Arvo Turtiaisen (1904–1980) runoudelle oli koko 40 vuotta kestäneen kirjoittajauran aikana tyypillistä tiivis ajan ilmiöiden seuraaminen ja analysointi. Työväenrunoilijalle tällainen luonnostaan sopiikin. Ajankohtaisuus ei ollut Turtiaisella vain julistuksen taustakohinaa, vaan se näkyy myös hänen rakkausrunoissaan ja paikalliskuvauksissaan.
Paikka on ennen kaikkea Helsinki, Stadi, joka myös muistaa, miten hellästi mutta myös tarkasti ja nurkan takusetkin esiin kääntäen Turtiainen kaupunkiaan kuvasi. Kaupunki on vahvasti läsnä muun muassa kokoelmassa Puhetta Porthaninrinteellä (PP). Joskus esiin vilahtaa ja tuo luonnon ja levon tunnetta kesäpaikka Päijänteen rannalla, ja sieltä ovat varmaan syntyneet myös jotkut Stadia koskevat ajatukset. PP:ssa maalaismaisema elää osan V kuvauksissa.
Julkaistessaan teoksensa Minä rakastan (MR) jouluksi 1955 Turtiainen oli uransa puolivälissä ja kirjoittajantyönsä mallikkaassa ammattilaisvaiheessa. Vuotta aikaisemmin oli ilmestynyt Laulu ajasta ja rakkaudesta, joka sopisi tämänkin kokoelman nimeksi. Turtiainen seuraa, mitä ympärillä tapahtuu, mutta hän myös antaa sydämensä soida huhtikuun illassa. Kokoelman aloittavat runot on selvästi kirjoitettu sille Penelopelle, rakastetulle, johon Turtiainen hieman kokeneempana ja maailmaa nähneempänä vuonna 1968 viittasi (runossa Odysseus 1968).
Rakkaudella on kuitenkin hintansa, rajansa ja jopa loppunsa. Turtiainen erittelee tätä ottamalla aiheita arjen tapahtumista, kun esimerkiksi epätoivoisen pientilallisen itse- ja perhemurhasta (runossa Orpo). Siinä on katkeruutta epäoikeudenmukaista yhteiskuntaa kohtaan, mutta runo, jonka oheen on liitetty pala perhetragediaa koskevasta lehtiuutisesta, antaa myös selityksen. Jotta tällaista ei olisi, tarvitaan oikeudenmukaisempi, tasa-arvoisempi maailma.
Kolmentoista vuoden kuluttua syksyllä ovat ajankohtaiset poljennot toisenlaisia. On tapahtunut 21.8.1968, on koettu Tšekkoslovakian miehitys. Asia, joka nyt tuntuu kaukaiselta ja ikään kuin historiallisena faktana itsestään selvältä (tyhmyydeltä), näkyy PP:ssa varovaisina, pelokkainakin reaktioina. Päivämääräruno 21. 8. 1968 puhuttelee salaivallisesti korkea-arvoista toveri komissaari Kuolemaa. Juuri miehityksen päivänä kirjoitettu Kommunisteille muistuttaa, että matka on alussa ja se päättyy vasta, kun panssarit palaavat sulattoihin, kun "veri lakkaa kasvamasta katkeruuden ruusuja".
Turtiainen siis kirjoitti varsin paljonkin omasta kaupungistaan, sen ihmisistä ja elämästä. Mutta hän muisti myös poismenneitä sekä tuttavia, joiden elämässä oli ollut jotakin erikoista tekeillä. Näissä mainituissa teoksissa ovat läsnä Pentti Haanpää ja Untamo Utrio (MR) sekä Hannu Salama, Olavi Paavolainen ja Lasse Salava (PP). Salaman puolustuspuhe jatkuu ovelasti toisessa runossa "loppuhuomautuksena". Henkilökuvasta on kyse myös runossa Balladi Hermannin Ruususta (MR).
Arvo Turtiainen: Minä rakastan. Runoja. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1955, 66 s.
Arvo Turtiainen: Puhetta Porthaninrinteellä. Runoja. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1955, 76 s.
Julkaistu ensimmäisen kerran tällä palstalla 5.3.2014.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti