Näinä aikoina, jolloin sodista ja pitkittyvistä kriiseistä jälleen puhutaan kuin torihinnoista, on syytä muistuttaa, että ihmiskunta on sekoillut ennenkin.
Runoilijoiden vastaus, joko pelästyneet reaktiot tai harkitummat analyysit, on purkautunut monenlaisina säkeinä. Runot sodasta ja rauhasta ovat selittäneet, tuoneet lohtuakin, mutta ennen kaikkea olleet osa sitä järjen protestia, jota väkivallan käyttöä vastaan on esitetty.
Kalevi Kalemaa kokosi ensimmäisen suomalaisten rauhanrunojen kokoelman vuonna 1979, ja myöhemmin siitä otettiin uudistettu painos. 48 runoilijan tekstejä on ryhmitelty niin, että kyse ei ole vain sodasta ja rauhasta: kyse on siitä, miten eri tavoin väkivalta meitä kohtaa.
Monen mielestä oikeita sotarunoja ei voi olla olemassa ilman rauhan ajatusta. Onkin yllättävää, että näennäisesti sodan tapahtumien kuvaukseksi laaditut rivit voivat lukijassa, rivien välistä, vetää esiin monenlaisia mietteitä. En tarkoita marssilaulujen tahatonta ironiaa ("Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä urhona kaadut…") vaan sitä, että esimerkiksi realistinen rintamaolojen kuvaus pysäyttää miettimään pelon, kaipauksen ja jopa rakkauden salaisuutta (kuten esimerkiksi joissakin Yrjö Jylhän, Arvo Turtiaisen ja Timo Töyrylän runoissa).
Aikajakso näissä runoissa on 30-luvun aavistavista sodan enteistä Vietnamin sodan loppumetreille.
Herää kysymys, miksi juuri 30-luvun alku oli niin "ennaltanäkevää" aikaa jos katsomme muutamien runoilijoiden tekstejä? Taustalla oli tietenkin nelivuotinen joukkoteurastus, kesällä 1914 alkanut ensimmäinen maailmansota, jonka syytä ei ole oikeasti keksitty vielä tähänkään päivään mennessä. Toisaalta fasismin ja natsismin nousu, ja muukin vastakkainasettelu Euroopassa, loi pelottavan tilanteen.
Koettu sota yleistä välinpitämättömyyttä vasten loi kummallisen ilmapiirin. Hyvin näitä tuntoja kuvasivat esimerkiksi Turtiainen ja Aira Sinervo.
"Sotaan opettelemisen" arki on karusti läsnä esimerkiksi Olavi Siippaisen ja Otto Varhian runoissa. Jälkiviisautta, viisasta sellaista, nosti esiin tjo talvi-, mutta erityisesti jatkosodan jälkeinen runous. Pentti Lahti kysyi, miksi oli mahdollista antaa mielipuolten johtaa kansoja tappamaan. Kaarlo Sarkia, joka kuoli 14 kuukautta jatkosodan päättymisen jälkeen, veti esiin valhe- ja narrinpukuiset valheet: "Jumalanmuotoisena, kuulain kulmin / käy tietään tappaja, tuo julkein, julmin."
Anja Vammelvuo, Katri Vala ja Aila Meriluoto tuovat kokoelmaan näkökulmia, joita ei miehisemmästä tarkastelusta yleensä löydä. Kaikkiaan kokoelma on paitsi sodan ja rauhan runojen myös koko 1930–1970-lukujen runouden kattava kooste – yhdestä, mutta hyvin painavasta näkökulmasta.
Kalevi Kalemaa kirjoitti teoksen niin ensimmäisen kuin toisen laitoksen esipuheessa: "Vain yksi asia on ennallaan: yhä soditaan joka päivä jossakin päin maailmaa." Näin siis saattoi kirjoittaa vuonna 1979 ja vuonna 2006, ja näin voisi kirjoittaa myös vuonna 2014.
Joidenkin runojen kohdalla olisi todella mielenkiintoista tietää alkuperäinen kirjoittamis- ja julkaisuajankohta, monet runot on merkitty vain kootuista teoksista lainatuiksi.
Aseettomuuden voima. Runoja sodasta ja rauhasta. Toimittanut Kalevi Kalemaa. Like 2007, 301 s.
Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran tällä palstalla 15.3.2014.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti