lauantai 16. tammikuuta 2016

Terveisiä Satakunnasta

Tammikuun tarjontani sisältää kohtuullisen paljon jo aikaisemmin kierrätettyä. Pyydän anteeksi niiltä lukijoilta, jotka väittävät kaiken tämän lukeneensa ja varsinkin sen muistavansa: valikoin tekstit niin, että kuvittelen niillä olevan painoarvoa enemmän kuin yhden päivän elämään. Kierrätyshän on sitä paitsi edelleen muodissa.

Mukana on hieman politiikkaakin. Väinö Vilponiemen ja Aulis Sileäkankaan muistelmakirjat kattavat maakunnalle tärkeän ajanjakson. Aikaisemmin olen esitellyt pomarkkulais-raumalaisen pitkän linjan vaikuttajan Aulis Juvelan teokset (tutustu tässä!). Yrityksiä muistaa on ollut muitakin, minusta nämä kolme ovat parhaimmat saavutukset.

Kukaan minut tunteva ei ihmettele aihevalintaa ylipäätään. Satakuntalaissyntyisenä ja -sukuisena olen saanut vuosikymmeniä tarkastella maakunnan menoa – onneksi hieman eri rooleissa ja työtehtävissä. Historiaa koskevassa  julkaisutoiminnassa olen havainnut ymmärryksen parantuneen vuosien varrella. Maakunnallinen ja joidenkin paikkakuntien ns. virallinen historiankirjoitus on astunut eteenpäin. Valoa on saatu myös sellaiseen vaikeaan asiaan kuin vuosi 1917 ja sitä seurannut sota jälkitapahtumineen. Tunnelin päätä ei kuitenkaan vielä näy. Tähän aiheeseen palaan helmikuussa.

Blogissani olen ajoittain ottanut esiin myös satakuntalaisten tekemää kaunokirjallisuutta. Aion jatkaa tällä linjalla. En suinkaan siksi, että maakunnallisuus olisi jokin erityisansio. Hyvin yksinkertainen syy olla kiinnostunut on se, että valtajulkisuudessa moni ns. kehä kolmosen ulkopuolinen asia on jäänyt ja jää huomiotta ja arvioimatta. Tuntekoot satakuntalaiset sitten itse ylpeyttä tai jotain vastaavaa omistaan – siihen en ota kantaa. Kunhan rehdisti huomaisivat, että kirjoittajat ovat olemassa.

Mielessä kaivertaa sellainenkin idea, että haluttaisi nähdä uusia arvioita kahdesta hieman erikoisesta satakuntalaisesta: Frans Emil Sillanpäästä ja Kaarlo Sarkiasta (Sulinista). Sillanpää tunnetaan "maalaisnobelistina", ja hänen kohdallaan ongelma on kalvakanoloinen kanonisointi. Se vaatisi jonkinlaisen räjäytyksen. Isänsä puolelta kauvatsalaisesta Sillanpäästä pitäisi löytää uudella tavalla ihmisen ja luonnon suhteiden ymmärrys, tuotannon yhteiskunnalliset lähtökohdat sekä tutkia ja tulkita uudelleen kaikki se, mikä tuotannossa liittyy vuosiin 1917–1918 ja niiden jälkiseurauksiin. Sarkian osalta Wikipedian artikkelin väliotsikot (Tausta – Tuberkuloosi – Homoseksuaalisuus – Runous) paljastavat, miten epä-älyllinen jälkipolvien asenne on. Lyhyesti sanoen: kumpikin mies on pantu arkkuun liian hätäisesti ja seppeleiden nauhoihin on kirjoitettu joskus mitä sattuu.


16. tammikuuta 2016

Sähköä saatiin Aittaluodosta

Moni historiakirja on Satakunnasta vielä tekemättä, mutta asialla ollaan. Tampereen yliopistossa on ryhdytty kirjoittamaan Rosenlewin perusteellista historiaa, mutta jo aikaisemminkin paikallishistorian parissa ansiokkaasti toiminut Lasse Wahlroos ehti napata osan kakusta. Hänen ainakin kolmen vuoden työnsä tulos kertoo energian tuotannosta Porin Aittaluodossa vuodesta 1871 vuoteen 1987.

Runsaaseen sataan vuoteen mahtuu niin paljon asiaa ja ihmisiä ja tekniikkaa, että ei ihme jos kirjasta tuli hieman paksu. Laaja aineisto, kuvapaljous ja tarinan monipolviset vaiheet ovat johtaneet hieman sekavaan lopputulokseen, jonka kyllä antaa anteeksi.

Moni varsinkin perusporilainen löytää kirjasta paljon tuttua. Ja myös tuttuja: sivuilla on muun muassa 740 Porin Voimassa vuosina 1912–1972 työskennelleen matrikkeli. Siitä olisi ollut hyvä laatia aakkosellinen hakemisto.

Kaupungin teollistuminen alkoi 1800-luvun loppupuoliskolla, ja tähän Aittaluodon energiantuotanto tietenkin liittyy. Teollisuus tarvitsi höyryvoimaa ja sähköä, ja sitähän tuottaa tontilla tällä hetkellä Pori Energia. Perinne jatkuu.

Kirjan helmiä on, että hän tuo työn ja sen tekijät hyvin esiin. Tämä ei ole yrityshistoriikki sellaisessa perinteisessä mielessä, jossa yritys ”kokonaisuutena” ja tuotantoluvut olisivat päähenkilöitä ja työn teko ikään kuin alaviitteen asia. Kirjoittaja työskenteli itse niin pitkään Porin Voimassa, että tietää mistä on kyse.

Naisten raskas työ junanvaunuilla tuodun sahausjätteen purkamiseksi saa ansaitsemansa kuvauksen. Työtä tehtiin urakalla suvet talvet, ja pakkasilla se oli usein ”jäisten kimpaleiden” irrottamista hartiavoimin, hakkaamista pieneksi ja nostamista kuljetushihnalle. Näiden naisten osuus matrikkelista on peräti 17 sivua!

Valokuvia ja Wahlroosin kuvausta täydentävät työntekijöiden muistelut. Niitä tekijä on kerännyt ja käyttänyt hyväksi paljon, ja jäipä vielä paljon tähteeksi säilytettäväksi tulevia tutkimuksia varten.

Rosenlewin Porin Voimalla oli hallussaan laaja melkein koko maakunnan (eteläosaa lukuun ottamatta) sähköverkko, ja sen linjojen ja muuntajien rakentaminen, huolto ja korjaaminen vaativat paljon työtä. Linjamiesten muisteluista käy hyvin selville, mitä se työ aikanaan oli. Pääosassa on työnteko, mutta kyllä kirja käy läpi myös tekniikan kehitystä ja energiatuotannon liittymäkohtia ympäröivään yhteiskuntaan. Kirjatuksi ovat tulleet myös lämmittäjän lemmensurut ja työtapaturmat. Kaaviot ja kartat täydentävät tekstin ja valokuvien antamaa tietoa.

Teos on kuvaus ei vain Aittaluodosta ja Rosenlewin asioista, vaan yhteiskunnasta ja Satakunnasta laajemminkin. Rakennusten pohjapiirroksista voi aistia entisaikojen rakennuskulttuuria ja ammattien kuvauksessa on yleispätevyyttä laajalti.

Ilman monien muiden työtä ei Lasse Wahlroosin suuri urakka olisi ollut mahdollinen. Jos edesmennyttä Rosenlew-yhtymää joskus vielä jossakin kiitellään, niin ainakin se julkaisi oman aikansa mittapuiden mukaan erinomaista henkilöstölehteä (Työ ja Toimi) lähes 50 vuotta. Sen sivuilta löytää paljon tietoa myös työnteosta ja työntekijöitä.

Lasse Wahlroos: Valoa ja voimaa Aittaluodosta. Tekijän kustantama 2007, 320 s.


Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 2007.

Vettä ja oppia tarvitaan

Ei sattumaa, että sekä paikallinen vesiyhtiö että ammattikoulu julkaisivat samana vuonna 50-vuotiskirjansa. Kun Kokemäelle oli 1950-luvulla annettu lupa ammattikoulun perustamiseen, syntyi  tarve myös kunnallistekniikan kehittämiseen.

Käyttöveden laatu oli tuolloin huono varsinkin Peipohjan alueella, ja huonommaksi se olisi tullut ilman uusia ratkaisuja. Vettä otettiin näet Kokemäenjoesta. Miksi vesilaitos syntyi nimenomaan osakeyhtiönä, ei historiateoksesta selviä. Mutta nähtävästi kaupunkienemmistöisen yhtiön malli on toiminut ja toimii edelleen. Aluksi yhtiössä olivat mukana myös paikalliset pankit ja kansanopisto.

Vesiyhtiön onni on ollut siinä mihin kirjan nimessä viitataan: Kokemäellä on sellaiset pohjavesivarat, että ne riittävät paikallisiin tarpeisiin. Niitä ovat vuosien varrella muutkin havitelleet, mutta kokemäkeläiset haluavat pitää omastaan kiinni. Ensimmäinen pohjavedenottamo rakennettiin Koomaan ja sieltä runkolinja Peipohjaan. Sen rakennuttajana oli kunta osaksi jo ennen kuin yhtiö vuoden 1957 lopulla alkoi toimia. Myöhemmin rakennettiin varsinainen vedenottamo Ilmijärvelle.

Teos kuvaa varsin yksityiskohtaisesti vesijohtoverkon rakentamisen vaiheita ja uudistustöitä, joita on tehty useaan otteeseen. Eeva Mäkinen on kerännyt kaikesta perusteelliset tiedot. Ensimmäiset johdot asetettiin talven pakkasilla käsityönä, lapiopelillä. Urakoitsijalle oli nimittäin asetettu ehto, että on tehtävä nimenomaan työllisyystyötä. Siinä tarvittiin talven 1957-1958 aikana 60-80 miestä.

Seuraavana talvena rakennettiin johto Peipohjasta Tulkkilaan. Ensimmäinen vesitorni valmistui 1965 ja toinen vuoden 1996 alussa. Mielenkiintoisia ja haastavia töitä ovat olleet myös Kokemäenjoen pohjassa kulkevan putken asennus talvella 1987 sekä eräät routa- ym. vaurioiden vaatimat korjaustyöt.

Vesiyhtiöllä on ollut alun rakennustöiden jälkeen kaksi selvää rajun kasvun kautta: 1970-lukun jolloin rakennettiin paljon sekä vuodet 1998-2003. Viime vuonna yhtiö myi vettä lähes 700 000 kuutiota ja sillä on käytössään runkolinjoja lähes 350 kilometriä.

Ammattikoulun, nykyisen ammattiopiston 50-vuotiskirjan on tehnyt kiistattomalla asioihin perehtymisellä pitkäaikainen opettaja ja rehtori. Lähteenä ovat olleet pääasiassa laitoksen omat arkistot. Varsinaista historia- ja esittelyosuutta täydentää 90-sivuinen luettelo oppilaista ja opettajista. Sieltä löytää moni itsensä. 50 vuoden aikana tutkinnon on suorittanut 9 506 opiskelijaa, ja heille on tietoa ja taitoa antanut noin 500 opettajan joukko. Kokemäki, Harjavalta ja Ulvila ovat yli 4 000 opiskelijan kotipaikkoja, mutta paljon on Peipohjassa opiskeltu myös Eurasta, Huittisista, Säkylästä, Köyliöstä ja jopa Porista (406 oppilasta).

Raimo Lehtinen kuvaa ikään kuin sisältä päin mutta myös ulkopuoliselle asioita avaten ammattikoulutuksen vaiheita ennen 1950-lukua, kuntainliiton perustamista Peipohjan ammattikoulun aikaansaamiseksi ja sitten laitoksen toimintaa. Hännän huippuna on peräti kymmenen vuotta kestänyt rakenneuudistus (1994-2004), johon liittyi tutkintojen uudistamista. Ulvilan toimipiste on täyttänyt 25 vuotta. Opetus on elänyt ajassa muun muassa tietotekniikkaa hyväksi käyttäen ja sitä opettaen.

Juhlakirja on tärkeä Peipohjassa ja Ulvilassa oppia saaneille ja opettaneille, mutta myös ulkopuolisille se avaa asioita, josta on kirjoitettu varsin vähän. Ammattiopetus on jäänyt julkisuudessa usein muun opetuksen varjoon.

Eeva Mäkinen: "Kokemäen onni – erinomainen vesi". 50 vuotta Kokemäen Vesihuolto Oy:n historiaa. i.v., i.p. [2007, Kokemäki] 64 s.
Raimo Lehtinen: 50 vuotta tietoa taitoa tahtoa. Peipohjan ammattikoulusta Kokemäenjokilaakson ammattiopistoon. Kokemäenjokilaakson koulutuskuntayhtymä, 2007. 375 s.


Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 2007.

Veteraanien muistamaa

Vuosikymmeniä monin tavoin yhteisiin asioihin vaikuttaneen kanssakulkijan vakavasti tehdyt muistelmat on aina tapaus. Paljon tietenkin riippuu kertoja taidoista ja näkökulmista.

Väinö Vilponiemi (s. 1925) on toiminut 1940-luvun lopulta alkaen satakuntalaisten sosialidemokraattien riveissä ja vähän rivien yläpuolellakin. Hänen kirjansakin on palvelus: se pitää mitä nimellään lupaa. Kaikki persoonallisella otteella kerrottua ja perustuu paitsi muistin varaan myös ilmeisen kunnolliseen kotiarkistoon.

Vielä tunnetuimpien muistelijoiden tapaan Vilponiemi selittää asioita omalta näkökannaltaan, korostaa uurastustensa mittaa ja määrää ja muistaa myös niin sanottuja pikkuasioita. Kun lukija pitää mielessä, että tässä puhuu koko ajan valikoiva kertoja, Vilpon seurassa viihtyy ja hänen kanssaan saattaa jopa käydä jonkinlaista vuoropuhelua.

Järjestötoimitsijan ja kansanedustajan uraansa Vilponiemi muistelee jopa eri näkökulmista (kansanedustaja hän oli 1962–1975). Yksityinen elämä lomittuu julkiseen. kertoja ei peittele anti- ja sympatioitaan. Lukija haluaisi pyytää lisävaloa joidenkin tapahtumien taustoihin. Vahinko, että kirja ei ole kahdensuuntainen viestinnän väline! Omaa rooliaan kirjoittaja ei liikaa korosta mutta eipä peittelekään.

Kansandemokraatit ovat Vilponiemen poliittisella kartalla ryhmä, jonka kanssa voi tehdä yhteistyötä (vain) asia kerrallaan. Vasemmistopuolueiden välistä kahnaustakin hän kuvaa. Lukija jää ihmetelemään, missä ovat muistot porvarien ja sosialidemokraattien kahnauksista. Yksi sellainen kuitenkin on mielessä. Vilponiemellä on sentään jotain kokemusta Porin Valtakadun valtalehdestä. Jotakin tuttua on nykyaikaakin ajatellen siinä, miten Satakunnan Kansa on valtaansa käyttänyt.

Kirjaa ei voi moittia muusta kuin ehkä hieman ylipitkästä kerronnasta. Samantapaisiin asioihin palataan uudelleen, tiivistämisen varaa olisi ollut.

Pomarkkulaisen Aulis Sileäkankaan (1923–2013) ura keskustalaisena poliitikkona kesti suunnilleen yhtä kauan kuin Vilponiemen SDP:ssä. Eduskunnassa hän ei ollut yhtä pitkään. Muistelujen ote on kuitenkin erilainen, eikä se johdu pelkästään puoluekannasta. Sileäkangas on pyrkinyt katselemaan asioita enemmän ulkopuolisen näkökulmasta, vaikka varsinkin loppua kohden oma elämä ja omat katsomukset korostuvat.

Molemmat muistelijat ovat lähtöisin maaseudulta. Vilponiemestä tuli kaupunkilainen politrukki, Sileäkangas jäi maalle ja maatalousväestölle uskolliseksi kansanedustajaksi (jota hän oli 1966–1969 ja 1972–1975). Olipa hän pitkään myös yksi heistä, joiden on sanottu määritelleen Maalaisliitto-Keskustapuolueen linjan – hyvässä yhteisymmärryksessä Urho Kekkosen kanssa.

Paljon Sileäkangas muisteleekin yhteistyökumppaneita ja muita matkan varrella tavattuja. Hän lainaa myös monia erilaisia asiakirjoja ja lehtiartikkeleita, paikoitellen jopa tuskastuttavan paljon. Onneksi hän sanoo kuitenkin kaikesta oman kantansa, esimerkiksi porilaisesta Kekkosen vihaajasta Antti Pekolasta.

Miten vastenmielistä Sileäkankaalle onkaan ollut Kauko Juhantalon tapaisten talousrikoksista tuomittujen palaaminen päättäjien aitioihin. Muistelija puhuu moraalista eikä häpeile muistella, miten on itse tällaisiin asioihin reagoinut. Kirja olisi kuitenkin tullut toimittaa niin, että lainatut tekstit ja kirjoittajan oma ajatus erottuisivat selvästi toisistaan. Jonkinlaista armoakin odottaisi, koska tuomarit ovat aikanaan päätöksensä tehneet ja syylliset rangaistuksensa kärsineet.

Varsinaisen näpäytyksen saa yksi lehti – Kankaanpään Seutu. Kun se ei vuonna 1995 julkaissut Sileäkankaan moraalia ja talousrikollisuutta käsitellyttä kirjoitusta, ei tämä voinut herättää kuin yhden ajatuksen: näin haluttiin suojella rikollista (Juhantaloa).

Vilponiemen tavoin Sileäkangas kuvaa itsensä kiltiksi pojaksi, joka teki kaiken minkä puoluetoverit pyysivät ja vähän enemmänkin. Kirjan julkistamistilaisuudessa muistan hänen hieman harmitelleen sitä, että ihan kaikki ei ole mennyt nappiin.

Henkilöhakemisto on kirjan plussia, koska aikaa ja tapahtumia huonosti tuntevalle saattaa teoksen alusta loppuun lukeminen ilman ohjausapua tuottaa vaikeuksia.

Väinö Vilponiemi: Vilpon omat jutut. Muistista ja muistiinpanoista. Kehitys 2004, 263 s.
Aulis Sileäkangas: Elämäni kuin tilkkutäkki. I.p., i.v. [Lalli Oy, 2004], 285 s.


Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 2.12.2004. Hieman muokattu.

perjantai 15. tammikuuta 2016

Kamppailua jaloteräksestä

1970-luvun alussa käytiin Porin ja Tornion, siis satakuntalaisten ja pohjoissuomalaisten kesken kova kamppailu siitä, mihin Outokumpu Oy:n jaloterästehdas sijoitetaan.

Tornio voitti, ja sillä voitolla on ollut monenlaisia kauaskantoisia seurauksia. Yksi niistä on se, että kun pörssiyhtiö Outokumpu nyt keskittyy teräkseen, Porin tehtaat ovat olleet suurelta osin myynnissä. Torniolaisten voitto vuonna 1973 oli enemmän kuin voitto, jos asiaa tarkastellaan kansallisen metalliteollisuuden säilymisen näkökulmasta.

Kuitenkin yhtiön kustantama uusin historiateos, jota tehtiin viisi vuotta ja jonka ilmestyminen osui sopivasti Outokummun uuden strategian vahvistusajankohtaan, antaa kunniaa myös Porille.

Alkuvaiheessa keskeinen merkitys oli Teknillisen korkeakoulun tutkimustoiminnan kehittymisellä pääkaupungin kupeessa Otaniemessä. Mutta sittenkin ratkaiseva oli se työ, jota tehtiin Porissa Outokummun metallurgisessa tutkimuslaitoksessa ja sen laboratoriossa.

Sen palveluksessa oli ollut Teknillisen korkeakoulun myöhempi professori Heikki Miekk-oja. Hänen työtään Porissa jatkoivat muun muassa Rolf Malmström, Heikki Tuovinen ja Simo Mäkipirtti muutama nimi teoksesta poimien. Myös savonlinnalaisen metallityöläisen poika Olavi Siltari vaikutti keskeisesti asioihin.

Terästehtaan sijoituspaikan valinta oli aikansa mediatapahtuma. Valinnan perusteita mietittäessä on usein unohtunut yksi asia: ennakoivaa oli yhtiön ferrokromitehtaan sijoittaminen Tornioon vuonna 1965 sekä tietenkin pohjoisen malmivarojen läheisyys.

Porin puolesta puhui lähinnä se, että täällä oli toimiva kuparitehdas ja metallurgian asiantuntemusta. Yksi jaloterästehtaan idean avainhenkilöistä oli Pentti Rautimo. Strömbergin sähkömoottoritehtaalla uransa aloittanut ja Yhdysvalloissa kouliintunut diplomi-insinööri tuli Porin tehtaiden johtoon vuonna 1960. Välittömästi sen jälkeen aloitettiin uudistus- ja laajennustyöt (putkitehdas, valssaamo). Juuri Rautimo halusi ruostumattoman teräksen valmistuksen suunnittelun nopeasti käyntiin. Hän ehdotti vuonna 1966 tehtaan paikaksi Poria.

Suunnittelu ja paikan valinta oli pitkä prosessi. Yhtiö käytti kokeneita englantilaisia konsultteja, mikä Outokummun kustantamassa teoksessa kuvataan onnistuneeksi asiaksi. Yhtiöllä ei näet ollut omaa kokemusta siitä, miten terästehdasprojekti tulisi hoitaa.

Pohjoisessa noustiin taisteluun jaloterästehtaan puolesta sunnuntaina 15.11.1970. Yksi keskeisistä henkilöistä oli Kemin kaupunginvaltuuston kansandemokraattinen puheenjohtaja Ahti Pukema. Porissa SKDL:n väki oli tietenkin toista mieltä, vaikka niin olivat muutkin: kyse oli alue-, ei puoluepoliittista erimielisyyksistä.

Tehtaan paikan ratkaisivat valtioneuvostossa tehdyt teollisuus- ja aluepoliittiset linjanvedot. Jälkikäteen ajatellen on sanottava, että onneksi kävi näin. Mitä merkittävää teollisuutta Lapissa olisi, jos aikanaan ei olisi tehty tällaista päätöstä?

Kaupunginjohtaja Heikki Kosken vetämä Porin projekti jäi siis kakkoseksi, vaikka kaikkien mahdollisten päättäjien puheilla käytiin. Pohjoisen väki oli paremmin perillä asioiden taustoista eli yhtiön sisäisestä asian valmistelusta.

Tuomo Särkikosken teoksessa painoa annetaan myös poliittisille vaikuttajille. Esimerkiksi Oulun, Lapin ja Kainuun kd-piirijärjestöjen vuonna 1965 laatima teollistamisohjelma nosti kaukonäköisesti esiin myös jaloteräksen valmistuksen.

Tuomo Särkikoski: Outo malmi – jalo teräs. Outokummun tie ruostumattomaan teräkseen. Julkaisijat Outokumpu Oy ym., 2005. 390 s.


Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 2005.

Herrasväen ja työväen kartano

Paikallishistorian aarteista löytyy vaivaa nähden ja hyvällä maulla jalostaen aina mielenkiintoista ja ennen kokematonta. Myöskään idea asettaa vanha ja uusi rinnakkain ei ole uusi, mutta sekin toimii yleensä tehokkaasti.

Tässä kirjassa on pääosassa kartano ja sen ihmiset. Materiaalia on tekijöiden onneksi kylliksi, niin kuvallista kuin muuta tietoa kartanon vuonna 1837 valmistuneesta päärakennuksesta – ja tämän alun perin kuninkaalta saadun läänityksen vaiheista peräti vuodesta 1626.

Kuvateos Vuojoesta vihkii lukijoitaan myös Ruotsin vallan ajan asioihin. mutta pääosassa ovat kuitenkin kartanon omistajat. Kuten yleensä, kartanon rakentajista, työläisistä ja palvelusväestä on säilynyt dokumentteja vähemmän kuin herrasväestä. Jotakin sentään: on sellaisiakin 1900-luvun alun kuvia, joissa näkyy työväkeä – tällaisia kuvia on jopa yllättävän paljon.

Mutta totta kai laatukuvat (sekä kartanossa otetut että muutamat studiokuvat) kertovat juhlavimmin herrasväestä. Mutta se ei ole niin olennaista kuin se, miten taitavasti vanhat ja uudet näkymät, entisaika ja nykyinen Vuojoki elävät kirjassa rinnakkain ja lomittain. Tässä ei ole tarvittu vain taitavaa tekstin tekijää (Marja Ylönen) ja valokuvaajaa (Erkki Valli-Jaakkola), vaan kyllä ulkoasun ja taiton merkitys on suuri. Vahinko, että Matti Taipaleen nimi on painettu kirjaan niin pienellä präntillä.

Jos kirja on hieman hankalan kokoinen, niin juuri näin voidaan käyttää suurikokoisia kuvia, jakaa niitä aukeamillekin. Puistotiet, pellot, kartano ja vanhat kuvat elävät tällaisessa julkaisussa aivan eri tavalla kuin museon vitriinissä tai tietokoneen ruudulla, jonne historian kertomuksia nykyään myös pakotetaan.

Vaikka asiaa ei joka kohdin suoraan sanota, riven väleissäkin on tajuttavissa sen työn ja hien määrä, jota on tarvittu kaikkien mainittujen askareiden tekemiseen. Kartanon on “vain” rakennus, tärkeämpää on se elämä jota siihen on liittynyt ja liittyy tällä hetkellä.

Vuosisadan alussa rakennettiin kapearaiteinen rautatie kartanon suurimmalta metsäalueelta Tokinmaasta Verkkokariin. Sen pituus oli enimillään noin 23 kilometriä. Yksi kolmesta Tampereella tehdystä veturista putosi kerran mereen. Palkkioksi veturin nostamisesta annettiin sukeltajalle 30 markkaa, konjakkiryyppy ja yksi vapaapäivä.

Mielenkiintoinen on myös kuvaus 1900-luvun alun tapahtumista itse kartanolla, maatalouslakosta ja siihen liittyvästä. Mutta sitten tarina ikään kuin katkeaa: eikö näillä kulmilla todellakaan tapahtunut mitään maininnan arvoista vuosina 1917 ja 1918? Tapahtui, mutta siitä ei kerrota. Koska en usko kirjoittajan asiantuntemattomuuteen, epäilen hänen pelänneen.

Vuojoen kartano. Teksti Marja Ylönen. Kuvat nykyisestä Vuojoesta Erkki Valli-Jaakkola. Ulkoasu ja taitto Matti Taipale. Eurajoen kunta 2004. 93 s.


Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 2005. Hieman stilisoitu ja täydennetty.

Sahaelämää ja yrittämistä

Ei olisi minkäänlaisia perinteisiä asuntoja eikä huonekaluja, jos ei olisi puun kaatoa, kuljetusta pois metsästä, sahausta ja edelleen käsittelyä ammattilaisten koneissa ja hyppysissä.

Tästä prosessista Timo Kause kertoo sukunsa perinteen pohjalta. Lähinnä keskitytään puun kuljetukseen sahalle ja käsittelystä siellä. Kauset tunnetaan ennen kaikkea sahureina, sahojen omistajina, mistä tämä kirja on nimensäkin saanut.

Kausen ansioksi lankeaa monien mielenkiintoisten valokuvien yhdistäminen tarinaan, jossa käydään läpi sahaustoimintaa 1920-luvulta alkaen ja päivämäärään 1.2.1980 saakka. Silloin Kause Oy siirtyi Rosenlewin omistukseen, vaikka kyllä nytkin löytyy Eurajoen Eurajoen puhelinluettelosta sen niminen yritys.

Teoksen voima ja vahvuus on monien eri yritysten taustojen ja vaiheiden selvittely ja myös henkilökuvien luominen. Materiaalin paljoudessa kirjoittaja on kuitenkin ollut hieman eksyksissä. Ilman alkusanoja ja sisällysluetteloa olisi tekstiin paneutuminen hankalaa. Näin käy helposti, kun aihe on kirjoittajalle läheinen ja rakas ja kun kerrottavaa on paljon.

Muun muassa käytettyjen noin 40:n (!) haastattelun vuoksi kirjassa on paljon sellaista, mikä ilman Kausen vaivannäköä olisi jäänyt kokonaan muistamatta ja kertomatta. Kirjasta löytää moni Kausen yhtiöiden palveluksessa ollut omastakin työhistoriastaan, ja tietenkin moni oman sukunsa historiasta.

Kiinnostus sukututkimukseen näkyy Timo Kausen otteessa. Hän on myös kiitettävästi pyrkinyt selvittämään esimerkiksi kuvissa olevien henkilöiden nimiä.

Näin saimme oivan lisän satakuntalaisen teollisuuden historiatietoon, vaikka kyllä Kauset vaikuttivat aikanaan muuallakin, muun muassa Sonkajärvellä.

Timo Kause: Sahurit. Tekijän kustantama 2006. 192 s.


Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 2006. Hieman stilisoitu.

torstai 14. tammikuuta 2016

Mestarisoittajia muistellen

Festivaali Pori Folk sai oman julkaisusarjan. Sitäkin tärkeämpää on, että nyt on tehty teos – vaikkakin suppea sellainen – kertoo mestaripelimanneista, sisaruksista Edith Tuomesta ja Arvo Lindforsista.

Suppeus on kuitenkin tässä yhteydessä hyvin suhteellinen käsite, sillä julkaisun oleellisin anti on 50 aikaisemmin painettuna julkaisematonta Edithin ja Arvon sävelmää. Jokainen kansanmusiikin ystävä voi iloita tästä.

Antti Lehtolalle julkaisun ilmestyminen pari viikkoa sitten oli varmaan paras syntymäpäivälahja. Tämä mestaripelimannien sisarenpoika on itse kunnostautunut mm. harmonikansoiton opettajana Tähän julkaisuun hän on kirjoittanut muisteluja näistä sukulaisistaan.

Muistelut ovat hyvin henkilökohtaisia. Niinpä ne antavat kuvaa Edithistä ja Arvosta tasolla, jossa ihmisten välinen vuorovaikutus on voimakkain. Läheisen ihmisen esimerkki opettaa ja sanonnat jäävät mieleen. Toisiltammehan me opimme paljon jos on halua opettaa ja oppia.

Antti Koiranen on tutkinut Lindforseja yliopistossa, ja hänen lisensiaatintyönsä on pohjana julkaistulle artikkelille. Se sisältää myös sukuselvitystä. Olavi Suonsyrjä kirjoittaa lyhyesti Arvo Lindforsin vuosista (1952-1966) Borlängessä Ruotsissa.

Paasivalssi. Edithin ja Arvon musiikillinen perintö. Porin kaupungin kulttuuritoimi ja Turun yliopiston kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitos 2005. 72 s.


Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 2005.

Merestä nousi myös Kuuminainen

Paljon on noussut länsirannikolla maata merestä, niin myös Kuuminaisten niemi. Se on vähemmän tunnettu Porin merenranta kuin Yyteri, mutta kunniakseen se on saanut muhean kirjan. Niilo Soukin ja hänen taustallaan kotiseutuyhdistyksen tavoitteena on ollut kertoa perusteellisesti tämän Yyteristä etelään sijaitsevan niemen vaiheista koko 1900-luvun ajalta.

Valokuvia on runsaasti. Mikä parasta, useimmat niistä ovat yksityiskokoelmista ja ennen julkaisemattomia. Tällainen nostaa kirjan arvoa, samoin vaivaa näkemättä etsitty tieto alueen asukkaista, heidän elinkeinoistaan ja kohtaloistaan.

Kalastuksesta kiinnostunut löytää kirjasta monta mielenkiintoista asiaa. Kuvista parhain on varmasti Ilmi ja Martti Langsannan komea lohisaalis (s. 99). Vanhojen huviloiden ja muiden rakennusten kuvat viestivät sadan vuoden takaisesta elämänmenosta. Myös hyvin moni alueen pitkäaikainen asukas on saanut kuvansa kirjaan. Näin moni sukututkijakin antanee arvoa Soukin perusteellisuudelle.

Tästäkin niemestä on lähdetty maailmalle moneen suuntaan. Soukki kertoo Pitkäniemen asukkaasta, torppari Gustaf Heurlinista ja mainitsee hänen kaksoistyttärensä Idan ja Hilman. Jostain syystä hän jättää mainitsematta perheen muut lapset, joita oli peräti kuusi: Selma, Martha, Viktor, Amanda, Svante ja Johan. Näistä viimemainittu (s. 1876) lienee ollut vuonna 1907 Porin maalaiskunnassa syntyneen Martti Heurlinin isä. Martti taas oli vuonna 1930 Kanadaan muuttanut, sielä 1932 Neuvosto-Karjalaan siirtynyt ja 79-vuotiaana muistelmateoksenkin julkaissut metsänkaataja ja monitoimityömies. Tässä muistelmassa (Työ tärkeintä elämässä) Martti Heurlin kertoo myös lyhyesti lapsuudestaan ja perheestään: hänellä oli itselläänkin seitsemän sisarusta. Soukki ei mainitse tätä kirjaa lähteenään.

Kirjan lopussa on kymmeniä värikuvia nykyisin olemassa olevista vakituisista ja kesäasunnoista. Niiden vaiheet on kuvattu lyhyesti, samoin omistajien vaihdokset. Voisiko kotiseutukirjalta enää tarkempaa dokumentointia odottaa!

Kansilehdellä on ilmakuva Kuuminaisista (mutta miltä vuodelta?). Karttaa etsii kuitenkin turhaan. On kyllä kuvitellut kartat alueesta vuonna 950 ja vuonna 1400, mutta miksi ei karttaa nykypäivän niemestä ja miksi ei 1900-luvun alun peruskarttaa? Ne auttaisivat sijoittamaan esiteltyjä rakennuksia ja henkilöitä oikeille paikoille. Itse asiassa Hannes Tiiran Yyteri-kirjasta (s. 94) löytyy Kuuminaisten pohjoisoasta parempi kartta kuin Soukin kirjasta.

Niilo Soukki: Merestä nousi Kuuminaisten niemi. Kuuminaisten Kotiseutuyhdistys ry 2005.


Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Satakunnan Työssä 2006; hieman stilisoitu.

Sanoilla eloa museoesineihin

Tätä suurikokoista ja melko muhkeaa (184 nelivärisivua) teosta on hankala esitellä, koska se sisältää niin paljon erilaista. Punaisena lankanaan kirja tarjoaa yhden näkemyksen Satakunnan esi- ja nykyhistoriaan.

Kyseessä onkin Satakunnan Museon pysyvän näyttelyn “Vesien sylistä Satakunnaksi” luettelo. Museossa voi verrata omia havaintojaan kirjaan valittuun aineistoon; näyttelyt tosin uudistuvat ja niin kirja alkaa elää omaa elämäänsä.

Tekstiä on tarjolla luonnollisesti ja hyvä kyllä enemmän kuin vitriineissä. Näin mahdollisuus saada tietoa asioista on huomattavasti parempi kuin 30-60 minuutin museokierroksella. Itse asiassa tietoa on niin paljon, että tätä teosta uskaltaa kyllä suositella lahjakirjaksikin kenelle tahansa – vaikka Ruotsin kuninkaalle tai Venäjän presidentille!

Kaikki on ammattimaisesti tehty, myös esineiden valokuvaus. Vanhojakin kuvia on käytetty mutta ei liiaksi, sillä esineet puhuvat paljon ihan omana itsenään. Esimerkiksi työkaluja kirjasta löytää monen moisia. Näin tulee myös Satakunnan elinkeinojen historia lähemmäksi, vaikka se ei ole teoksen pääteema.

Valokuvia ei ole retusoitu pelkästään Stalinin Neuvostoliitossa tai Maon Kiinassa, vaan ihan täällä Juhana Herttuan perustamassa Porissa. Sen vuoksi olisi ollut hauska nähdä kirjassa vierekkäin museon näyttelyssä oleva kuva 152-kiloisesta sammesta ja se alkuperäinen versio kuvasta, mikä kirjassa onkin. Näyttelyn kuvasta on nimittäin varsin surkealla pensselillä yritetty häivyttää pois kalastusporukkaan kuulunut henkilö – eihän kalan ostaneelle kauppiaalle sopinut, että joku muukin poseeraa saaliin vieressä. Satakunnan Museo ei siis ole retusointiin syyllinen. Kyse on vuonna 1914 Ulvilan Sunniemessä nostetusta jättikalasta.

Sen verran paljon tavaraa teoksessa on, että väkisin tulee ajatelleeksi mitä jää näkemättä. Museon kokoelmista voisi julkaista vielä muutaman muunkin tämäntapaisen kirjan.

Painovuotta ei teoksessa ole, mutta se on 2006.

Vesien sylistä Satakunnaksi. Sarka 8, Satakunnan Museon vuosikirja 2003-2005.


Julkaistu ensimmäisen kerran Satakunnan Työssä 2006.