lauantai 22. joulukuuta 2018

Elämme yhä "myrskyn jälkeen"


Kertoessaan teoista kirjallisuus usein, jos ei peräti aina, koskettaa myös tunteita. Teot synnyttävät tunteita. Tapahtunut, millaisen kertojasihdin läpi kulkeneena tahansa, ei jätä tunteitamme rauhaan.
   Tietenkin on tunnekylmyyttä. Julmia tekoja ei haluta muistaa. Yksi keino pyrkiä unohdukseen on kehottaa tai jopa manipuloida ja määrätä muita unohtamaan.
   Sisällissodan muistot eivät ole vielä siirtyneet tunne-elämämme ulottumattomiin. Meissä täällä elävissä on vielä monia, joiden isovanhemmat kokivat vuoden 1918 tavalla tai toisella traagisesti. Meissä on monia sellaisia, joiden omat vanhemmat lapsuudessa ja nuoruudessa kokivat tavalla tai toisella tuon sodan painon – monet vaikenemisena. Kuten tunnettua, vaikenemista on hankala käsitellä tunnetasolla: koska sanat on kielletty, muidenkin työkalujen käyttö on vaikeaa jos niitä onkaan.
   Petri Liljan aihetta käsittelevä runoteos on yksi sisällissodan satavuotismuistojen erikoisimmista. Kertoessaan sekä punakaartilaisten teoista että heille tehdyistä teoista kirjoittaja muistuttaa siitä, mistä sotaa koskevat tunteet syntyivät. Tunteita ei olisi vailla tunteettomia tekoja.
   Historiankirjoitukselle tällainen aiheen käsitteleminen on samaa kuin sattumien lisääminen keittoon.  Historiaa keppihevosena käyttäen on näet sodista kirjoitettu silläkin tasolla, että "mikä joukkue juoksi siinä ja siinä männikössä". Kuitenkin sotilaiden (ja siviilien) muu elämä, lähtökohdat, kokemukset, ajatukset, tunteet, muistot, jälkeen päin unissa koettu – se on muka kuin "ylimääräinen" lisä tapahtumia selvitettäessä.
   Tunteet eivät ole ylimääräinen lisä. 1918. Myrskyn mukana on yksi todiste siitä, miten vahvasti ne ovat läsnä silloin, kun teot ovat sellaisia kuin ne sodassa ovat. Sisällissodan raakuudesta on kyllä puhuttu, mutta mitä se merkitsi? Liljan suoraan asioihin ja myös tunteisiin menevässä tekstissä asiat ovat tuttuja, mutta suorasukainen tapa jolla ne tarjotaan herättää ymmärrystä (ei hyväksyntää) sitä kohtaan, mitä tapahtui.
   Ydinseikkoja tunteiden synnyttäjistä on vaikea tiivistää. Yritän. Tunteet viljan ym. takavarikoinnissa rikkailta isänniltä kumpusivat punakaartilaisten omasta asemasta. Poliittinen puhe, sosialismi, puhutteli heitä tämän aseman vuoksi. Väkivallaksi muuttunut politiikka oli seurausta, ei syytä. Väärä teko ei saa tästä oikeutusta, mutta kyllä selityksensä.
   Valkoisten reaktiot, ääriesimerkkeinä antautuvien punaisten teloitukset ja "pikaoikeudenkäynnit" sekä järjetön valtiorikosoikeuksien ruljanssi ja sitä seurannut vankileirihelvetti, ne olivat yhdestä näkökulmasta vastaus punaisten tekemisiin. Mutta vain yhdestä. Ne olivat tekoina myös julistusta siitä, että yhteiskunnan muuttamista ei saanut vaatia saati sitten yrittää. Valtiorikosoikeuksien pöytäkirjoista (netissä: http://digi.narc.fi/digi/search.ka) löytää esimerkkejä siitä, että punakaartilaista ei tuomittu tekojen vaan sen perusteella, että hän oli punaisella puolella. Raskauttavia seikkoja olivat usein (muiden määrittelemät) luonteenpiirteet sekä työtodistusten lausunnot. "Laiskuus" ja "ahkeruus" määrittivät syyllisyyttä.
   Petri Lilja kirjoittaa sisällissodasta sisältäpäin, kuin itse koettuna. Tekstissä puhuvat tekijät ja kokijat. Kuten kirjoitin, meistä monien isovanhemmat olivat mukana. Meistä monilla on sotaan liittyviä tunteita. Ne ovat seurausta näistä teoista.
   Sen vuoksi on hyvä, että vuoden 1918 tekoja (tässä yhteydessä vierastan käsitettä "tapahtumia") on käsitelty ja käsitellään. Nousen aina henkisesti takajaloilleni, kun joku tavalla tai toisella kehottaa "jo unohtamaan sata vuotta sitten tapahtuneen". Jos jollakin on näihin aisoihin liittyviä tunteita, hänellä on myös niihin oikeus. Jos jotakin eivät nämä asiat kiinnosta, vaietkoon.
   Liljan teos muistuttaa, että myrskyn jälkeiseen kylmään tuuleen jäi kysymys: "Miten kävi?". Koska se, miten kävi, pitää sisällään myös paljon siitä, mitä sen jälkeen on tapahtunut, kysymystä kannattaa yhä pohtia. Myös tunnetasolla.

Petri Lilja: 1918. Myrskyn jälkeen. Mediapinta 2018, 59 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 22.12.2018.



keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Pieni kiitos, kaunis kiitos


Kirjeet kirjallisena tuotteena, muutenkin kuin oikeasti toisille kuoressa lähetettyinä, ovat kirjallisuuden vanhaa valtavirtaa. Kirjeiden muotoon on laadittu paksujakin romaaneita. Ehkä omimmillaan kirje sopii pienmuotoiseen puhutteluun, jossa tekstin vastaanottajana on tosiasiassa kirjan lukija. Oikeiden tai sepitettyjen rakkauskirjeiden julkaiseminen löytää aina lukijansa.
   Saman toivoisi koskevan myös kiitoskirjeitä. Niiden parissa voi miettiä vaikkapa sitä, milloin kiitos on aidoimmillaan ja kauneimmillaan. Onko se sitä ääneen lausuttuna ja ehkä sivullistenkin kuulemana, vai pitääkö oikea kiitos kuiskata lähimmäisen korvaan?
   Pienimuotoista proosaa ennenkin julkaissut Laura Salama on ratkaissut kiitoksen "oikean muodon" pitämällä kiinni pienimuotoisuudesta. Hän ei venytä tekstiään, ei paisuttele sanottavaansa, ja lyhyiden kirjeiden kevennyksenä on pieniä, vinjetinomaisia piirroksia. Useimmissa tapauksissa hänen kiitoksensa, joita on 26, lähtevät liikkeelle varsin varovasti ja päättyvät, kun oleellisin on sanottu. 
   Kirjoittaja ei saatesanoissaan peittele tiettyä itsekästä tarkoitustaan: hän on kiitollinen myös itselleen silloin, kun on saanut pukata lähimmäistä olkapäähän, kun on voinut hyvästä syystä halata häntä tai vain sanoa jonkin hyvän sanan. "Hyvänmielen tekstiä", hän määrittelee, ja mitäpä muuta lukija tästä löytäisikään.
   Kiitollinen voi olla monista asioista ja monille. Laura Salama huomaa olla kiitollinen ei vain tutuille ja läheisille, vaan myös satunnaisesti tavatuille tai vain ohimennen nähdyille ihmisille – ja myös joillekin nelijalkaisille.
   Kiitos kuuluu elämisen arvoiseen elämään. Millaista olisikaan avata yhä uudelleen aamuisin silmänsä, jos kukaan ei koskaan kiittäisi mistään? Näinkin joudutaan elämään, mutta siinä tapauksessa voimaa löytynee sen ymmärtämisestä, että kiitos kuitenkin sisältyy johonkin sellaiseen, mitä ei koskaan sanota tai muuten osoiteta.
   Paljon sitä paitsi riippuu siitä, mitä opimme pitämään kiitoksena. Moni muukin sana vastaa sitä, minkä opimme jo lapsena sanomaan kohteliaisuutena, kun meille esimerkiksi annetaan kylässä kakkua tai kun enon perhe tuo tuliaisen. Kiitos lymyää joskus ja useinkin kaikkien sanojen takana.
   Mielenkiintoisella tavalla kirjoittaja löytää eri lähimmäisistään "erilaista kiitoksen aihetta". Sulo-vaari ja Anni-mummu nähdään pääasiassa heidän pitkän elämänsä ja kokemustensa kautta eri tavalla kuin kaupan kassalla tai kadulla tavattu satunnainen kulkija. Se ei tarkoita, että eikö kiittäjä voisi olla tunteissaan ihan yhtä syvämietteinen tai että eikö myös kiitettävä voisi ilahtua sanoista ihan yhtä aidosti.
   Erilaisille kirjoittajapiireille ja miksi ei myös kotona pöytälaatikkoihinsa kirjoittaville Laura Salaman teos on hyvää opintoaineistoa. Se haastaa, koska lähtökohtana on ihan arkinen elämä tässä ja nyt, ottamaan tekstistä mittaa ja laittamaan paremmaksi. 
   Voihan kiittämisen tehdä myös ihan oikeasti, vaikkapa lähettämällä kiitoskirjeen jollekin, mutta kiittämällä voin todellakin ilahduttaa myös itseään. Ehkä se sitten heijastuu positiivisina tunteina ympärillemme?

Laura Salama: Kiitoskirjeitä. Reuna Oy, 2018, 109 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 19.12.2018.

Kuva: Laura Salama on kuvittanut herkillä piirroksillaan myös muiden teoksia. Kiitoskirjeiden kuvissakin pieni on kaunista.



Töllin tyttö muistelee


Tuskin on sellaista kirjallisuuden lajia, jossa ei ilmenisi sekä huolellisen valmistelun jälkeen kustannettuja että hutiloiden painatettuja tuotteita. Kaunokirjallisuudessa tällaisen "luovuuden" antaa jopa anteeksi, mutta historia- ja muistelmateoksissa tilanne on toinen. Kun joku ensin elää kerrottavan elämän ja toiseksi muistelee sen muille tarjottavaksi, miksi työtä ei tehdä kunnolla loppuun saakka? Usein hutiloinnit ovat omakustanteita, mutta niitä näkee myös jonkinlaisten ammattilaisten jäljiltä.
   Eila Tölli-Kalininan kookas ja laaja muistelmateos hänen Neuvosto-Venäjän vuosistaan on jotakin oma- ja ammattikustanteen väliltä. Taitosta, tekstikoon valinnasta, kuvituksesta, lopun henkilöhakemistosta ja kerronnan viimeistelystä huomaa, että tässä on nähty paljon vaivaa. Yhdessä kuukaudessa ei tällaista mallikappaletta synny.
   Kustantaja, tuusulalainen Texthouse, on julkaissut muistelmia mutta myös muuta ammattitaidolla, mutta harvakseltaan. Internetin mukaan viimeisimmät julkaisut ovat vuodelta 2013.
   Eila Tölli syntyi Sodankylässä helmikuussa 1927. Muistelmat alkavat perheen vaiheista jo ennen tätä, ja ne jatkuvat aluksi perhekeskeisesti, mutta sitten rajan ylittämisen jälkeen itse päähenkilön kokema laajentaa näkökulmia.
   Lähtö Suomesta oli monien vastaavien tapausten kaltainen sekä ajankohdaltaan että luonteeltaan. Ensin lähti isä monitoiminen ammattimies, maaliskuussa 1932 suksilla Venäjän puolelle jossakin Savukosken korkeudella. Rajan ylitys oli laiton, mutta niin teki moni siihen aikaan. Eikä sekään ollut ihan tavatonta, joskin harvinaista, että perhe meni perässä ns. laillista tietä, asiakirjat olivat kunnossa junalippuja myöten.
   Monia vuosia ei kulunut siihen, kun elämä sai lisää monille muille vastaaville tapauksille ominaisia piirteitä. Isä Matti Tölli (s. 1891) vangittiin Karjalassa joulukuussa 1937 ja hänet ammuttiin Karhumäen Sandarmohissa 20. tammikuuta 1938. 
   Lapsia perheessä oli kuusi, joista vanhin ja nuorin kuolivat samana vuonna kuin isä. Eilan muistelmat liittyvät hyvin paljon muiden perheenjäsenten kokemaan, mutta onhan hänellä ollut omakin elämä. Tyttö selvisi hengissä niukan ja kehnon ravinnon ja tautien kynsistä evakkomatkalla, kävi viisi luokkaa koulua ja teki pääasiallisen työuransa metsäteollisuuskeskuksen kirjanpitäjänä.
  Kirja ei olisi ainakaan tässä muodossa syntynyt, jos Eila Tölli-Kalinina ei olisi alkanut jo 1980-luvulla kirjoittaa muistiin kokemuksiaan. Tällaiset kertomukset saavat usein vahvuutta juuri kypsyttelystä. Pitää miettiä, mikä kuuluu asiaan ja mikä ei, ja miten monivaiheisen elämän voi kuvata niin, että se kiinnostaa "ketä tahansa".
* * *
Julkaisin joulukuussa 2015 luettelon (sen voi lukea täältä) suomalaisten muistelmateoksista, joissa kerrotaan elämästä Stalinin ajan Neuvostoliitossa. Tölli-Kalininan kirjaa ei siinä ollut. Nyt sen luettuani tunnen, että juuri se ansaitsee paikan yhtenä tällaisen kirjallisuuden esimerkkiteoksista. Siitä on otettu myös toinen painos.

Eila Tölli-Kalinina: Töllin tyttö. Texthouse 2012, 392 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 19.12.2018. 



tiistai 18. joulukuuta 2018

Saimaan alla rajamaalla


Vielä sentään tehdään vanhaan tapaan jyhkeitä paikallishistorioita. Etelä-Karjalassa, kahden kaupungin ja muutaman kunnan pienehkössä maakunnassa on julkaistu ensimmäinen osa teoksesta, jonka sivumäärä jo tässä vaiheessa ylittää 800.
   Kyse on valtakunnanrajojen järjestelyjen vuoksi syntyneestä siitä entisen Viipurin läänin osasta, joka näyttää kartalla ikään kuin Saimaan ja rajan väliin litistetyltä. Sitä näyttävät pitävän koossa lähinnä valtatie 6 ja Karjalan rautatie, joten voi esittää arveluja miten mielekäs on nimenomaan maakunnallinen näkökulma alueen historiaan.
   Mutta teoksen tekijät ovat kyllä pohtineet perusteellisesti, miten tällaisen alle 130 000 asukkaan alueen menneisyyttä kannattaa lähestyä. Vaikka monet yksityiskohdat, monet esihistorialliset löydöt ja myöhemmät asiakirjat, kertovat nimenomaan maakunnan alueesta, näkökulma on koko ajan onnistuneesti paljon laajempi.
   Itse asiassa laajaan näkökulmaan viittaa jo teoksen nimikin. Rajamaata tämä on ollut ei suinkaan ahtaassa alueellisessa mielessä, vaan vuorovaikutuksessa monien 200-300 kilometrin säteellä olevien muiden alueiden kanssa (Tallinnaa ja Tukholmaa myöten). Itse asiassa rajamaata Karjala oli ennen historiallista aikaa, silloin kun mannerjää suli, sen reuna siirtyi pohjoiseen ja alueelle muuttivat ensimmäiset ihmiset.
   Alueen luonnon ja sen historian kuvaukset antavatkin tietoa laajemmin kuin vain "karjalaisesta" perspektiivistä. Tähän luontoon ihminen on itseään sovittanut metsästäen, kalastaen, kaskia polttaen, peltoja raivaten ja myöhemmin kauppaa käyden. Monissa teoksen luvuissa tehty työ tuodaan esiin tavalla, joka myös tasapainottaa niin usein Karjala-historioissa ylikorostettua keskittymistä sotiin ja valloituksiin.
   Toki Ruotsin ja Venäjän välisen rajan siirtely, maiden väliset sodat ja selkkaukset ovat vaikuttaneet alueen asukkaiden elämään hyvinkin dramaattisesti. Se ei kuitenkaan ole ollut vain "hyökkää tai puolusta" -toimintaa, vaan muun muassa johtuen keskiajan ja myöhempien vuosisatojen sodankäyntitavoista usein on jouduttiin kärsimään sekä vieraasta että omasta sotaväestä. Jälkimmäisen ylläpito ja tekemiset eivät nekään aina olleet vain yhteiseksi ylösrakennukseksi. Tiedot sotien vuoksi Ruotsin valtakunnassa kerättyjen verojen määristä (niitä kerättiin joissakin vaiheissa köyhältäkin väestöltä) panevat ajattelemaan, miten rikkaita nyt oltaisiin, jos työn tulokset olisi voitu pitää kaikki itsellä.
   Teokseen on kirjoittanut yli 20 eri alojen tutkijaa, kuka lyhyemmin, kuka pidemmin. Luonnonmaisemasta siirrytään kivi-, pronssi- ja rautakausien aikaan. Keskiajasta alkaen rajaseudun levottomuuksista tulee osa tapahtumien ketjua, mutta samalla kirjallisten lähteiden myötä tulee mahdolliseksi löytää tietoa melkeinpä elämän koko kirjosta.
   Tosin on ajanjaksoja, joilta aineistoa kuvauksen pohjaksi on vähän. Tällainen on ns. varhaismetalliaika. Ajanlaskun alkuvuosisadoista voisi saada lisää tietoa tekemällä lisää arkeologisia tutkimuksia. Toinen "hämärä" kausi on noin vuodet 1050-1500. Viikinkiaikaa tunnetaan melkeinpä paremmin kuin varhaisia kristinuskon vuosisatoja.
   Historiateoksen ensimmäinen osa päättää kertomuksensa 1800-luvun puolivälin tienoille. Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä merkityksellisempi on ollut Lähi-Venäjän taloudellinen ja osin kulttuurinen merkitys. Tämä ei johdu pelkästään siitä, että ns. Vanha Suomi eli myös nykyinen Etelä-Karjala liitettiin Venäjään noin 70 vuotta ennen muuta Suomea, vaan myös Pietarin kaupungin perustamisesta ja sen rakentamisen vauhdista varsinkin 1700-luvun puolivälistä alkaen. Kun tähän lisätään Viipurin kasvanut taloudellinen ja muu potentiaali, Lappeenrannassa ja maakunnassa oltiin monissa asioissa suuntautuneita nimenomaan "etelään".
   Kirjoittaessaan vähän tunnetuista ajanjaksoista ja asioista, mutta joissakin muissakin yhteyksissä tutkijat käyvät lukijan kannalta hyödyllistä vuoropuhelua sekä aikaisemman tutkimuksen että vielä "kateissa" olevan tiedon suuntaan. Mielenkiintoista on kuulla, mitä vielä tulisi selvittää, siis missä on (arveltuja) tiedon aukkoja. Joissakin kohdin aikaisempi tutkimus saa myös osakseen kritiikkiä ja monessa kohdin täydennystä. 
   Kirjan loppupuolen kuvauksia (lähinnä Antti Räihän ja Jyrki Paaskosken kirjoittamia) lukiessa alkaa odottaa malttamattomana seuraavaa osaa. Mitä tästä seurasi 1800-luvun loppupuolella, sen jälkeen kun oli saatu aikaan kanava, rautatieyhteys ja kun muukin kehitys vauhdittui tuupaten eteenpäin muita kansallisia pyrkimyksiä?
   Tekstin jaottelu ja aihevalinnat tukevat hyvin sitä tällaisille "mammuttiteoksille" ominaista lukutapaa, että halutessa voi ottaa asian sieltä ja toisella kertaa toisen täältä. Kokonaisuus rakentuu kuitenkin lukijan mielessä joka kerta omalla tavallaan.
   Teoksen kuvitus on karttojen (kiitos niistä!) ansiosta havainnollista, vaikkakin osin "ennalta arvattavaa". Ennen valokuvauksen aikaa syntyi varsin vähän kuvallisia dokumentteja, joista osa on jo monesti kierrätetty.

Rajamaa. Etelä-Karjalan historia 1. Toimittaneet Jyrki Paaskoski ja Anu Talka. Edita (julkaisija: Etelä-Karjalan liitto) 2018, 827 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 18.12.2018.