Unhoon jääneen, paljon taistelu- ja työkehotuksia sisältävän kirjan nimilehdellä ikään kuin varsinaisena kustantajana mainitaan Karjalan Proletaaristen Kirjailijain Yhdistys. Se hyvin sopiikin: kyse on punaisen eli Neuvosto-Karjalan ajanrunoudesta vuosilta, jolloin sosialismia rakennettiin innolla ja kovalla työllä, myös sanan säilää piiskana käyttäen.
Jalmari Virtanen (1889–1939; myös nimimerkki Juho Joutsen) syntyi Padasjoella, mutta lähti jo varhaisessa teini-iässä eli 13-vuotiaana tehdastyöhön Pietariin. Hän osallistui vallankumoukselliseen toimintaan, joutui useita kertoja pidätetyksi, asui Suomessa 1910–1916 ja oli mukana perustamassa Kälviän työväenyhdistystä. Petroskoihin hän saapui 1921, ja hän oli heti alusta alkaen innokkaana kirjoittajana mukana myös alan yhdistys- ja julkaisutoiminnassa. Hän oli lehden päätoimittajana, kirjailijayhdistyksen puheenjohtajana ja niin sanotusti monessa mukana.
Lukiessa nyt näitä vuonna 1931 (eli vuonna 14, kuten hän on jotkut runonsa päivännyt; vuosi 1931 oli näet 14. vuosi Lokakuun vallankumouksen jälkeen) ilmestyneitä aatteen palon säkeitä tulee väkisinkin ajatelleeksi, millainen maailma olisikaan, jos nuo aatteet, siis ihanteet, olisivat toteutuneet. Miten me suhtautuisimmekaan asioihin toisin? Meidänhän on pakko uskoa, että ei Virtanen ajatuksiaan ihan hatusta vetänyt. Hän oli 30-luvulle tultaessa jo hyvin kokenut kirjailija, poliittisesti tietoinen ja elämää tarkkaan seurannut aikuinen mies.
Viha lahtareita ja porvareita kohtaan, tietynlainen koston ajatus suhteessa valkoisten johtamaan Suomeen sekä intomielinen kehotus työntekoon ja väsymättömyyteen sosialismin voiton saavuttamiseksi ovat monien runojen keskeisiä ajatuksia. Kielen käyttäjänä hän oli oman lajinsa mestareita. Joissakin runoissaan hän viittaa siihen, että kaikki työläisetkään eivät ymmärrä parastaan. Joukossa on juoppoja, laiskureita ja epäilijöitä.
Kaiken keskiössä on työ, metsätyö, maatyö kolhoosissa, kommunistinen työ, jolle ihmisen on annettava kaikkensa:
Minä,
T y ö,
tosivaltijas maan
olen aino!
Olen sydän, mi sykkii ja lyö,
olen voima
ja maan tasapaino.
"Virtasen elämäntie katkesi runoilijan ollessa parhaissa luomisvoimissaan. Hän tahtoi ja olisi pystynyt saamaan kirjallisuudessa paljon aikaan."
Näin kummallisen toteavasti kertoi Jalmari Virtasesta toinen runoilija Armas Mishin eli Armas Hiiri lehdessä Neuvosto-Karjala 7.1.1979. Ei sanaakaan siitä, miksi Virtasen elämänkaari katkesi – ja kuinka se ei todennäköisesti viime matkallaan ollut valmis taistelurunoja luomaan.
Virtasen teoksia alettiin kieltää Karjalassa vuonna 1937 laajamittaisten vangitsemisten alettua. Monet kirjailijatkin vangittiin ja tuomittiin, useat kuolemaan. Virtanen vangittiin 14.2. 1938, kaksi kuukautta myöhemmin hänet tuomittiin neuvostovastaisena ja ns. "Gyllingin-Rovion" juttuun (mikä oli puhdas NKVD:n keksintö) sekaantuneena 10 vuodeksi pakkotyöleirille Kotlasiin. Siellä hän kuoli vajaata vuotta myöhemmin, 2. huhtikuuta 1939.
Muisteliko vangittu Virtanen omia runojaan, omia mietteitään proletariaatin tuskasta? Miten hän olikaan kirjoittanut toukokuussa 1929 runossaan Sankarit voittavat:
Routaista tannerta, määrää vailla
vilusta väristen ihminen kulki
vilusta — pinta!
Raivosta — mieli
vapisi astuessansa.
Ruoskana luisteli jääuho tuuli
laihoja sääriä ihmisnuoren.
Sääriä — tuuli!
Vatsaa — nälkä!
Ja mieltä — niin raastava tuska!
Jalmari Virtanen: Rivit suoriksi. Runoja. Valtion kustannusliike Kirja, Leningrad, Petroskoi, 1931, 90 s.
Kirjoitus julkaistu ensimmäisen kerran tällä palstalla 5.3.2014.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti