Venäjä, Venäjä, Venäjä… Tätä hoettaessa muistettiin onneksi myös se, mikä nyt on Suomen mediassa jokapäiväinen aihe: maiden välinen kauppa ja venäläisten ostos- ja muu matkailu tekevät maasta Suomelle jos ei elin- niin ainakin hyvin, hyvin tärkeän.
Maantieteellisistä ja muistakin syistä johtuen tämä on luonnollista. Yhtä luonnolista, ja ihan samoista syistä, on se, että meitä kiinnostaa miten Venäjä kehittää ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaansa. Mihin naapurimme, suuri maa ja monissa suhteissa suurvalta, vie itseään kylmän sodan jälkeisessä maailmassa?
Tiivis ja lukemisen arvoinen katsaus aiheeseen ilmestyi vuoden 2011 syksyllä Maanpuolustuskorkeakoulun Strategian laitoksen toimesta. Neljä kirjoittajaa, jotka sanovat puhuvansa aiheesta vain omasta "läntisestä näkökulmastaan", on tehnyt Venäjä-tuntemukselle palveluksen. Julkaisua kannattaa kysyä kirjastosta.
Stefan Forssin, Lauri Kiianlinnan, Pertti Inkisen ja Heikki Hultin hahmottelemana nykyinen Venäjä on paitsi politiikkaansa kuin myös puolustuskykyään uudistava, suurvalta-asemaan pyrkivä maa. Kysymystä "miksi?" ei tässä kannata esittää. Itäinen naapuri on ollut iso eurooppalainen ja aasialainen maa parisataa vuotta, ja sellaisena se tulee pysymään. Oleellista on kysyä "miten?". Millä tavoin maa vaikutusvaltaansa ja turvallisuuteensa liittyvää potentiaalia kehittää?
Suomen kannalta huomion arvoiseksi muutokseksi on arvioitu se, että Venäjän uudessa alueellisessa puolustusjärjestelmässä Pietari on yksi keskeisistä johtokeskuksista. Tässä ei ole mitään uutta eikä merkillistä. Ei historiallisessakaan valossa, siis 300 viime vuotta ajatellen. Pietari on yhä monessa suhteessa, esimerkiksi logistisesti ja teollisuutta ajatellen, maan toiseksi tärkein suurkaupunki.
Venäjän luoteisten eli Suomea lähellä olevien alueiden taloudellinen merkitys on selvästi kasvussa varsinkin pohjoisten napa-alueiden suurten fossiilisten raaka-ainevarojen vuoksi. Tämä vaikuttaa osaltaan maan huoleen luoteisen osansa puolustuskyvystä. Pohjoisen alueen hyödyntäminen edellyttää kuitenkin onnistuakseen sellaista yli rajojen tapahtuvaa yhteistyötä, että sotilaallisen vastakkainasettelun mahdollisuutta on tältä pohjalta vaikea pitää todennäköisenä.
Mielenkiintoista on, miten Naton, EU:n ja Venäjän suhteet tulevaisuudessa kehittyvät. Tämä kehitys pitkälti sanelee sen, miten hyvin yhteistyöhön saadaan uusia ulottuvuuksia. Venäjän sotilasdoktriinissa Natoa pidetään edelleen uhkana – sen sijaan "vastapuoli", Nato, pitää Venäjää kumppanina. Epäsymmetrinen tilanne, joka toivon mukaan muuttuu jossakin vaiheessa symmetriseksi.
Mikään välitön turvallisuusuhka ei riipu sen enempää Suomen kuin EU:nkaan yllä, vakuuttavat nämä tutkijat käyttäen perusteluna esittelemiään tietoja Venäjän nykypolitiikasta. Ne tiedot vievätkin julkaisun sivuista suunnilleen puolet; niihin sisältyy myös aimo annos asiaa maan sotilaallisen valmiuden kehittämisestä viime vuosina.
Stefan Forss, Lauri Kiianlinna, Pertti Inkinen & Heikki Hult, Venäjän sotilaspoliittinen kehitys ja Suomi. Maanpuolustuskorkeakoulu, Strategian laitos. Julkaisusarja 2: Tutkimusselosteita No 47. 2011, 104 s.
Kirjoitus julkaistaan ensi kertaa tällä palstalla 8.1.2014.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti