Nykyisen tiedon mukaan kreikkalaisella Lesboksen saarella Mytilenen kaupungissa eli 600-luvulla ennen ajanlaskun alkua Sapfo (Psapfo), runoilija. Hänen noin sadasta jälkeenjääneestä runokatkelmastaan (kokonaisia runoja lienee jäljellä vain yksi) maailman kansat ovat voineet nauttia mitä persoonallisimpina kännöksinä. Niissä muinaiskreikan taitajat, ja ehkä huonostikin tätä kieltä osaavat, ovat sorvanneet Sapfon ajatukset uuteen aikaan ja kieleen sopiviksi.
Tämä koskee myös runojen kääntämistä suomeksi. Pentti Saarikoski aloitti sen oman teoksensa liitteenä vuonna 1958, sitten Aapo Junkola ehti kääntää kaikki runot (1966), kunnes Saarikoski ryhdistäytyi ja sai aikaan oman kokonaisen käännösversionsa (1969).
Aapo Junkola (kirjailija, kääntäjä, kihlakunnansyyttäjä) on kääntänyt kreikasta muutakin kuin Sapfoa. Esipuheessaan Sapfon runoihin hän puolustaa voimakkaasti ratkaisuaan (mikä on myös Saarikosken ratkaisu): tuolle "notkealle ja monitasoisesti rytmittyneelle lyriikalle" ei voi tyrkyttää mitään metrumia eli "kaavamaisen halpahintaista byrokratiaa", siis jotain perinteistä runomittaa.
Useissa vertailuissa Saarikosken Sapfoa on kutsuttu kauniiksi (sanomatta, että verrattuna Junkolaan). Molemmat käännökset kannattaa kuitenkin lukea. Sitä ei voi eikä tarvitsekaan tehdä kirjat vierekkäin, runojen järjestyskään ei ole sama. Kumpikin teos avaa oman näkökulmansa Sapfoon. Saarikosken kielen kauneutta on varmaan ihailtu senkin vuoksi, että monet käännökset muistuttavat runoilijan oman tuotannon säkeitä.
Junkolan esipuhe ja hänen käännösteoksensa johdanto, kirjoittajana antiikin tuntija Heikki Solin, kannattaa lukea taustaksi myös Saarikosken käännöksille. Saarikoski ei nimittäin selittele.
Johdannossa kerrotaan kaikki, mikä Sapfosta on ollut kerrottavissa. Epäselväksi kuitenkin jää, minkä ero tai yhtymäkohta nähdään käsitteillä "lesbolainen rakkaus" ja "lesbolainen lyriikka" (s. 7.). Käsitteitä sotkee Solinin maininta, että "kaikki kulttuurihistorialliset todisteet puhuvat jyrkästi sellaista olettamusta vastaan, että Sapfon [runoilija]piirissä olisi harrastettu tribadiaa" (s. 17).
Tribadiaa? "Luonnotonta rakkautta" (sekin Solinin termi)? Miksi ei ole sanottu suomeksi ja suoraan, että tutkija tyrmää ajatuksen Sapfon lesboudesta?
Tämä on sivupolku, mutta kiinnostava, kun on kyse 2500 vuoden takaisista säkeistä. Miten me voimme niin varmasti tietää, mihin jotkut irralliset rivit liittyvät? Mitä kaikkea tunnetta niiden takana on?
On outoa, että johdannon kirjoittaja vie osan lukijan nautinnosta etsiä ja ymmärtää itse. Paistaako taustalla ajatus, että meille vieraissa kulttuureissa on ollut toisistaan tiukasti erillään "uskonnollinen kultti" (tässä tapauksessa rakkauden ja kauneuden jumalattaren Afroditen palvonta) ja toisaalta arjen rakkauselämä, "seksuaalinen kultti"? Eikö tutkijalle ole tullut mieleen, että nämä kaksi kulttia voivat olla sidoksissa keskenään?
Vaikka kirjoja ei vierekkäin asettaisikaan, vertailuja on hauska tehdä. Eräs paljon lainattu runo ensin Junkolan (sinisellä, s. 103), sitten Saarikosken (punaisella, s. 90) suomennoksena:
kuin kvittenipuun [ = päärynän lähisukulainen] omena
kypsyen ylimmällä oksalla
puun latvassa
jota sadonkorjaajat eivät
huomanneet, tai jos huomasivat
eivät tavoittaneet
Niin kuin makea omena korkeimmassa oksassa
jonka poimijat unohtivat
Eivät unohtaneet:
se oli vain liian
korkealla
Sapfon runoja. Kreikan kielestä suomentanut Aapo Junkola. Johdannon kirjoittanut Heikki Solin. WSOY 1966, 108 s.
Sapfo: Iltatähti, häälaulu. Suomentanut Pentti Saarikoski. Otava 1969, 130 s.
Kirjoitus on julkaistu ensi kerran tällä palstalla 15.3.2014.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti