keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Vaikutukset tapahtumia tärkeämpi asia

Itsenäisyyspäivän lähestyessä meille tarjotaan jälleen (ja paljon?) uudelleen kirjoitettua ja myös uusiksi muokattua tietoa tasavallan 97 vuodesta. Osa mediasta jo on kyllästänyt ahmimiskykyisten tajuntaa runsaalla määrällä muun muassa talvisotaan liittyvää aineistoa.

Suurin osa tästä kaikesta on vanhan kertausta. Suurin osa on myös kaupallista tuotetta. Siinä kaivetaan esiin pieniäkin yksityiskohtia, joitakin uusina sensaatioina, sellaisiakin jotka on kerrottu vuosikymmien kuluessa jo moneen kertaan. Selvästi tässä kaikessa heijastuu ja paljastuu omakin aikamme: Suomen kohtaloita peilataan niihin kuvitelmiin, joita julkaisijoilla on nykypäivän maailmasta, muun muassa "alkaneesta uudesta kylmästä sodasta".

Näin tarjottu todellisuuskuva muokkaa käsityksiämme sekä menneestä että olevasta. Tapahtumia vyörytetään silmiemme eteen ikään kuin todisteina siitä, "miten asiat olivat". Yhtenä esimerkkinä tästä näemme jälleen itsenäisyyspäivänä Väinö Linnan ja Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan muistutuksena "sodan todellisuudesta" (ja Suomen itsenäisyystahdosta!). Monet taitavat pitää teosta ja elokuvaa jopa jonkinlaisena tosiasioiden  kokoelmana. Mutta kaunokirjallisuus on kaunokirjallisuutta, aiheesta riippumatta. 

Historian nippelitiedollakin on toki merkityksensä. Nykyisyyden ja tulevaisuuden luomisessa tämä merkitys on huomattavasti vähäisempi kuin media antaa ymmärtää. Paljon tärkeämpää kuin kerrata vuodesta toiseen sitä mitä tapahtui on selvittää ja pohtia, miten tämä kaikki tapahtunut on vaikuttanut meihin suomalaisiin, siis ihmisiin.

Sekä dokumenttien keräämisessä, käsittelyssä että jopa historiankirjoituksessa tämä oleellinen näkökulma on jäänyt liiaksi syrjään. Kaunokirjallisuudessa sitä sivutaan, mutta paljon olisi vielä tehtävää. Nykyisille ja tuleville suomalaisille ei ole syytä tarjota ensisijaisesti muistoja henkeen "Kansa taisteli – miehet kertovat", vaan tarvitsemme mielen, sielun, terveyden ja sosiaalisen elämämme analyysejä siitä näkökulmasta, mitä sodat ovat edeltäville sukupolville ja meille tehneet.

Tämän vuoksi valikoin marraskuun kirjablogiini muutamia teoksia, joiden ääressä voi jatkaa edellä kuvattua pohdintaa. Kommentit ovat tervetulleita!

Murtuneet mielet, kehnonlainen hoito

Mikä tahansa mielenterveyden ongelma voi olla vaikea puheenaihe normaaleissa rauhan oloissa – ja vielä vaikeampi poikkeustilanteissa, kuten sodassa. Vaikea sitä on käsitellä kahden kesken, monesti edes potilaan ja lääkärin kesken, ja julkinen puhe taas on sota-aikana hyvinkin rajattua.

Laajassa tutkimuksessaan suomalaissotilaiden mielenterveysongelmista sotien 1939–1940 ja 1941–1945 aikana Ville Kivimäki tuo esiin syitä ja seurauksia. Ja vaikka hän ei erikseen korosta, yksi ongelmien ulottuvuus liittyi sodan aiheuttamien vammojen moninaisuuteen.

Niinpä kuka tahansa saattoi varsinkin rintamalla saada millaisen fyysisen vamman tahansa. Lääkäreiden näytti olevan vaikea ymmärtää, että esimerkiksi tykistökeskitys oli fyysisen vamman ohella saanut mielen järkkymään. Vaikea oli myös suhtautua tilanteeseen, jossa ihmisessä ei ollut mitään näkyvää vammaa, mutta hän oli niin sanotusti päästään sekaisin. "Tärähtänyt", kuten rintamamiehet sanoivat. Sanonta tuli siitä, että tykistötulen (voimakkaat äänet ja tärähdykset) vaikutuksesta mies saattoi mennä puhumattomaksi tai osittain tai jopa kokonaan halvaantua.

Kivimäen teos, alun perin väitöskirja, on laaja, lukijalle se on raskas kokemus. Potilaskertomukset ja rintamatapahtumien kuvaukset vievät tilanteisiin, joihin ei kenenkään soisi joutuvan. Näin avautuu sekin tosiasia, että monien elämä ei todellakaan ollut helppoa rauhan tultua. Niin fyysiset kuin henkiset vammat jättivät jälkensä.

Lääketiede, armeijan ylimpien lääkintäasiantuntijoiden tulkinnat siis, teki selkeän eron fyysisen ja psyykkisen vammautumisen välillä. Edellinen oli sellainen, johon sai ilman muuta ensiapua,  hoitoa, lomaa ja vakavissa tapauksissa vapautuksen palveluksesta. Psyykkisiä ongelmia potevaa epäiltiin helposti pakoilijaksi ja pinnariksi. Hänen oireitaan ei aina edes yhdistetty rintamalla tapahtuneeseen. Useimmat maan vähistä psykiatreista eivät ymmärtäneet, että psyykkinen vamma voi invalidisoida ihmistä pitkäänkin. Jälkiseurauksena tästä oli, että psyykkisesti vammautuneista hyvin pieni promille hyväksyttiin sotainvalideiksi.

Toinen asia on, olisiko maalla ollut varaa maksaa korvaukset kaikille invalidisoituneille. Sotiinhan mennään yleensä torvien soidessa, sitten valittu joukko saa kunniamerkit ja kansa kärsii seuraukset.

Oli myös ylittämätön kuilu rintaman todellisuuden ja sairaalatutkimusten välillä. Pääasiassa mielisairaaloiden yhteyteen avatuilla hoito-osastoilla ei jälkikäteen arvioiden osattu ottaa huomioon, mikä oli vammoja aiheuttanut tilanne. Yhtenä esimerkkinä tästä oli se, että henkisesti poissaoleville sotilaille tehtiin älykkyystestejä, koska ne lääkärien mukaan selvittivät jotakin miesten tilanteesta. Tutkimustilanne oli käsittämätön syystä, joka ulkopuolisen on nyt helppo nähdä: eihän järkyttynyt ihminen kykene ymmärtämään, mitä tällaisessa testissä tapahtuu.

Talvi-, jatko- ja Lapin sodan aikana hoidettiin psykiatrisesti noin 18 000 miestä. Kivimäen arvion mukaan tämä oli kaikista tapauksista vain jäävuoren huippu. Moni rintamalla järkyttynyt ei uskaltanut hakeutua hoitoon, ja joissakin tilanteissa rintamakomentajat suorastaan estivät sairastuneita poistumasta tehtävistään. Ymmärrettävää tai ei, tästä oli seurauksena pitkittyneitä sairastumisia.

Sota vaikutti kokonaisvaltaisesti. Tätä todistaa se, että psyykkisiä oireita esiintyi myös koko asemasodan ajan. Syyt olivat osaksi erilaisia kuin kesän 1941 hyökkäysvaiheessa ja kesän 1944 melkein kaaosmaisessa puolustautumistilanteessa, mutta yhtä kaikki potilaita ilmaantui koko ajan. On helppo lausua julki, että paras keino ehkäistä tällaiset ongelmat olisi aina välttää sota.

Diagnoosien tekemisen ja hoidon erikoisuuksiin kuului, että useimmat ja varsinkin useimmat johtavat psykiatrit etsivät sairastumisen syitä sotilaan kotitaustasta, koulutustasosta ja älykkyydestä (siksi testit!). Varsinkin Sven E. Donner piti alhaista älykkyyttä syynä oireille altistumiseen. Konrad von Bagh kunnostautui suosimalla hoidossa simputusta. Keskustelua ovat herättäneet myös Y. K. Suomisen menetelmät. Lääkeaineilla ja sähköllä (jopa useita satoja voltteja aivoihin) aikaansaadut šokit eivät tunnu luontevilta hoidoilta miehille, jotka olivat järkyttyneet tykistökeskityksessä.

Psyykkiset vammat eivät siis pääsääntöisesti merkinneet luokittelua sotainvalidiksi. Pääesikunnan lääkintäosasto määräsi linjan toukokuussa 1946: sen mukaan oli "lääketieteellisesti sangen epätodennäköistä, että ko. sairaudet olisivat yhteydessä sotapalveluun" – koska sodasta oli kulunut "jo niin pitkä aika"!

Ville Kivimäki käy läpi lähes kaikki näkökulmat joita asioihin voi ottaa, ja liiankin perusteellisesti. Pohdinnoissa rintamayhteisöjen henkisestä ilmapiiristä ja psykologiasta on sivuhypyn makuja. Tätä aihetta pitäisi lähestyä kokonaisvaltaisemmin, omana tutkimusaiheenaan.

Mutta se, miten tekijä kuvaa sairastumis- ja hoitotapahtumat ja mitä hän kertoo sairastumisten vaikutuksista, sen kaiken mietiskelyyn kirja antaa runsaasti ainesta.

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945.
WSOY 2013, 475 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 26.11.2014.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Hyvää sotilastyötä, mutta...

Jatkosodan aikana ja heti sen jälkeen palkittiin 191 sotilasta Mannerheim-ristillä, joka on Suomen tasavallan Vapaudenristin ritarikunnan erityiskunniamerkki. Se voitiin antaa asetuksen mukaan erinomaisen urheuden, erittäin tärkeiden taistelutulosten tai erityisen ansiokkaasti johdettujen sotatoimien vuoksi sotilasarvosta riippumatta.

Yksi merkin saajista oli kersantti, myöntöhetkellä ylikersantti Einar Schadewitz (1917–1981). Sukunimi on vanha savolainen (sotilas)nimi ja mies syntyisin Juvalta.

Miehen elämäkerta ilmestyi vuonna 2012. Sen tekijä sanoo heti aluksi, että kirja ei ole historiikki, vaan sen tarkoitus on "tehdä kunniaa yhdelle maamme tunnetuimmista sotasankareista".

Tunnetuimmista? Kirjan myötä tunnettuus tietenkin on kasvanut. Sotahistoria ei kohota häntä aivan noin suureen merkitykseen, ja kirjoittajan ylisanat ovat outoa puhetta ajatellen myös 190 muuta Mannerheim-ristin ritaria.

Elämäkerraksi kirjasta toki on, vaikka johtoajatus, kunnian tekeminen, on estänyt viileän harkinnan sekä kerronnan rakentelussa että lähteiden käytössä ja merkitsemisessä. Aloitetaan jälkimmäisistä. Vaikka kirjoittaja luettelee 25 tietoja antanutta henkilöä ja toistakymmentä kirjallista lähdettä, epäselväksi jää, mistä ovat peräisin kirjassa olevat Schadewitzin varsin monet repliikit. Lähdeluettelosta ei selviä, että häntä olisi koskaan haastateltu, tekijäkään ei ole voinut sitä tehdä. Lukijaa hämää sekin, että joissakin kohdin tekijä sekoittaa oman kerrontansa Schadewitzin kertomaan.

Julkaistuista Schadewitzin palkitsemisen perusteluista ilmenee, että vaikutuksen oli tehnyt miehen pelottomuus, rohkeus tiukoissakin tilanteissa, neuvokkuus ja myös ammattitaito aseiden käytössä. Hän oli kyvykäs joukkueenjohtaja. Perusteluissa mainitaan kyllä ansiot panssarivaunujen tuhoamisessa talvisodan aikana, mutta ne todetaan (mikä lienee erikoista virallisessa asiakirjassa?) "moniin kertomuksiin" perustuviksi.

"Kertomuksiin"? Vaikka elämäkerta pyrkii tiiviiseen objektiiviseen kuvaukseen, lukija ei voi välttyä vaikutelmalta, että näihin(kin) sotasaavutuksiin liittyy todellisten tekojen ohella puskaradioiden ja muun aikansa sosiaalisen median synnyttämää tarinaa. Tällä toteamuksella ei vähätellä aikaansaannoksia, mutta kylläkin heitetään kysymysmerkit kirjoittajan joidenkin johtopäätösten ja väitteiden ylle.

Kritiikki koskee myös tapaa tehdä yhdestä tapahtumasta keihäänkärki niin kirjan nimeksi kuin takakansitekstin ydinsanomaksi ja markkinointikeinoksi. Kirjan nimi tulee lausahduksesta, jolle ei ainakaan tässä kirjassa dokumentaatiota löydy. Wikipediaan asia on kirjattu seuraavasti:

"Summan Munasuon taistelussa helmikuussa 1940 Schadewitz hyppäsi vihollisen panssarivaunun tornin päälle yrittäen avata puukollaan torniluukkua. Luukku ei auennut, joten hän koputti luukkua käsikranaatilla saadakseen vihollisen avaamaan sen. Vihollinen raottikin luukkua jolloin Schadewitz heitti viritetyn käsikranaatin vaunun sisään. Tilanteen jälkeen Schadewitzilta kysyttiin mitä hän oli vaunun päällä huutanut. Schadewitz ei muistanut itsekään huutoaan, mutta sanoi kuitenkin kysyjälle: 'Ymmärsihän se savoa. Huusin sille, että avvoo iivana, tiällä kuolema kolokuttaa'."

Siis mies ei itsekään muistanut, mutta elämäkerran kirjoittaja sai tästä 72 vuotta myöhemmin, miestä tapaamatta, ydinajatuksen?

Ville Kaarnakari: Kuolema kolkuttaa. Mannerheim-ristin ritari Einar Schadewitz.
Gummerus 2012, 192 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 23.11.2014.

Sotaorpojen monenlaiset kohtalot

Harvoin yhden ihmisen muistelmat tarjoavat sellaista elämän moninaisuuden kirjoa kuin teos, johon kootaan kokemuksia useammilta. Vielä mielenkiintoisemmaksi muistelut tekee, kun aiheena on samaan aikaan koetut samantapaiset asiat. Yhteinen kokemus on joukko monenlaisia kokemuksia.

Tämä koskee myös sotaorpoutta, joka tutkimuksen ja muistelujen aiheena ei ole ollut kovin näkyvä. Näin siitä huolimatta, että sotien 1939–1940 ja 1941–1945 seurauksena menetti henkensä noin 90 000 suomalaista, etupäässä miestä, mikä merkitsi ainakin 50 000 orpoa lasta (ja noin 30 000 leskeä).

Kymenlaakson sotaorvot ry:n piirissä koottu teos Ei tullut isä kotiin sisältää yli 30 muistelijan tekstiä. Koska useat heistä ovat monilapsisista perheistä (joskus isovanhempiakin asui samassa taloudessa), lukija saa käsityksen ainakin noin 200 suomalaisen tunnoista sota-aikana ja sen jälkeenkin.

Kertojien perheet ovat erilaisia,  mutta kaikki ne ovat kuitenkin "tavallisia" suomalaisia. Nuorimmat ovat olleet orvoiksi jäädessään sylivauvoja (tai peräti vielä äidin kohdussa), vanhimmat tulossa teini-ikään. Näkökulmaa laajentavat sotaorvon aviopuolison kertomus sekä muistot sotalapsuudesta Ruotsissa ja erilaiset evakkotaipaleet.

Suru, ikävä ja isän kuolemaa seuranneet pärjäämisen erilaiset tavat ovat useimmissa tarinoissa keskeistä. Surun kanssa on tultu toimeen eri keinoin. Joissakin tapauksissa leskeksi jääneen äidin rooli on ollut keskeinen. Kun isän rintamakirjeet ovat auttaneet monia, joidenkin äidit ovat ne hävittäneet –  tapahtunut on haluttu unohtaa tai ei ole ollut voimaa mennä uudelleen muistoihin sisään.

Sattumaako vaiko kirjan toimittajan ammattitaitoa on se, että muistelut avaavat yli 70 vuoden takaisia tapahtumia monelta näkökulmalta. Yhden lapsen isä kuoli liikenneonnettomuudessa matkalla lomalle perheen luo; toinen kuoli kymmenien toveriensa tavoin oman tykistön tulituksessa. Isien joukossa on kadonneita ja vangiksi jääneitä. Parissa perheessä jo sairaana ollut äiti menehtyi pian miehen kuoleman jälkeen, lapset jäivät täysorvoiksi.

Monet muistelevat tapahtunutta selviytymistarinana, kun lapset ja äiti jatkoivat elämää pienten rahallisten korvausten tukemina. Korvaukset eivät olleet suuria, mutta niiden henkinen vaikutus  näyttää olleen merkittävä.

Millä tavalla elämä jatkui? Vuonna 1943 kokonaan orvoksi jääneen pohjoissuomalaisen seitsenpäisen lapsijoukon nuorin, tapahtumahetkellä 6-vuotias, kertoo: "Me elimme lampaita, perunoita ja vihanneksia kasvattaen. Kalastimme ja viljelimme ohraa, ja lintuja oli paljon. Niitä pyydystettiin ansoilla. Marjastimme ja myimme hilloja ja puolukoita." Varttuneimmat sisarukset, vanhin oli 19-vuotias, etsivät palkkatyötä mistä sitä sai, jopa Ruotsin puolelta.

Yksi muistelija kertoo, kuitenkin rivien välissä, "perinnöllisestä" orpoudesta. Se ei ollut harvinaista, niin lähellä sisällissota ja seuraavat sodat olivat toisiaan. Kymenlaaksolaisen vuonna 1930 syntyneen pojan sodassa kaatunut isä oli toukokuussa 1918 punakaartilaisena ammutun miehen poika. Tähän ketju onneksi on katkennut ja katkeaakin, mikäli rauhantilaa eivät kirjassa kuvatut tapahtumat katkaise.

Hannu Karhos (toim.): Ei tullut isä kotiin. Sotaorpojen kertomuksia.
Atena 2005, 163 s.

Kirjoitus julkaistiin ensi kerran tällä palstalla 23.11.2014.

perjantai 21. marraskuuta 2014

Kuuden rivisotilaan kertomukset

Vuosien 1939–1940 ja 1941–1945 sotien aikalaiskokemuksista rintamalla on julkaistu niin muistelmia kuin erilaisia elämänkertoja, ja onpa näkökulmaksi otettu usein myös jonkun joukko-osaston tms. vaiheet tai yksittäinen taistelu. Näkökulma on usein ollut tapahtumakeskeinen, mikä on ollut tyypillistä varsin suurelle osalle ns. tieteellistäkin sotahistoriointia.

Mutta kyllä sotilaatkin ovat päässeet ääneen. Heidän kokemuksiaan tallensi ja kertoi esimerkiksi aikakauslehti Kansa taisteli – Miehet kertovat, joka ilmestyi vuosina 1957–1986 yhteensä 347 numerona, joissa oli yhteensä noin 10 000 sivua. Jutuissa, joita oli siis paljon ja monenlaisia, sekoittuvat henkilökohtaisten kokemusten kertominen tapahtumakuvauksiin, ja omalla tavallaan niissä kuuluu kyllä sotilaan ääni. Mutta tietyssä mielessä lehden tarkoitus ohjasi kerrontaa: vaikka pyrittiin myös tunteiden käsittelyyn, samalla taivuttiin osittain itse sotien merkityksen arviointien kannalta pintapuolisuuksiin. Ehkä kuvaavaa on myös se, että ainakin Wikipedian mukaan ainoa näitä muisteluja koskeva tieteellinen tutkimus koskee uskonnollisten teemojen tarkastelua.

Rintamamiesten haastattelemisen viimeiset ajat ovat käsillä, mutta aika ei ole ajanut ohi sen, että sotilaiden kokemuksia voitaisiin esitellä ja käsitellä uusistakin näkökulmista. Tällaista työtä on tehty viime vuosina kiitettävästi: esimerkiksi Ville Kivimäki käsitellessään mielenterveysongelmia (2013) ja Jukka Kulomaa rintamapakoilua (1995).

Hieman uudenlainen tapa valottaa toisaalta sotilaiden kokemuksia ja toisaalta saattaa niitä ns. asiayhteyksiin on Jaana Laamasen kuuden miehen vaiheita kuvaava Unohdetut sotilaat. Alaotsikkonsa mukaan se kertoo tuovansa esiin vaiettuja rintamakokemuksia, ja äänen antamisesta onkin kyse siinäkin mielessä, että aiheen käsittelytapa on uusi.

Vaiettuja? Todella vaiettuja ovat sodan vuoksi kuolleiden elämät. Mutta kun lukjee ajatuksella hengissä selvinneiden kokemuksia, pääsee ymmärrykseen kuolemankin aikaansaannoksista.

Mutta on kirjassa paljon myös sellaista, minkä voi pitää uutena avauksena rintamakokemuksiin. Tekijä myös taustoittaa miesten itsensä kertomaa. Se ei tapahdu millään kaavamaisella "yksi yhteen" -sabluunalla, vaan jokaiseen tarinaan on löydetty sen kannalta oivallisia sivukertomuksia, jopa sivuhyppyjä.

Kaikki kuusi miestä on haastateltu. Yksi heistä, lääkintämies Erkki Salomaa (Hämeenkyrö) on kirjoittanut omia muistelmiaan. Lääkintänäkökulma on myös Eino Järvenpäällä (Ylöjärvi), panssarintorjunnassa toimi Aarne Aaltonen (Mäntyharju), kirjurina ja radistina Pentti Hölttä (Mikkelin mlk.), lähettinä Pertti Siira (Kaukola/Tampere) ja tykistön hevosmiehenä Toivo Keskinen (Nokia).

Taustoiltaan miehet, vaikka he kaikki olivat "ihan tavallisia suomalaisia", erosivat toisistaan. Taustojen erot yhdistettynä sattumien summiin ja tapahtumien johdatuksiin tekivät sotataipaleista sellaisia kuin niistä tuli. Siiran isä oli taistellut vuonna 1918 valkoisten, Salomaan isä punaisten puolella. Jälkimmäiselle melkeinpä karkaamalla tapahtunut sotaan lähtö oli jonkinlaista protestia kodin perintöä vastaan, jälkimmäinen taas joutui sotaan iässä, jossa sotaan ei olisi pitänyt joutua: 17-vuotiaana. Järvenpää oli kasvanut sotilaaksi suojeluskunnan kautta, Hölttä taas uhrautumaan alttiiksi opettajaperheessä. Hän oli jopa valmis lähtemään Saksan SS-joukkoihin. Aaltonen ja Keskinen Salomaan ohella ovat esimerkkejä varsin vähistä oloista lähteneistä rivisotilaista.

Viittasinkin jo tekijän perusteellisen työhön elämäntarinoiden taustoittamisessa, ja kuvitus täydentää kerrontaa. Kirja on ollut julkaisemisen arvoinen.

Jaana Laamanen: Unohdetut sotilaat. Vaiettuja rintamakokemuksia.
Minerva 2014, 367 s.
Juttu julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 21.11.2014.

Ihminen on keskellä, sodassakin

Sirpa Kähkönen tarjosi lukijoille syksyllä 2014 romaanin aiheesta, jota ei suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ole kovin paljon käsitelty: Pietarin-Leningradin 1920-luvun ihmiskohtaloista. Teoksen ajan- ja ihmiskuvausta on kiitelty ja todettu, että kirjailija on tehnyt taustatyönkin hyvin.

Menneen kuvaus, ihmisten elon kertomus toimii hyvin myös Kähkösen ns. Kuopio-sarjassa. Sitä voisi yhtä hyvin kutsua Kotirintama- tai Sodan vaikutus -sarjaksi, sillä kunnon kertomusten tavoin vuosina 1998–2012 ilmestyneet kuusi romaania täyttävät kaikki universaalin kirjallisuuden mitat. Paikka ja aika vaikuttavat kuvattuihin ihmisiin, mutta kertomukset eivät jää paikkansa tai aikansa vangeiksi.

Niin on esimerkiksi Lakanasiipien osalta. Jatkosota on juuri alkanut, ja se alkaa vaikuttaa vielä täsmentymättömällä, mutta kuitenkin uhkaavalla tavalla kaupungin asukkaisiin. Tunnelma on epätodellinen, mutta ihmiset ihan todellisia. Poikkeuksellinen tilanne saa jotkut toimimaan ikään kuin mitään ei tapahtuisi, toiset taas "alkavat sopeutua" eri tavoin – myös miettimällä, miten tilanteesta pakenisivat tai siitä hyötyisivät.

Kähkönen lomittaa taitavasti lasten ja aikuisten, asuinpaikkaansa vakiintuneiden ja muualta tulevan "tähdenlennon" sekä eri tehtävistä tapahtumia katsovien näkökulmia ja tunteita. Kyse on sota-ajasta, mutta teoksen vahvuuksiin kuuluu, että tällä ei mässäillä, ei myöskään minkäänlaisella keinotekoisella psykoosilla tai sankaruudella. Ihmiset ovat ihmisiä. Monista imelistä kotirintamakuvauksista poiketen tässä pysytään pään ja sydämen sisällä ottamatta keinotekoisesti viitekehykseksi Kohtaloa tai Kaitselmusta.

Tulee mieleen myös, että sotakirjoille tyypillinen tapahtumien, usein pelkkien ns. sotatoimien kuvaaminen asettuu omalle paikalleen heti, kun vertailukohdaksi otetaan kirjallisuus, jossa vain ihmiset ovat keskiössä. Vaikka poterossa pelkäävästä rintamasotilaasta saattaa tuntua siltä, että jokin yliluonnollinen joko varjelee häntä tai tuhoaa hänet, kaikki on ihmisen tekemää (luonnoilmiöitä lukuun ottamatta). Tämä koskee myös rintaman takaista elämää. Sodan vaikutuksia kokonaisuutena voikin pohtia vain ottamalla koko yhteiskunta huomioon.

Eivätkä vain sotilaat näe pahoja unia. Kun Hilda kuvittelee nähneensä neuvostomaahan lähteneen veljensä desanttina, samanlaiseksi houreeksi hän mieltää Mannerheimin päiväkäskyn kuvitelman kesäisten kumpujen alta taisteluun nousevista vainajista. Sodan todellisuus, jota ihmiset itse luovat ja johon he unissaankin sopeutuvat, on kummallinen, petollinen ja itsestään selvästi myös ihmisten psyykeä ja käyttäytymisiä muuttava.

Sirpa Kähkösen ihmiskuvauksen vahvuuksiin kuuluu sekin, että hän osaa luoda tilanteet pitämällä huolta myös näkymättömästä. "Näennäisesti piilossa" oleva paljastuu, mutta sitä ei tyrkytetä. Lavea ja kuvaileva lomittuu pienuuden ekonomiaan, rokokookerronta ja tiukka asiassa pysyminen yhdistyvät niin, että lukijan ei tarvitse ihmetellä tai odotella. Kirjoittajan ajoittainen viehätys symboleihin eksyy vain harvoin, mutta kuitenkin joskus, ylitarjontaan. Sellainen on ampiaisten (pitäisi kai puhua mehiläisistä?) kiireen kuvaus, joka vertautuu ihmisten tulevaisuuden suhteen epätietoiseen puuhailuun (s. 320–321).

Ihmissuhteet ovat tärkein rakenne, mutta sen täydentäjänä luonto on Kähkösen henkilöiden luonnollinen ympäristö kaupunkioloissakin. Lakanasiivistä tulee mieleen, että kirjailija jatkaa omalla tavallaan F. E. Sillanpään poluilla – kuitenkin realistisemmin, tiukemmin ihmisten tekemisissä kiinni pysyen. Lakanasiivet ja viisi muuta sota-ajan kuvausta ovat vahva todistus ihmisen kyvyistä kestää ja taipua, mutta pysyä silti omana itsenään.

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet. Romaani. Otava 2007, 398 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 21.11.2014.