tiistai 7. tammikuuta 2014

Neuvosto-Karjala sodan oloissa

Toisinajattelijamaisen neuvostosanonnan mukaan se, mikä oli eilen nomenklatuuria (etuoikeutettujen joukkoa) voi tänään olla makulatuuria (kierrätyspaperia).

Näin voisi ajatella myös siitä historiaa käsittelevästä kirjallisuudesta, jota Neuvostoliitossa julkaistiin 1930–1980-luvuilla (20-luku on ehdottomasti jätettävä pois laskuista, koska silloin julkaistiin monia mielenkiintoisia muistelmia yms.).

Mutta on tehtävä painokas lisähuomautus: makulatuuriksi joutuminen ei missään tapauksessa saa merkitä neuvostokirjojen tuhoamista. Niille ei saa tapahtua samaa kuin tapahtui kymmenille ja taas kymmenille tuhansille kirjoille mm. Nadežda Krupskajan johtaessa vanhoilla päivillään tällaista kulttuurin hävitystyötä.

Niinpä on säilytettävä ainakin yksi kappale Konstantin Morozovin kirjoittamaa, vuonna 1983 Petroskoissa kustannettua kirjaa, joka kertoo Neuvosto-Karjalan sotavuosista. Se on omalla vaatimattomalla tavallaan todiste, ja todisteitahan ei ole syytä hävittää.

Kirjan erikoista luonnetta historiallisena todisteena lisää se, että se ei ole mikä tahansa katsaus. Sen on toimittanut Neuvostoliiton tiedeakatemian Karjalan osaston kielen, kirjallisuuden ja historian instituutti, ja sen on tarkastanut kolme akateemisen oppiarvon saanutta henkilöä. Tekijän oppiarvo ei käy ilmi teoksesta.

Teos on siis syntynyt tutkijoiden yhteistyönä ja siinä on käytetty niin arkisto- kuin jo julkaistuja lähteitä, pääasiassa neuvostokirjallisuutta. Se on tehty marxilais-leniniläisen metodologian näkökulmasta (s. 5). Suuren neuvostotietosanakirjan (БСЭ) mukaan metodologiassa kyse on tapahtumien ja ilmiöiden tarkastelusta historiallisessa yhteydessään ja sidoksissa ajankohdan muihin vastaaviin. Puheen ollen dokumenteista tehdään mielenkiintoinen huomautus: tarkasteluperiaatteina ovat kommunistinen puoluekantaisuus sekä dokumenttien tutkimisen "monitahoisuus" ja "kompleksisuus" (принцип коммунистической партийности, принцип всесторонности и комплексности изучения документов).

Mielenkiintoista arkistoaineistoa on joka tapauksessa ollut käytössä, muun muassa yli 1 700 ihmisen sota-ajan muistelmat. Sotatapahtumien kuvauksessa on käytetty puolustusministeriön keskusarkistoa.

Outoa on muutamien termien epäselvä käyttö. Vuoteen 1983 mennessä olisi esimerkiksi pitänyt olla selvää, ketä vastaan kulloinkin taisteltiin. Toisaalta todetaan, että nimenomaan suomalaiset joukot miehittivät osan Neuvosto-Karjalasta vuosina 1941–1944 (s. 18), mutta konkreettista vihollista kuvataan myös seuraavasti: fasismi (s. 3, 19), saksalais-fasistiset miehittäjät (s. 27), saksalais-suomalaiset joukot (s. 38, 47), valkosuomalaiset (s. 67) ja hitleriläiset valloittajat (s. 111).

Sinänsä mielenkiintoisten aihepiirien (mm. entisen "Suomen kansanarmeijan" eli 71. divisioonan sotaan osallistuminen, neuvostojärjestöjen toiminta miehitetyllä alueella, kansantalouden toiminta sodan oloissa jne.) käsittelyä haittaa yksi perusvirhe. Tutkija luottaa täysin ajankohdan neuvostoelinten päätöksiin ja julkilausumiin eikä ota selvää, miten asiat todella olivat, mitä todella tapahtui. Lähteenä on ainakin kerran Neuvostoliiton virallisen tietotoimiston lausuma, mikä tuntuu oudolta, kun käytössä on ollut arkistoja.

Partisaanien toiminnasta suomalaisten hallitsemilla alueilla annetaan se neuvostoliittolainen tieto, mitä on toistettu vielä paljon myöhemminkin. Niinpä esimerkiksi väitetään, tietotoimistoon tukeutuen, että elokuussa 1942 partisaanit tuhosivat 750 suomalaista sotilasta, suuren määrän automaattiaseita ja radioaseman (s. 109). Partisaaniosasto Kolsomolets Kareliin sanotaan tehneen 16 retkeä, joiden aikana tuhottiin noin 1 000 vihollissotilasta (s. 118). Esimerkkejä voisi jatkaa;  suomalaisten tiedot omista menetyksistä eivät ole lähellekään aikanaan Neuvostoliitossa kerrottuja.

Omista tappioista todetaan vain alaviitteessä (s. 213), että ei voi tarkasti sanoa, moniko lähti sotaan ja moniko jäi sieltä palaamatta.

Kuvattaessa teollisuuden, maatalouden ym. vaikeita työoloja ja työvoimatilannetta ei ollenkaan viitata vankityövoimaan. Metsätyöprikaatien kohdalla mainitaan, monellako prosentilla tavoitteet saavutettiin, mutta ei mainita absoluuttisia lukuja, tuotantomääriä (s. 144).

Mitä Neuvosto-Karjalassa sitten sota-aikana "oikeasti" tapahtui? Aihetta on tutkittu neuvostoajan jälkeen, mutta ei riittävästi. Jonkinlaisen lähtökohdan ajatuksille antaa vuonna 1999 Suomen akatemian taloudellisella tuella Petroskoissa ilmestynyt kokoelma "erityislaitosten" eli lähinnä NKVD:n dokumentteja. Morozov ei niitä mainitse lähteenään eivätkä nekään kerro ns. koko totuutta, mutta ne valaisevat ainakin sitä, mitä korkeimmat päättäjät tuolloin asioista tiesivät.

Teoksen Neizvestnaja Karelija 1941–1956 sivuilla 7–114 julkaistaan sota-ajan dokumentteja, sotaan viitataan myös joillakin myöhemmillä sivuilla. Asiakirjoista selviää, että Neuvosto-Karjalassa oli sodan alettua ainakin 20 000 vankia, sillä näin monta määrättiin siirrettäväksi muualle heti heinäkuun alussa 1941 (8 000 Kargopolin leirille ja 12 000 muille pohjoisen leireille). Vankeja oli ilmeisesti 4 880 henkeä tätä enemmän; mahdollisesti vielä Viipurin vankilaan sijoitetut 1 050 vankia on lisättävä tähän määrään (vrt. s. 10, 13).

Teoksessa on varsin paljon NKVD:n tiedottajien tallettamia kansalaisten lausumia, haluttiinhan olla selvillä neuvostovastaisista mielialoista. Osaksi niiden pohjalta vangittiin Neuvosto-Karjalassa sodan alkuviikkoina yli 100 henkeä. Osa muistiin kirjatuista lausumista on alueen suomalaisten suista. Edellä mainitun 20 000 vangin joukossa oli jo paljon suomalaisia, ja vapaana olleiden suomalaisten määrä olikin laskenut huhtikuuhun 1943 mennessä vain 1 594:een, joista työikäisiä oli vähän yli tuhat (s. 85, NKVD:n sähke Moskovaan 29.4.1943).

Tietoa kansalaisten ajatuksista kerättiin sodankin oloissa tehokkaasti. NKVD:n sensorit tarkastivat pelkästään 15–20.9.1941 (kuuden päivän aikana) 51 850 postilähetystä, joista takavarikoitiin 98 kenttäpostia ja 43 siviilikirjettä. Koskaan ei tullut perille esimerkiksi se sotilaan kirje, jossa kerrottiin, että 700:stä Altailta Karjalan rintamalle tulleesta sotilaasta oli elossa vain 115. Tappiotietojen lisäksi maininnat neuvostojoukkojen joutumisesta mottiin häiritsivät sensoreita. (s. 29, 30)

Lasten tilanne oli vapaaksi jääneellä Neuvosto-Karjalan alueella katastrofaalinen. Ilmeisesti paljon huonompi kuin Suomen miehittämillä alueilla siitä huolimatta, että suomalaiset sijoittivat osan väestöstä epäinhimillisiin oloihin leireille.

Sota, mutta myös sitä edeltäneet vangitsemiset ja väestön pakkosiirrot, vaikuttivat niin asuinoloihin kuin kansanterveyteen. Esimerkiksi Puudosista tiedotettiin maaliskuussa 1942, että "viime aikoina" oli kuollut eri sairauksiin 266 alle 20-vuotiasta, heistä alle 3-vuotiaita 175 (s. 47). Vuonna 1942 vapailla, siis miehittämättömillä alueilla syntyi 2 506 lasta, ja alle yksivuotiaita kuoli 982, joten lapsikuolleisuus oli lähes 40 prosenttia (s. 91).

Kuten sanottu: Neuvosto-Karjalan sota-ajan tapahtumissa ja sodan kulkuun rintaman sillä puolella vaikuttaneissa tekijöissä on vielä paljon tutkittavaa.

К. А. Морозов, Карелия в годы Великой Отечественной войны (1941—1945). "Карелия", Петрозаводск, 1983, 239 стр. (K. A. Morozov, Karelija v gody Velikoi Otetšestvennoi voiny (1941—1945), Karelija. Petrozavodsk, 1983, 239 s.)
Неизвестная Карелия, документы спецорганов о жизни республики 1941—1956 гг. СДВ-ОПТИМА, Петрозаводск, 1999, 308 стр. (Neizvestnaja Karelija, dokumenty spetsorganov o žizni respubliki 1941—1956 [toim. S. S. Avdejev, A. V. Klimova, V. G. Makurov]. SDV-Optima, Petrozavodsk, 1999, 308 s.)

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 7.1.2014.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti