torstai 31. tammikuuta 2013

50 vuotta sanankäyttöä (P. Kejonen)

Pari vuotta sitten aforismeistaan palkittu Pekka Kejonen jatkaa mietittyjen ajatusten parissa. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta kirjailijan esikoisteoksen ilmestymisestä, mutta minkäänlaista jarruttelua ei löydy uusimmastakaan teoksesta Levitaation elkeet. Kejosen ura on pituutensa ohella paksu ja monipuolinen: 13 runo- ja aforismiteosta, viisi romaania, joukko muita teoksia, muun muassa muistelmia. Hän on vuosien varrella avustanut myös useita lehtiä ja Juhani Ahon jäljillä kirjoittanut myös perhokalastuksesta.

Levitaation elkeiden runolliset aforismit (yhtä hyvin voisi sanoa mietteliäät matalat veisut) kohoavat ylös maasta, mutta samalla ne tonkivat elämän savea. Outo ilmiö, mutta ei Kejosen tapauksessa mikään ylimaallinen tai taivaallinen. Ihmisellä on kyky kuvitella ja myös analysoida ympäristöä runokuvia ja sanaleikkejäkin käyttäen. Kejonen tekee sen tapansa mukaan mutkattomasti.

Näennäisen kuvitteellisissa teksteissä, levitaatiohan on mietiskelyä leijuillen, puretaan esimerkiksi kiven olemusta. On kivijalkoja, muistokiviä, riippakiviä ja rantakiviä. Jälkimmäiset voivat näyttää laskevan auringon säteissä leijuvilta, mutta lujastihan nekin ovat paikoillaan. On asioita, jotka eivät ole sitä, miltä ne näyttävät.

Leijua osaa myös runoilija, kun hän nousee kurkihirren korkeudelle asioita tarkastelemaan. Maailma näyttää sieltäkin katsoen perin arkiselta. Tosin myös naurettavalta tai ainakin huvittavalta. Leijuminen antaa vapauden irrota jokapäiväisistä näkökulmista.

Kun putoaminen korkeuden lievästä pöyhkeilystä tapahtuu, edessä on median, politiikan ja epätasa-arvon värittämä ympäristö. Lopulliset totuudet löytyvät asioiden pohdinnasta. Kejonen muistuttaa perusasioista. Median tai tieteen tai politiikan antama kuva ei välttämättä ole edes peilikuva. Oikea kuva syntyy sanoista, jotka pureskellen pohtivat asioita.

Lopullisten totuuksien äärellä Kejonen pääsee parhaiten mietelmien tekoon. "Kulutti liian vähän. Joutui työttömäksi." "Jos ihminen oppisi virheistään, se olisi jo tapahtunut." "Jos uuvut, aina löytyy valamoita uskon vahvistamiseksi."

Onko aforistikolla sanomaa? Ainakin hän käy kelpo esikuvasta. Ei niin vakavaa asiaa, että eikö sille voisi ja pitäisikin ironisesti naurahtaa. Samalla kannattaa muistaa, että turhiin lupauksiin ja kuvitelmiin ei kannata luottaa, ei omiinsakaan. Elämä on yksinäistä puuhaa, mutta sen mutkia voi pyrkiä käsittelemään tavalla, jota Kejonen vaivihkaa käyttää: yrittämällä ymmärtää myös itseään.

Pekka Kejonen: Levitaation elkeet. WSOY 2012, 112 s.

perjantai 25. tammikuuta 2013

Murteella mansikkapaikalla (E. Wallin)

Sekä savolais-karjalaisen puheenparren että porinpuolen murteen lukeminen yhdellä ja samalla viikolla saa vatsanahan kutiamaan sekä sisä- että ulkopuolelta. Vai miten ilmaisisi sen, että puheen erilaisuuden ohella erilaisuutta on myös siinä, miten läpän heiton kokee?

Elina Wallin on ehtinyt sekä julkisesti, sekä monissa tilaisuuksissa että kirjoittajana todistaa, että hänestä on Porin murteen taitajaksi. Hän on syntynyt ja kasvanut Porissa ja hän on omaksunut sen, miten ja mitä täällä on puhuttu ja mitä milläkin ilmaisulla on tarkoitettu. Hän on eri sukupolvea kuin entiset murteen taitajat, mutta sehän on itsestään selvää; vuodet vierivät. Sukupolvien myötä niin murre kuin kielikin muuttuvat.

Mansikkapaikka merkitsee Wallinille mitä tahansa sellaista porilaista paikkaa, mihin aurinko paistaa, missä on mukava olla ja mistä on miellyttäviä muistoja. Vaikka tekstissä käydään kirkkomaallakin hautajaisissa, se on vain pieni siivu siitä, mitä kaikkea elämä joen ja meren äärellä tarjoaa. Kirjoittaja osaa ottaa paljon irti pienistäkin seikoista silti suurentelematta niitä – ollaanhan Satakunnassa yleensäkin vaatimattomia?!

Murrepuheen taustalla on koko ajan hyväntahtoinen mukavien asioiden muistelu. Samalla kun katsotaan taaksepäin, kurkataan kuitenkin myös eteenpäin. Juuri näin voi ymmärtää esimerkiksi sen viestin, minkä valokuva kirjoittajan merelle katsovasta isoisästä välittää. Se ei ole tirkistelyä tai tiirailua, se on jossakin kauan sitten syntyneen  murteen kokemista tässä ja nyt niin, että samalla mennyt aika muuttuu nykyajaksi.

Valokuvat ovat tekstin suola. Pääosa niistä on Satakunnan Kansan kuvaajien ottamia, jotkut myös Maili Rosenholmin kotialbumista. Vesa Holopaisen taitto on laittanut ne just niin jetsulleen, että kokonaisuus on täydellinen.

Tekstin äärellä tyrvääläinenkin kuvittelee pystyvänsä puhumaan Porin murretta. Koska lukeminen kuitenkin on yksinäistä puuhaa, ihmiskunta pelastuu siltä häpeältä, että joutuisi kuuntelemaan tällaista. Annetaan porilaisten puhua niin kuin Elina Wallin esimerkkinä näyttää.

Elina Wallin: Mansikkapaikka. Pori murteisii skriivauksii. Satakunnan Kirjateollisuus Oy 2011. 60 s.

Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä.

Huumoria Pohjois-Karjalasta (E.-P. Tiitinen)

Esko-Pekka Tiitinen kirjoittaa murteella ja kirjoittaa hyvin. Kyse ei ole jonkun historiallisen puheen nostalgiasta, vaan ihmisistä tässä ja nyt. Hänen maailmassaan on tällä kertaa keskeisenä henkilönä Anja ja tämän kuvitellut ja todelliset ystävät ja tekemiset.

Murre on pohjoiskarjalaa, mutta outokumpulaisittain savolaisittain värittynyttä. Helppolukuista jos mikä. osaksi kyllä johtuu Tiitisen kertojankyvystä, että lukija ei töksähdä kantoon sellaisissakaan kohdissa, joissa mennään oikein lujaa.

Vaikka onhan tässä kyse yleiskielellä kiillotetusta puheesta, jos sitä oikein ryhtyy analysoimaan. Mutta miksi ryhtyä, hyvä näin.

Anja havaitsee, että ihmiset ovat erilaisia eri puolilla maata. Länsi-Suomesta tullut opettaja on eksynyt möykky, joka onneksi ymmärtää karkottaa itse itsensä jonnekin täältä karjalaisten keskeltä. Toisen kokemuksen Anja saa pääkaupungissa: ei senkään elämä eivätkä senkään ihmiset lopulta tunnu antavan mielen tai muutakaan rauhaa. Kotiseuvulle on palattava.

Yhteiskunnallistakin asennetta Anjalla on: ei "se oo meijän vika jos jotkut saa poonuksia" […], eikä meidän auta muu "ku vettee utareista enemmän maitoo". Aikanaan vahvasti pienviljelijävaltainen maaseutu on edelleen eksyksissä ja sormi suussa sen edessä, mihin tämä maailma oikein "poonuksineen" menee.

Railakas kannanotto on myös luku Ohjus, jossa Anja kuvittelee itsensä vähintään hornettien veroiseksi aseeksi kaiken maailman sotaherroja vastaan.

Parisuhdekuvioista ja ihmisen erilaisista rooleista Tiitinen tarjoaa Anjan suulla mainioita havaintoja. Elämässä on yhtä ja toista, mutta se pitää osata ottaa oikealla otteella.

Esko-Pekka Tiitinen: Anjan lähes erinomainen elämä. Tammi 2011.

Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä.

Tämä Jaska ei puhu p...aa (J. Teppo)

Kun Jaakko Tepon tuotantoon perustuvia musiikki-ilotteluja on esitetty Suomenmaassa Varkaudesta itään, salit ovat kuin nuijalla lyötyjä. Ja ylimääräisiäkin esityksiä tarvitaan.

Porin Promenadisalissa asia ei ollut aivan näin, mutta kyllä länsirannikoltakin Tepon huumorin ymmärtäjiä ja rakastajia löytyy. Osaksi se johtunee siitä, että suomalaisia on sodanjälkeisen asutustoiminnan ja yleisen naimakauppatouhun voimin sekoitettu, osaksi taas siitä, että huumorissa on aina jotakin universaalia.

Isomahainen setä haluaa vikitellä nuorta naista. Nuori nainen kysäisee pilkallisesti, että mitähän setä on mahtanut nauttia, kun on tuollainen maha. Setä on Itä-Suomesta, joten hän osaa vastata heti: kehottaa neitiä käyttämään mahan alla olevaa kraanaa ja tutkimaan, mitä sieltä mahtaa tulla.

Yhden jutun kertominen ja sen irrottaminen alkuperäisesti pohjoiskarjalaisesta asia- ja murreyhteydestä voi tuntua kreisiltä. Tepon huumori perustuu tällaisiin ihan tavallisiin arkisiin tilanteisiin, ei keksittyyn maailmaan. Vitsi on siinä, että ei jäädä milloinkaan sanattomaksi eikä hävetä käyttää asioista niiden oikeita nimiä.

Jaakko Tepon pakinat on aikaisemmin julkaistu joensuulaisessa lehdessä. Osa niistä onkin ajan kommentointia eli ne eivät ole niin sanotusti ikuisia. Kirjoittajastaan ne antavat monipuolisesti maailmaa seuraavan miehen kuvan: ei Tepon huumori tönkköyteen perustu. Kuten kaikki maailman suuret koomikot Teppokin rakentaa sen varaan, että tuntee muutakin kuin Ruikonperän ja Pörsämäen.

Teppo ei kirjoita murteella. Monessa mielessä hänen juttunsa olisi voitu julkaista missä tahansa päin Suomea, jos nyt jätetään tosikkomaisimmat alueet pois laskuista (niitä kuitenkaan erikseen mainitsematta).

Teppo on pohjoiskarjalainen, vaikka hänen laulunsa on jostakin syystä etelän hämäläisalueella (johon Helsinkikin kuuluu) ymmärretty savolaisiksi. On ihanaa, että meillä on karjalaisuudesta näinkin paljon jäljellä. Olkoonkin, että se on joskus savolaisten hieman kieroon vääntämää karjalaisuutta.

Suomen Jaakko Teppo tuntee. Hän kertoo laihialaisesta, joka meni metsään tarpeilleen. Huuteli kaverilleen, että olisiko paperia. "Ei ole, jätä tällä kertaa sinne!".

Se siitä, loput kirjassa.

Täyttä Jaskaa. Sisältää Jaakko Tepon pakinoita. Fun Pandemia Oy 2011. 111 s.

Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä.

Jaakko Tepon omat sivut

Kannattaako äänestää? (J. Tiihonen)

Kaikkien eduskuntapuolueiden nuorten ja nuorehkojen edustajien kirjoittamat pohdinnan demokratiasta ja yhteiskunnassa vaikuttamisen kuvioista ovat mielenkiintoista luettavaa nyt, kun yhdet vaalit ovat ovella ja toiset oven takana.

Vaikutammeko parhaiten joillakin arkisilla teoilla vaiko valitsemalla suoraan omalla(kin) äänellämme presidentin tai vaikuttamalla siihen, ketkä ovat kunnallisvaltuuston jäseniä?

Kirjoittajien vastaus yleisellä tasolla on aika yhteen ääneen, että vaikuttaa pitää eri tasoilla ja tavoilla. Olisikin omituista, jos puoluepolitiikassa mukana olevat sanoisivat jotakin sellaista, että jätetäänpä takapuoli penkkiin vaalipäivänä.

Vasemmistonuori Li Andersson pohtii, milloin äänestäminen on poliittista. Äänellä on merkitystä, vaikka tuntuu ja näyttää siltä, että ei yhdellä äänellä. Mutta demokratia, jossa yleensä aina (hallinnon tasosta riippuen) on mukana tuhansia, jos ei miljoonia äänioikeutettuja, onkin yhteistoiminnan koetinkivi ja voimannäyte. Yhteiskunnassa on puolueita ja järjestöjä juuri sen vuoksi, että demokratian ydinseikkoja on ihmisten yhteistoiminta.

Sen korostamisen ohella Andersson pudottaa pyykkinarulta sen kokoomuslaisen rätin, jotta muka vastakkainasettelun aika olisi ohi. Eihän olisi politiikkaa eikä muutakaan eri lähtökohdista kumpuavaa vaikuttamista, jos kaikki todella olisivat samassa veneessä ja soutaisivat samaan tahtiin.

vastakkainasettelu ei kuitenkaan ole keinotekoista, niin kuin tässäkin kirjassa kokoomuslainen (Heikki Autto) yrittää antaa ymmärtää. Silti hänenkin tekstinsä on lukemisen arvoinen; siinätulee hyvin henkilökohtaisella tavalla esiin se, miksi nuori kiinnostuu politiikasta ja miksi se vie mennessään.

Samaa kuvataan muutamissa muissakin pohdinnoissa. Mutta palatakseni teemaan vastakkainasettelusta näyttää perussuomalaisen Vesa-Matti Saarakkalan tekstin pohjalta siltä, että tässä puolueessa ei osata vielä päättää. Toisaalta viitataan vastakkainasetteluihin, toisaalta annetaan ymmärtää että niitä ei ole. Päättäkää vihdoinkin, vai onko tämäkin vaalitaktiikkaa?

Keskustalainen Aleksi Eskelinen etsii syitä tyhmyyksiin liiasta sopimisesta, jollaiseksi ilmiöksi hän esimerkiksi kolmikantasopimista kutsuu. Aika outoa: keskustalaisen mielestä Suomessa on liian sopuisaa peliä!

Kirja on terveellistä luettevaa sellaisellekin varttuneelle kansalaiselle, joka on käynyt ääniuurnilla vuosikymmenien aikana. Demokratiaan kuuluu tällainenkin pohdinta. Ehkä hieman lisää räväkkyyttä olisi ollut paikallaan, mutta hyvä näinkin.

Miksi äänestää – vaalikirja. Toim. Jussi Tiihonen. Teos 2011. 151 s.

Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 12.1.2012.

Li Anderssonin omat sivut

Käsityksiä siveyden käsitteistä (T. Pulkkinen ym.)

Miten eri käsitteillä ja sanoilla on ilmaistu erilaisia, osin päällekkäisiä ja osin toisistaan irtautuvia asioita? Miten siveellisyydestä on tullut puheessamme seksuaalista?

Kahdeksan kirjoittajan voimin koottu yhden käsitteen historiakuvaus 1800-luvun alkupuolelta melkeinpä nykypäivään on ollut haastava tehtävä. Osittain puhutaan todellakin historiasta, mutta toisaalta pohdinnoissa leikataan siivuja nykyisistäkin käsitemaailmoistamme.

J. V. Snellmanin kieli, Edvard Westermarckin brittiläisvaikutteinen kulttuuritutkimus, Th. Rein siinä välissä ja joukon jatkona rikosoikeustieteen käsitysten ja käsitteiden uudistajat 1930-luvulta alkaen. Tämän laajemmin ei aihetta olisi voinut lähestyä.

Aivan tuntemattomuudesta nostetaan ansiokkaasti esiin 1880-luvun vaikuttaja Hanna Ongelin (Minna Uimosen artikkelissa) sekä Inkeri Anttilan suuri vaikutus nykyisiin käsityksiimme seksuaalirikosoikeudellisista asioista (Antu Sorainen). Monessa muussakin kohdin valotetaan asioita, jotka ovat jääneet yleisessä tietoisuudessa piiloon, mutta joilla on ollut kulttuurissamme merkitystä.

Teos olisi kuitenkin vaatinut tiivistämistä ja lisää toimittamista (pilkkusäännöt!). Rasittavan usein työryhmä julistautuu "huippuyksiköksi", mutta samoja asioita liikaa toistavana teksti säpsähdyttää monella sivullaan. Lisäksi esimerkiksi Antu Sorainen on unohtanut, pitäisikö hänen kirjoittaa sujuvaa tekstiä vaiko lähinnä alaviitteitä. Jälkimmäisten vyöry on yksi syy, miksi tämä ei ole lähellekään koko kansan teos.

Se on vahinko, sillä käsiteltävät asiat ovat mielenkiintoisia. 1800-luvulla siveellisyydellä ymmärrettiin paljon muutakin kuin vain seksuaalisuuteen liittyviä asioita. Siveellinen oli Snellmanin mielestä kaikin puolin kunto ja kelpo (mies)kansalainen, joka edisti yhteistä hyvää muun muassa valtiollisissa toimissa. Mutta sanojen takana elivät kaksoismoralismi ja erilainen suhtautuminen miesten ja naisten tekoihin ja mahdollisuuksiin. Nykyiset käsitteemme ovat pitkän kehityksen tulosta, ja vaikutteita on saatu monelta suunnalta.

Miksi näille 312 sivulle ei ole mahtunut pohdintaa siitä, miksi suomen kielessä käytetään ruotsinkielisen sanan sedlighet vastineena juuri sanaa siveellisyys? Sen etymologiaa olisi pitänyt pöyhiä.

Harri Kalha kuvaa mielenkiintoisesti kahta edellisen vuosisadanvaihteen tienoilla käytyä julkista keskustelua. Toinen nousi Magnus Enckellin taulusta Herääminen (1895) ja toinen, kun Ville Vallgrenin Havis Amanda oli pystytetty Helsingin kauppatorille (1908).

Moraalisia paheksujia on riittänyt kaikkina aikoina. Kalha analysoi, mikä näissä tapauksissa oli  argumenttien takana.

Outoa Kalhan analyysissä on, että hän ei mainitse maaliskuussa 1891 Päivälehdessä ilmestynyttä Juhani Ahon lastua Taiteilija, joka oli maalannut paljaan naisen. Siinä nimittäin ehkä ensimmäistä kertaa suomalainen kulttuurivaikuttaja otti kantaa juuri siihen asiaan, jota Kalha kuvaa.

Käsitteiden muuttuessa on muuttunut moni muukin asia. Eri tavoin teoksesta käy ilmi, miten esimerkiksi ymmärryksemme kaksinaismoraalista on muuttunut. Ja pysähtyykö se tähän?

Siveellisyydestä seksuaalisuuteen. Poliittisen käsitteen historia. Toim. Tuija Pulkkinen ja Antu Sorainen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2011. 312 s.

Julkaisu ensi kerran Satakunnan Työssä 12.1.2012.

Asiapitoinen kolumnikooste (J. Tontti)

Tällä miehellä on mielipiteitä. Hän on esittänyt niitä näistä asioista ennenkin, ja kertoo jalostaneensa niitä tätä teosta varten – ja osaksi saamansa palautteen pohjalta.

Jarkko Tontin tekstissä puhutellaankin lukijaa suoraan. Kirjoittaja ei piilottele puskissa eikä vetäydy lakitekstien tai muidenkaan viikunanlehtien taa. Kirjoittaja ottaa kantaa pyytelemättä anteeksi sen paremmin luterilaiselta kirkolta kuin ammattiyhdistyspampuiltakaan. Vihreissä vaikuttava pamfletisti ei silti ole mikään pelkkä mielipideautomaatti, vaan kirjassa on myös perusteluja ja tietoa.

Myös Suomen asevelvollisuusarmeija saa maistaa paukkupatruunoista. Tontti etsii ylipäätään seikkoja, joita muuttamalla Suomesta tulisi inhimillisempi paikka asua eikä turhia menoreikiä vuodesta toiseen täyttävä veronmaksu- ja perinnehoenta-automaatti.

Työväenliikkeestä ja ammattiyhdistysliikkeestä Tontilla on perin negatiivinen tai ainakin torjuva käsitys. Osaksi harhakäsitys. Näin sen vuoksi, että monet hänen esittämänsä mielipiteet ovat olleet tuttuja suomalaisen työväenliikkeen piirissä jopa jo yli sadan vuoden ajan. Voihan silti irvistellä ja arvostella, kun ei kaikkia tavoitteita olla saatu läpi: esimerkiksi ev. lut. kirkon jatkuva roikkuminen valtiovallan takinliepeessä on tietenkin hävettävä asia. Mutta minkäs teet: se on suomalaisten maun mukainen asia.

Joissakin asioissa Tontti on asiantuntija, joissakin pinnan raaputtaja. Euroopan ja kansainvälisen yhteistyön merkityksiä hän käsittelee ansiokkaasti. Hän ei kannata minkäänlaisia linkolalaisia romahdus- tai räjähdysoppeja. Kansallisuuden ja kansallisvaltiot hän ymmärtää tavalla, joka hyvin sopii minkä tahansa asiallisen keskustelun pohjaksi.

Mutta Venäjästä puhuessaan kirjoittaja on kuin sukeltaja, joka nostettuaan meren pohjasta pintaan muutaman kiven sanoo kavereilleen, että tällainen on merenpohja. Meillä on jo liikaa erilaisia muka-tuntijoita, joten siihen jonoon ei kannata liittyä.

Teos on myös hyvä esimerkki siitä, miten ristiriidat täydentävät ihmistä. Kirkon ja uskonnon hylkäävä osaa kuitenkin innostua kreikkalaisesta uskonnollisesta runoilijasta. Väinö Linnan sijaan hän kaipaa sellaisia sielun kosketuksia, joita voivat antaa Paavo Haavikko, Eeva-Liisa Manner, Arto Melleri ja Konstantínos Kaváfis. Mutta juuri senkin vuoksi tämä kirja kannattaa lukea.

Jarkko Tontti: Koti, uskonto ja isänmaa. Helsinki-kirjat 2011. 192 s.

Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 12.1.2012.

Fidelin poliittinen elämäkerta (I. Ramonet)

Miten hitaasti jotkut asiat tapahtuvatkaan: perusteellisin teos merkittävän 1900-luvun poliittisen toimijan elämästä saadaan suomeksi vasta noin kuusi vuotta alkuteoksen ilmestymisen jälkeen!

Se ei tarkoita, että tämä Fidel Castron laajimpana ja henkilökohtaisimpana elämäkertana pidettävä teos olisi jo vanhentunut. Ei suinkaan. Nyt kun itse Kuubassa valmistaudutaan vallan siirtymiseen aivan uusille sukupolville (vuonna 1959 valtaan tulleiden jälkeen) ja kun maailma, siinä ohessa latinalainen Amerikka, kokee jälleen muutoksia, siinä tilanteessa Castron tekemisiin ja ajatuksiin tutustuminen on mitä ajankohtaisinta.
Tämä järkäle sisältää paljon yleistä ja mutta myös vähemmän tunnettua tietoa Kuuban vallankumouksen taustoista, vallankumouksellisten keskinäisistä suhteista sekä Kuuban panoksesta muun muassa Angolan vapaussotaan. Myös maan merkittävä humanitaarinen, ennen kaikkea terveydenhoitoalan apu muille kehitysmaille tulee hyvin käsitellyksi. Se perustuu osaksi varsin massiiviseen lääkärien koulutukseen ja hyvään organisointikykyyn.
Mutta kirjan päähenkilönä on Fidel. Pitkien keskustelujen aikana on kirjan kokoajan, kokenut espanjalais-ranskalainen toimittaja Ignacio Ramonet saanut irti paljon henkilökohtaisia mietteitä. Hän saa päähenkilönsä pohtimaan suhdettaan muun muassa kuolemanrangaistukseen ja homoseksuaalisuuteen. Sen sijaan Kuuban yhteiskunnalliset ongelmat tässä ja nyt suureksi osaksi ohitetaan.
Lukeneena miehenä Fidel selvästi välttää jättämästä kahlitsevia testamentteja jälkipolvien vallankumouksellisille, mutta joitakin omia johtopäätöksiä hän uskaltaa tehdä. Kulissien takaa paljastuukin inhimillisempi ihminen kuin mitä Castron vastustajat ovat yli 50 vuoden ajan antaneet ymmärtää.
Toisaalta voi ajatella, että vallan kahvasta luopuvalla on varaa irrotella. Pohdinnassa on silti jotain sellaista, jota olisi aikanaan kaivannut esimerkiksi lähes jumalanuskoisten neuvostoideologien Lenin-palvonnalta: pitää osata olla oikeasti itsekriittinen, ei vain sanoissa.
Teos sisältää paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia, jotka valaisevat aikanaan päivän uutisissa kerrottuja erilaisia välirikkoja ja selkkauksia. Esimerkiksi Neuvostoliiton apu Kuuballe tulee käsitellyksi eri puoliltaan perusteellisemmin kuin historiateoksissa yleensä. Castron oma jälkikäteen esitetty oleellinen muistutus on, että neuvostojohto sopi vuoden 1962 Kuuban kriisin ratkaisun Yhdysvaltojen kanssa kysymättä ollenkaan mielipidettä Havannasta.
Koulutus, tasa-arvo ja yhteiskunnan tuki kaikille taustasta riippumatta, toisaalta poliittinen yhdenmukaisuus, siinä lyhyesti Kuuban vallankumouksen periaatteita. Castro myöntää esimerkiksi sen, että sivistystason ja rikollisuuden välillä vallitsee yhteys tämänkin päivän Kuubassa. Vallankumoukselle on sen vuoksi tarpeen olla koko ajan tarkkaan selvillä yhteiskunnassa tapahtuvista kehityssuunnista.
Matkan varrella on tehty myös vääriä asioita. Castro sanoo, että Kuuban vallankumous ei ole koskaan syyllistynyt joukkovainoihin tai pelkän erimielisyyden vuoksi vangitsemaan vastustajiaan. Kuubassa ei myöskään ole ollut sellaista eläviin johtajiin kohdistuvaa henkilöpalvontaa, joka monissa muissa maissa on leimannut kansallisia vapaustaisteluja ja yhteiskunnallisia kokeiluja.
Ignacio Ramonet: Fidel Castro. Elämäni. Suom. Jyrki Lappi-Seppälä ja Matti Brotherus. Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2012. 755 s.

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Satakunnan Työssä.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Ihmisen ikävän seurauksia (S. Saraspää)

Ihmisen ikävä toisen luo, runoillaan. Mutta ihmisellä tuntuu olevan ikuinen ikävä myös luontoon, josta hän oikeasti onkin lähtöisin ja jonka osa hän on.

Seppo Saraspään varsin laajassa tuotannossa aihetta lähetytään moni-ilmeisesti. Niin uusimmassakin erätarinoiden eli erikoistuneiden novellien kokoelmassa. Vaikka pääpaino on ihmisen näkökulmalla,  mahdollisuutensa kertomiseen saavat myös metsästyskoirat, porot ja vähän riistaeläimetkin.

Yhdestätoista tarinasta useissa tulee esiin se, miten mukavuuslaitosyhteiskunnassa elävä ihminen toimii astuessaan metsään, lähtiessään veneellä järvelle tai samotessaan milloin mitäkin maisemaa pyydettävän eläimen perässä.

Ihmisen kohtaamista luonnon kanssa tapahtuu  monenlaisissa tarkoituksissa. Tarinat valottavat aihetta monipuolisesti. Muutenkin Saraspää on onnistunut yhdistelemään kerrontansa niin, että syntyy mukava kirjo erilaisia elämäntilanteita.

Ihminen menee luontoon esimerkiksi kalastamaan, metsästämään, marjastamaan, veneilemään, lepäämään, olemaan puhtaasti jouten (ei aina jättämiensä roskien puolesta!) tai vain ihailemaan luonnon monimuotoisuutta ja erikoisia ilmiöitä. Kertoja tavoittaa monia erikoisia tilanteita, jotka aina ovat erilaisia. Asiaan vaikuttaa  suuresti myös luonto itse, se kun ei toimi ihmisen piirustusten mukaan.

Ihminen saattaa myös nähdä omia pahoja tekojaan luonnossa: ymmärtää niitä jos on ymmärtääkseen. Suhde luontoon kuvastaa jollakin tapaa myös suhteitamme toisiin ihmisiin.

Luonnon ns. hyötykäyttökin tulee Saraspään tarinoissa esiin. Suunnittelemattoman tuhoamisen äärellä voi vain väännellä vanhaa sanontaa uuteen uskoon: minkä taakseen jättää, sen joku toinen joskus edestään löytää.

Vaikka tämä teema ei ole Saraspään kertomuksissa keskeinen, kannattaa lukea myös rivien väleistä. Kertomus meistä ihmisistä on aina myös kertomusta siitä, miten suhtaudumme ympäristöömme.

Seppo Saraspää: Lintukoiran ikävä. Erätarinoita. Karisto Oy 2012, 182 s.

Teksti julkaistiin ensimmäisen kerran Kansan Uutisten Verkkolehdessä syksyllä 2012.

Suudelma kaikelle koetulle (P. Holappa)

Kun monessa mukana ollut kirjailija ja kulttuurielämän vaikuttaja vanhoilla päivillään muistelee, siinä ei ole mitään outoa. Pentti Holapan kohdallakaan ei voi puhua outoudesta, vaan hieman erilaisesta tavasta muistella. Tämä avoin teos on ikään kuin miehen viimeinen suudelma kaikelle koetulle, pitkälle matkalle ja sen aikana kohdatuille.

Holappa (s. 1927) on hyvin oppinut se, että jossakin vaiheessa ei kannata pelätä sanomasta ääneen mitä muistaa ja ajattelee. Ainakin hän osaa hyvin noudattaa tätä periaatetta Miehen suudelmassaan. Hän tosin sanoo muistavansa vain tapahtumien sirpaleita ja rakkaistaankin vain varjokuvia, mutta mitä siitä: hauraatkin siteet elettyyn kehottavat muitakin kokemaan asiat tässä ja nyt, ei sitten kun kaikki on loppu ja unohdettu.

Teoksen tapa vyöryttää esiin enemmän tai vähemmän tunnettuja ihmisiä tekoineen voi tuntua paikoittain jopa härskiltä, mutta kannattaa muistaa: tässä muistelee Holappa, ei kukaan muu. Moni asia kertomuksessa taustoittaa sitä, mitä kirjailija on aikaisemmin kirjoittanut ja mistä esimerkiksi hänen jotkut runonsa ovat syntyneet. Suoraan sanominen on ollut ominaista myös joillekin runoille: oman pelkonsa voittaakseen kirjoittajan on uskallettava sanoa suoraan.

Jotakin Holappa sanoo myös suomalaisesta kirjallisuudesta hieman häntä ennen ja hänen aikanaan. Hänen mielestään asioista ei aina ole puhuttu oikeilla nimillä, ei ole sanottu suoraan edes sitä, miltä tuntuu. Seksuaalisuudesta annettu kuva on ollut kovin yksiulotteinen ja se on rakentunut melko lailla vain sosiaalisten suhteiden kuvaukseen. Ei edes moderni romaani ole Holapan mielestä tuonut "moniehtoisuutta" henkilöidensä luonteisiin.

Synninpäästön kirjoittaja antaa, ehkä nykypolville hieman yllättäen, F. E. Sillanpäälle sekä ehdollisesti Mika Waltarille. Sillanpään puolustukseksi on sanottava, että hänet on ihmisen mielen ja tunteiden kuvaajana jo melkein unohdettu, joten hän ei monelle tule tällaisessa yhteydessä edes mieleen. Waltari taas muistetaan parhaiten historiallisista ja seikkailukirjoistaan, ja tässäkin tapauksessa henkilökohtaisen tavoittaminen jää helposti unohduksiin.

Hieman turhaa toistoa tässä testamenttisuudelmassa on, mutta elävän elämän kertomuksena se on nautittava. Eikä se ole vain omaa tilitystä: lopun henkilöhakemisto kertoo, että samalla luodataan vuosikymmenien suomalaista kulttuuri- ja muuta historiaa hieman syvemmältikin.

Pentti Holappa: Miehen suudelma. LURRA Editions, 2012, 229 s.

Julkaistaan ensimmäisen kerran tässä 13.1.2013.

Pentti Holapan omat sivut

Veijareita, onhan heitä (T. Niemi)

Elämään kuuluvat nuoruuden kohellukset ja tempaukset, joista jotkut voidat olla duusonien tasoa ja toiset taas jollakin muulla tavalla aikuiseen elämään sopimattomia.

Mutta entä kun aikuinen ihminen toimii tavalla, jota ei jostakin syystä, näkövinkkelistä tai toisesta, pidetä aikuismaisena? Tai entä kun aikuinen, joka itse mielestään toteuttaa vain omaa kutsumustaan, uhmaa käytöksellään hyvinä pidettyjä tapoja tai jopa yleistä järjestystä?

Kaikkea tuota veijarointia ei voi pitää sairaana tai rikollisena toimintana, vaikka kaikkina aikoina onkin löytynyt erilaisuuden tuomitsevia kanssaihmisiä. Mutta on myös ymmärrystä, jollaiseksi parhaasta päästä on laskettava Tapio Niemen kertomus noin tusinasta Raumalla vaikuttaneesta kylähullusta – tai kyläoriginaalista, niin kuin olisi kohteliaampaa sanoa.

Hulluudestahan ei erilaisuudessa ole sinänsä kysymys. Jos ihminen sairastuu mieleltään, hän kärsii kuin kuin kaikki sairaat kärsivät. Mutta eri tavalla elävä voi kokea toteuttavansa itseään omimmillaan juuri näin. Eri lailla eläminen todistaa myös usein mielikuvituksen, sisun ja ulkopuolisen paineen kestämisen voimasta. Jos naapuri julistaa tällaisen ihmisen sairaaksi, vikaa voi olla myös naapurin päässä.

Niemi on käynyt kunnon kansatieteilijän tavoin läpi niin kaukaisempaa historiaa kuin viime vuosikymmenien elämää. Kyläoriginellien kuvaus kattaa noin 150 viime vuotta, ja onhan noita persoonia ja heihin liittyviä tarinoita nähty ja kuultu. Esimerkiksi Suutar-Jokko, Fonnu ja mettvaht Leikari (jonka työn tuloksena on Raumalla edelleen tietty puistonkulma, puurykelmä).

Nykypolville tutumpia ovat muun muassa pihasoittajana tunnettu Aarne Elo, Nappi-Inkeriksi kutsuttu Mirjam Willman sekä viulistina työtä tehnyt Onni Karstén.

Periraumalaiseen tapaan Tapio Niemi on sirotellut asiatekstin täydennykseksi raumankielisiä lyhyitä kertomuksia. Ja kaikella tällä on ollut sellainen suosio, että kirjasta on otettiin varsin vauhdikkaasti  jo toinen lisäpainos.

Tapio Niemi: Raumalaisveijarit muistoissamme. Westpoint 2012, 125 s.

Julkaistu ensimmäisen kerran Satakunnan Työssä 10.1.2013.


tiistai 1. tammikuuta 2013

Kustantaja purkaa sydäntään (K. Pietiläinen)

Paras asiantuntija on hän, joka on kokenut sen mistä puhuu. Sen vuoksi kirjojen kustantamisessa on paras kysyä heiltä, jotka tuntevat homman käsikirjoitusvaiheesta myyntipöydälle.

Pienkustantajalla on hyvä tuntuma näihin asioihin. Siltä pohjalta Terra Cognitan Kimmo Pietiläinen sanoo asiat halki uudessa pamfletissaan. Mutta hänellä on myös ns. Suuri Sanoma: meidän on määrätietoisemmin tuotettava suomeksi "modernia maailmankulttuuria". Pietiläinen muistuttaa, että Aleksis Kivi ei syntynyt kirjailijana tyhjästä eikä kulttuurimme kehity, jos emme sitä tietoisesti kehitä myös kirjallisuuden avulla.

Kirjoittaja rajaa pääsanomansa koskemaan mieleistään tiede- ja tietokirjallisuutta. Oikea luonnontiede ja uusia ajatuksia herättävä teksti on hänen mukaansa surkeasti syrjityssä asemassa. Alan alennuksen hetkiä on, kun Tieto-Finlandia annetaan sotakirjalle, vaikka ajankohtaisia vaihtoehtoja olisi vaikka kuinka paljon.

Pietiläisellä on sekä kokemuksia että mielipiteitä, ja jälkimmäiset perustuvat useimmiten edellisiin. Tulilinjalla ovat niin luutuneet kustantajat kuin uutta karttavat palkkio- ja palkintojärjestelmät. Kustantajat luottavat liiaksi siihen, mikä meni kaupaksi edellisenä vuonna, ja palkintoraadit karttavat valtavirran ulkopuolella kulkevaa.

Jos kyse olisi vain kritiikistä, tätä kaikkea ei ottaisi niin todesta. Mutta Pietiläisellä on monia esimerkkejä siitä, miten urautunutta kustannustoiminta on. Hänellä itsellään on ollut onnea ja kykyä tarttua oikeilla hetkillä tilaisuuksiin, vaikka asioiden tärkeysjärjestyksestä voi olla eri mieltä.

Eri mielipiteet ja erilaisuus kertovat myös erilaisista arvoista: Pietiläisen suomalaisena [pehmo]humanismina ruoskima kulttuuri on sekin osa hyvinvointiamme. Toki voi kysyä, miksi erilaiset käytännön puukonteko- ym. oppaat ovat niin korkealle arvostettuja aikana, jolloin internetistä saa melkein kaiken haluamansa.

Terävin kärki kohdistuu apuraha- ja palkkiojärjestelmiin. Miksi valtavirrasta poikkeavan, mutta vakavalla mielellä tehdyn on niin vaikea tulla hyväksytyksi tai edes huomatuksi? Muutamien raatien tulisi vakavasti pohtia kriteereitä, joilla tietokirjallisuutta tuetaan.

Sovitettuna edellinen erääseen viime viikkojen puheenaiheeseen kysymys voisi kuulua seuraavasti. Miksi Suomessa on pitkään käytetty paljon tutkimusrahaa sen selvittämiseen, mitä me ajattelemme venäläisistä, mutta ei ole käytännössä ollenkaan tutkittu sitä, mitä venäläiset ajattelevat meistä? Kuitenkin juuri jälkimmäinen voisi olla suomalaisten kannalta oleellista ja tarpeellista  tietoa.

Kimmo Pietiläinen: Väärin oikein. Suomalaisen kulttuurin katveessa. Terra Cognita Oy 2012, 92 s.


Teksti julkaistaan ensi kertaa tässä 1.1.2013.

65 vuotta ja elämä yhä kesken... (M. Mazzarella)

Merete Mazzarellan aiemmissakin pohtivissa kirjoissa on elämää tarkasteltu tässä ja nyt, mutta  myös tästä hetkestä taaksepäin. Kaksi vuotta sitten ruotsiksi ja suomeksi ilmestynyt "Matkalla puoleen hintaan" lupasi ajatuksia eläkkeellä olemisen taidosta, mutta vasta nyt kirjoittaja uskaltaa todella sellaisia ajatella.

Kun ikää on yli 65 vuoden, kun takana on paljon eikä edessä oleva mietitytä, niin mihin keskittyä?  Kannattaa ainakin ajatella, mitä on tähän mennessä oppinut. Mazzarella ei panikoi, vaikka kaikki ei näytä olevan ihan kohdallaan. Kokemus kertoo, että täydellisyyden vaatimus ei kuulu aivan elämän perusasioihin.

Mikä sitten kuuluu? Työ ja rakkaus. Tai rakkaus ja työ. Ne lomittuvat ja kulkevat myös ihan erillään tässäkin Mazzarellan kirjassa. Ote omiin tuntemuksiin ja sitä kautta myös lukijaan on tuttavallinen, välitön ja lämmin. Professorin opettavainen ote pilkistää sieltä täältä, tarkkaan dokumentoiduissa muiden tekstien lainauksissa liikaakin.

Toisaalta sivuhyppely muiden ajatuksiin kertoo, että elämässäkin asiat tapahtuvat samaan useilla tasoilla. Ajattelemme yhtä, tunnemme toista ja teemme kolmatta. Miten saada aikaan hellä mutta varma ote tähän kaikkeen? Varmaan auttaa sen huomaaminen, että tunteet auttavat ajatuksia ja teot tunteita.

Elämäntaidostahan tässä on kyse, sen arvioimisessa kuka minä olen ja mitä minä teen. Ihailtavalla tyyneydellä kirjoittaja pysähtyy myös joskus sen eteen, että ei oikeastaan vielä tiedä, mitä hän haluaa.

Kun ihminen on juuri jättänyt työuran, lienee vaikea pohtia muuta kuin mennyttä ja nykyistä. Kokemuksistaan Mazzarella löytää perusteluja niin työelämän inhimillistämisen kuin työurien pidentämisestä käydyn keskustelun hillitsemisen puolesta. Jos työ on vaativaa, jos ihmisellä on monia murheita, miksi lisätä niitä ahdistavilla pohdinnoilla? Jos on ahdistunut sorvin ääressä, miksi pitää jatkaa samalla tunteella hellan ääressä?

Merete Mazzarella tarjoaa lukijalle monia erilaisia mietelmiä, vaan ei valmiita reseptejä. Esimerkki on tässä tärkein: työuran päätös ei ole toimettomuuden alku, vaan antaa mahdollisuudet monenlaiseen uuteen. Tätähän myös media toitottaa, mutta vasta jonkun esimerkki tekee asiasta oikeasti totta.

Merete Mazzarella: Ainoat todelliset asiat. Vuosi elämästä. Suom. Raija Rintamäki. Tammi 2012, 237 s.

Teksti on julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 28.12.2012.

Esiinkaivettua elämää (K. Kyläkoski)

Asiakirjojen ja tietojen vähyys tekee yli 400 vuotta sitten eläneestä ihmisestä puhumisen monella tapaa hankalaksi. Voimmeko olla varmoja, että ymmärrämme tuota aikaa puhumattakaan, että löytäisimme ihmisen elämänvaiheista ja persoonasta oleellisen?

Tässä, niin kuin monessa muussakin tapauksessa on myös epävarmaa, puhuvatko kaikki säilyneet dokumentit samasta henkilöstä. Kysymykseen ei ole vastausta, sillä 1500-luvulla ei ollut käytössä aukotonta väestökirjanpitoa henkilötunnuksista puhumattakaan.

Mutta käyttämällä löytämiään arkisto- ja tutkimuslähteitä Kaisa Kyläkoski on onnistunut luomaan henkilökuvan yhdestä Juhana- ja Kaarle-kuninkaiden aikaisesta pikkuvirkamiehestä. Näin puhalletaan pölyä vanhoista papereista, joista paljastuu myös 1540-1590-lukujen elämäntapojen kuvausta lähinnä eteläisessä Suomessa, mutta myös Viipurissa, Baltiassa ja Tukholmassa.

Teos valaisee myös sotia, kuningaskunnan virkamieshierarkiaa ja poliittista kuohuntaa aikana, jolloin ulkoisten sotien ohella kuninkaanpojat taistelivat myös toisiaan vastaan. Ruotsin kirkko oli reformoitu, mutta katolisuus nosti päätään; tapojen muutoksesta olkoot symbolina vuonna 1562 ensi kertaa Suomeen Puolasta tuodut haarukat.

Olof Ångermanin aika ja elämä on esimerkki siitä, miten mennyttä aikaa voi saada eläväksi. Asiaa auttavat myös kartat ja linnanraunioiden valokuvat; tällaista havainnollisuutta olisi löytynyt enemmänkin. Itse elämäntarinaa kannattaa lukea ottaen huomioon alussa mainittu: asiakirjoja on säilynyt hyvin vähän.

Mutta kuka oli Olof Ångerman? Hän oli ilmeisesti pohjoisessa Ruotsissa syntynyt, muun muassa Viipurissa, läntisellä Uudellamaalla, Saarenmaalla ja Tammisaaressa vaikuttanut mies, joka yleni rauhan mutta myös sodan tehtävissä asepojasta (sven; suomeksi myös soini tai palvelusmies) veroja kantaneeksi ja käräjiä organisoineeksi voudiksi (fogde).

Palkakseen tämä virkamies sai muun muassa Sjösängin tilan Pohjasta. Jälkeläisiäkin on ollut, ja ehkä heitä edelleen asuu keskuudessamme. Tai sitten ei: sodissa kuoli miehiä tuhansittain. Tässäpä selvitettävää sukututkijoille.

Kaisa Kyläkoski: Olof Ångermanin aika ja elämä. Books on Demand, 2012, 159 s.

Teksti on julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 28.12.2012.

Yöhiippari iskee mieleenkin... (I. Kadare)

Suljetussa yhteiskunnassa, jossa joulukuisen päivän aamunkoitteessa löytyy makuuhuoneestaan tuliaseen tappama tärkeä henkilö, kaikki tuntemukset ja selitykset ovat yhtä oikeita tai vääriä.

Itsemurha vai murha? Vahinko vai harkittu teko? Kuka suunnitteli, kuka toteutti, kenen hyväksi, missä tarkoituksessa? Oliko vihjeitä nähtävillä, olisiko tämän voinut jopa ennustaa?

Tunnettu albanialainen nykykirjailija Ismail Kadare (s. 1936) on rakentanut kertomuksensa Seuraajan eli maan johtajan kakkosmiehen salaperäisestä kuolemasta samalla kertaa rikosromaanin ja unenomaisen fantasiakertomuksen muotoihin. Tarina etenee, mutta samaan aikaan se ei etenekään, sillä salaisuus ei anna paljastaa itseään.

Tapahtumahan ei ole totta, ja silti tämä salaisuuksien maailma on totta. Missä kulkee toden ja ei-toden raja silloin, kun yhteiskunnan johtohenkilöiden valvonnassa oleva julkisuus sanelee sen, mitä asiasta kerrotaan? Vaikka on olemassa jokin ulkopuolinen tekijä (kuten ”jugoslavialainen uutistoimisto”), voiko senkään antamaan informaatioon luottaa?

Joku liikkui talossa. Mutta keitä olivat nuo hiipparit, se vaivaa niin unessa kuin valveilla. Asian tekee monimutkaiseksi se, että mieleen voi tulla ennen tapahtumaa sattuneita ristiriitaisia viitteitä siitä, mikä saattoi olla tapahtuman syy. Seuraaja oli Johtajansa suosikki – vai oliko sittenkään? Ja onko itse Johtajallekaan kaikki niin itsestään selvää?

Tekojen rakennelmaa voisi kuvata hämähäkinverkoksi, mutta siitä sen erottaa yksi merkittävä tekijä. Hämähäkki rakentaa verkkonsa symmetrisesti, ennalta arvattavasti, ja yhtä tiettyä tarkoitusta varten. Diktatuurillakin voi olla ”yksi tarkoitus”, vaikka se on usein salattu. Verkon rakentaminen sen sijaan ei pitkässä juoksussa tapahdu symmetrisesti ja systemaattisesti.

Kadaren teos ei ole niinkään diktatuurin ruumiinavaus kuin ruumiiksi saattamisen aiheuttamien tunteiden kuvaus. Tarinan voi lukea myös ilman poliittisia jännitteitä, mutta ilman niitä se ei olisi syntynyt.

Ismail Kadare: Seuraaja. Into Kustannus Oy, 2012, 158 s.


Teksti julkaistaan ensi kertaa tässä 1.1.2013.

Pakkohan tästä on puhua... (A.-L. Tarvainen)

Yksi mielen sairauden merkkejä on ulkopuolisen mielestä täysin merkityksettömien, tekstiä pakenevien muistiinpanojen tekeminen päivästä ja viikosta toiseen.

Esikoiskirjansa julkaissut Anna-Liisa Tarvainen kertoo tällaisesta käytöksestä kaiken sen muun ohella, mitä hän kertomuksessaan lähisukulaisensa asioista paljastaa. Nuoren, juuri armeijasta päässeen miehen sairastuminen skitsofreniaan on sisarelle aluksi shokki, jota kuitenkin vuosikymmenien ja kokemuksen antama tieto ja voima auttaa arvioimaan. Näin syntyy yleisempikin kokonaiskuva siitä, mitä mielen sairastuminen on ja mitä se potilaalle ja hänen läheisilleen merkitsee.

Tarvainen siis puhuu siitä, mistä ei tavallisesti puhuta, mutta mitä kuitenkin ongelmien kohdatessa ajatellaan. Häpeä ja vaikeneminen olivat vallalla vahvasti myös silloin, kun sairaat suljettiin tiukasti laitoksiin ja kun suvunkaan kesken ongelmiin joutuneen asioista liikoja puhuttu.

Vaan ovatko asiat nytkään kovin paljon toisin? Avohoidon merkittävä lisääminen toki merkitsi, että potilaat ovat enemmän keskellämme kuin vielä 1980-luvulla. Mutta merkitseekö se mielenterveysongelmien ymmärtämisen lisääntymistä? Vaikea sanoa. Mutta juuri tällaiset hyvin henkilökohtaiset kuvaukset asioiden kulusta auttavat näkemään, että elää ja kärsiä voi monella tavalla. Voimme myös pohtia, mitä me lopulta tiedämme siitä, mitä sairaaksi kokemamme ihmisen mielessä oikeasti liikkuu.

Tumma elämä on sitä, että siinä on hyvin paljon epäselvää. On vaikea hahmottaa suuntaa ja suunnitella tulevaa. Mutta Tarvainen on kirjoittanut omat kokemuksensa niin, että syntyy jonkinlainen käsitys vaikeuksien luonteesta.

Teoksen rakenne, tapahtumien kuvausta täydentävät pohdinnat sekä mielenterveyteen liittyvät "asiantuntijapuheet" luovat kokonaisuuden, jonka kautta lukija voi eläytyä ja tuntea myötätuntoa. Elämällä on arvoa. Vaikka toivosta ei aina voi puhua, hyviäkin hetkiä on. Tai jos niitä ei ole, kaikkeen tottuu, sairauteenkin. Tekijä toivoo pystyvänsä antamaan  merkitystä tummaankin elämään.

Omakustanteeksi teos on harvinaisen viimeistelty, vaikka pilkun paikkoja voi aina osoitella. 30 vuoden aika yrittäjänä ja sairaan läheisen tukihenkilönä ovat antaneet kirjoittajalle mahdollisuuden kypsyttää kaiken sanottavansa.

Anna-Liisa Tarvainen: Tumma elämä. Tekijän kustantama, ilman painovuotta [2012], 134 s.

Teksti julkaistaan ensi kertaa tässä 1.1.2013.
Teksti on julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 8.2.2013.

Tammikuun tervehdys!

Oikein mukavaa, rakentavaa, iloista mutta samalla myös syvämietteistä lukemisen vuotta 2013 kaikille! Kirjablogini jatkaa tammikuun ajan vuonna 2012 ilmestyneiden kirjojen esittelyä. Omasta arkistosta löytyy muutama juttu, ja niitä on ollut myös lehdissä julkaisuvuoroaan odottamassa. Mukana on kuusi vuonna 2011 ilmestynyttä kirjaa, joista on kirjoitettu vuoden 2012 puolella.

Kahdesta kirjasta haluan mainita erikseen.

Toinen niistä on liian vähälle huomiolle jäänyt Merete Mazzarellan "Ainoat todelliset asiat. Vuosi elämästä". Nykyään tunnutaan kirjalta vaadittavan lähinnä muodikasta seksikkyyttä tai viihdyttävää jännitystä, mutta vakavat pohdinnat esimerkiksi vanhenemisen ihmisessä herättämistä ajatuksista noteerataan liian harvoin. Tällainen pohdinta on Mazzarellan kirja. Mitä rakkaus ja työ merkitsevät eläkkeelle jääneelle 65-vuotiaalle? Kirjaa voi pitää myös suurten ikäluokkien kannalta tärkeiden näkökulmien avaajana.

Toinen tärkeä kirja on kaakkoissuomalaisen Anna-Liisa Tarvaisen hyvin omakohtainen, pitkään pohdittu kertomus lähisukulaisen mielen sairaudesta, sen vaikutuksesta paitsi potilaaseen itseensä myös hänen lähipiiriinsä. Mielenterveyden ongelmista on tapana julkaista erilaisia asiantuntija-arvioita, mutta sairastumisen arkinäkökulmasta puhutaan liian vähän. Kuitenkin juuri tällainen pohdinta voi auttaa monia, joille tämä on arkipäivää. Omakustanteena julkaistu "Tumma elämä" ansaitsee siis tulla esitellyksi tällä internetin kirjahyllyllä.

Tämän vuoden suunnitelmissa on paitsi painovuoden 2013 kirjojen esittelyä myös nostalgiaosaston perustaminen blogin yhteyteen. Haluan, että sen myötä voisimme ajatuksissamme palata niinkin kauas kuin 1960- ja 1970-luvuille!