Outoakin tietoa neuvostokansalaisten palautuksesta

Vuonna 2005 ilmestynyt kirjailija Viktor Andrijanovin teos Aрхипелаг OST (Molodaja Gvardija, Moskva) käsittelee laajan haastattelu- ja myös arkistoaineiston pohjalta toisen maailmansodan aikana Neuvostoliiton alueelta (lähinnä Valkovenäjältä, Ukrainasta ja Etelä-Venäjältä) Saksaan työhön pakkosiirrettyjen ja jossain määrin myös itse työn toivossa lähteneiden kohtaloita.

Noin 30 kirjaa julkaissut tekijä ei niinkään toista virallisia selityksiä vaan tuo esiin varsin avoimesti tapahtumien eri vaiheet alkaen Saksaan vietyjen eri lähtökohdista (nuorimmat olivat alle 10-vuotiaita) ja päätyen miehittäjien kanssa yhteistyötä tehneisiin sekä siihen, miten työvelvollisina olleet palautettiin kotimaahan (kertoen tapahtumista jopa palanneiden naisten Neuvostoliitossa tapahtuneita pahoinpitelyjä ja raiskauksia myöten). Hänen käyttämiään lähteitä ym. on vaikea tarkistaa.

En odottanut löytäväni kirjasta mitään suoraan Suomeen liittyvää, mutta erehdyin. Sivuilla 169-171 kerrotaan mm. joidenkin asiakirjalainausten perusteella siitä, mitä liittyi neuvostokansalaisten palautuksiin (vuoden 1944 lopulla) Suomesta kotimaahan. Nämä 67 riviä tulevat lukijaa vastaan yllättäen. Mitä enemmän asiaa miettii, sitä enemmän vakuuttuu siitä, että tekijä ei ole itselleen selvittänyt, liittyvätkö nämä palautukset Suomesta jollakin tavalla kirjan varsinaiseen aiheeseen. Minusta ne eivät liity. Kyse oli ensinnäkin inkeriläisistä, joiden tulon syyt, tapa ja reitti oli toisenlainen kuin mikä se oli pakkotyöhön lähetetyillä (Saksan muualla miehittämillä alueilla) ja toiseksi kyse oli sotavangeista (joita kirja ei muuten käsittele kuin ohimennen). Näitä perusfaktoja ei Andrijanov mainitse. Kyse on erilaisten, kylläkin samanaikaisten mutta muuten hyvin löyhästi toisiinsa liittyvien asioiden liittämisestä samaan kerrontaan.

Se mitä Andrijanov löytämistään tiedoista tarjoaa saa ajattelemaan, että löytynyt aineisto on vetänyt perässään kirjoittajaa eikä tämä ole esittänyt aineistolle kysymyksiä, jotka asettaisivat tiedot asiayhteyksiin eli ajan, paikan ja tapahtumien kokonaisuuteen. Tekijä ei huomauta (hän ei ole huomannut?), että hänen mainitsemansa kuulustelut Viipurissa loppuvuonna 1944 eivät liity Neuvostoliitosta Saksaan pakkotyöhön vietyyn etupäässä hyvin nuoreen väestöön. Mitään tarkkaa arkistolähdettä ei näiden palautettujen kuulusteluista mainita.

Andrijanov aloittaa kertomalla, että Suomesta palautettujen tarkastuspaikassa Viipurissa näitä odotti ”uusi todellisuus” [verrattuna siihen mistä he olivat tulossa]. Kirjoittajan mukaan tulijoita vastaanottaneet agitaattorit eivät myöhemmin raporteissaan viekastelleet, vaan pakollisten, ”onnellista vapautumista” koskevien johdantofraasien jälkeen kirjoittivat esimerkiksi: ”Monet iäkkäät naiset, saatuaan tietää, että heidät viedään toisille alueille [kuin kotiseudulle], itkivät.” (agitaattori, kapteeni Petrovin päiväkirjasta, 7.12.1944). ”Johdin viisi tapaamista. Esitettiin monia kysymyksiä. Tavanomaiset niistä koskivat sitä, miksi  [palautettavia] ei kaikkia sijoiteta kotipaikoille, ja kysyivät, sijoitetaanko sinne joskus” (agitaattori, yliluutnantti Grininin päiväkirjasta, 15.12.1944).

Kirjoittaja johdattaa lukijan Viipuriin antaen ymmärtää, että sielläkin otettiin sodan päätyttyä vastaan vihollismaahan pakkotyöhön vietyjä. Jää kertomatta, kuten totesin, että  kuulusteluissa oli kyse inkeriläisistä ja sotavangeista. Mielenkiintoista siinä valossa on, miten Andrijanov lainaa tilannetta varten agitaattoreille laadittuja ohjeita (joiden lähde on federaation valtionarkisto). Niiden mukaan tulijoiden vastaanotossa tuli selostaa sodan kulkua, puna-armeijan ja kotirintaman menestystä, puolueen ja hallituksen politiikkaa ja palaaville annettavia elinkustannusten alennuksia. Tehtävänä olisi samalla päästä selville palaavien mielialoista, merkitä muistiin haastatteluissa esiin tulevat tavallisimmat asiat sekä Suomessa olon ajalta tosiasioita pahoinpitelyistä ja pilkanteoista. Tulijoita piti myös valmistaa alkavalle matkalle niin että mieliala olisi hyvä ja että ihmiset olisivat ”perillä meidän elämästämme”.

Mainittuaan kaksi edellä kerrottua ilmeisesti inkeriläisiin liittyvää esimerkkiä kirjoittaja siirtyy sotavankeihin ilman mitään edeltävää selitystä. Kirjan mukaan yksi palaaja oli 33-vuotias leningradilainen Nikolai Ivanovitš Kotšetkov, Kirovin tehtaan työläinen, jolta oli jäänyt kotiin vaimo ja neljä lasta. ”Elossa? Eivät kai? Ei tiennyt...” Ilmeisesti saman tehtaan 60-vuotias työkaluviilari on Vladimir Matvejevitš Simonson. Miehistä sanotaan, että heidät oli otettu vangiksi juoksuhaudoista niin kuin monet muutkin.

Andrijanov mainitsee myös Volossovan piirissä [Leningradista lounaaseen] opettajana olleen Adam Poralin, joka oli Suomessa ollut maataloustöissä. Tottelemattomuuden vuoksi hänet oli lähetetty keskitysleirille Hankoon, jossa oli ollut kammottavat olot. ”Kiellettiin venäjän puhuminen. Ruokittiin niukasti. Monet lapset kuolivat.” [tämä on ainoa viittaus siihen, miten erilaista väkeä Suomesta palasi] Kerrotaan palanneiden joukossa olleen myös heitä, jotka oli viety Suomeen ”miehitetyiltä alueilta”. Tässäkin jää lukijalle epäselväksi, mikä on ollut tapahtumien maantiede ja aikajärjestys.

Sen sijaan kirjassa esitetty luettelo palaajien neuvostoviranomaisille esittämistä kysymyksistä valaissee hyvin sitä, mitä he asioista tiesivät, eivät tienneet ja mitä olivat sota-ajan tapahtumista kuulleet. Ilman lähdemerkintää kirja tarjoaa seuraavat palaajien kysymykset:

”― Millainen on tilanne Leningradissa?

― Mitä tapahtuu sotavangeille, jotka palaavat Suomesta?

― Onko Neuvostoliitossa vielä kolhooseja?

― Mikä nyt on leivän saannin tilanne?

― Onko totta, että Neuvostoliitossa ei nyt päästetä juutalaisia korkeisiin tehtäviin?

― Missä on nyt petturi Vlasov? Onko totta, että hän ryhmineen siirtyi uudestaan puna-armeijan puolelle?

― Ovatko Neuvostoliitossa vielä voimassa ankarat työkuria koskevat lait?

― Miksi vanha [kansallis]hymni Internationaali vaihdettiin uuteen?” (s. 170)

Tekijä lisää, että tulijoilla oli kysymyksiä kuivasta leivästä, politiikasta, tietyistä tehtaista ja uskonnosta. ”Ja kaikkein tärkein: minne viedään? Mikä odottaa huomenna?” (s. 170)

Vielä lainaus agitaattori, kapteeni Vikstrenin [Vikström?] päiväkirjasta 10. joulukuuta 1944:

”Yleinen mieliala on junien matkustajien keskuudessa reipas. Vain yhdessä vaunussa en tavoittanut pirteää, hyvää tunnelmaa. He lähtivät synkällä mielellä.” Andrijanovin lisäys: ”Ehkä nimenomaan tässä vaunussa lähtijät löysivät paperilappusen, jonka joku oli työntänyt johonkin rakoseen: ´Meitä viedään pitkin Siperiaa jo kaksi viikkoa. Sanotaan, että metsätöihin´.” (s. 171)

Tietoa agitaattorien ym. vastauksista palaajille Andrijanov ei kirjassaan kerro.

Kirjoitettu 25.1.2025, julkaistu tällä palstalla 16.2.2026.

Tietoa kirjailijoista, vähemmän työn sisällöstä

 En tunne ollenkaan hyvin espanjalaista kirjallisuutta enkä muutakaan kulttuuria niin, että kokisin olevani jotain asiantuntijan suuntaan. Ehkä se olikin tärkein syy siihen, että otin juuri tämän kirjan, kun hämärtyvänä marraskuun iltapäivänä selasin Imatran pääkirjaston ilmaisia poistoja.

En aikaisemmin edes tiennyt kirjan olemassaolosta, vaikka se on ilmestynyt jo vuonna 1983. Vielä vähemmän aavistin, että meidän aikanamme julkaistaan tällainen katsaus, jonka käsikirjoitus on syntynyt jo 1920-luvun lopulla...

Kirja ei antanut erikoisia värinöitä, ei ainakaan siinä mielessä, että voisin suositella sitä luettavaksi. Miksi siis kirjoitan siitä?

Siihen on yksi syy, yleispätevä. Se on lukemisen joskus aiheuttama levottomuuden, henkisen verenpaineen ja kuumeen tila, joka saa päässä jotain tapahtumaan. Ajattelen jopa niin, että kirja saa olla vaikka kuinka ”huono” tahansa, jopa epäkiinnostava, mutta jos se herättää  ajatuksia, se on lukemisen arvoinen.

* * *

Teoksen käsikirjoituksen laatimisen ja julkaisemisen välillä on siis kulunut yli viisi vuosikymmentä. Niin kauan Tyyni Tuulio piti tekstiään pöytälaatikossa (toki joissakin vaiheissa yrittäen saada sitä julkisuuteen ja käyttäen keräämäänsä tietoa hyväksi muissa yhteyksissä). Niin tai näin, nykylukija, joka siis tuli paikalle yli 40 vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen olettaa, että vanhakin kirja voi olla hyvä tietolähde.

Teksti syntyi 1920-luvulla, mutta Tuulio on sitä julkaisua varten tarkastessaan lisännyt ainakin joitakin vuosilukuja. Syntyy epätodellinen olo: näkökulma on varhaisempi, mutta silti tulee kerrotuksi, että joku kuoli vasta paljon myöhemmin...

Käsikirjoituksensa suurimmaksi viaksi kirjoittaja sanoo Alkusanoissa sen, että teksti päättyy ainakin 30 vuotta ”liian varhain”. Edes Federico Carcía Lorca (1898–1936) ei ole päässyt mukaan (hänestä olisikin ollut kiinnostunut).

Mutta tämä ”vika” ei suinkaan ole teoksen pahin. Ei sinne päinkään. Aikarajoitus on aina pakko tehdä, eikä se varsinkaan kulttuurin ilmiöiden kohdalla ole laadun mittari. Ajankohdista riippumatta asioita voi käsitellä pintapuolisesti tai syvemmälle uppoutuen.

Tässä käytettyä työtapaa en hyväksyisi edes ylioppilaskirjoitusten reaalikokeissa, jos sellaisia tarkastaisin. Tuulio on kerännyt paljon tietoa hyvin suuresta joukosta espanjalaisia (ja portugalilaisia ja muitakin) kirjailijoita, mutta hän tarjoaa tiedot suunnilleen samaan tapaan kuin on tehty perinteisten tietosanakirjojen artikkeleissa. Jokainen esitellään, mutta muottiin puristettuna, usein samojen kaavojen mukaan.

Monia kirjailijoita kehutaan hyviksi, mutta asiasta tarjotaan niukasti näyttöä. Sellaiseksi ei riitä se, että kehutaan. Analyysi siis puuttuu, samoin teosten aihepiirien syvempi vertailu, vaikka niitä kuitenkin mainitaan. Petyin myös siihen, miten ohuilla langoilla kirjallisuus yhdistyy yhteiskunnan kehitykseen, historiallisiin tapahtumiin. Sensuuri ja muut ilmaisun vapautta koskeneet uhat ja toimet kyllä mainitaan, mutta niistäkään ei tehdä analyysiä. Se että jotkut ovat kirjallisen työnsä vuoksi kokeneet vainoa, joutuneet vankeuteen tai maanpakoon, jopa menettäneet henkensä, kerrotaan ikään kuin uutisina, ei yhteiskuntaa kuvaavina ilmiöinä.

Lukija joutuu siis paljolti itse päättelemään, miten paljon hallitusvallat (joista Tuulio mainitsee lähinnä kuninkaat ja korkea-arvoiset kirkonmiehet) ovat kirjallisuuteen oikeasti vaikuttaneet, millaisissa asioissa ja millaisin seurauksin. Ehkä tämä onkin kirjan salainen vahvuus: se saa lukijan kysymään, että eihän kaikki ole voinut olla näin siistiä kuin miltä näillä 249 sivulla näyttää.

Tietosanakirjamainen tapa esitellä asioita tuo mieleen, että onko tässä haettu jonkinlaista tasapainoa, pyritty välttämään ikävien ilmiöiden ”liiallista” esiintuontia. Esimerkiksi, oletan, katolisen kirkon suorittamasta kulttuurin ohjailusta ja vainosta olisi varmaan löytynyt enemmänkin esimerkkejä. Ehkä jo ennen Lorcaa oli heitä, joista liian syntisinä haluttiin päästään eroon?

Tällainen tapa kuvata asioita jättää myös vaikutelman, että kulttuurin kehitys on ollut lähinnä sukupolvien vaihtumista sekä nousu- ja laskukausia talouselämän tapaan. Taloutta ja ylipäätään yhteiskunnan muuta kehitystä ei kuitenkaan juuri mainita. Voisi saada käsityksen, että kirjallisuus on ollut iberialaisessa todellisuudessa ikään kuin itseään vuosisadasta toiseen uudistava, itsesiittoinen ja -riittoinen mato, jonka kasvot kyllä saavat eri ilmeitä mutta jonka kehitystä ei kovin paljon selitä muu kuin kirjailijoiksi syntyvien ja ryhtyvien oma aktiivisuus.

Kiinnitin huomiota myös siihen, että kirjallisuuden ja lukijoiden väliset suhteet jäävät tarkastelun ulkopuolelle. Ei puhuta siitä, miten kirjailijat ja kirjat ovat kohdanneet lukijansa. Teoksen aikahaarukka on pitkä, noin vuodesta 1150 aina 1900-luvun alkuun (750 vuotta!), mutta esiin ei tule ollenkaan asian tekninen puoli, joka tietenkin on ollut merkittävä. Kirjapainoja alkoi Euroopassa olla vasta 1400-luvun toisella puoliskolla, ja haluttaisi tietää edes jotakin siitä, miten niiden toiminta liittyi Espanjan kirjallisuuden kehitykseen. Sitä ennen oli kuitenkin eletty noin 350 vuotta. Miten kirjat silloin löysivät lukijansa.?

Palaan alkuajatuksiin. On omituista nyt, vuonna 2025, arvostella kirjaa, joka kirjoitettiin noin vuonna 1929 ja joka julkaistiin vuonna 1983, mutta kerroinkin jo syyn: jos luettu herättää ajatuksia, hyvässä tapauksessa jopa ristiriitaisia, kirja on ollut kirjoittamisen arvoinen.

Tyyni Tuulio: Espanjalaisen kirjallisuuden historia. Lisänä katsaus Portugalin, Brasilian, Amerikan espanjankielisten maiden ja Katalonian kirjallisuuteen. Gaudeamus 1983, 249 s.

Julkaistaan ensimmäisen kerran tällä palstalla 11.11.2025 

 

 

Don Quijoten kirjoittaja Cervantes, koko nimeltään Miguel de Cervantes y Saavedra, saa Tyyni Tuulion teoksessa ansaitsemansa laajan esittelyn. Hän on ehkä eniten Suomen kirjallisuuteen vaikuttanut espanjalainen (muun muassa Aleksis Kiven lukemana). Kuva kirjasta.

Tutkimusaiheita kirjailijan pöytälaatikosta

Pietarilaisen, Kurskin alueelta isän karkotuksen jälkeen nuorena muuttaneen Daniil Graninin (oik. German) julkaisutoiminta jatkui seitsemän vuosikymnentä. Ikävuosien karttuessa kirjailija pohti entistä enemmän neuvostokansalaisten elämän kipeitä kohtia. Kun Granin täytti 95 vuotta 1.1.2014, merkkipäivänä julkaistiin hänen uusin teoksensa Tšelovek ne otsjuda (Ei täältä kotoisin oleva ihminen). Siinä hän pohtii pienoisesseissä ja lyhyissä huomioissa monia jo aiemmin esille ottamiaan aiheita osoittaen, että niitä ei ole vielä loppuun käsitelty. Moniin näistä aiheista historiantutkimus voisi pureutua ennakkoluulottomammin ja syvemmin.

Koska helmikuussa 2014 tuli kuluneeksi 70 vuotta Leningradin piirityksen täydellisestä purkamisesta, siihen liittyvät kirjailijan lausunnot saivat Venäjän mediassa julkisuutta. Esimerkiksi Novaja Gazeta julkaisi otteita uudesta kirjasta juuri tästä näkökulmasta. Tammikuun lopulla Granin kävi Saksan liittoparlamentissa kertomassa Leningradin piirityksestä siviilien kannalta.

Vuonna 1984 Granin julkaisi yhdessä Ales Adamovitšin kanssa haastatteluihin ja muuhun kerättyyn aineistoon perustuvan teoksen Leningradin piiritys: kohtaloita saarretussa kaupungissa (suomalainen laitos Minerva kustannus, 2008). Tämän teoksen käsikirjoitus oli valmis jo vuonna 1981, mutta erimielisyydet sensuurin kanssa viivyttivät sen julkaisua. Konkreettisena esimerkkinä Granin mainitsee sen, että kun kirjoittajat olivat päätyneet yli miljoonaan piirityksen vuoksi kuolleeseen, sensuuri hyväksyi tai oikeastaan määräsi kirjaan luvun 600 000. 

Uudessa kirjassaan Granin palaa tähän samoin kuin siihen, että kaikki sota-ajan tappioluvut tarkentuvat tutkimusten edetessä. Osaksi ne kuitenkin jäävät tarkentumatta muun muassa siksi, että kesällä 1941 monet lähtivät rintamalle ns. kansan nostoväessä ilman minkäänlaista luettelointia. Samoin jäivät rekisteröimättä monet kaatuneet ja haavoittuneet, eikä ole enää selvitettävissä moniko heistä todella oli sodan uhri. 

Granin epäilee silti, että arviot 30 miljoonasta menetetystä neuvostoihmisestä (tai mitkä tahansa tähän mennessä esitetyt arviot) muuttuvat vielä (s. 217). Käytännön tilannetta kuvaa, että vain 3–4 prosenttia Leningradin alueella sota-aikana kuolleista noin kahdesta miljoonasta neuvostosotilaasta on merkityissä haudoissa.

Puhuminen noiden aikojen yhteydessä vain Suuresta isänmaallisesta sodasta aiheuttaa Graninin mukaan historiaymmärrykseen sekaannusta, koska Neuvostoliitto osallistui sotatoimiin muulloinkin kuin vuosina 1941–1945: esimerkiksi Itä-Puolan miehitykseen syyskuusta 1939 alkaen ja Suomea vastaan 1939–1940. Neuvostoliiton historian kunniakkaaseen puoleen tiukasti ankkuroituneet vallanpitäjät eivät Graninin mukaan halua, että ikäviä asioita, kuten tappiolukuja ja sota-ajan huollon ym. sekasortoista tilannetta enää ylipäätään pohditaan. 

Tutkijat eivät ole käsitelleet perusteellisesti sitäkään, mikä oli pakkokollektivisoinnin sekä vuosien 1937–1938 terrorin ja leirituomioiden vaikutus sota-ajan tapahtumiin (s. 212). Mainittuja sotia (1939–1945) koskevat suljetut arkistot estävät Graninin mukaan oikaisemasta sellaisia vääriä tietoja ja käsityksiä, jotka syntyivät ja joita suorastaan synnytettiin neuvostoaikana. Esimerkiksi Valko-Venäjälle Radoškovitšiin pystytettiin aikanaan muistomerkki urotyön tehneelle lentokonemiehistölle. Urotyön suoritti kuitenkin aivan toinen kuin muistomerkissä mainittu miehistö. Asia on todettu tieteellisessä aikakauslehdessä, mutta asialle ei ole itse paikalla tehty tiettävästi mitään (s. 211).

Löytyyhän Venäjältä muistomerkistä yhä myös suomalaisia koskeva ”painovirhe”. Pietarin Mars-kentällä on kiveen hakattuna, että 31.8.1920 kaupungissa kuoli kahdeksan kommunistia suomalaisten valkokaartilaisten tappamina.

Sodan myöhempiä tulkintoja käsittelee myös muistelma piirityksen päättymisen erään vuosipäivän tilaisuudesta Leningradissa. Tilaisuudessa esiintyi sota-aikana rintamalla ollut kenraali, jonka kertomus tapahtumista poikkesi siitä, mitä Granin – itse juuri tuolla rintamaosalla taisteluissa mukana olleena – niistä tiesi. Lyhyt kahdenkeskinen keskustelu kenraalin kanssa paljasti, että tässä ei ollut oleellista totuus tapahtumista vaan voitosta saatu kunnia, jota saattoi yhä uudelleen käydä kiillottamassa erilaisissa juhlatilaisuuksissa – aplodit olivat varmat.

1940-luvun sotien vaikutuksia Granin pohtii myös siitä näkökulmasta, että invalideille, orvoille ja muille kärsineille ei annettu sellaista tukea kuin olisi odottanut. Veteraanitkin jäivät liiaksi vain mitalisateen ja kehujen kohteiksi. Miksi esimerkiksi Stalin ei koskaan kääntynyt myötätunnolla suoraan eniten kärsineiden puoleen? Itse lisäisin tähän kysymyksen, miksi miinanetsintään määrätyt alaikäiset eivät koskaan saaneet oikeutta ja hyvitystä, eivät edes invalidisoituneet.

Vainojen aikaan ja väkivallan vaikutuksiin Granin palaa yhä uudelleen. Myöhäsyntyistä vaikkakin oikeudenmukaista on enää vaatia, että Stalin olisi tullut Natsi-Saksan monien johtohenkilöiden tapaan hirttää rikoksistaan, mutta tällä äänensävyllä hän generalissimusta käsittelee.

Mutta miksi Stalinin ajan vainojen uhrit eivät myöhemmin käyneet oikeutta vainoajiaan vastaan? Tätä pohditaan Anatoli Gorelovin ja Dora Lazurkinan esimerkkien pohjalta. Edellinen, kirjailijaliiton johtohenkilö, oli leireillä 17 vuotta. Jälkimmäisen aviomies, Leningradin yliopiston rehtori, ammuttiin 1937, ja Lazurkina itse oli leirivanki vuoteen 1953 saakka. Juuri hän ehdotti Stalinin ruumiin siirtämistä pois Leninin mausoleumista, mutta omia oikeuksiaan hän ei perännyt kuten kuin ei myöskään Gorelov. Miksi ei? Lazurkina sanoi suoraan, että se olisi merkinnyt puolueen saattamista huonoon huutoon. Oikeudenkäynnit olisivat olleet isku asialle, jonka takana vuonna 1898 puolueeseen liittynyt Lazurkina yhä tiukasti oli. Gorelov ajatteli, että kyse oli vain Stalinista aiheutuneesta virheestä; jos maan johtoon olisi noussut Sergei Kirov, asiat olisivat menneet toisin. (s. 142–144.).

Monet rivikansalaiset ja myös tunnetut ja tunnustetut tieteen ja taiteen tekijät tuhottiin, mutta kaikkiin ei koskettu. Granin kertoo esimerkkinä ydinfyysikko Pjotr Kapitsan tapauksen, johon liittyi hämmästyttävä rohkeus kertoa mielipiteitä vainojen järjettömyydestä suoraan neuvostojohdolle.

Kapitsa lähetti vuodesta 1935 alkaen Kremliin satoja kirjeitä, niistä 49 Stalinille henkilökohtaisesti. Se oli yksipuolista kirjeenvaihtoa, jolla saattoi olla jotakin vaikutustakin, sillä se kesti 15 vuotta. Yhden kerran, vuonna 1946, Stalin vastasi, ja hän valmisteli tapaamista Kapitsan kanssa. Se ei kuitenkaan koskaan toteutunut.

Vuodesta 1949 pitkälle 1960-luvulle Granin keskittyi kirjallisessa tuotannossaan kuvaamaan lähinnä tutkijoiden työtä korostaen oikeutta ja vastuuta ajatella ennakkoluulottomasti, etsiä uusia teitä ja ratkaisuja, olla välittämättä byrokratiasta silloin, kun pitää mennä eteenpäin. Aikanaan hän puolusti Solženitsyniä, mutta ei Brodskia. Kukaan ei ole täydellinen. 

Kuten todettu, viime vuosikymmenet Granin on pohtinut lähinnä aikaisemman historian tapahtumia.Daniil Graninin uusin teos on ikään kuin ikämiehen pöytälaatikkoon vuosikymmenien aikana kerääntyneiden hajanaisten muistiinpanojen ja kirjoituskatkelmien kokoelma, joka on kustantamossa kansitettu sen kummemmin järjestystä miettimättä. Kirjoittajan tapa palata yhä uudelleen jo käsit-telemäänsä asiaan haastaa lukijan muistamaan ja yhdistelemään itse.

Lukukokemuksesta syntyy yhtä sekava (jopa kaoottinen), moni-ilmeinen ja mielenkiintoinen kuin historiakin on ollut. Muillakin kuin edellä kuvatuilla pohdinnoilla Granin haastaa nuoremmat ajattelemaan ja ottamaan selvää. Itse aikanaan kahdella tuolilla istuneena (sekä virallisen kirjailijayhdistyksen byrokraattina että ennakkoluulottomaan ajatteluun rohkaisseena kirjailijana) hän puhuu paitsi kokemuksen, myös vuosikymmenien aikana yhteiskunnasta hankkimansa laajan tiedon pohjalta.

Daniil Granin: Tšelovek ne otsjuda. Sankt-Peterburg: Lenizdat, 2014. 320 s. ISBN 978-5-4453-0758-7.

Julkaistu ensimmäisen kerran lehdessä Idäntutkimus 1/2014, s. 99-101.

Julkaistaan tällä palstalla hieman muokattuna 2.5.2025.

Paljon on jäänyt lukematta...

Kun olin ohittanut keski-iän ja varsinkin sitten kun olin tullut eläkeläiseksi, kirjapäiväkirjaani alkoi silloin tällöin ilmestyä uudenlaisia merkintöjä. Ne olivat tyyppiä ”miksi en ollut lukenut tätä aikaisemmin?” ja ”miksi en tiennyt nuorena, että tällainenkin kirja oli olemassa?”.

Itseen kohdistuva jälkiviisaus ja myöhäisneuvonta ovat paikallaan ainakin siksi, että tällaiset merkinnät voivat herättää pohtimaan asiaa muustakin näkökulmasta kuin siitä, mitä olin aikanaan muka tai oikeasti menettänyt valitessani luettavakseni juuri sitä mitä valitsin ja jättämättä jotakin muuta lukematta.

Ilman lukumääriin ym. mitattaviin seikkoihin perustuvaa analyysiä en tietenkään voi osoittaa, mitä niin sanotusti turhaa olin lukenut. Turhalla tarkoitan kirjallisuutta, joka olisi ollut hyvä korvata jollakin muulla: muun muassa niillä ehkä kymmenillä kirjoilla, joiden antamiin tietoihin ja tarjoamiin näkökulmiin olen törmännyt vasta ”liian myöhään”. Yksi asia näyttää kuitenkin selvältä. Mielessäni harmittelin nimenomaan sitä, mitä kaikkea en tiennyt ”ajoissa”.

Tämä harmittelu sisältää myös jonkunlaisen määrän itsesyytöksiä, mutta tajuan että ne eivät auta ymmärtämään mistä on ollut kyse ja mistä ei. Enhän ole, niin sanotusti isossa kuvassa, ihan itsenäisesti kyennyt päättämään, mikä kirjallisuus on ollut ulottuvillani, minkä lukemiseen olen saanut neuvoja, rohkaisua ja opastusta ja niin edelleen. Lisäksi on vaikea puhua aiheesta sen vuoksi, että kaunokirjallisuuskin on antanut tietoja (niin ainakin olen kokenut) ja toisaalta olen, ihan väärin, nuorena ymmärtänyt tietokirjallisuudeksi myös  sellaista, mikä on ollut lähes puhdasta ideologista, poliittista ja muuta maailmanselitystä. Eikä tuosta viimemainitusta ole suinkaan aina irronnut mieleeni mitään tietoja vaan lähinnä opastusta siihen, miten tiedot tulisi ymmärtää.

Esimerkki, jonka sisuksista löytyy lähtökohtia monenlaiseen pohdiskeluun: Per Olov Enquistin ei-pelkästään-romaani Miehet ilman isänmaata (Legionärerna; kaksikin painosta suomennoksena vuonna 1969, vuosi ylioppilaaksi pääsyni jälkeen).

Enquist sekä tarjoaa tietoja että pohtii eri näkökulmista sitä, mikä oli Ruotsiin internoitujen, Saksan armeijassa ym. palvelleiden Baltian maiden kansalaisten kohtalo toisen maailmansodan päätyttyä Euroopassa, toukokuussa 1945 ja sen jälkeen. Kirjoittaja on käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa tapahtumiin, paikkoihin ja mukana olleisiin henkilöihin tutustumiseen. Mutta hän pähkäilee tapahtunutta mielikuvituksensakin avulla, ja siksi voi puhua kaunokirjalliseen muotoon rakennetusta tiedon tarjoamisesta.

Kirjoitin kirjasta päiväkirjaani 28.3.2024 seuraavaa: ”Miksi en ollut lukenut tätä ennen sitä kun vuonna 1974 matkustin ensimmäisen kerran Riikaan? Miksi en lukenut tätä ennen sitä kun vuonna 1980 matkustin ensimmäisen niin sanotusti kunnolla Riikaan (olin monta yötäkin)? Miksi en lukenut tätä ennen sitä kun meni työhön Moskovaan [vuonna 1986]? Miksi en lukenut tätä edes 1990-luvun alussa, kun olin jatkavinani tutustumista Latviaan?”.

En kehtaa tunnustaa edes itselleni, millaista kirjallisuutta olin lukenut esimerkiksi 3-4 kuukauden aikana ennen tuota ensimmäistä ja toista matkaani Latviaan. Toisaalta sain sentään aikaiseksi muutaman lähinnä kulttuuria käsittelevän lyhyehkön lehtijutun, joista sain kehuja itse paikalta eli Riiasta (eikä se ollut muodollista kohteliaisuutta vaan kehuja sanoi, että olin kynälläni tehnyt jotakin sellaista, mitä kukaan muu ei ollut siihen mennessä Suomessa tehnyt). 

Muistikuvani kertovat, että yritin kyllä lukea helposti saatavilla olevan ns. propagandistisen neuvostoprinttituotannon ohella jotain sellaistakin, mikä hieman syvemmältä kaivoi Latvian lähimenneisyyttä ja siis saattoi avata näkymää myös siihen, miksi maa ja sen asukkaat silloin (1970- ja 1980-luvuilla) olivat sellaisia kuin olivat. Mutta en siis ollut lukenut Enquistin mainittua kirjaa.

Pohdin tätä siksi, koska muutamat minusta nyt tärkeiltä tuntuvat historialliset tosiseikat toisen maailmansodan seurauksista niin Baltiassa kuin Ruotsissa ovat jääneet lähes kokonaan havaintokenttäni ulkopuolelle. Toki jotakin olen tiennyt ns. metsäveljistä ja myös Neuvostoliiton oikeuskäytännöistä, mutta pintaraapimista se on ollut. Ruotsin osalta Enquist avaa todellisuuden, josta minulla ei oikeastaan ole ollut aavistustakaan: myötäily Natsi-Saksan suuntaan ei ollut vain kauttakulkulupia (sotilaille ja tarvikkeille) ja vientikauppaa vaan se heijastui sodan jälkeen myös ilmiönä, jota voisi lyhyesti kuvata ”selkiintymätön ymmärrys siitä, miten tulisi uudelleenorientoitua”.

Kirjassa minua ihmetyttää takakannessa oleva, kustantajan (WSOY) piikkiin menevä esittelyteksti, jonka mukaan Ruotsin Neuvostoliittoon (tarkemmin Latviaan) luovuttamat 146 ”balttilaista sotilaskarkuria” oli taistellut ”itärintamalla saksalaisten puolella” ja paennut Ruotsiin, minne saapuneina heidät oli internoitu (keväällä ja alkukesällä 1945).

Esittelyn kirjoittanut henkilö ei ole joko lukenut esittelemäänsä kirjaa tai hän ei ole ymmärtänyt lukemaansa. Sanon näin terävästi siksi, että saisin teroitettua omaa käsitystäni siitä, mitä tietoja Per Olov todella halusi antaa meille ja toisaalta mikä kaikki oli tässä asiayhteydessä pohdinnan arvoista. Kysehän ei kirjassa ole taisteluista vaan siitä, oliko oikein luovuttaa nämä miehet ja toisaalta siitä, mitä he todella olivat Saksan miehitysaikana tehneet.

Ruotsissa oli internoitu lähemmäs 200 Saksan armeijassa tai poliisivoimissa Baltiassa palvellutta näiden maiden kansalaista. Moniko heistä oli Ruotsiin tullessaan oikea sotilaskarkuri (sotahan päättyi 8.5.1945) on oikeastaan vähemmän tärkeä seikka (ja siksi vaikuttaa oudolta, että se mainitaan esittelytekstissä). Oleellista on se, että he kaikki olivat tullessaan Ruotsiin Saksan armeijan asepuvussa ja että he, kuten mainitsin, olivat palvelleet – niin, tämä on selvää: olivat palvelleet Natsi-Saksan kurinpito- ja taisteluelimissä ja nimenomaan Baltian alueella.

Internoiduista valtaosa oli Latviasta, ja sieltä oli myös valtaosa heistä 146:sta, jotka tammikuussa 1946 palautettiin Ruotsista Neuvostoliittoon. Useimmat heistä olivat parikymppisiä, alle kolmekymppisiä. Miesten määrä oli Ruotsissa vähentynyt lähinnä joidenkin itsemurhien ja sairastumisten vuoksi; muutama oli myös paennut tai muuten vapautunut lähtemästä mainittuun kuljetukseen.

En tässä puutu luovutuksen valmistelun vaikutuksesta Ruotsissa, minulle kirjan pääviesti on muualla. Se on siinä, miten monenlainen väkivaltainen ylikävely vaikuttaa yhteiskuntiin ja ihmisiin ja mitä olivat nämä sodat. Sotilaallista väkivaltaa oli Baltiassa tapahtunut myös ei niin kovin kauan ennen mainittua aikaa. Kaksi maailmansotaa, jossa sekä rintamat että hallitusvallat jyräsivät maata ja kansaa kuin kiviä olisi murskattu, aiheuttivat monenlaisia seurauksia.

Palautettujen latvialaisten kohtaloista puhuttiin myöhemmin ainakin Ruotsissa monenlaista. Joku sanoi ääneen, että monet jos eivät ihan kaikki olisivat saaneet kuolemantuomion natsien palvelusta, myös osallistumisesta juutalaisten ja kommunistien (ja sellaisiksi luokiteltujen) vainoihin ja teloituksiin. Enquistin 1960-luvun puolivälin jälkeen myös itse paikalla tekemien haastattelujen perusteella hän päätyy siihen, että kuolemantuomio oli korkeintaan yhden palautetun kohtalona, ja oli epäselvää, laitettiinko sitäkään täytäntöön. Jonkinlainen rangaistus annettiin ehkä ”muutamalle kymmenelle”.

Omasta nykynäkökulmastani tärkeintä tämän kaiken tietämisessä on se, millainen esimerkki tämä monimutkainen, miljoonien ihmisten elämään tavalla tai toisella vaikuttanut tapahtumarypäs (sota kaikkine sisäisine ja lieveilmiöineen) oli Baltian, lähinnä latvialaisten näkökulmasta. Se avaa myös hieman Neuvostoliiton todellisuuttakin Stalinin viimeisinä elinvuosina (1946-1953) sekä sen jälkeen 1960-luvulle saakka.

Muun muassa edellä kerrotusta syystä kuvittelen, että olisi ollut paikallaan perehtyä Latvian lähihistoriaan hieman paremmin ennen kuin aloin tehdä omia havaintoja itse paikalla. Joihinkin tapaamiini ihmisiinkin olisin ehkä osannut suhtautua hieman toisin, jos olisin lukenut mitä kaikkea Enquist oli saanut selville. Esimerkiksi kerran keskustelin (tämä tapahtui 1980-luvulla, neuvostoaikana) jo eläkeikään ehtineen herrasmiehen kanssa, joka osasi ruotsia niin mainiosti (paremmin kuin minä), että tulimme sillä kielellä mainiosti juttuun. Hänen työkaverinsa kertoi, selityksenä kielitaidolle, että tämä E. oli asunut Ruotsissa ja palannut sieltä Latviaan. Ehkä juuri tammikuussa 1946?

Neuvostojulkaisut antoivat sekä siloitellun että osin oikohöylätyn, jopa vääristellyn kuvan Latvian lähimenneisyydestä, muun muassa Neuvostoliittoon liittymisestä. Olin kirjoittanut edelliseen virkkeeseen myös sanan ”tietenkin”, mutta se on turha sen vuoksi, että oleellista tällaisissa tilanteissa on lähinnä yksi juttu: se, mitä jätetään sanomatta. Sen selvittämiseen on kuitenkin yksi hyväksi havaittu, mutta ehkä yhä enenevässä määrin vähemmän käytetty keino: etsitään ns. muualta sitä kaikkea mahdollista tietoa, jota maailmasta voi löytää.

Mutta jotta osaisi edes asettaa itselleen tehtäväksi tiedon etsimisen, on alettava miettiä kuten teki kirjaansa valmistellessaan Enquist: pitää pohtia, mitä muuta kuin jo julki kerrottua johonkin asiaan voi liittyä. Ja toiseksi, yhtä tärkeää, on perata ne kaikki mahdolliset ja mahdottomat lähteet, joissa tällaista tietoa voi olla.

On myös oltava kiitollinen siitä, että 1960-luvulla ei ollut internetiä kaikkine ilmiöineen. Jos Enquist olisi kirjoittanut tietonsa ja pohdintansa blogiinsa, olisinko milloinkaan törmännyt hänen tekstiinsä? Ehkä googletus jollakin sopivalla hakusanalla olisi johtanut perille, mutta epäilen suuresti sitä (vaikka en voikaan asiaa suuntaan tai toiseen kokeellisesti todistaa). 

Olen siis erittäin kiitollinen siitä, että on olemassa kirjoja, joihin kerran präntätty on ja pysyy ja on löydettävissä niin kauan kuin ihmiskunta ymmärtää pitää yllä toimivaa kirjastoverkostoa.

Tietenkin kirjoja kielletään, suljetaan kellareihin ja poltetaan, mutta se on toinen tarina: useimpien niistä olemassaolo kuitenkin tiedetään ja tekstikin on löydettävissä tavalla tai toisella. Tästä kyllä voimme kiittää myös internetin ylläpitäjiä. Samalla on kuitenkin varoitettava, että internetin välityksellä meille tarjotaan myös tekstejä, joita ei oikeasti ole olemassa, jotka eivät ole sitä mitä ne väittävät olevansa.

Varmuuden vuoksi en ainoastaan julkaise tätä tekstiä blogissani vaan myös tulostan sen arkistooni. Jälkimmäistä kappaletta ei ole niin helppo hakkerien peukaloida kuin tätä.

Kirjoitettu ja julkaistu 28.3.2024

Nimetkin ovat osa kerrontaa...

Miljöö, teot, henkilöt... siis tapahtumapaikat, erilainen toiminta ja siihen osallistuvat... näiden tekijöiden solminta yhteen on kertomusta laativan työtä. Lukija puolestaan purkaa tuota kerrottua mielessään eri tavoin riippuen sekä tekstin ominaisuuksista ja käänteistä että tietenkin  myös omista kokemuksistaan ja ennakkokäsityksistään.

Suomenkielisessä kaunokirjallisuudessa olemme tottuneet siihen, että kertojan nimeämät henkilöt, joskus paikatkin, alkavat elää omaa elämäänsä. Hyvä esimerkki on se, miten muutamien Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan henkilöiden nimien mainitseminen herättää mielessämme heidän kirjassa kuvattuja luonteenpiirteitään (ja Edvin Laineen elokuvan ansiosta ovat eläviä myös ulkonäkökuvitelmat). Sama koskee Aleksis Kiven ja monen muun tuotantoa: kirjojen sankarit elävät osaksi nimiensä kautta. Maiju Lassila (Algoth Untola) valitsi joskus nimen selvästikin osaksi luonnekuvausta.

Edelliseen liittyen olen pohtinut sitä, miksi esimerkiksi kahden varsin paljon käännetyn venäläiskirjailijan käyttämät sekä henkilö- että paikannimet ovat saaneet niin "varovaisen" käsittelyn. Miksi kääntäjät eivät Nikolai Gogolin ja Anton Tšehovin tekstien äärellä joko tajua tai välitä siitä, minkä viestin kirjailija on halunnut kertoa valitsemalla juuri tietyt nimet.

Outoa on sekin, että eivät kaikki mainittujen kirjailijoiden tuotantoa analysoineet tutkijatkaan ole tähän puoleen kiinnittäneet huomiota. Esimerkiksi kun Ville Juhani Sutinen tutkailee aron merkitystä tapahtumien paikkana Tšehovin tuotannossa (Sivupolkuja, 2020), hän ei puutu henkilönimiin. Jos aro on yksi kertomuksen toimijoista, onko yhdentekevää, mitä nimiä siellä kulkeville henkilöille on annettu?

Joidenkin henkilöhahmojen sanotaan ”suorastaan kasvavan esiin aron autiudesta” (emt. s. 47). Heitä  ovat Holodov ja Dymov; Kylmänen ja Savunen. Ei voi olettaa, että suomenkielinen lukija osaa venäjää ymmärtääkseen, että ei Anton Pavlovitš suinkaan heittänyt nimiä hatusta – siinä tapauksessa hän olisi nimennyt herrat ehkä Smirnoviksi ja Ivanoviksi.

Sekä Gogolin että Tšehovin henkilöiden nimet liittyvät usein heidän luonteisiinsa, tekemisiinsä tai laajemmin ottaen tapahtumien ja ympäristöjen luonteisiin. Gogol tarjoaa muutamissa yhteyksissä myös pohdinnan siitä, miten nimi ei ole syntynyt sattumalta vaan että se istuu henkilön ominaisuudeksi nimenantohetkestä maailman tappiin saakka.

Esimerkiksi Päällysviitan päähenkilön äidin pohdiskelu pojalle annettavasta nimestä on avoin vihje siitä, mikä merkitys nimellä on. Vladimir Nabokoville on hänen Gogol-kirjassaan antanut Reviisorin nuoren miehen sukunimi Hlestakov aiheen pohdiskeluun (jota lukija kernaasti omassa mielessään jatkaa...) siitä, mitä mielikuvia nimi venäjänkielisessä ympäristössä herättää. Kepeys, uhkarohkeus, liukaskielisyys, tomppelimainen kerskailu, Nabokov luettelee. Martti Kuusisen ym. sanakirjassa verbi hlestat käännetään mm. piestä, hutkia, ruoskia, lorottaa, latkia...

Nimiä ei tietenkään voi kääntää niin, että alkuperäisen tekstin kaikki tarkoitukset ja piiloajatukset tulisivat selviksi. Mutta tätä asiaa voisivat teosten esipuheiden ja jälkisanojen kirjoittajat käsitellä silloin, kun nimillä on merkitystä henkilöiden luonteiden kuvaamisessa ja jopa juonen kehittelyssä. Harvoinpa kääntäjälle tarjoutuu tilaisuus niin itsestään selvään työhön kuin on mahdollista Tšehovin kertomuksen Lošadinaja familija (Hevosmainen sukunimi) tapauksessa.

Tietenkään kaikki nimivalinnat eivät perustu sanaleikkeihin tai ole muuten niin tarkoituksella valittuja kuin äkkiseltään kuvittelee. Mutta kun taitava kääntäjä Juhani Konkka aikanaan Tšehovin kertomuksessa Peresolili (Liikaa suolaa) kertoo maanmittari Gleb Gavrilovitš Smirnovin tulevan Mätälän (alkutekstissä Gniluška) rautatieasemalle hän varmaan tekee oikean ratkaisun. Nimen valinnalla kirjailija antaa paikkakunnan asioista tietyn kuvan. Sen sijaan päähenkilö on nimeltään ”neutraali”. Hän voisi olla vaikkapa Ivan Ivanovitš Ivanov.

Tšehovin kertomusten suomennoksista löytyy monia esimerkkejä siitä, miten alkutekstin nimien viestit eivät välity eteenpäin. Näin on esimerkiksi seuraavien henkilöiden kohdalla: Tšervjakov (Matonen, kertomus ”Virkamiehen kuolema”), Peplov (Tuhkanen; ”Ei onnistunut”), Perekladin (Poikkipuinen; ”Huutomerkki”), Panihidin (Surumessula; ”Kauhea yö”) sekä Rjabovski (Rokonarpila; ”Hepsakka”). Esimerkkejä löytyy kymmenittäin.

Vertailun vuoksi huomaa paljon julkaistujen Tšehov-vironnusten (Friedebert Tuglas) olevan ehkä vieläkin varovaisemmin tehtyjä ja jättävän mieluummin alkuperäiset nimet kuin ryhtyvän niitä kääntämään. Mätälä on Tuglasille Gniluška ja myös Tšervjakov on saanut pitää nimensä. Ainoastaan kertomuksen Lošadinaja familija sanaleikittely vie mukanaan: kääntäjä on luonut koko joukon mainioita vironkielisiä sukunimiä (Varsaste, Ruunaste, Valjaste jne.).

Mikä siis avuksi, neuvoksi? Kuten jo mainittiin, viisaat vihjaukset ja suorasanainen analysointi teosten huomautuksissa tai jälkisanoissa selventäisi sitä, milloin kirjailijan nimivalinnoilla on selvästikin ollut jokin merkitys. Valintoja ovat myös tavanomaiset nimet tai nimettömyys.

Jotta vielä pisteenä iin päälle tulisi selväksi, että nimillä on merkitystä, tähän loppuun Anton Tšehovin kertomuksen Kameleontti alku, ensin Juhani Konkan ja sitten ei-ammattilaisen kääntämänä:

”Kauppatorin poikki on menossa poliisitarkastaja Otšumalov uudessa päällystakissaan, nyytti kädessä.” [Konkka]

”Kauppatorin poikki astelee poliisivartija Hullupäinen uudessa takissaan ja nyytti kädessään.” [Ruusunen]

Julkaistu 30.9.2023

Nimien suomennokset pääasiassa tämän jutun kirjoittajan.

Nolo Kirja Älä lue

Joka tietoa lisää, lisää tuskaa. Näin ajatellaan kun joku kertoo jostakin epämiellyttävästä, joka tavalla tai toisella tuntuu uhkaavalta.

Mutta onko vain tieto se, mikä tuskaa aiheuttaa? Eikö kyse ole siitäkin epämukavuudesta, jota syntyy kun emme voi vaikuttaa epämiellyttävään asiaan? Kun esimerkiksi emme voi estää pahaa tapahtumasta tai edes normaalilla tavalla selittää, miksi se tapahtuu.

Omana aikanammekin tapahtuu ikäviä asioita. Ihmisiä vahingoitetaan ja tuhotaan sodissa ja muissa väkivallanteoissa ja samassa yhteydessä heidän ihmisarvonsa kielletään. Kun tätä tapahtui aikaisemminkin, monen monta kertaa, emmekö siis opi mitään?

Voimme ainakin vakavasti tutkailla, miten ihmiset reagoivat pahuuteen. Vaikeampaa on arvioida, mitä merkitystä reaktioilla on ollut. Vielä ikävämpää on havaita, että pahuudesta kertominen on saanut aikaan myös närkästymistä.

Ester Ståhlbergin kertomuskokoelma Katso, unennäkijä tulee... ilmestyi aikana, jolloin puheisiin ja politiikkaan ladattu voimakas antisemitismi ja muu ihmisoikeuksien vastaisuus oli kehittymässä teoiksi ihmisiä vastaan. Ensimmäisen presidenttimme puoliso oli yksi heistä, jotka yrittivät herättää huomaamaan, mitä maanosassamme oli tapahtumassa.

Nimikertomus (sivut 5─160) perehdyttää tavallisen tuntuisen suomalaisen perheen vaiheisiin ennen ja jälkeen maan itsenäistymisen. Mutta koska perhe on juutalainen, tarinaan punoutuu sekä maan sisäistä jännitettä että sukulaisuussuhteiden ym. kautta myös sitä, mitä oli tapahtumassa ennen kaikkea Saksassa.

Ei ole vaikea huomata, että eräät seikat toistuvat. Vaikka ihminen on syntynyt jossakin maassa, jotkut kokevat hänet niin vieraaksi, että kehottavat häntä lähtemään "omaan maahansa". Tätähän tapahtuu edelleenkin, vuonna 2023: nostaa päätään "rotutaikausko", joksi Ståhlberg rotuvihaa myös kutsui.

Saksan tapahtumat 30-luvun alussa olivat yksi herättäjä juutalaisten valtion perustamiseksi. Siitä ei kuitenkaan tullut ratkaisua siihen, mitä natsipuolueen johto aikoi ja myöhemmin teki. Silti tuo kaikki kannattaa muistaa. On muistettava sekin, että meissä asuu myös pahuus ja että tieto muiden kärsimyksistä ei aina vaikuta positiivisella tavalla reaktioihimme, esimerkiksi auttamishaluun.

Ester Ståhlbergin kertomuksen kaltaisten varoitusten (sellaisenakin sen voi lukea) aikalaisreaktiot kannattaa myös pitää mielessä. Niistä ehkä oleellisin on ollut vaikeneminen: sillä saadaan suuria aikaan eli estetään tiedon leviämistä ja padotaan sympatiat omiin karsinoihinsa.

Varastokirjastosta lainaamani tämän kertomuskokoelman yksi lukija ei kuitenkaan vaiennut. Hän kirjoitti lyijykynällä sivulle 147 marginaaliin, kohtaan jossa edellisillä sivuilla on käsitelty juutalaisvainoja, seuraavan kaunokirjoitusnäytteen: "Nolo Kirja Älä lue". Varmuudeksi hän vielä alleviivasi kirjoittamansa. Näin sain minäkin viestin noin 90 vuoden takaa: älä sinä kiinnostu siitä, millaista ihmisteurastusta Euroopassa suunnitellaan!

Ståhlbergin kirja kestää aikaa, ja lukijan merkintä on yksi todiste siitä. Kirjan parissa muussakin kertomuksessa puututaan oikeisiin asioihin, esimerkiksi invalidien asemaan, köyhyyteen ja vuoden 1918 sodan vaikutuksiin.

Ester Ståhlberg: Katso, unennäkijä tulee... Kertomuksia. [Eri tekijöiden] runot suomentanut Katri Vala. Werner Söderström Osakeyhtiö, 1933, 288 s. 

Lainattu kirja on kuulunut Porin Toejoen kirjaston kokoelmiin, jolloin edellä mainittu lukijan kommentti on ilmeisesti kirjoitettu. Tämä kirjoitus julkaistaan tällä palstalla 18.4.2023.

Kuva: teksti juutalaisvainoista närkästytti tuntematonta lukijaa 1930-luvulla. Ester Ståhlbergin kertomuskokoelma Katso, unennäkijä tulee... 

Klikkaa kuvaa suuremmaksi!

Kokonaiskatsaus sorron käytännöistä

Jotta tulisi ymmärretyksi oikein, jottei kukaan sanoisi että tarkoitus on vain kaivella vikoja, on paras aloittaa tämä kirjaesittely näin: ”Tämä on yksi kunnianhimoisimmista ja onnistuneimmista kokonaisesityksistä siitä, mitä ihmisten elämässä merkitsivät Neuvostoliitossa toteutetut vangitsemiset, tuomitsemiset, teloitukset ja pakkotyö.”

Anne Applebaumin Gulag. Vankileirien saariston historia ilmestyi jo 20 vuotta sitten – siis alkuteos, joka vasta viime vuonna saatiin suomeksi.

Tässä on taas yksi syy katsoa peiliin. Suomalaisten kuvitelma asiantuntevuudestaan itänaapurin historian ja nykyisyyden suhteen on ennenkin osoittautunut puheeksi. Toki puheella on katetta, mutta joissakin kohdin onnahtelemme. Tätä tapausta ei voi laittaa enää ”kekkoslandiankaan” syyksi. Syy on ehkä siinä, että emme etsi tarpeeksi kokonaisuuksia  vaan enemmän hamuamme mielenkiintoisen tuntuisia ”pikkujuttuja”.

Toisen peiliin katsomisen aiheen kirja tarjoaa meille perestroikan ajan Moskovan kirjeenvaihtajille. Applebaum pitää erikoisena sitä, miten vähän lännessä kiinnitettiin huomiota leirijärjestelmän loppuvaiheisiin. Viimeisten tuon ajan poliittisten vankien kohtalo jäi monien muiden tapahtumien vuoksi julkisuudelta melkein piiloon. Itse koin asian osaksi niin, että Suomessa ei 1980-luvulla ollut erikoista kysyntää neuvostoyhteiskunnan ikävien piirteiden pohtimiselle.

Nyt kun Venäjällä tapahtuu mitä tapahtuu on vuosien 1917–1991 kehityksestä kertovilla teoksilla tärkeä sija ymmärrykseen opastamisessa. On syytä ottaa esiin läntisten aikaansaannosten ohella neuvostoliittolaisten itsensä kokoamat tiedot ja kokemukset alkaen Solželitsynistä ja päätyen moniin muihin kuten Bukovski, Orlov, Šalamov ja Medvedevin veljekset. Luettelo on esimerkinomainen, eri kielilläkin löytyy aiheesta paljon. Solženitsynin Vankileirien saaristo muuten saatiin suomeksi yhdessä vuodessa (alkuosa) ja 3–5 vuodessa (osat 3–7) alkuteoksen jälkeen.

Yksi seikka on hyvä muistaa: itse asiat kokeneiden kertoma ei vanhene koskaan. Sen sijaan eri lähteisiin perustuva tutkimus, jota Applebaumin teos on, täydentyy. Tietoa karttuu ja sen arviointiin löydetään uusia näkökulmia. Tästä syystä en jaksa hurrata kustantajalle, joka sai suomennoksen aikaan 19 vuotta alkuteoksen ja 18 vuotta ruotsinnoksen jälkeen.

Mutta kirja on tervetullut: siinä on paljon tärkeitä faktoja ja muistettavia huomioita. Jälkisanoissa on asia, josta tulisi olla yksi rivi kaikissa tietokirjoissa "lopullista" tietoa ei voi helposti löytää Gulagin kokoisesta ja mittaisesta jättimonsterista. Sortokoneisto oli paitsi laaja myös niin tehokas, että se jätti yhteiskuntaan ja ihmisiin syvät jäljet.

Suomalaisten kohtaloiden ymmärtämiseksi Applebaum antaa kehyksiä, ei yksityiskohtia. Kymmenen vuoden tuomion saaneen amerikansuomalaisen tekstiä on käytetty lähteenä. Solovetskin osalta on lainattu "suomalaisen liikemiehen" vuonna 1935 ilmestynyttä teosta. Nykyinen tutkimustyö luonnollisesti puuttuu. Kummastuttaa, että kustantaja ei ole nähnyt vaivaa liittääkseen 720 sivuun mitään asioita nykynäkökulmasta selventävää.

Loppuluvuissa mutta muuallakin tarjotaan paljon vangitsemisiin ja vankileireihin liittyviä lukuja. Applebaum neuvoo ymmärtämään niiden ”suhteellisuuden”, ”viitteenomaisuuden”. Kaikki arkistotieto ei ole tullut julkiseksi eikä liene tulossa. Tätä ei aina ymmärretä. Joissakin Neuvostoliitto-teoksissa tarjotaan ikään kuin pisteenä iin päällä tuomittujen lukumääriä, jotka kuitenkaan eivät ole asian ydin – ja joita kirjoittaja ei aina ole edes itse tutkinut.

Neuvostoliiton tutkimus jatkuu Suomessakin. Saamme asiaan perehtyneiden avulla tietoa, joka auttaa paremmin ymmärtämään mitä tapahtui – ja miksi. Vaikka alkuperäislähteiden ääreen pääsy on nyt hankalaa, uskon että ennemmin tai myöhemmin saamme myös perusteellisen oman Gulag-kokonaisesityksemme.

Anne Applebaum: Gulag. Vankileirien saariston historia. Suomentanut Antero Helasvuo [ja Vappu Orlov]. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2022, 720 s.