Terho Pursiainen on 23-vuotias pappi, nykyisin Helsingin lyseon uskonnon opettaja. Hän on myös kritiikkiä harjoittaneen ja sitä osakseenkin saaneen Ylioppilaiden Kristillisen Yhdistyksen puheenjohtaja.
Äskettäin julkaisi Tammi tämän nuoren miehen mielipidekirjan Uusin testamentti, josta olen poiminut jutun otsikon ("Jumalan valtakunta ei tule kammioihin"). Kirjan nimeä vilkaisemalla voi saada kuvan jonkinlaisesta yrityksestä jalostaa Uutta testamenttia. Pursiainen ei kuitenkaan tällaiseen pyri. Hänen uskonsa UT:n Kristukseen on vahva. Niin vahva, ettei oikein ymmärrä, minkä vuoksi jotkut ovat jo moneen otteeseen ennättäneet vaatia Pursiaisen erottamista kirkosta ja hänen julistamistaan harhaoppiseksi.
Aggressiivisesti sävyttyneen kritiikin toisaalta ymmärtää, sillä Pursiainen ei säästä kirkkoa, kun hän tutkii miten Kristuksen ilosanomaa lähimmäisenrakkaudesta nykyään käytetään enemmän ihmisten sitomiseen kuin heidän vapauttamiseensa. Niille, joille kaikki muutokset ja niiden vaatiminenkin on kaidalta polulta eksyttämistä, on Pursiainen tietenkin kelvoton lammas vanhurskaiden katraassa.
Pursiainen hylkää kaikki ihmisten opit, sillä ne kalpenevat Jeesuksen elämällään osoittaman vapauden sanoman edessä. "Kysymys ei ole opinkappaleista, ei uskomuksista, ei helposti väistettävistä teologisista kiistakysymyksistä, vaan siitä, miellyttääkö Jeesus Nasaretilainen, herättääkö hän rohkeutta, luottamusta, uutta elämää, sanalla sanoen uskoa."
Yksittäisiä lauseita poimien voi Pursiaisen kristillisyyden tuomita, jos niin haluaa. Eri asia on, ettei tällainen tuomitseminen puolestaan ole kovin kristillistä. Eräs kirjan kappaleista alkaa lauseella: "Meidän on lakattava puhumasta sielusta". Tähän ei lukemista saa jättää, niin kuin mm. Paavo Hiltunen eräässä kirjoituksessaan tekee. Jäljempänä Pursiainen sanoo, että ihmisestä olisi puhuttava kokonaisuutena, ilman mitään erillistä "henkeä". Sielulla on ymmärrettävä "koko ihmistä henkisten toimintojen kannalta tarkasteltuna".
Pursiainen pitää useita Raamatun kertomuksia joko taruina tai muuntuneina tarinoina, joissa uskomisen ja etsimisen arvoista on vain Jeesuksen olemus, hänen sanansa. Tärkeämpää kuin uskoa todeksi vaikkapa kuolleista herättäminen on uskoa Jeesuksen tuoneen elämän maan päälle.
Evankeliumit kirjoitettiin lopulliseen muotoonsa 70–100 vuotta Kristuksen syntymän jälkeen. Niitä verrattaessa havaitsee, miten kirjoittajat ovat painottaneet eri tavoin omasta mielestään tärkeitä seikkoja. Totuus Uuden testamentin riveiltä löytyy ainoastaan siitä, että Jeesus on Kristus. "Minä olen tie, totuus ja elämä", niin kuin hän on sanonut. Tai kuten Pursiainen sanoo: "Jeesus on totuus siinä, että hän eli maailmassa Jumalasta käsin, lupauksen varassa".
Pursiaisen käsitys vanhurskaudesta kertoo paljon siitä, millisena hän näkee rakastavan kristillisyyden. "Vanhurskaus ei merkitse erityisiin mittoihin nousevaa hurskautta vaan oikeudenmukaisuutta. Jumalan valtakunta on maailma silloin, kun oikeudenmukaisuus on maailmassa toteutunut." Jokaisen kristityn on oltava avoimesti ja jatkuvasti vallankumouksellinen, on vaadittava ihmisoikeuksien toteuttamista, vääryyden poistamista. "Aina tarvitaan muutosta. Jokainen status quo on synti, josta on pyrittävä pois."
Kristuksen itsensä uhraamisen edessä jäävät myös kovin vajavaisiksi kaikki tähänastiset yritykset paikkailla maailman suurinta epäoikeudenmukaisuutta, elintasomaiden ja kolmannen maailman välistä nälkäkuilua, joka on suoranainen jokapäiväinen joukkomurha. "Meidän on suostuttava nkemään, että nälkä ja ihmisarvon puuttuminen maailmassamme ei ole mikään satunnainen asia, joka on poistettavissa muutamalla avustustoimenpiteellä. Epäoikeudenmukaisuuden syy on paljon syvemmällä, se on koko siinä kansainvälisessä järjestelmässä, joka sallii, että toiset päättävät toisten puolesta näitten kohtalosta."
Paljon huolta ja murhetta herättäneet kaksi "BIAFRA"-sanaa Helsingin Temppeliaukion kirkon seinässä on vihdoin saatu poistetuiksi maisemaa ja sielunrauhaa pilaamasta. Keskustelu uskosta, uskonnollisuudesta, kirkosta ja miljoonien ihmisten hädästä kuitenkin jatkuu. Terho Pursiainen on esittänyt oman, lukemisen arvoisen puheenvuoronsa. Melkein kuin hän olisi maalannut kirkkojemme seiniin sanan "JEESUS" muistutukseksi siitä, ettei Laupias Samarialainen tarvitse muuta asuntoa kuin sydämemme.
Terho Pursiainen: Uusin testamentti. Tammi 1969.
Teksti on julkaistu ensi kerran Tyrvään Sanomissa 28.5.1969.