Aili Sirola, syntyjään Laakso (1905–1994) aloitti runojen kirjoittamisen jo lapsuusiässä, mutta julkaisemaan hän ryhtyi vasta eläkeiässä, monikymmenvuotisen opettajantyön jälkeen.
Parkanossa tämä kurulaissyntyinen tunnettiin myös oppilailleen ja erilaisiin juhliin näytelmiä ja kuvaelmia kirjoittaneena kulttuuri-ihmisenä, muutoinkin osallistuvana. Lehtiin hän kirjoitti ainakin nimimerkillä Assi.
Sirolan 20 vuoden aikana julkaisema runous (osallistumisesta antologiaan vuonna 1966 ja kahden viimeisen runoteoksen ilmestyminen vuonna 1986) on hyvin ulospäin kääntynyttä, myös yhteiskunnan ja ihmisen kohtaamista pohtivaa.
13 omakustanteisen teoksen sivuilta voi löytää myös sellaista luonnon kuvausta, jota vain pitkä kypsyttely saa aikaan. Itse hän sanoi kirjoittavansa sekä omaa kokemaansa että mielikuvituksensa luomaa.
Vuonna 1972 ilmestynyt Ruusupuu Wernerille on Sirolaa niin sanotusti yhteiskunnallisimmasta päästä. Jokaisella näistä kymmenistä runoista, jotka kuvaavat elämää nuoruudesta "iltahetken läheisyyteen", on alahuomautus. Huomautuksissa kirjoittaja nivoo näkemänsä elämän kuvat ei vain kuvitellun (tai todellisen?) henkilön eli Wernerin elämänvaiheisiin, vaan myös Suomen historiaan laajemminkin.
Kirjoittaja kertoo myös itsestään: "Olen yksi pisara paljoudesta, jolla on pyrkimys päivän kimallusta kohti, mutta minulla on tavallisen ihmisen tavanomaiset vivahteet vaiheissani. Onnellisimmat hetket lentävät luota kuin pelästyneet kyyhkyt."
Werneri on työmies, välillä työtönkin mies, hänellä on omat mietteensä myös rakkaudesta. Sen merkiksi hän saa punaruusuryijyn, jossa on "mietteen nukkaa", solmuja, koska mies ei enää rakkaudesta puhu – rakastanee silti toki?
Wernerin voi nähdä suomalaisen työmiehen prototyyppinä, mutta ei missään kaavamaisessa mielessä. Hänestä on moneksi, muun muassa yhteiskunnan epäkohtien huomaajaksi, jos kohta aivan vieressä olevaa sorrettua hän ei välttämättä huomaa…
Itselläni olevan kirjan kappaleeseen Aili Sirola on kirjoittanut (omistuksena Kansan Lehden toimittajalle Onni Lautasalolle) 24.11.1972 päivätyn neuvon, joka sopii hyvin täydentämään Wernerin vaiheita: "Soutakaa yhteisvenhettä, veljet!".
Aili Sirola: Ruusupuu Wernerille. Runoa ja tarinaa. Tampere 1972, 48 s.
"Runosuoni ei ole jäätynyt", Aili Sirolan 80-vuotishaastattelu. Ylä-Satakunta n:o 87, 1985.
Teksti julkaistiin ensi kerran tällä palstalla 18.3.2014.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti