Silminnäkijä, todistaja Vera Inber

Ihmiset, jotka joutuvat historiallisten murroskohtien ja järkyttäviä tapahtumien todistajiksi ja kirjoittavat kokemuksiaan, todistavat usein politiikasta sellaista, mitä ei voi lukea päivän uutisista.

Neuvostoliiton todellisuutta tarkkailleista toimittajista ja kirjailijoista Vera Inber (1890–1972) oli tyypillinen esimerkki tunnollisesta työmyyrästä ja sopeutujasta. Hän osallistui muun muassa erään kirjailijaryhmän yhteisesti tekemän romaanin kirjoittamiseen sekä pääasiassa vankityövoimalla tehdyn Stalinin kanavan ylistyskirjan tekemiseen.

Mutta odessalaissyntyinen Inber asui asui ennen vallankumousta Pariisissa ja Sveitsissä, ja hän oli sen jälkeen ns. konstruktivistien kirjallisuusryhmän jäsen. 1920-luvun neuvostoliittolaisten konstruktivistien tavoitteena oli taideteoksen "mahdollisimman tarkka matemaattinen suunnittelu", optimaalinen teeman hallinta ja semanttisten seikkojen hyödyntäminen aiheen esiintuomisessa.

Vera Inberin romaani Paikka auringossa (Место под солнцем, 1928) pyrkii tällaisin keinoin kuvaamaan sisällissodan aikaisen ja jälkeisen maan arkielämää. Kertomus on kiehtova ja sitä lukee kuin omaelämäkerrallista jännitystarinaa. Miten tämä kaikki vielä päättyy?

Kirjan loppu on hieman muuta kuin mitä lukija odottaa. Lopussa seikkailunsa seikkailut päähenkilö ryhtyy toimittajana matkustelemaan pitkin neuvostomaata ja kuvaamaan uuden ajan alkua. Tällainen loppu on hyvä todiste siitä, mitä tuona aikana Neuvostoliiton kulttuurissa tapahtui. Alettiin siirtyä erilaisista kokeiluista ja elämän värikkäistä, usein persoonallisista kuvauksista uuden järjestelmän ylistämiseen – tavalla tai toisella.

Taitekohdan ymmärrän näin: monet heistä, jotka ensin kokivat anarkian, aatteita ja arkea myllertäneen ja vaikeuttaneen raskaan ajan, takertuivat uuteen järjestykseen kuin oljenkorteen. Parempi sekin kuin ei mitään järjestystä! Inber toki oli aatteellisestikin kuuliainen, vaikka liittyi NKP:n jäseneksi vasta vuonna 1943.

Vera Inberin päiväkirja Melkein kolme vuotta (Почти три года, 1945) on yksi niistä puhuttelevista silminnäkijäkertomuksista, joka tuoreeltaan kuvasi leningradilaisten kärsimyksiä kaksi ja puoli vuotta eli elokuusta 1941 helmikuun 27. päivään vuonna 1944 jatkuneen saarron aikana. Ensimmäisen puolen vuoden ajan ja juuri kovimman pakkastalven kuukausina saarto oli täydellinen.

Aviomies, lääketieteen professori Ilja Strašun toimi lääkärinä ja lääkintähenkilökunnan kouluttajana, ja näin Inber näki kurjuudesta puolen, joka monilta muilta jäi näkemättä. Talven 1941–1942 vaikeata elintarviketilannetta kuvataan konkreettisesti. Esimerkiksi kerrotaan, miten joku oli valmis vaihtamaan rasiallisen C-vitamiinipulveria koiraan – jotta olisi saanut kunnon ruokaa.

Saarron aikana eri tavoin kuolleiden määräksi kerrottiin aikanaan 600 000 ihmistä, nykyisin puhutaan ainakin 900 000 kuolleesta ja kirjailija Daniil Granin on todisteisiinsa viitaten sanonut uhreja olleen yli miljoona. Inberin muistiinpanoja lukiessa ei ihmettele mitään näistä luvuista.
 
Päiväkirja ei sisällä kaunisteluja vaan karheitakin havaintoja ja niiden ohella hieman tuona aikana syntyneitä  pohdintoja. Kiintoisaa on lukea myös sota-ajan tutkimuksesta, joka kohdistui erilaisen hätä- yms. ruoan valmistukseen.

Päiväkirjan ohella Vera Inber kirjoitti saarretussa kaupungissa runoja sekä katsauksia oman maan ja liittolaismaiden lehtiin – myös "Ruotsiin ja Egyptiin asti". Кunoista eivät jälkipolvet ole tietoisia runoelmaa Pulkovon meridiaani (Пулковский меридиан, 1942) lukuun ottamatta.


Vera Inber: Paikka auringossa. Suom. Johannes Kokkonen. WSOY 1946, 167 s.
Vera Inber: Melkein kolme vuotta. Leningradin päiväkirja. Suom. Oskari Niemi. Tammi 1946, 247 s.

Teksti julkaistaan ensimmäisen kerran tällä palstalla 26.1.2014.

Vera Inber venäjänkielisessä Wikipediassa.