Veteraanikirjailijan pöytälaatikosta

Kun kirjailija on julkaissut ensimmäisen teoksensa vuonna 1949 ja kun hänen viimeisimpänsä tuli myyntiin tämän vuoden alussa, voi sanoa että hän on julkaissut kahdeksalla vuosikymmenellä – ja ikään kuin tämän kunniaksi hän täytti 95 vuotta 1.1.2014!

Daniil Graninista (oik. German) on varsin vaatimaton artikkeli suomenkielisessä Wikipediassa. Se on kuvaavaa siinä mielessä, että suomalainen tapa kääntää itäisen naapurimaan kirjallisuutta on ollut paitsi erilaisista konjuktuureista riippuvaista niin muutenkin poukkoilevaa. Graninin laajasta tuotannosta on suomennettu Suomessa vain kaksi teosta: Häiden jälkeen (Kansankulttuuri Oy 1966, suomensi lyhennettynä Ritva Allinen) sekä Leningradin piiritys (suomennos englannista Päivi Paju, Minerva 2008).

Mutta kirjastojen varastoista ja joidenkin hyllyiltä löytynee myös Petroskoissa suomennettu ja kirjailijan uran kannalta huomattavasti merkittävämpi teos He etsivät (suomensi Vili Bergman, julk. 1957). Suomeksi ilmestyi Neuvostoliitossa myös 1964 Roy Širokovin suomentamana Päin ukkosta (Idu na grozu). Se jatkaa edellisen teoksen teemaa.

He etsivät ilmestyi Neuvostoliitossa 1954 (Iskateli, "Etsijät"). Se oli alkusoittoa ns. suojasääkirjallisuudelle. Siinä ei menty poliittisesti uusille urille, mutta osoitettiin tutkijoiden työtä esimerkkinä käyttäen, miten kaikenlainen uudistuminen voi perustua vain ennakkoluulottomaan ja vanhat arvot kyseenlaistavaan vakavaan työhön. Tutkijat joutuvat vastakkain lahjattomien, vain uraputkea ajattelevien ja byrokratiaa rakastavien kanssaihmisten kanssa.

Teoksessa on myös repliikkejä, joita ei oltu kuultu sitten 20-luvun. Esimerkiksi Marina, jota tutkija Andrei kosiskelee, heittää:

– Tasa-arvoisuutta ei ole ollut eikä ole […] Kaikenlaisia kojeita ja suihkulentokoneita kyllä keksitään, mutta naisten on pestävä astioita ja perattava puoloja [puolukoita] aivan kuin sata vuotta sitten.

Mutta entä tämä uusin? Tšelovek ne otsjuda ("Ei täältä kotoisin oleva ihminen") kertaa monia aiheita, joita Granin on käsitellyt teoksissaan. Niitä on venäjänkielisen Wikipedian mukaan ilmestynyt kolmisenkymmentä. Mutta kirjailija on julkaissut myös muuta, kuten lehtikirjoituksia.

Kirjassa ei ole juonta, ei lukuja, ei edes sisällysluettelo auta hahmottamaan, mistä on kyse. Monesti palataan aikaisemmin jo käsiteltyyn, ja pikku hiljaa lukijalle selviää, mistä aarteesta on kyse: tässähän on koottuna se, mitä vanhan kirjailijan pöytälaatikosta on vielä löytynyt – ja mikä on julkaisemisen arvoista.

Granin valottaa esimerkiksi mielenkiintoisella tavalla yhdessä Ales Adamovitšin kanssa kokoamansa Leningradin piirityksen "kokonaiskuvan", Blogadnaja knigan kohtaloita. Tämä 49 lukua sisältävä, paljon haastattelu- ja muuta tietoa sisältävä teos valmistui 1981, mutta sai julkaisuluvan vasta 1984, ja silloinkin sensuurin muutoksilla ja poistoilla varustettuna. Esimerkkinä Granin mainitsee kohdan, jossa haluttiin sanoa kerättyihin tietoihin perustuen, että piirityksen aikana kuoli yli miljoona leningradilaista. Sensuuri, siis silloiset puoluesatraapit, vaativat tämän muutettavaksi muotoon "600.000".

Tällaisia "paljastuksia" kirjassa on useita. Jotkut niistä ovat venäläislukijoille tuttuja, useimmat meille muille uusia. Mielenkiintoista tietoa on esimerkiksi tiedemies Pjotr Kapitsan kirjeenvaihdosta neuvostojohtajien (mm. Stalinin) kanssa, sota-ajan tapahtumista, Brežnevin "elämänkertakirjoista" (jotka suorastaan vääristelivät historiaa), sotaveteraanien kohtelusta.

Toistuvasti Granin palaa kysymykseen, miksi Stalinin ajan leireiltä vapautuneet eivät ryhtyneet kunnolla käymään oikeutta vainoajiaan vastaan ja miksi totuudesta alettiin julkisuudessa puhua kunnolla niin myöhään. Esimerkiksi Pietarin lähelle Levašovoon, jossa vuosina 1937–1953 ammuttiin noin 45.000 ihmistä, saatiin muistomerkki vasta 1989. Graninin mielestä Stalin olisi tullut hirttää niin kuin Natsi-Saksan keskeisimmät rikolliset.

Väärän ja puutteellisen tiedon annetaan elää edelleen. Granin huomauttaa, että suljetut arkistot estävät oikaisemasta monia esimerkiksi vuosia 1937–1945 koskevia vääriä käsityksiä. Osa väärästä tiedosta on aikanaan tietoisesti synnytetty propagandatarkoituksessa, ja sen eläminen edelleen 2010-luvulla on hyvin irvokas asia.

Kirjailija suree myös kirjojen kohtaloa tässä uuden tekniikan ja tiedon ja muun informaation "nettiytyvässä" maailmassa. Hänen mielestään uusi tekniikka säästää kyllä aikaamme, mutta se vähentää myös sitä aikaa, mikä tarvitaan tunteiden kokemiseen.

Daniil Graninin kirjallinen työ kokonaisuutena, ei niinkään uusin kirja, herättää väkisinkin kysymyksen: onko hän koskaan ollut vakavassa mielessä Nobel-ehdokkaana? Hän ansaitsisi esimerkiksi Suomessa enemmän huomiota. Ei sen vuoksi että hän olisi ollut toisinajattelija vaan sen vuoksi, että hän on koko ajan tonkinut esiin totuutta ja julkaissut työnsä siltä pohjalta.

Даниил Гранин, Человек не отсюда. Издательская группа "Лениздат", Санкт-Петербург 2014. 320 стр. (Daniil Granin, Tšelovek ne otsjuda. Lenizdat, Sankt-Peterburg 2014, 320 s.)

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 7.1.2014.