilosanomaa lähimmäisenrakkaudesta nykyään käytetään enemmän ihmisten sitomiseen kuin heidän vapauttamiseensa. Niille, joille kaikki muutokset ja niiden vaatiminenkin on kaidalta polulta eksyttämistä, on Pursiainen tietenkin kelvoton lammas vanhurskaiden katraassa.

Pursiainen hylkää kaikki ihmisten opit, sillä ne kalpenevat Jeesuksen elämällään osoittaman vapauden sanoman edessä. "Kysymys ei ole opinkappaleista, ei uskomuksista, ei helposti väistettävistä teologisista kiistakysymyksistä, vaan siitä, miellyttääkö Jeesus Nasaretilainen, herättääkö hän rohkeutta, luottamusta, uutta elämää, sanalla sanoen uskoa."

Yksittäisiä lauseita poimien voi Pursiaisen kristillisyyden tuomita, jos niin haluaa. Eri asia on, ettei tällainen tuomitseminen puolestaan ole kovin kristillistä. Eräs kirjan kappaleista alkaa lauseella: "Meidän on lakattava puhumasta sielusta". Tähän ei lukemista saa jättää, niin kuin mm. Paavo Hiltunen eräässä kirjoituksessaan tekee. Jäljempänä Pursiainen sanoo, että ihmisestä olisi puhuttava kokonaisuutena, ilman mitään erillistä "henkeä". Sielulla on ymmärrettävä "koko ihmistä henkisten toimintojen kannalta tarkasteltuna".

Pursiainen pitää useita Raamatun kertomuksia joko taruina tai muuntuneina tarinoina, joissa uskomisen ja etsimisen arvoista on vain Jeesuksen olemus, hänen sanansa. Tärkeämpää kuin uskoa todeksi vaikkapa kuolleista herättäminen on uskoa Jeesuksen tuoneen elämän maan päälle.

Evankeliumit kirjoitettiin lopulliseen muotoonsa 70–100 vuotta Kristuksen syntymän jälkeen. Niitä verrattaessa havaitsee, miten kirjoittajat ovat painottaneet eri tavoin omasta mielestään tärkeitä seikkoja. Totuus Uuden testamentin riveiltä löytyy ainoastaan siitä, että Jeesus on Kristus. "Minä olen tie, totuus ja elämä", niin kuin hän on sanonut. Tai kuten Pursiainen sanoo: "Jeesus on totuus siinä, että hän eli maailmassa Jumalasta käsin, lupauksen varassa".

Pursiaisen käsitys vanhurskaudesta kertoo paljon siitä, millisena hän näkee rakastavan kristillisyyden. "Vanhurskaus ei merkitse erityisiin mittoihin nousevaa hurskautta vaan oikeudenmukaisuutta. Jumalan valtakunta on maailma silloin, kun oikeudenmukaisuus on maailmassa toteutunut." Jokaisen kristityn on oltava avoimesti ja jatkuvasti vallankumouksellinen, on vaadittava ihmisoikeuksien toteuttamista, vääryyden poistamista. "Aina tarvitaan muutosta. Jokainen status quo on synti, josta on pyrittävä pois."

Kristuksen itsensä uhraamisen edessä jäävät myös kovin vajavaisiksi kaikki tähänastiset yritykset paikkailla maailman suurinta epäoikeudenmukaisuutta, elintasomaiden ja kolmannen maailman välistä nälkäkuilua, joka on suoranainen jokapäiväinen joukkomurha. "Meidän on suostuttava nkemään, että nälkä ja ihmisarvon puuttuminen maailmassamme ei ole mikään satunnainen asia, joka on poistettavissa muutamalla avustustoimenpiteellä. Epäoikeudenmukaisuuden syy on paljon syvemmällä, se on koko siinä kansainvälisessä järjestelmässä, joka sallii, että toiset päättävät toisten puolesta näitten kohtalosta."

Paljon huolta ja murhetta herättäneet kaksi "BIAFRA"-sanaa Helsingin Temppeliaukion kirkon seinässä on vihdoin saatu poistetuiksi maisemaa ja sielunrauhaa pilaamasta. Keskustelu uskosta, uskonnollisuudesta, kirkosta ja miljoonien ihmisten hädästä kuitenkin jatkuu. Terho Pursiainen on esittänyt oman, lukemisen arvoisen puheenvuoronsa. Melkein kuin hän olisi maalannut kirkkojemme seiniin sanan "JEESUS" muistutukseksi siitä, ettei Laupias Samarialainen tarvitse muuta asuntoa kuin sydämemme.

Terho Pursiainen: Uusin testamentti. Tammi 1969.

Teksti on julkaistu ensi kerran Tyrvään Sanomissa 28.5.1969.


Hyvän ja pahan tällä puolen (B. Brecht)

Saksalaisen näytelmäkirjailijan Bertolt Brechtin (1898–1956) panos nykyteatterin kehittämisessä on merkittävä: hänen eeppinen teatterinsa, polemisoiva kabaree, ei halua olla viihdettä ja valmiiksi pureksittua ajankuvaa, vaan elämää, joka syvimpinekin ongelmineen tuodaan katsojan eteen.

Brechtin tarkoitus on saada yleisö ajattelemaan tai ainakin kummastelemaan näkemäänsä. Ihmiset viedään tilanteisiin, joissa arvot ja ihanteet näyttävät aivan toisenlaisilta kuin tavallisessa, rutiininomaisessa elämässä. Tämä on yhteiskunnallista teatteria, taidetta, joka haluaa muuttaa maailmaa ja jossa esteettiset arvot palvelevat sanomaa.

Katolisen isän ja protestanttisen äidin kasvattamasta Bertistä tuli ateisti, ensimmäinen maailmansota kauheuksineen teki hänestä innokkaan rauhanaatteen puolustajan. 1920-luvun puutteenalaisessa ja 1930-luvun kansallissosialistisessa Saksassa hänestä kehittyi omalaatuinen marxilainen yhteiskuntakriitikko. Nämä kaikki ovat asioita, jotka värittävät sekä Brechtin runoutta että näytelmiä. Kaiken pohjalla on kysymys ihmisestä, olennosta joka rakastaa ja luo, mutta joka myös raivoaa ja tuhoaa.

Viime vuoden lopulla suomeksi taskukirjana ilmestynyt Setšuanin hyvä ihminen on runollinen tarina ihmisistä, joiden ongelmina ovat heidän omat tunteensa, jumalat ja toiset ihmiset. Brecht kirjoitti näytelmän ollessaan maanpakolaisuutensa aikana Pohjoismaissa. Vuonna 1933 hän nimittäin joutui jättämään diktatuuriksi muuttuneen kotimaansa 15 vuodeksi.

Yleinen teologinen ja filosofinen väittelynaihe on kysymys ihmisen hyvyydestä ja pahuudesta. Toisten mielestä ihmisellä on mahdollisuus kehittyä täydelliseen hyvyyteen, toisten mielestä olemme automaattisesti aina pahoja.

Brecht on päätynyt ainakin omasta mielestään optimistiseen kompromissiin: ihminen on sekä hyvä että paha, mutta nykyinen maailma kehittää enemmän kielteisiä kuin myönteisiä ominaisuuksia. Näytelmän päähenkilö, kiinalainen ilotyttö Šen Te on hyvä. Hän antaa kolmen hyvää ihmistä maan päältä etsivän jumalan yöpyä talossaan, kun kaikki muut ovat ensin sulkeneet heiltä ovensa. Jumalat palkitsevat hyvyyden rikkaudella. Mutta kun tyttö pian huomaa olevansa vain narri ja toisten ihmisten välikappale, hän muuttaa itsensä serkukseen, häikäilemättömäksi ja säälimattömäksi ihmiseksi. Näin hän voi säilyttää saamansa omaisuuden ja auttaa sen avulla toisia, huonommassa asemassa olevia.

Päähenkilön sisäinen taistelu, hänen muuttumisensa hyvästä omasta itsestään pahaksi serkukseen ja päinvastoin, vie juonta eteenpäin. Šen Te etsii ja etsii, mutta joutuu aina palaamaan takaisin. Hänen ihmissuhteensa tulevat monimutkaisiksi, kunnes ne lopuilta näyttävät aivan mahdottomilta. Tällöin Šen Te joutuu vastaamaan teoistaan oikeudessa, niiden jumalien edessä, jotka hänet kerran palkitsivat.

Setšuanin hyvää ihmistä on sanottu runollisimmaksi Brechtin näytelmistä. Itämaisten ajattelijain ja elämäntapojen tuntijana hän liikkuu luontevasti rakentamansa eurooppalaistuneen kiinalaiskaupungin kujilla ja takapihoilla. Hän kuvaa ihmisiä, jotka elävät enimmäkseen niin kuin ovat tottuneet elämään tyrkkien toisiaan ja vihaten hyväntekijöitäänkin. Vain pahat ja tunteettomat näyttävät menestyvän, vain raha ruokkii ja vaatettaa.

Tällaiseen ympäristöön Brecht tuo kysymyksen, joka on kaikkialla minne sivistys on tunkeutunut: mikä on ihmisen tehtävä maailmassa, jossa hyvyys ja pahuus taistelevat keskenään? Näytelmän lopussa hän antaa selvän vastauksen: maailmaa on muutettava niin, että hyvä ihminen voi hyvyyttään harjoittaa ilman, että hän joutuu siitä kärsimään.

Bertolt Brecht: Setšuanin hyvä ihminen. Suom. Elvi Sinervo. Otava 1967.

Teksti on julkaistu ensi kerran Tyrvään Sanomissa 24.1.1968.

... ja niin vanhaa (A. Belyi)

Maailmassa on paljon kaupunkeja, monenlaisia. On suuria metropoleja ja pieniä muutaman asukkaan ja ajatuksen kirkonkyliä. Toiset kaupungit unohtaa helposti, joitakuita ei koskaan, vaikka olisi vain käväissyt niissä. On pääkaupunkeja, joissa päätetään monenmoista, on teollisuuskaupunkeja, joissa aurinko on punertava, savuisen taivaan takana kelluva ympyrä. On satamakaupunkeja, joissa haisevat kala, öljy ja pirtu. Kaikilla kaupungeilla on yksi tärkeä yhteinen piirre: niissä asuu ihmisiä, jotka hyörinällään saavat kadut ja torit elämään, päivät ja vuodet kulumaan. Ihmisajatuksia on kaikkialla, huhut ja sanomalehdet kertovat omasta ja muista kaupungeista, elämästä.

Kaupungeista on kirjoitettu paljon: muistelmia, kuvia vanhoista ajoista, elämästä laitakaupungilla. Tapahtumat pyrkivät jotenkin olemaan pohjimmiltaan samanlaisia, oltiinpa missä tahansa ja milloin tahansa. Eri paikoissa ja eri aikoina saatetaan puhua hieman eri tavalla hieman eri ongelmista, mutta kuitenkin aina ihmisestä, hänen pulmistaan ja toiveistaan.

Andrei Belyi on ensimmäinen huomattava venäläinen ns. moderni kirjailija. Osaksi pohjautuen edellisen vuosisadan maailmankuuluun venäläiseen perinteeseen ja osaksi kehitellen 1900-luvun alun uusia teknillisen aikakauden virtauksia hän kirjoitti sekä runoa että proosaa. Suurimmaksi osaksi hänen suorasanainen tekstinsä on melko vaikeatajuista symboliikkaa. Tärkein ja kuuluisin teos, nyt suomennettu Peterburg ei kuitenkaan ole monimutkainen. Se ei ole Joycen tapaista tajunnanvirtaa, vaan liikkuvia, ilmavia ja nopeitakin kuvia keisarillisen Venäjän pääkaupungista vuosisadan alussa, suurlakon vuonna. Kirja on täynnä kaikkea, mitä voi kuvitella tuohon aikaan tapahtuneen, itse asiassa kaupunki (Pietari) on jonkinlainen lahoavan ja kuolevan valtakunnan symboli.

Ilmassa on uusia ajatuksia, kaiken keskellä odottaa muutos tuloaan. Keisarilliset hallitusvirkamiehet tekevät päätöksiään, mutta todellinen elämä sykkii lakkokokouksissa, kaduilla jaettavissa lentolehtisissä ja monien yksityisfilosofien ajatuksissa. On anarkisteja, teosofeja, antroposofeja ja erilaisia marxilaisia. Ihmiset kulkevat kaduilla, sulkeutuvat huoneisiinsa. Kaikki odottavat jotakin, toiset eivät enää jaksa: he toimivat.

Peterburg on kahdessa suhteessa huomionarvoinen kirja. Ensiksikin kirjailija toteuttaa siinä mielenkiintoisia ideoitaan kirjoittamisesta. Hän pyrkii tietoisesti tyyliin, jossa yksittäiset sanatkin ohjataan virittämään lukijassa tietynlainen "sielun melodia", luomaan kiinteä ja elävä tunnekokonaisuus. Lauseet eivät sinällään kerro kaikkea, sanojen valinta ja rytmi sitäkin enemmän. Toiseksi Belyi kirjoitti teoksen peräti viitenä eri versiona. Ensimmäisen käsikirjoitus on vuodelta 1911, viimeinen muuttunut laitos ilmestyi Berliinissä 1922. Eräitä näistä kirjoista on pidetty jopa kokonaan eri romaaneina, niin paljon kirjailija on muuttanut ja muuttunut.

Tämä muuttaminen kuvastaa Belyin käsityksiä kirjoittamisesta ja ilmeisesti myös maailmasta yleensä. Jotta voisi elää "ajan valtimolla", on aina muututtava ja opittava lisää. Kirjailijantaipaleensa alussa, kirjoittaessaan symbolistisia runoteoksiaan, Belyi oli tunnettu teosofina ja kuolemanjälkeisten asioiden pohtijana. Myöhemmin Peterburgia kirjoittaessaan hän siirtyi marxismiin ja kehitteli siitä oman, mystiikalla täydennetyn filosofiansa.

Peterburg on paksu, mutta ei pitkä tarina. Kääntäjä Esa Adrian sanoo sitä Venäjän kirjallisuuden hauskimmaksi, joka tapauksessa se on mielenkiintoinen ja elävä, kuin suurkaupunki itse.

Andrei Belyi: Peterburg. WSOY 1968.

Teksti on julkaistu ensi kerran Tyrvään Sanomissa 6.7.1968.

Uudenaikaista... (N. Sarraute)

Me suomalaiset olemme viime aikoihin asti eläneet monissa asioissa maailman viimeisimmistä keksinnöistä ja ajatussuunnista jäljessä. Kirjallisuudessa tämä näkyy selvästi – ei kuitenkaan niin, etteivätkö kirjailijamme olisi selvillä siitä, mitä esimerkiksi manner-Euroopassa on tapahtunut. Maailmankirjallisuuden merkittävimpiä uranuurtajateoksia on kuitenkin vasta viime vuosina alettu kääntää jokaisen suomalaisen ulottuville. Ovathan ns. modernit virtaukset peräisin jo 1900-luvun alusta, itse asiassa ne ovat moderneja vain nimeltään. Ne ovat kuitenkin merkittävä rengas kehityksen ketjussa ja vaikuttavat siihen, mitä nyt ja tulevaisuudessa kirjoitetaan.

Nathalie Sarraute (oik. Natalia Tšernjak) on tullut tunnetuksi Ranskassa 1950-luvulla esiin rynnänneen uuden romaanin edustajana. Esikoisteoksestaan, nyt suomennetusta Tropismeista lähtien kirjailija on kehitellyt psykoanalyysiin perustuvaa teknikkkaansa, taitoaan ilmaista niin sanottuja alikeskusteluja, tiedostamattomassa minässä tapahtuvia "pienoisliikkeitä".

Tropismit ovat lyhyitä, sivun tai kahden mittaisia kuvia. Henkilöt ovat useimmiten tunnistamattomia, ympäristöönsä liimautuneita olentoja. Tärkeää on vain kaikki se, mikä alitajunnassa virtaa ja värähtelee. Oudot ajatukset kuvastavat pelkoja ja vallanhimoa, mutta myös pakonomaista yhteydenkaipuuta toisiin ihmisiin, jotka kuitenkin näyttävät olevan yhtä saavuttamattomissa kuin oma minäkin.

Tropismeja ilmestyi ensimmäisen kerran jo 1939. Sodan jälkeen nyt jo yli kuusikymmenvuotias kirjailija on hitaasti mutta tasaisesti laajentanut tuotantoaan. Ennen esikoisteosta häneltä on suomennettu kaksi romaania, Planetaario ja Kultaiset hedelmät.

Nathalie Sarraute: Tropismeja. Suom. Leena Kirstinä. Arvi A. Karisto Oy, 1968.

Teksti on julkaistu ensi kerran Tyrvään Sanomissa 6.7.1968.

Nostalgiaa – vai yhä ajankohtaista?

Terveisiä 1960-luvun lopulta ja 1970-luvun alusta! Olen koonnut maaliskuun paketiksi joukon vuosina 1968–1972 julkaistuja kirjajuttujani. Kansan Arkiston avulla löysin runsas parikymmentä tällaista juttua, ja tässä niistä on noin puolet.

Kirjoista innostuin viimeistään lukiossa, ja jossakin vaiheessa lukeminen ja kiinnostus alkoi tuottaa omaa tekstiä. Päätoimittaja Antti Prusi otti kirjoituksiani mielellään Tyrvään Sanomien sivuille, hän suosi muutenkin kulttuuriin vivahtavia juttuja paikallisuutisten täydennyksenä ja vastapainona. Alkuvuodesta 1972 aloin avustaa myös Satakunnan Työtä; päätoimittaja Aarre Mäkelä hyväksyi hänkin juttuni mutinoitta ja kannustaen.

Kaikkiaan lehdissä julkaistiin noina viitenä vuotena useita kymmeniä kirjoituksiani. Tässä esiin tulevien kirjojen lisäksi kirjoitin ainakin Ho Tši-minhin runoista, A. S. Neillin kasvatusaiheisesta Summerhillistä, useita juttuja kehitysaputematiikasta (esimerkiksi kirjasta "Huomenna on liian myöhäistä"; tässä on esimerkkinä juttu Cecilia ja Sven Lindquistin teoksista), Kari Vaijärven lastenkirjateoksesta sekä Pentti Saarikosken suomentamasta Matteuksen evankeliumista. Kirjoitin myös lehdistöstä ja Yleisradiosta.

Nyt noiden juttujen lukemisessa on mukana paljon nostalgiaa. Toisaalta on kuitenkin mielenkiintoista ja hieman pelottavaakin havaita, että monet tuon ajan puheenaiheet ja päänsäryt eivät suinkaan ole pois päiväjärjestyksestä. Ehkä siis kannattaa lukea myös vanhoja kirjoja – ja jopa arvosteluja niistä?

Olen tehnyt juttuihin vain muutamia stilistisiä korjauksia, jotka eivät ole muuttaneet asiasisältöä mitenkään. Otsikotkin ovat alkuperäisiä.