Kutsun mieluusti Väinö Kirstinää (1936–2007) runouden 1960-luvun tajunnanräjäyttäjäksi, vaikka hän ei ollut suinkaan ainoa ja vaikka hänen aktiivinen uransa jatkui pitkälle mainitun vuosikymmenen jälkeen.
Eräänlaiset kootut runot, Kirstinän itse kokoama vuosien 1958–1977 katsaus, antaa riittävän hyvän kuvan myös tuosta tajunnan räjäyttämisestä. Näin siitä huolimatta, että runoilija on karsinut peräti 35 runoa "LSD-kokoelmastaan". Ymmärrän syyt: jos koko tämä teos vuodelta 1967 olisi mukana, se haukkaisi leijonanosan niin huomiosta kuin sivumäärästä. Teoksessa on ollut karsittavaa, koska tarkoituksena oli antaa ns. yleiskuva tuotannosta.
Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma kannattaa silti lukea tänäkin päivänä. Kaksi karsituista runoista viittaa Maoon, mutta ei poisto ole ollut poliittista, enemmän toiston ylivetoa. Alkuperäisteoksessa toistoa ei huomaa, sen verran rajua iloittelu on.
1960-luku ei ollut vain uusien asioiden ja ajatusten aikaa, vaan silloin koettiin uudenlaisen sanomisen muodon etsivän sanojiaan. Tähän virtaan Kirstinä heittäytyi täysillä.
Alkumetrit olivat etsiskelyä, vuoden 1963 kokoelmasta Puhetta alkaen kuului Kirstinän oma ääni. Suunnilleen nyt hän alkaa nähdä omalla tavallaan. "Kun Dante oli helvetissä / hän oli näkemäänsä jokseenkin tyytyväinen." Näin Kirstinä, mutta hän jättää sanomatta sen itsestäänselvyyden, että juuri helvetistä kirjailija saa parhaimmat ja herkullisimmat aiheensa.
Teoksessa Luonnollinen tanssi (1965) Väinö Kirstinän sanaleikkitaide puhkeaa nupustaan. Se ei ole taidetta taiteen vuoksi, vaikka jotkut graafiset kuviot sellaiseen viittaavat. Arjen elämästä tässä on kyse, läskisoosin ja kippurahännän nauttijoista.
Atomipompotusta (Luonnollisen tanssin loppuosa) on maailman melkeinpä ruumiinavaus, tarkka analyysi. 30 sivua vuodatusta muuttuu lopulta ydinsodan jälkeiseksi jälleenrakennukseksi, jonkunhan sekin on tehtävä. Pitkä runo on omistettu 60-luvulla perustetulle Sadankomitealle.
Kirstinällä on ollut osittain kieli poskella näitä analyysejä kirjoittaessaan. Ei Sadankomiteaa tai pasifismia kohtaan vaan sellaisen tosikkomaisuuden vuoksi, joka saa aikaan vain julkilausumia, ei mitään konkreettista.
Omalla tavallaan Kirstinän runot ovat tapahtuneen dokumentointia, siltä varalta että jäisivät historiankirjat (julkaistaanko niitä kohta ylipäätään enää?) lukematta. Esimerkiksi 1900-luvun sotien ja julmuuksien luettelo on pöyristyttävä, mutta sehän ei ole runoilijan vika. Hän ei osallistunut sotiin millään tavalla.
Tarkka lukija löytää herkullisen ennaltanäkemisenkin. Miten Kirstinä onkaan osannut vuonna 1967 niin hyvin kuvata hallintosekoilua tällä meneillään olevalla vuosikymmenellä:
"Kun mikään paikka ei enää / ole edes hyvän päivän tuttu. / On nopeita muutoksia, / paikattomia paikkoja epäseudulla; / viimeksi purettiin maamerkki tästä läheltä. / Se oli pyöreä rakennus, / suuri kaasukello." Lienevätkö kunta- ja soteuudistukset oman aikansa kaasukello? Vai mitä, Henna Virkkunen?
Väinö Kirstinä: Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma. Tammi 1967, 130 s.
Väinö Kirstinä: Runoja 1958–1977. Toinen painos, Tammi 1979, 291 s.
Kirjoitus julkaistiin ensi kerran tällä palstalla 15.3.2014.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti