lauantai 22. maaliskuuta 2014

Kevään odotusta, muutosten runoja


Onko kevät jo tulossa? On. Vanha perinne kehottaa kevään tullen kääntymään runouden puoleen. Kun kerran perinteistä on kyse, ratsuni ei laukkaa aivan uunituoreiden säkeiden tahtiin.

Kevät on runoissa usein toistuva tapahtumien ja tunteiden kenttä ja symbolinen ympäristö. Halutaan kuvata heräävää, tulevaa, uutta. Jotkut tämän maaliskuun kirjoista ovat aikanaan syntyneet nimenomaan uuden aavistuksessa ja toiveessa.

Noudattaen 1900-luvun vaihteen taistelevan työväenrunouden perinteitä Jalmari Virtanen jatkoi niitä sosialismin rakennustyön ihanassa odotuksessa Neuvosto-Karjalassa. Hänen laulunsa päättyi suunnilleen samoihin aikoihin kuin omansa aloitti helsinkiläinen Arvo Turtiainen. Hän antoi ääntä 30-luvun lopulta 70-luvun alkuun niin rakkauden tunteille, stadin elämälle kuin aatteen ajatuksille. Tähän työväenrunouden virtaan kuuluvat myös Nazim Hikmet sekä paremmin vallankumouksellisena poliitikkona tunnettu, näissä tehtävissä kiistanalaisenkin maineen saanut Ho Tši Minh. Nostalgisia tunteita herättävät myös lyhyet arviot Jarkko Laineen ja Kari Aronpuron vuoden 1970 runokirjoista.

Muutkin teokset on valittu hyllystä pitäen etupäässä silmällä kevään aikaa ja kesän odotusta, muutosta luonnossa ja ihmisessä ja myös muutoksen viipymisen tuskaa. Omaa tuskaansa on kuvannut Jorma "Jonte" Oksanen.

Odotus on aina herättänyt monenlaisia haaveita. Hyvää kevään odotusta!

Olen kirjoittanut tällä palstalla aikaisemmin seuraavien runokirjoista:

Työ kohtaa luonnon, ihminen itsensä


Merellä ihminen kohtaa luonnon, mutta myös itsensä. Työssä, joka suinkaan ole ole lekottelua kansituolilla lämpimän tuulen ja hymyilevän auringon kutitellessa ihoa, ihminen on tullut tuntemaan myös yhteistyön ja toveruuden merkityksen. Työssä ollaan  satamissakin, jotka merimiehille ovat myös väyliä retkiin vieraissa kulttuureissa.

Pekka Kinnarin (s. 1926) meriaiheisissa, mutta muissakin runoissa eletään arjessa. Monille maakravuille tämä työ on näyttäytynyt romanttisena tapana ja ansaita leipää. Romantiikkaa löytyy, mutta tuskin sen enempää kuin vaikkapa maataloustyöstä!

Oman merimiestyön ohella Kinnari hankki vankkaa tuntemusta aiheisiinsa Merimies-Unionin toimitsijana. Kymmenkunta omaa julkaisua sekä osallistuminen muun muassa antologioihin kehitti Kinnaria kertojana niin, että hänet voi lukea suomalaisen merikirjallisuuden klassikoihin – suhteellisen vaatimattoman sivumäärän korvaavat aiheiden käsittelyn syvyys ja hienostunut, työn karheuksiakaan kaihtamaton realismi.

Vaikka meri on läsnä myös kokoelmassa Buchenwald, sen kantava ajatus on ihmisten veljeys ja sisaruus sekä toivo paremmasta silloinkin, kun elämä sidotaan piikkilankojen taakse.

Buchenwald oli yksi Natsi-Saksan keskitysleireistä, joille joutui myös joitakin suomalaisia. Merimiehiä oli lähinnä Stutthofissa (nykyisin Puolaa; Sztutowo). 90:stä suomalaisesta oli naisia 12; he joutuivat vangeiksi Saksan satamissa diplomaattisuhteiden katkettua 2. syyskuuta 1944. Erityisesti rahtilaivojen S/S Mercator, S/S Ellen, S/S Bore VI ja S/S Wappu miehistöt joutuivat Stutthofiin. Leireillä olleiden muistaminen on ollut osa suomalaista merimiestraditiota.

Teoksellaan Buchenwald Kinnari todisti, että hän on vakavasti otettava elämän kuvaaja myös omien lempiaiheidensa ulkopuolella. Hän tilittää omia kokemuksiaan ja aistii sydämen lyöntejä maailmassa, joka jo 1970-luvulla alkoi muuttua kylmäkiskoisen tekno- ja byrokraattiseen suuntaan.

Pekka Kinnari aloitti julkaisutoiminnan 1960-luvulla kahdella valokuvausoppaalla, joista toinen oli kirjoitettu nimenomaan merimiehille. Kirjassaan Vanavedet hän itse näyttää, miten sana ja kuva elävät yhdessä. Kirjan suuri koko on perusteltu, tässä mustavalkoiset kuvat pääsevät hyvin esille ja kertovat merityön suhteesta esimerkiksi ympäröivään luontoon. Jokainen runo sisältää kuvan; kokonaisuus on hyvin harkittu "pienoisalbumi", joka kestää kulutusta vuosikymmenestä toiseen.

Pekka Kinnari: Vanavedet. Runoja. Kansan Voima Oy 1976, 99 s.
Pekka Kinnari: Buchenwald. Runoja toivosta. Kansan Voima Oy 1977, 99 s.
Kirjoitus julkaistiin ensi kerran tällä palstalla 22.3.2014.

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Kukkia ja tarinoita lähimmäisille


Aili Sirola, syntyjään Laakso (1905–1994) aloitti runojen kirjoittamisen jo lapsuusiässä, mutta julkaisemaan hän ryhtyi vasta eläkeiässä, monikymmenvuotisen opettajantyön jälkeen.

Parkanossa tämä kurulaissyntyinen tunnettiin myös oppilailleen ja erilaisiin juhliin näytelmiä ja kuvaelmia kirjoittaneena kulttuuri-ihmisenä, muutoinkin osallistuvana. Lehtiin hän kirjoitti ainakin nimimerkillä Assi.

Sirolan 20 vuoden aikana julkaisema runous (osallistumisesta antologiaan vuonna 1966 ja kahden viimeisen runoteoksen ilmestyminen vuonna 1986) on hyvin ulospäin kääntynyttä, myös yhteiskunnan ja ihmisen kohtaamista pohtivaa.

13 omakustanteisen teoksen sivuilta voi löytää myös sellaista luonnon kuvausta, jota vain pitkä kypsyttely saa aikaan. Itse hän sanoi kirjoittavansa sekä omaa kokemaansa että mielikuvituksensa luomaa.

Vuonna 1972 ilmestynyt Ruusupuu Wernerille on Sirolaa niin sanotusti yhteiskunnallisimmasta päästä. Jokaisella näistä kymmenistä runoista, jotka kuvaavat elämää nuoruudesta "iltahetken läheisyyteen", on alahuomautus. Huomautuksissa kirjoittaja nivoo näkemänsä elämän kuvat ei vain kuvitellun (tai todellisen?) henkilön eli Wernerin elämänvaiheisiin, vaan myös Suomen historiaan laajemminkin.

Kirjoittaja kertoo myös itsestään: "Olen yksi pisara paljoudesta, jolla on pyrkimys päivän kimallusta kohti, mutta minulla on tavallisen ihmisen tavanomaiset vivahteet vaiheissani. Onnellisimmat hetket lentävät luota kuin pelästyneet kyyhkyt."

Werneri on työmies, välillä työtönkin mies, hänellä on omat mietteensä myös rakkaudesta. Sen merkiksi hän saa punaruusuryijyn, jossa on "mietteen nukkaa", solmuja, koska mies ei enää rakkaudesta puhu – rakastanee silti toki?

Wernerin voi nähdä suomalaisen työmiehen prototyyppinä, mutta ei missään kaavamaisessa mielessä. Hänestä on moneksi, muun muassa yhteiskunnan epäkohtien huomaajaksi, jos kohta aivan vieressä olevaa sorrettua hän ei välttämättä huomaa…

Itselläni olevan kirjan kappaleeseen Aili Sirola on kirjoittanut (omistuksena Kansan Lehden toimittajalle Onni Lautasalolle) 24.11.1972 päivätyn neuvon, joka sopii hyvin täydentämään Wernerin vaiheita: "Soutakaa yhteisvenhettä, veljet!".

Aili Sirola: Ruusupuu Wernerille. Runoa ja tarinaa. Tampere 1972, 48 s.
"Runosuoni ei ole jäätynyt", Aili Sirolan 80-vuotishaastattelu. Ylä-Satakunta n:o 87, 1985.

Teksti julkaistiin ensi kerran tällä palstalla 18.3.2014.

Salaperäisiä säkeitä: Sapfoa suomeksi


Nykyisen tiedon mukaan kreikkalaisella Lesboksen saarella Mytilenen kaupungissa eli 600-luvulla ennen ajanlaskun alkua Sapfo (Psapfo), runoilija. Hänen noin sadasta jälkeenjääneestä runokatkelmastaan (kokonaisia runoja lienee jäljellä vain yksi) maailman kansat ovat voineet nauttia mitä persoonallisimpina kännöksinä. Niissä muinaiskreikan taitajat, ja ehkä huonostikin tätä kieltä osaavat, ovat sorvanneet Sapfon ajatukset uuteen aikaan ja kieleen sopiviksi.

Tämä koskee myös runojen kääntämistä suomeksi. Pentti Saarikoski aloitti sen oman teoksensa liitteenä vuonna 1958, sitten Aapo Junkola ehti kääntää kaikki runot (1966), kunnes Saarikoski ryhdistäytyi ja sai aikaan oman kokonaisen käännösversionsa (1969).

Aapo Junkola (kirjailija, kääntäjä, kihlakunnansyyttäjä) on kääntänyt kreikasta muutakin kuin Sapfoa. Esipuheessaan Sapfon runoihin hän puolustaa voimakkaasti ratkaisuaan (mikä on myös Saarikosken ratkaisu): tuolle "notkealle ja monitasoisesti rytmittyneelle lyriikalle" ei voi tyrkyttää mitään metrumia eli "kaavamaisen halpahintaista byrokratiaa", siis jotain perinteistä runomittaa.

Useissa vertailuissa Saarikosken Sapfoa on kutsuttu kauniiksi (sanomatta, että verrattuna Junkolaan). Molemmat käännökset kannattaa kuitenkin lukea. Sitä ei voi eikä tarvitsekaan tehdä kirjat vierekkäin, runojen järjestyskään ei ole sama. Kumpikin teos avaa oman näkökulmansa Sapfoon. Saarikosken kielen kauneutta on varmaan ihailtu senkin vuoksi, että monet käännökset muistuttavat runoilijan oman tuotannon säkeitä.

Junkolan esipuhe ja hänen käännösteoksensa johdanto, kirjoittajana antiikin tuntija Heikki Solin, kannattaa lukea taustaksi myös Saarikosken käännöksille. Saarikoski ei nimittäin selittele.

Johdannossa kerrotaan kaikki, mikä Sapfosta on ollut kerrottavissa. Epäselväksi kuitenkin jää, minkä ero tai yhtymäkohta nähdään käsitteillä "lesbolainen rakkaus" ja "lesbolainen lyriikka" (s. 7.). Käsitteitä sotkee Solinin maininta, että "kaikki kulttuurihistorialliset todisteet puhuvat jyrkästi sellaista olettamusta vastaan, että Sapfon [runoilija]piirissä olisi harrastettu tribadiaa" (s. 17).

Tribadiaa? "Luonnotonta rakkautta" (sekin Solinin termi)? Miksi ei ole sanottu suomeksi ja suoraan, että tutkija tyrmää ajatuksen Sapfon lesboudesta?

Tämä on sivupolku, mutta kiinnostava, kun on kyse 2500 vuoden takaisista säkeistä. Miten me voimme niin varmasti tietää, mihin jotkut irralliset rivit liittyvät? Mitä kaikkea tunnetta niiden takana on?

On outoa, että johdannon kirjoittaja vie osan lukijan nautinnosta etsiä ja ymmärtää itse. Paistaako taustalla ajatus, että meille vieraissa kulttuureissa on ollut toisistaan tiukasti erillään "uskonnollinen kultti" (tässä tapauksessa rakkauden ja kauneuden jumalattaren Afroditen palvonta) ja toisaalta arjen rakkauselämä, "seksuaalinen kultti"? Eikö tutkijalle ole tullut mieleen, että nämä kaksi kulttia voivat olla sidoksissa keskenään?

Vaikka kirjoja ei vierekkäin asettaisikaan, vertailuja on hauska tehdä. Eräs paljon lainattu runo ensin Junkolan (sinisellä, s. 103), sitten Saarikosken (punaisella, s. 90) suomennoksena:

kuin kvittenipuun [ = päärynän lähisukulainen] omena
kypsyen ylimmällä oksalla
puun latvassa
jota sadonkorjaajat eivät
huomanneet, tai jos huomasivat
eivät tavoittaneet

Niin kuin makea omena korkeimmassa oksassa
jonka poimijat unohtivat
Eivät unohtaneet:
se oli vain liian
korkealla

Sapfon runoja. Kreikan kielestä suomentanut Aapo Junkola. Johdannon kirjoittanut Heikki Solin. WSOY 1966, 108 s.
Sapfo: Iltatähti, häälaulu. Suomentanut Pentti Saarikoski. Otava 1969, 130 s.

Kirjoitus on julkaistu ensi kerran tällä palstalla 15.3.2014.

Arkipäiväisiä monimerkityksiä


Jotkut kulttuurit ovat jääneet suomalaisille yllättävän vieraiksi, vaikka vähät kilometrit ja vuosisataiset kontaktit olisivat asiassa auttaneet. Olisivat voineet auttaa enemmänkin. Kun puhumme Puolasta, kynnyksenä lienee maan katolisuus ja jokin sellainen näkymätön muuri, jota kukaan ei ole koskaan rakentanut, mutta joka jotenkin vain on.

Mutta älkäämme unohtako, että ensimmäinen haarukka saapui Suomeen (till Åbo, 1562) puolalaisprinsessan matkatavaroissa ja että puolalaisessa kulttuurissa on paljon ranskalaistyylistä. Kun me siis tunnemme "niin hyvin" Ranskan kulttuuria, miksi emme olisi avoimempia puolalaiselle? Siitä löytyy sitä paitsi sellaista jännitystä, joka lännempänä on jo aikoja sitten, muun muassa paljolla puhumisella, purettu puhki.

Wisława Szymborska (1923–2012) syntyi Bininissä, mutta asui Krakovassa, mistä haarukka lähti Suomen-matkalleen. Kymmenen runokokoelmaa ja "vain" 250 runoa toivat hänelle 50 vuoden aikana, vuoden 1952 jälkeen mainetta taitavana sanankäyttäjänä, ironisenakin huomioiden tekijänä. Vuonna 1996 myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto tuli yllätyksenä niin maailmalle kuin runoilijalle itselleenkin.

Martti Puukon ja Jarkko Laineen yhdessä tekemät käännökset sadasta Szymborskan runosta ovat toimittajan ja runoilijan sympaattista työtä, joiden uskon saavuttavan jotakin alkuperäisistä tunnoista. Teos antaa lisäksi  pienimuotoisen mahdollisuuden opiskella puolaa (koska teosten ja runojen nimet ovat myös alkukielellä).

Mikä runoissa viehättää? Se, että henkilökohtaisesti koettu on osattu pukea universaaliin muotoon, ja se, että universaalista (maailma laajasti ymmärrettynä) löytyy henkilökohtaisesti koskettavia asioita. Se, että samaan aikaan voi katsoa kaleidoskooppiin, kiikariin ja mikroskooppiin – ja kuva on silti eheä.

Nykyhetki tulee vastaan museossakin, koska ihmisen ajatus ei periaatteessa voi katketa. "On lautasia, muttei ruokahalua. / On sormuksia, mutta yhdistävä tunne / kadonnut vähintään kolmesataa vuotta sitten." Paljon erilaisia mahdollisuuksia ja valinnan hetkiä liittyy pieneen hetkeen sekä kynään ja paperiin, jotka kirjoittajalla ovat edessään.

Ironian aihetta löytyy muun muassa miesten kauneuskilpailusta, jonka miehet itse mieltävät kehonrakennukseksi. "Karhun lailla astelee hän lavalle / (vaikka sisällään on vain nalle) […] kumarrus valtavat suosionosoitukset aiheuttaa / kunnon vitamiinit takaa suosion."

Mihinkään lopullisesti kauniiseen tai ikuiseen rauhaan ei runoilija pyri eikä pääse, vaikka hänen kielikuvansa ovat joskus tarkkaan harkitun oloisia. Itsemurhaajan huoneessa kaikki, myös pois menneen ystävät, mahtuvat kaikki yhteen tyhjään kirjekuoreen ("joka oli nojallaan juomalasia vasten"). 

Wisława Szymborska: Sata Szymborskaa. Suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine. 2. painos. Like 2005, 185 s.

Kirjoitus julkaistiin ensi kerran tällä palstalla 15.3.2014.

Aseilla on voimaa – onko sanoilla?


Näinä aikoina, jolloin sodista ja pitkittyvistä kriiseistä jälleen puhutaan kuin torihinnoista, on syytä muistuttaa, että ihmiskunta on sekoillut ennenkin.

Runoilijoiden vastaus, joko pelästyneet reaktiot tai harkitummat analyysit, on purkautunut monenlaisina säkeinä. Runot sodasta ja rauhasta ovat selittäneet, tuoneet lohtuakin, mutta ennen kaikkea olleet osa sitä järjen protestia, jota väkivallan käyttöä vastaan on esitetty.

Kalevi Kalemaa kokosi ensimmäisen suomalaisten rauhanrunojen kokoelman vuonna 1979, ja myöhemmin siitä otettiin uudistettu painos. 48 runoilijan tekstejä on ryhmitelty niin, että kyse ei ole vain sodasta ja rauhasta: kyse on siitä, miten eri tavoin väkivalta meitä kohtaa.

Monen mielestä oikeita sotarunoja ei voi olla olemassa ilman rauhan ajatusta. Onkin  yllättävää, että näennäisesti sodan tapahtumien kuvaukseksi laaditut rivit voivat lukijassa, rivien välistä, vetää esiin monenlaisia mietteitä. En tarkoita marssilaulujen tahatonta ironiaa ("Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä urhona kaadut…") vaan sitä, että esimerkiksi realistinen rintamaolojen kuvaus pysäyttää miettimään pelon, kaipauksen ja jopa rakkauden salaisuutta (kuten esimerkiksi joissakin Yrjö Jylhän, Arvo Turtiaisen ja Timo Töyrylän runoissa).

Aikajakso näissä runoissa on 30-luvun aavistavista sodan enteistä Vietnamin sodan loppumetreille.

Herää kysymys, miksi juuri 30-luvun alku oli niin "ennaltanäkevää" aikaa jos katsomme muutamien runoilijoiden tekstejä? Taustalla oli tietenkin nelivuotinen joukkoteurastus, kesällä 1914 alkanut ensimmäinen maailmansota, jonka syytä ei ole oikeasti keksitty vielä tähänkään päivään mennessä. Toisaalta fasismin ja natsismin nousu, ja muukin vastakkainasettelu Euroopassa, loi pelottavan tilanteen.

Koettu sota yleistä välinpitämättömyyttä vasten loi kummallisen ilmapiirin. Hyvin näitä tuntoja kuvasivat esimerkiksi Turtiainen ja Aira Sinervo.

"Sotaan opettelemisen" arki on karusti läsnä esimerkiksi Olavi Siippaisen ja Otto Varhian runoissa. Jälkiviisautta, viisasta sellaista, nosti esiin tjo talvi-, mutta erityisesti jatkosodan jälkeinen runous. Pentti Lahti kysyi, miksi oli mahdollista antaa mielipuolten johtaa kansoja tappamaan. Kaarlo Sarkia, joka kuoli 14 kuukautta  jatkosodan päättymisen jälkeen, veti esiin valhe- ja narrinpukuiset valheet: "Jumalanmuotoisena, kuulain kulmin / käy tietään tappaja, tuo julkein, julmin."

Anja Vammelvuo, Katri Vala ja Aila Meriluoto tuovat kokoelmaan näkökulmia, joita ei miehisemmästä tarkastelusta yleensä löydä. Kaikkiaan kokoelma on paitsi sodan ja rauhan runojen myös koko 1930–1970-lukujen runouden kattava kooste – yhdestä, mutta hyvin painavasta näkökulmasta.

Kalevi Kalemaa kirjoitti teoksen niin ensimmäisen kuin toisen laitoksen esipuheessa: "Vain yksi asia on ennallaan: yhä soditaan joka päivä jossakin päin maailmaa." Näin siis saattoi kirjoittaa vuonna 1979 ja vuonna 2006, ja näin voisi kirjoittaa myös vuonna 2014.

Joidenkin runojen kohdalla olisi todella mielenkiintoista tietää alkuperäinen kirjoittamis- ja julkaisuajankohta, monet runot on merkitty vain kootuista teoksista lainatuiksi.

Aseettomuuden voima. Runoja sodasta ja rauhasta. Toimittanut Kalevi Kalemaa. Like 2007, 301 s.

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran tällä palstalla 15.3.2014.

1960-luvun tajunnanräjäyttäjä


Kutsun mieluusti Väinö Kirstinää (1936–2007) runouden 1960-luvun tajunnanräjäyttäjäksi, vaikka hän ei ollut suinkaan ainoa ja vaikka hänen aktiivinen uransa jatkui pitkälle mainitun vuosikymmenen jälkeen.

Eräänlaiset kootut runot, Kirstinän itse kokoama vuosien 1958–1977 katsaus, antaa riittävän hyvän kuvan myös tuosta tajunnan räjäyttämisestä. Näin siitä huolimatta, että runoilija on karsinut peräti 35 runoa "LSD-kokoelmastaan". Ymmärrän syyt: jos koko tämä teos vuodelta 1967 olisi mukana, se haukkaisi leijonanosan niin huomiosta kuin sivumäärästä. Teoksessa on ollut karsittavaa, koska tarkoituksena oli antaa ns. yleiskuva tuotannosta.

Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma kannattaa silti lukea tänäkin päivänä. Kaksi karsituista runoista viittaa Maoon, mutta ei poisto ole ollut poliittista, enemmän toiston ylivetoa. Alkuperäisteoksessa toistoa ei huomaa, sen verran rajua iloittelu on.

1960-luku ei ollut vain uusien asioiden ja ajatusten aikaa, vaan silloin koettiin uudenlaisen sanomisen muodon etsivän sanojiaan. Tähän virtaan Kirstinä heittäytyi täysillä.

Alkumetrit olivat etsiskelyä, vuoden 1963 kokoelmasta Puhetta alkaen kuului Kirstinän oma ääni. Suunnilleen nyt hän alkaa nähdä omalla tavallaan. "Kun Dante oli helvetissä / hän oli näkemäänsä jokseenkin tyytyväinen." Näin Kirstinä, mutta hän jättää sanomatta sen itsestäänselvyyden, että juuri helvetistä kirjailija saa parhaimmat ja herkullisimmat aiheensa.

Teoksessa Luonnollinen tanssi (1965) Väinö Kirstinän sanaleikkitaide puhkeaa nupustaan. Se ei ole taidetta taiteen vuoksi, vaikka jotkut graafiset kuviot sellaiseen viittaavat. Arjen elämästä tässä on kyse, läskisoosin ja kippurahännän nauttijoista.

Atomipompotusta (Luonnollisen tanssin loppuosa) on maailman melkeinpä  ruumiinavaus, tarkka analyysi. 30 sivua vuodatusta muuttuu lopulta  ydinsodan jälkeiseksi jälleenrakennukseksi, jonkunhan sekin on tehtävä. Pitkä runo on omistettu 60-luvulla perustetulle Sadankomitealle.

Kirstinällä on ollut osittain kieli poskella näitä analyysejä kirjoittaessaan. Ei Sadankomiteaa tai pasifismia kohtaan vaan sellaisen tosikkomaisuuden vuoksi, joka saa aikaan vain julkilausumia, ei mitään konkreettista.

Omalla tavallaan Kirstinän runot ovat tapahtuneen dokumentointia, siltä varalta että jäisivät historiankirjat (julkaistaanko niitä kohta ylipäätään enää?) lukematta. Esimerkiksi 1900-luvun sotien ja julmuuksien luettelo on pöyristyttävä, mutta sehän ei ole runoilijan vika. Hän ei osallistunut sotiin millään tavalla.

Tarkka lukija löytää herkullisen ennaltanäkemisenkin. Miten Kirstinä onkaan osannut vuonna 1967 niin hyvin kuvata hallintosekoilua tällä meneillään olevalla vuosikymmenellä:

"Kun mikään paikka ei enää / ole edes hyvän päivän tuttu. / On nopeita muutoksia, / paikattomia paikkoja epäseudulla; / viimeksi purettiin maamerkki tästä läheltä. / Se oli pyöreä rakennus, / suuri kaasukello."  Lienevätkö kunta- ja soteuudistukset oman aikansa kaasukello? Vai mitä, Henna Virkkunen?

Väinö Kirstinä: Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma. Tammi 1967, 130 s.
Väinö Kirstinä: Runoja 1958–1977. Toinen painos, Tammi 1979, 291 s. 

Kirjoitus julkaistiin ensi kerran tällä palstalla 15.3.2014.

Ajasta toiseen, alusta loppuun

Pietarilaisesta kirjallisuudesta rakentuu kokonainen kaupunki asuintaloineen, palatseineen, katuineen, siltoineen ja kanavineen. Ja ihmisineen! Itsestään selvästi Aleksandr Puškin, Anna Ahmatova ja Iosif Brodski osataan yhdistää kaupunkiin, mutta sen maisemaan kuuluu myös Osip Emiljevitš Mandelštam (1891–1938).

Mandelštamia, Ahmatovaa (ja hänen miestään Nikolai Gumiljovia) sekä Brodskia yhdistää se, että heidät karkoitettiin eri tavoin kaupungista, jota he sanoillaan rakensivat. Gumiljov ammuttiin, Mandelštam kuoli leirillä, Ahmatovaa syrjittiin monin tavoin ja Brodskille annettiin yksinkertaisesti saappaankuva takapuoleen.

Mandelštamin elämä ja runous ovat kiehtoneet senkin vuoksi, että hän kuului Ahmatovan, Boris Pasternakin ja Marina Tsvetajevan tavoin neuvostokirjallisuuden ns. kultakauteen. Se oli aikaa, jolloin uutta syntyi paitsi oman sydämen halusta myös yhdistellen erilaisia vaikutteita herkullisiksi ja haastavan jälkimaun jättäviksi keitoksiksi.

"Vastavallankumouksellisesta toiminnasta" tuomitun Mandelštamin kronologinen, 64 runon kokoelma alkaa Saimaan aalloilta (1908) ja päätyy Nataša Štempelille vuonna 1937 kirjoitettuihin, oudolla tavalla toden sanoville riveihin ("Ja kaikki tuleva on pelkkää lupausta.").

Runoilija kerää vaikutelmia ja rakentaa kuvia, eivätkä kaikki niistä sovi kuin yksi yhteen minkäänlaisen ihannekaupungin rakentamiseen. Sosialismin rakennustyö muuttui pakkotyöksi, johon oli sanoin enää vaikea osallistua.

Mandelštam luo yhdistäviä lankoja maailmassa tapahtuvan ja ihmisen kokeman välille. Hän on silti tuskaisen tietoinen siitä, mitä häneltä odotetaan, mutta ei edes vuoden 1937 alussa melkeinpä sydänverellä kirjoitettu oodi Stalinille pelasta häntä. Vaikeiden puhuja on jo leimattu tarpeettomaksi varsinkin, koska hän oli sanonut Stalinista pahaakin.

Vuoden 1937 alkupuolella runoilija näkee ja kirjoittaa myös melkeinpä kauhun sekaisin tuntein koetuista sodista ja aavistettavissa olevasta uudesta tappamisen aallosta. Sikermä Runoja tuntemattomasta sotilaasta (s. 130–135) on vaikuttava huuto. Aikanaan se päätyi tyhjyyteen, mutta meidän korvissamme se onneksi kaikuu yhä.

Runoilijan perintö elää paitsi runoissa myös hänen vaimonsa Nadeždan (1899–1980) muistelmissa (suomeksi Ihmisen toivo, 1972). 

Osipin runojen äärellä herää vanha kysymys. Miksi venäläisessä yhteiskunnassa on ollut niin usein vaikea ymmärtää "toisenlaisia", kulttuuriin uutta tuovia? Ahdistavan pakkopaidan rakastaminen on ilmiö, jota jo Anton Tšehov kuvasi. 1920- ja 1930-luvuilla kiellettyjen kirjailijoiden ja kirjojen luettelo on pitkä (kirjoja suorastaan poltettiin). Monet kirjailijat ammuttiin, vielä useammat joutuivat vankileirille.

Jonkinlaisen vastauksen saamme siitä, että maailma ei ole koskaan ollut lintukoto. Vaarallista on, kun suvaitsemattomuudesta tulee valtiollista politiikkaa, jota toteutetaan määrätietoisesti, julkisuutta ja oikeutta karttaen, ihmisiä vihaten. 

Lopuksi pari sanaa painoasusta ym. Oudoksun tapaa tarjota ensin kääntäjän  sananselitystä ja vasta sitten päästää lukija pöydän ääreen. Järjestyksen tulisi olla päinvastainen. Oudoksun myös sitä, että kirjailijan sukunimi kirjoitetaan systemaattisesti väärin, vaikka monet muut š- ja ž-varusteiset nimet ovat ihan oikein. Jälkimmäisen virheen teki myös Otava julkaistessaan vuonna 1972 Mandelštamin novellikokoelman Ajan kohina.

Osip Mandelštam: Kivitauluoodi. Runoja. Valikoinut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola. Tammi 1992, 143 s.

Kirjoitus julkaistiin ensimmäisen kerran tällä palstalla 15.3.2014.
Julkaistu hieman lyhennettynä Karjalan Sanomissa (Petroskoi) 26.3.2014.

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Koskettava tuskan kuvaus

Tuhansista runoja kirjoittavista suomalaisista osa on julkaissut tekstejään niin sanottua kaupallista tietä, mutta melkoinen osa omakustanteina. Se on helppo väylä saada runot nopeasti ainakin kirjoittajan lähipiirin nähtäville. Joskus käy niin, että kiinnostusta soisi lyötyvän vielä aikojenkin takaa.

Kirjahyllyni omakustannuskokoelmista ehdottomasti koskettavin on Jorma "Jonte" Oksasen ilmeisesti vuonna 1981 tai 1982 painattama Tunteiden tuskaa. Sen runot ovat lyhyen esittelytekstin mukaan syntyneet lähes 15 vuoden aikana elämänvaiheissa, joissa valvetta ja unta on vainonnut runoissa välillä suorastaan kiljuva tuska.

Jotkut runoilijat ovat ajautuneet alkoholisteiksi, mutta harvat alkoholistit ovat ryhtyneet runoilijoiksi, eivät ainakaan niin riipaisevalla tavalla kuin Oksanen. Hänen elämänsä on  pusertunut pääasiassa mitallisiksi runoiksi, joissa voi olla myötä vaikealla tiellä lapsuuden hetkistä myöhempään itsetunnon vaikeaan puntarointiin.

Tiedän, että vertailuni on outo eikä saane sympatiaa kirjallisuuden asiantuntijoilta, mutta on pakko kysyä: eikä ole rehellisempää puhua avoimesti ongelmastaan kuin kaivaa se korulauseiden ja symbolien maaperään, kuten niin sanotussa taiderunoudessa on tapana? Eikö alkoholismista puheen ollen olekin yhteisön kannalta parantavaa puhua asioista oikeilla nimillä, niin kuin Oksanen tekee?

Kevään aiheuttama kaipaus on Oksaselle nälkäistä, ahmivaa elämistä, mutta siinä on mukana syksyn pelko. Samaan sävyyn hän kuvaa elämänsä iloisia hetkiä pelastavina keijuina, joiden takaa kuitenkin häämöttää uusi sortuminen pimeyden maailmaan.

Jonte Oksanen ei säästä siis itseään laittaessaan tuntojaan ja kokemuksiaan paperille. Ei tarvitse kuin hieman miettiä vertailukohtia niin ällistyy. Pitääkö ihmisen joutua tuhon partaalle, jotta hän voisi olla rehellinen itselleen ja lukijoilleen? Vastako suuri ahdistus avaa portit sen tunnustamiseen, että ei ole täydellinen ja että ehkä pystyy sen ominaisuuden jopa itsessään hyväksymään?

Vaikeuksien tuskaisesta kuvaamisesta huolimatta Jonte Oksasen teksteistä löytää pelastaviakin tuntoja. Sekä unessa että joskus valveilla hän rakentaa itseään elämän hyvien muistojen ja hetkien varaan. 

Lähes koko kirja, 64 sivua ja viitisenkymmentä runoa, on yhtä laajaa monologia, ihmisen puhetta muiden edessä. Teksti onkin helppo kuvitella vaikkapa teatteriesityksen pohjaksi, ja teatteriin Oksanen onkin myös kirjoittanut: tiedossani on 1980-luvulta kuusi hänen kirjoittamaansa näytelmää, joista kolme on kansallisessa käsikirjoitusvälityksessä (www.naytelmat.fi).

Jorma "Jonte" Oksanen: Tunteiden tuskaa. Ilman painovuotta ja -paikkaa [Pori].

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran tällä palstalla 5.3.2014.

Ajan kuvaa ja pohdintaa


Arvo Turtiaisen (1904–1980) runoudelle oli koko 40 vuotta kestäneen kirjoittajauran aikana tyypillistä tiivis ajan ilmiöiden seuraaminen ja analysointi. Työväenrunoilijalle tällainen luonnostaan sopiikin. Ajankohtaisuus ei ollut Turtiaisella vain julistuksen taustakohinaa, vaan se näkyy myös hänen rakkausrunoissaan ja paikalliskuvauksissaan.

Paikka on ennen kaikkea Helsinki, Stadi, joka myös muistaa, miten hellästi mutta myös tarkasti ja nurkan takusetkin esiin kääntäen Turtiainen kaupunkiaan kuvasi. Kaupunki on vahvasti läsnä muun muassa kokoelmassa Puhetta Porthaninrinteellä (PP). Joskus esiin vilahtaa ja tuo luonnon ja levon tunnetta kesäpaikka Päijänteen rannalla, ja sieltä ovat varmaan syntyneet myös jotkut Stadia koskevat ajatukset. PP:ssa maalaismaisema elää osan V kuvauksissa.

Julkaistessaan teoksensa Minä rakastan (MR) jouluksi 1955 Turtiainen oli uransa puolivälissä ja kirjoittajantyönsä mallikkaassa ammattilaisvaiheessa. Vuotta aikaisemmin oli ilmestynyt Laulu ajasta ja rakkaudesta, joka sopisi tämänkin kokoelman nimeksi. Turtiainen seuraa, mitä ympärillä tapahtuu, mutta hän myös antaa sydämensä soida huhtikuun illassa. Kokoelman aloittavat runot on selvästi kirjoitettu sille Penelopelle, rakastetulle, johon Turtiainen hieman kokeneempana ja maailmaa nähneempänä vuonna 1968 viittasi (runossa Odysseus 1968).

Rakkaudella on kuitenkin hintansa, rajansa ja jopa loppunsa. Turtiainen erittelee tätä ottamalla aiheita arjen tapahtumista, kun esimerkiksi epätoivoisen pientilallisen itse- ja perhemurhasta (runossa Orpo). Siinä on katkeruutta epäoikeudenmukaista yhteiskuntaa kohtaan, mutta runo, jonka oheen on liitetty pala perhetragediaa koskevasta lehtiuutisesta, antaa myös selityksen. Jotta tällaista ei olisi, tarvitaan oikeudenmukaisempi, tasa-arvoisempi maailma.

Kolmentoista vuoden kuluttua syksyllä ovat ajankohtaiset poljennot toisenlaisia. On tapahtunut 21.8.1968, on koettu Tšekkoslovakian miehitys. Asia, joka nyt tuntuu kaukaiselta ja ikään kuin historiallisena faktana itsestään selvältä (tyhmyydeltä), näkyy PP:ssa varovaisina, pelokkainakin reaktioina. Päivämääräruno 21. 8. 1968 puhuttelee salaivallisesti korkea-arvoista toveri komissaari Kuolemaa. Juuri miehityksen päivänä kirjoitettu Kommunisteille muistuttaa, että matka on alussa ja se päättyy vasta, kun panssarit palaavat sulattoihin, kun "veri lakkaa kasvamasta katkeruuden ruusuja".

Turtiainen siis kirjoitti varsin paljonkin omasta kaupungistaan, sen ihmisistä ja elämästä. Mutta hän muisti myös poismenneitä sekä tuttavia, joiden elämässä oli ollut jotakin erikoista tekeillä. Näissä mainituissa teoksissa ovat läsnä Pentti Haanpää ja Untamo Utrio (MR) sekä Hannu Salama, Olavi Paavolainen ja Lasse Salava (PP). Salaman puolustuspuhe jatkuu ovelasti toisessa runossa "loppuhuomautuksena". Henkilökuvasta on kyse myös runossa Balladi Hermannin Ruususta (MR).

Arvo Turtiainen: Minä rakastan. Runoja. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1955, 66 s.
Arvo Turtiainen: Puhetta Porthaninrinteellä. Runoja. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1955, 76 s.

Julkaistu ensimmäisen kerran tällä palstalla 5.3.2014.

Punaisen Karjalan laulaja


Unhoon jääneen, paljon taistelu- ja työkehotuksia sisältävän kirjan nimilehdellä ikään kuin varsinaisena kustantajana mainitaan Karjalan Proletaaristen Kirjailijain Yhdistys. Se hyvin sopiikin: kyse on punaisen eli Neuvosto-Karjalan ajanrunoudesta vuosilta, jolloin sosialismia rakennettiin innolla ja kovalla työllä, myös sanan säilää piiskana käyttäen.

Jalmari Virtanen (1889–1939; myös nimimerkki Juho Joutsen) syntyi Padasjoella, mutta lähti jo varhaisessa teini-iässä eli 13-vuotiaana tehdastyöhön Pietariin. Hän osallistui vallankumoukselliseen toimintaan, joutui useita kertoja pidätetyksi, asui Suomessa 1910–1916 ja oli mukana perustamassa Kälviän työväenyhdistystä. Petroskoihin hän saapui 1921, ja hän oli heti alusta alkaen innokkaana kirjoittajana mukana myös alan yhdistys- ja julkaisutoiminnassa. Hän oli lehden päätoimittajana, kirjailijayhdistyksen puheenjohtajana ja niin sanotusti monessa mukana. 

Lukiessa nyt näitä vuonna 1931 (eli vuonna 14, kuten hän on jotkut runonsa päivännyt; vuosi 1931 oli näet 14. vuosi Lokakuun vallankumouksen jälkeen) ilmestyneitä aatteen palon säkeitä tulee väkisinkin ajatelleeksi, millainen maailma olisikaan, jos nuo aatteet, siis ihanteet, olisivat toteutuneet. Miten me suhtautuisimmekaan asioihin toisin? Meidänhän on pakko uskoa, että ei Virtanen ajatuksiaan ihan hatusta vetänyt. Hän oli 30-luvulle tultaessa jo hyvin kokenut kirjailija, poliittisesti tietoinen ja elämää tarkkaan seurannut aikuinen mies.

Viha lahtareita ja porvareita kohtaan, tietynlainen koston ajatus suhteessa valkoisten johtamaan Suomeen sekä intomielinen kehotus työntekoon ja väsymättömyyteen sosialismin voiton saavuttamiseksi ovat monien runojen keskeisiä ajatuksia. Kielen käyttäjänä hän oli oman lajinsa mestareita. Joissakin runoissaan hän viittaa siihen, että kaikki työläisetkään eivät ymmärrä parastaan. Joukossa on juoppoja, laiskureita ja epäilijöitä.

Kaiken keskiössä on työ, metsätyö, maatyö kolhoosissa, kommunistinen työ, jolle ihmisen on annettava kaikkensa:

Minä,
T y ö,
tosivaltijas maan
olen aino!
Olen sydän, mi sykkii ja lyö,
olen voima
ja maan tasapaino.

"Virtasen elämäntie katkesi runoilijan ollessa parhaissa luomisvoimissaan. Hän tahtoi ja olisi pystynyt saamaan kirjallisuudessa paljon aikaan."

Näin kummallisen toteavasti kertoi Jalmari Virtasesta toinen runoilija Armas Mishin eli Armas Hiiri lehdessä Neuvosto-Karjala 7.1.1979. Ei sanaakaan siitä, miksi Virtasen elämänkaari katkesi – ja kuinka se ei todennäköisesti viime matkallaan ollut valmis taistelurunoja luomaan.

Virtasen teoksia alettiin kieltää Karjalassa vuonna 1937 laajamittaisten vangitsemisten alettua. Monet kirjailijatkin vangittiin ja tuomittiin, useat kuolemaan. Virtanen vangittiin 14.2. 1938, kaksi kuukautta myöhemmin hänet tuomittiin neuvostovastaisena ja ns. "Gyllingin-Rovion" juttuun (mikä oli puhdas NKVD:n keksintö) sekaantuneena 10 vuodeksi pakkotyöleirille Kotlasiin. Siellä hän kuoli vajaata vuotta myöhemmin, 2. huhtikuuta 1939.

Muisteliko vangittu Virtanen omia runojaan, omia mietteitään proletariaatin tuskasta? Miten hän olikaan kirjoittanut toukokuussa 1929 runossaan Sankarit voittavat:

Routaista tannerta, määrää vailla
vilusta väristen ihminen kulki
vilusta — pinta!
Raivosta — mieli
vapisi astuessansa.

Ruoskana luisteli jääuho tuuli
laihoja sääriä ihmisnuoren.
Sääriä — tuuli!
Vatsaa — nälkä!
Ja mieltä — niin raastava tuska!

Jalmari Virtanen: Rivit suoriksi. Runoja. Valtion kustannusliike Kirja, Leningrad, Petroskoi, 1931, 90 s.

Kirjoitus julkaistu ensimmäisen kerran tällä palstalla 5.3.2014.

Setä Ho ja hänen runonsa


Ho Tši Minh (Hồ Chí Minh, 1890–1969) on eräs aikamme vallankumouksellisen nuorison ihanteista. Ei siksi, että hän olisi luonut jonkinlaisen mallivaltion eikä siksi että hän olisi suuri ideologi Marxin tai Maon tapaan. Hän on suosittu siksi, että hän oli lannistumaton. Hän oli isänmaanystävä, joka taisteli niin ranskalaisia, japanilaisia kuin amerikkalaisiakin maahantunkeutujia vastaan. Hän halusi vapaan ja riippumattoman isänmaan, siksi hän ei avoimesti kannattanut Kiinaa eikä Neuvostoliittoa näiden välisessä kiistassa.

Ho Tši Minhin lapsuudesta on saatavissa hyvin vähän luotettavia tietoja. Varmaa on, että hän syntyi eräässä keskivietnamilaisessa maakunnassa toukokuussa 1890 ja oli tänä syksynä kuollessaan siis lähes kahdeksankymmenen.

Joko hieman ennen ensimmäistä maailmansotaa tai sen aikana Ho, jolla siihen aikaan oli monta nimeä, lähti kotimaastaan. Vuonna 1918 hän saapui Pariisiin opiskelemaan ja kirjoittelemaan. Jo silloin hän suunnitteli muutamien maanmiestensä kanssa kotimaansa vapauttamista, ja sai lisänimen "Isänmaanystävä". Koska hän sanoi ääneen mitä ajatteli, julistettiin hänet 1923 ei-toivotuksi henkilöksi ja hän muutti Neuvostoliittoon.

Ranskan valtakunnanoikeus tuomitsi Hon poissaolevana kuolemaan. Kolmen vuoden kuluttua suuria ajatuksia täynnä oleva kapinallinen jatkoi matkaansa Siamiin, sieltä edelleen kotimaahansa organisoimaan vastarintaliikettä. Tällöin hän joutui ensimmäistä kertaa vankeuteen, englantilaiset telkesivät hänet kalteireiden taakse Hongkongissa. Toisen maailmansodan puhjettua kiinalaiset vangitsivat puolestaan Hon käyttääkseen häntä panttina japanilaisia ja Mao Tse-tungin joukkoja vastaan. Tällöin lannistumaton ja toivoa täynnä oleva Ho kirjoitti joukon runoja, nämä nyt suomeksi käännetyt.

Jalkaraudat, marssit vankilasta vankilaan, olemattomat ruoka-annokset, kaiken kurjuuden Ho Tši Minh kestää pirullisella ja toivoa täynnä olevalla huumorillaan. Miete vangitsijoista: "Valtio ruokkii minua riisillä: minä asun sen palatseissa / sen vartijat ovat vuorotyössä minun seurueenani. / Sen vuoria ja jokia saan katsella sen kuin huvittaa / Sellaiset etuoikeudet kun on, ihminen on todella ihminen."

Mutta kaikki vangin ajatukset eivät suinkaan ole nykyhetkessä ja lähiympäristössä. Näin hän muistelee ystäväänsä: "Sinä päivänä sinä tulit minun kanssani virran rantaan / »Koska tulet takaisin?» kysyit. »Kun sato kypsyy.» / minä sanoin. Mutta se sato on kauan sitten korjattu / ja minä vain viivyn, vankina vieraassa maassa."

Vapaaksi päästyään Ho Tši Minh liittyi Viet-minhin armeijaan taistelemaan japanilaisia vastaan. Suurinta tukea tälle taistelulle antoivat amerikkalaiset, jotka samoihin aikoihin pudottivat ensimmäiset atomipommit Japaniin. Syksyllä 1945 julistautui Vietnamin Demokraattinen Tasavalta itsenäiseksi. Pääministeri Ho piti Hanoissa puheen amerikkalaisille neuvonantajilleen ja puolelle miljoonalle maanmiehelleen. Johtoajatuksena hänellä olivat USA:n itsenäisyysjulistuksen sanat: "Kaikki ihmiset on luotu samanlaisiksi. He ovat saaneet luojaltaan tietyt luovuttamattomat oikeudet: näiden joukossa on elämä, vapaus ja pyrkimys onneen."

Mutta vapaus oh vielä tuolloin lopullisesti saavuttamatta. Maassa olevia ranskalaisia joukkoja vastaan alkoi vuosien sota. Se oli lopputulokseltaan vietnamilaisille voitokas,, mutta vaati tietenkin satojatuhansia uhreja. Sodan aikana perustettiin maan eteläosiin toinen hallitus. Geneven sopimuksen aikoihin, vuonna 1954, teki USAn salainen tiedustelupalvelu koko Vietnamin alueella mielipidetutkimuksen, jonka mukaan Ho Tši Minhiä kannatti noin 80 prosenttia kansasta.

Tällä hetkellä Pohjois-Vietnam ja Etelä-Vietnamin kansallinen vapautusrintama ovat vieläkin sodassa, taistelussa sekä omia maanmiehiään että amerikkalaisten hyvin varustettuja joukkoja vastaan. Ho Tši Minh ei enää itse ole mukana, mutta hänen muistonsa elää. Nekin jotka eivät voi hyväksyä hänen ajatuksiaan ja pyrkimyksiään, ovat sidottuja nykyhetken karmeaan todellisuuteen; setä Hokin halusi rauhaa ja vapautta:

"Tsingming-juhlan päivänä yhtämittaista vihmaa / Vankilan asukeilla pistävä suru / »Vapaus, missä sinä olet?» me kysymme, ja vartija viittaa / hallituspalatsiin joka on kaukana."

Ho Tsi-minh: Poliittisen vangin runot. Suomeksi Pentti Saarikoski. Tammi 1969.

Julkaistu ensimmäisen kerran Tyrvään Sanomissa 29.11.1969, runsas kuukausi Ho Tši Minhin kuoleman jälkeen. Julkaistu tällä palstalla hieman lyhennettynä 5.3.2014.

Tahto terästä, tunteet lämpiminä


Jos ihminen joutuu vakaumuksensa tähden olemaan suurimman osan  elämästään vankilassa ja maanpaossa, pitää hänellä olla voimakas luottamus parempaan tulevaisuuteen. Näin varsinkin, jos hän kaikkien koettelemusten jälkeenkin pystyy katsomaan ympärilleen lämpimin katsein. Ihminen, joka ei kovetu kiveksi eikä rapaudu muruiksi, on tässä tapauksessa oppinut ymmärtämääin maailmaa ja löytänyt siitä jonkin kaikkea eteenpäinvieväni voiman, ihmisten aina uusiutuvan halun rakentaa uusi maailma vanhan raunioille.

Nazim Hikmetin elämänvaiheet olivat todella vainotun ihmisen heittelehtimistä paikasta toiseen. 18-vuotiaana hän karkasi koulusta, kulki maataan ristiin rastiin ja näki kurjuuden, missä talonpojat elivät. Hän liittyi itsenäisyystaistelijoihin, jotka vapauttivat Turkin Britannian holhouksesta vuonna 1922.

Lehtimieheksi ryhtyneelle, jo 14-vuotiaasta runoja kirjoitelleelle Hikmetille ei vapautta riittänyt kauan. Työväenjärjestöjen toimihenkilöiden vangitsemiset alkoivat, ja Hikmetin oli paettava Neuvostoliittoon vuonna 1924. Viisi vuotta myöhemmin hän palasi takaisin: luvatta ja lainsuojattomana. Kahdeksan vuoden aikana hän istui useaan otteeseen telkien takana. Vuodesta 1937 vuoteen 1950 hän oli yhtäjaksoisesti vankilassa ja siitä lähtien kuolemaansa asti, vuoteen 1953, jälleen maanpaossa.

Hikmetin runoissa on vangin kaipausta, pakolaisen haikeutta ja syvästi maailmaa ajatelleen miehen kokemuksia. Hän pelkää valheita  ja kehottaa muitakin kavahtamaan niitä: "Ihmiset, oi ihmiseni, jos antennit ja rotaatiot valehtelevat, jos julisteet ja mainospylväät valehtelevat... niin ne valehtelevat, jotta teidän kätenne olisivat nöyrät kuin pehmeä savi, sokeat kuin pimeys, tottelevaiset kuin paimenkoirat. Ne valehtelevat jotta teidän kätenne eivät nousisi kapinaan, jotta vääryys ja julmuus ja rahan valta jatkuisi tässä katoavassa maailmassa, joka on niin hyvä asuttavaksi, jossa olisi niin hyvä elää."

Hikmetiä on verrattu runoilijana Vladimir Majakovskiin ja Bertolt Brechtiin. Enemmän hän kuitenkin mielestäni muistuttaa Ho Tši Minhiä, jonka vankilarunoja on ilmestynyt myös suomeksi. Heillä on sama varma kokemus, sama herkkä ja lämmin kauneuden ja tunteiden taju.

Vangitun ihmisen laulu on aina yksinäisen laulua. Herkimmät säkeensä Hikmet on kirjoittanut rakastetulleen: "On hyvä ajatella sinua, se antaa toivoa. Sinua ajatellessa kuulen kuin laulun, maailman kauneimmalla äänellä lauletun. Mutta pelkkä toivo ei riitä, en tahdo vain kuunnella, tahdon myös laulaa."


Nazim Hikmet: Punainen omena. Runoja, valikoinut ja suomentanut Brita Polttila. Tammi 1972.

Julkaistu ensimmäisen kerran Tyrvään Sanomissa 11.4.1973 ja uudelleen tällä palstalla 5.3.2014.

Vuosi 1970, Turusta ja Tampereelta

Turkulainen Jarkko Laine on tullut tunnetuksi runoilijana, anarkistissävyisenä filosofina ja Parnasson toimitussihteerinä. Hänen runoteostensa nimet (ensimmäinen, Muovinen Buddha, ilmestyi 1967) kertovat paljon siitä, millainen maailma Laineen teoksissa näyttäytyy.

Tulen ja jään sirkus on rentoja kysymyksiä ja haistatteluja maailmalle, jonka kestää vain kokemalla Buddhan tavoin "valaistuksen". Laineen valaistus ei ole niinkään sisäinen täyttymys, vaan maailmaa polttavien liekkien ja Ilmestyskirjan ratsastajien taivaalta kuuluvan kavionkapseen tajuamista. Maailman valaistus on siinä, että se tajuaisi olevansa kauneuden murhaaja: ihmisten rakkaus on utopioiden suunnittelua, neonvalon heijastusta märällä asfaltilla ja ylistyslaulua kuulle ("Oi kuu! Yön sinisessä palsassa Sinä olet messinkinappi!").

Rajun menon (ainakin 180 km/h) lisäksi Laine tavoittaa herkästi muutenkin aikamme rytmejä. Hän ehkä keikaroi sanoilla, muttei kuitenkaan haaskaa eikä pahoinpitele niitä. Runoilijan sanoin: " … vaikka ratikat kompastuisi kiskoillaan … hipit leikkaisi tukkansa, jumalan hauis repeäisi, ne pyytää orkalta laulun ja se kajahtaa katuojia pitkin…"

Kari Aronpurosta ei aikaisempien teosten perusteella voi kovinkaan hyvin sanoa, kenelle hän haluaa puhua. Nyt on osoite selvä: työläiset ja opiskelijat. Lähtökohtana on Tampere, näyttämönä koko maailma, jokainen paikka missä sorretut puolustavat oikeuksiaan.

Lokomonyliopiston ehdoton ansio on siinä, että jalat pysyvät maan kamaralla, nykyisessä suomalaisessa todellisuudessa. Hajanaisuus ja jotkut melko nousukasmaiset kokeilut eivät varmaan vähän kouluja käyneen lukijan mielestä ole teoksen hyviä puolia.

Aronpuron lähteinä ovat Tampereen kaupungin taloussuunnitelmat, Suomen laki ja kirjakauppahinnat. Ei ole ärsyttäviä ylistyksiä eikä myöskään toisaalta perusteetonta mustaamista. Ja näyttämölle on raahattu Ratkaisevin Tekijä Yhteiskunnassamme, valta, ja sen jakaantuminen on tutkimuksen kohteena.

Nykyiseen järjestelmään ei Aronpuro ole tyytyväinen, ja näkemyksiään hän kuvaa etukannen taitteeseen kirjoittamassaan esittelyssä näin: "Valtaa ei voi jakaa: tasan. Demokratia on aina diktatuuria, vapaus vallassa olevan luokan vapautta. Päätöksenteko porvariston diktatuurissa katetaan Gallup-kyselyihin."

Jarkko Laine: Tulen ja jään sirkus. Runoja. Otava 1970.
Kari Aronpuro: Lokomonyliopisto. Runoja. Kirjayhtymä 1970.

Julkaistu ensimmäisen kerran Tyrvään Sanomissa 9.1.1971, tällä palstalla 5.3.2014.