Kyse on nimittäin tutun ja luotettavan tuntuisista muistelmista, tosi muistoista. Ne Liisa Keitaanpää on jalostanut kertomukseksi kokemäkeläistytöstä. Naiseksi kehittyvän Maijan havainnot ja myös se, mitä muut, pääasiassa aikuiset puhuvat, se on elämän menon keskiössä aamuista iltoihin. Nautin esimerkiksi siitä, miten kirjoittaja kuvaa vuorokauden- ja vuodenaikojen vaikutusta ihmiseen.
Toki kokemuksiin kuuluvat myös elämän ehdot, jotka eivät maaseudun työläisperheessä ole olleet sen kummoisemmat kuin kaupungissakaan vastaavassa perheessä. Elintilan rajat toki olivat toisennäköiset. Luonnossakin tapahtui ja siitä sai elinvoimaa.
Kokemäkeläinen osaisi sanoa, miten hyvin ja osuvasti Keitaanpää maailmaansa kuvaa. Itse toisessa maalaispitäjässä hieman myöhemmin syntyneenä huomaan, että tuttua on, kovasti tuttua. Jos ei kaikki omien havaintojen perusteella, niin sitten mummon ja äidin kertomana.
Nuoren lukijan korvassa voi särähtää. Miksi näin paljon yksityiskohtia, noin tarkkaa kuvausta asioista, jotka tapahtuivat joskus ja jossakin? Mutta kannattaa lukea loppuun. Tässä ei ole kyse vain tapahtumista, vaan elämästä erityisesti. Keski-Satakunnasta maalta opiskelijaksi Suomen Turkuun, siinä on kaari, joka samalla kuvaa monta tärkeää hetkeä todellisuudessa. Suomelle ja Suomessa tapahtui tosi paljon noina parinakymmenenä vuonna.
Kirjan nimi ei mielestäni viittaa niinkään konkreettisesti maksettuihin sotakorvauksiin vaan siihen kasvuun, joka alkoi kotirintamaoloissa ja joka kehittyi rauhaan palaneen, mutta jälleenrakennuksen monenlaisia kasvukipuja kokeneen maan sydämessä. Korvauksia maksettiin myös henkisesti.
Keitaanpään kuvaus on elävää ja hänen henkilönsä hengittävät, vaikka heitä joskus henkisesti ahdistaakin. Kyse ei ole, kuten yritin korostaa, vain historiasta ja Satakunnasta, vaan erään ajan elämän tosi kuvauksesta.
Liisa Keitaanpää: Sotakorvaustyttö. Turbator 2011. 307 s.
Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 20.12.2011.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti