Jos ihminen joutuu vakaumuksensa tähden olemaan suurimman osan elämästään vankilassa ja maanpaossa, pitää hänellä olla voimakas luottamus parempaan tulevaisuuteen. Näin varsinkin, jos hän kaikkien koettelemusten jälkeenkin pystyy katsomaan ympärilleen lämpimin katsein. Ihminen, joka ei kovetu kiveksi eikä rapaudu muruiksi, on tässä tapauksessa oppinut ymmärtämääin maailmaa ja löytänyt siitä jonkin kaikkea eteenpäinvieväni voiman, ihmisten aina uusiutuvan halun rakentaa uusi maailma vanhan raunioille.
Nazim Hikmetin elämänvaiheet olivat todella vainotun ihmisen heittelehtimistä paikasta toiseen. 18-vuotiaana hän karkasi koulusta, kulki maataan ristiin rastiin ja näki kurjuuden, missä talonpojat elivät. Hän liittyi itsenäisyystaistelijoihin, jotka vapauttivat Turkin Britannian holhouksesta vuonna 1922.
Lehtimieheksi ryhtyneelle, jo 14-vuotiaasta runoja kirjoitelleelle Hikmetille ei vapautta riittänyt kauan. Työväenjärjestöjen toimihenkilöiden vangitsemiset alkoivat, ja Hikmetin oli paettava Neuvostoliittoon vuonna 1924. Viisi vuotta myöhemmin hän palasi takaisin: luvatta ja lainsuojattomana. Kahdeksan vuoden aikana hän istui useaan otteeseen telkien takana. Vuodesta 1937 vuoteen 1950 hän oli yhtäjaksoisesti vankilassa ja siitä lähtien kuolemaansa asti, vuoteen 1953, jälleen maanpaossa.
Hikmetin runoissa on vangin kaipausta, pakolaisen haikeutta ja syvästi maailmaa ajatelleen miehen kokemuksia. Hän pelkää valheita ja kehottaa muitakin kavahtamaan niitä: "Ihmiset, oi ihmiseni, jos antennit ja rotaatiot valehtelevat, jos julisteet ja mainospylväät valehtelevat... niin ne valehtelevat, jotta teidän kätenne olisivat nöyrät kuin pehmeä savi, sokeat kuin pimeys, tottelevaiset kuin paimenkoirat. Ne valehtelevat jotta teidän kätenne eivät nousisi kapinaan, jotta vääryys ja julmuus ja rahan valta jatkuisi tässä katoavassa maailmassa, joka on niin hyvä asuttavaksi, jossa olisi niin hyvä elää."
Hikmetiä on verrattu runoilijana Vladimir Majakovskiin ja Bertolt Brechtiin. Enemmän hän kuitenkin mielestäni muistuttaa Ho Tši Minhiä, jonka vankilarunoja on ilmestynyt myös suomeksi. Heillä on sama varma kokemus, sama herkkä ja lämmin kauneuden ja tunteiden taju.
Vangitun ihmisen laulu on aina yksinäisen laulua. Herkimmät säkeensä Hikmet on kirjoittanut rakastetulleen: "On hyvä ajatella sinua, se antaa toivoa. Sinua ajatellessa kuulen kuin laulun, maailman kauneimmalla äänellä lauletun. Mutta pelkkä toivo ei riitä, en tahdo vain kuunnella, tahdon myös laulaa."
Nazim Hikmet: Punainen omena. Runoja, valikoinut ja suomentanut Brita Polttila. Tammi 1972.
Julkaistu ensimmäisen kerran Tyrvään Sanomissa 11.4.1973 ja uudelleen tällä palstalla 5.3.2014.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti