Ajasta toiseen, alusta loppuun

Pietarilaisesta kirjallisuudesta rakentuu kokonainen kaupunki asuintaloineen, palatseineen, katuineen, siltoineen ja kanavineen. Ja ihmisineen! Itsestään selvästi Aleksandr Puškin, Anna Ahmatova ja Iosif Brodski osataan yhdistää kaupunkiin, mutta sen maisemaan kuuluu myös Osip Emiljevitš Mandelštam (1891–1938).

Mandelštamia, Ahmatovaa (ja hänen miestään Nikolai Gumiljovia) sekä Brodskia yhdistää se, että heidät karkoitettiin eri tavoin kaupungista, jota he sanoillaan rakensivat. Gumiljov ammuttiin, Mandelštam kuoli leirillä, Ahmatovaa syrjittiin monin tavoin ja Brodskille annettiin yksinkertaisesti saappaankuva takapuoleen.

Mandelštamin elämä ja runous ovat kiehtoneet senkin vuoksi, että hän kuului Ahmatovan, Boris Pasternakin ja Marina Tsvetajevan tavoin neuvostokirjallisuuden ns. kultakauteen. Se oli aikaa, jolloin uutta syntyi paitsi oman sydämen halusta myös yhdistellen erilaisia vaikutteita herkullisiksi ja haastavan jälkimaun jättäviksi keitoksiksi.

"Vastavallankumouksellisesta toiminnasta" tuomitun Mandelštamin kronologinen, 64 runon kokoelma alkaa Saimaan aalloilta (1908) ja päätyy Nataša Štempelille vuonna 1937 kirjoitettuihin, oudolla tavalla toden sanoville riveihin ("Ja kaikki tuleva on pelkkää lupausta.").

Runoilija kerää vaikutelmia ja rakentaa kuvia, eivätkä kaikki niistä sovi kuin yksi yhteen minkäänlaisen ihannekaupungin rakentamiseen. Sosialismin rakennustyö muuttui pakkotyöksi, johon oli sanoin enää vaikea osallistua.

Mandelštam luo yhdistäviä lankoja maailmassa tapahtuvan ja ihmisen kokeman välille. Hän on silti tuskaisen tietoinen siitä, mitä häneltä odotetaan, mutta ei edes vuoden 1937 alussa melkeinpä sydänverellä kirjoitettu oodi Stalinille pelasta häntä. Vaikeiden puhuja on jo leimattu tarpeettomaksi varsinkin, koska hän oli sanonut Stalinista pahaakin.

Vuoden 1937 alkupuolella runoilija näkee ja kirjoittaa myös melkeinpä kauhun sekaisin tuntein koetuista sodista ja aavistettavissa olevasta uudesta tappamisen aallosta. Sikermä Runoja tuntemattomasta sotilaasta (s. 130–135) on vaikuttava huuto. Aikanaan se päätyi tyhjyyteen, mutta meidän korvissamme se onneksi kaikuu yhä.

Runoilijan perintö elää paitsi runoissa myös hänen vaimonsa Nadeždan (1899–1980) muistelmissa (suomeksi Ihmisen toivo, 1972). 

Osipin runojen äärellä herää vanha kysymys. Miksi venäläisessä yhteiskunnassa on ollut niin usein vaikea ymmärtää "toisenlaisia", kulttuuriin uutta tuovia? Ahdistavan pakkopaidan rakastaminen on ilmiö, jota jo Anton Tšehov kuvasi. 1920- ja 1930-luvuilla kiellettyjen kirjailijoiden ja kirjojen luettelo on pitkä (kirjoja suorastaan poltettiin). Monet kirjailijat ammuttiin, vielä useammat joutuivat vankileirille.

Jonkinlaisen vastauksen saamme siitä, että maailma ei ole koskaan ollut lintukoto. Vaarallista on, kun suvaitsemattomuudesta tulee valtiollista politiikkaa, jota toteutetaan määrätietoisesti, julkisuutta ja oikeutta karttaen, ihmisiä vihaten. 

Lopuksi pari sanaa painoasusta ym. Oudoksun tapaa tarjota ensin kääntäjän  sananselitystä ja vasta sitten päästää lukija pöydän ääreen. Järjestyksen tulisi olla päinvastainen. Oudoksun myös sitä, että kirjailijan sukunimi kirjoitetaan systemaattisesti väärin, vaikka monet muut š- ja ž-varusteiset nimet ovat ihan oikein. Jälkimmäisen virheen teki myös Otava julkaistessaan vuonna 1972 Mandelštamin novellikokoelman Ajan kohina.

Osip Mandelštam: Kivitauluoodi. Runoja. Valikoinut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola. Tammi 1992, 143 s.

Kirjoitus julkaistiin ensimmäisen kerran tällä palstalla 15.3.2014.
Julkaistu hieman lyhennettynä Karjalan Sanomissa (Petroskoi) 26.3.2014.