Anton Tšehov kertoi ihmisistä ja kirjoitti asioista, ja tätähän tehdään sanoilla. Kääntäjät ovat joutuneet saman eteen kuin venäläiset lukijat: sanoilla on eri merkityksiä, ja usein ne eri yhteyksissä tuovat mieleen eri mielikuvia.
Mutta entä jos kirjailija oikein tyrkyttää sanoja, mutta niistä ei oteta koppia? Kertomuksen Hevosenkaltainen sukunimi käännöksissä on ollut pakko ottaa, koska ydinsanoma perustuu sanaleikkeihin – hevosesta johdettaviin sukunimiin. Niinpä on luonnollista, että alkutekstin Konenko ja Lošakov ovat Juhani Konkalla Orhinski ja Kaakkinov.
Hieman pidemmälle ravasi aikanaan virontaja Friedebert Tuglas, joka keksi kokonaan uusia omakielisiä hevossukunimiä: Varsaste, Ruunaste, Kronuvere jne.
Varsinkin 1880-luvun pikku kertomuksissa on paljon sanaleikkejä, joiden suhteen suomentajat ovat olleet kovin varovaisia. Tuntuu, että he ovat jopa pelänneet mennä leikkiin mukaan. Sama pelko näyttää olleen Tuglasillakin.
Ainakin kerran Konkka antoi periksi: toisessa kertomuksen Ylitti määrän (suomeksi myös Liikaa suolaa) käännösversioista hän kertoo maanmittari Gleb Gavrilovitš Smirnovin tulevan Mätälän (alk. Гнилушка, Gniluška) asemalle.
Mutta muuten – vain suoraa venäläisten nimien toistoa ilman, että lukija saa mitään käsitystä kirjailijan aatoksista. Jos ja kun uudet suomentajat käyvät Tšehovin kimppuun, tässä on sarkaa kynnettäväksi.
Esimerkkejä sukunimistä. Matonen (Tšervjakov) Virkamiehen kuolemassa; Tuhkanen (Peplov) kertomuksessa Ei onnistunut; Poikkipuinen (Perekladin) Huutomerkissä; Hullupäinen (Otšumelov) Kameleontissa; Surumessula (Panihidin) Kauheassa yössä; Kupula tai Myssynen (Kolpakov) Kuorotytössä; Kuonola tai jopa Koirankuonola (Štšiptsov) Näyttelijän lähdössä, Rokonarpila (Rjabovski) Hepsakassa, Kolinala (Stukatš) Agafjassa.
Käännetäänpä uusiksi kertomuksen Kameleontti alku. Konkka: "Kauppatorin poikki on menossa poliisitarkastaja Otšumelov uudessa päällystakissaan, nyytti kädessä." Uusi käännös: "Kauppatorin poikki kävelee poliisivartija Hullupäinen nyytti kädessä." Eroa, vai mitä?
Tällaisten sukunimien noteeraaminen olisi tähdellistä myös sen vuoksi, että Tšehov oli nimien käytössä tarkka. Monissa kertomuksissa ja novelleissa nimet ovat ns. neutraaleja (Olga Ivanovna, Sofia Petrovna, Smirnov) tai ne korvataan esimerkiksi lyhenteillä (se-ja-se, N., S:n kuvernementtikaupunki jne.). On eri asia sanoa paikkakuntaa suomennoksessa Mestetškoksi kuin kääntää se, Tšehovin ajatukselle uskollisena, Pikkupaikaksi.
* * *
Anton Tšehovin kertomusten käännöskorjausten tarpeesta pari esimerkkiä. Susannassa päähenkilö sorauttelee somasti r-äännettä seuraavassa lauseessa: "Olkaa hyvä ja suokaa anteeksi, että otan vastaan teidät täällä!" Šuhinaa tästä voisi saada aikaan, ei sořauttelua. Hepsakassa varikset kiusoittelevat jäätöntä jokea vaakkumalla "Alaston, alaston!". On vaikea kuvitella kuulevansa tuollaista variksilta: parempi olisi vaakkua esimerkiksi "Vaat-teit-ta, vaat-teit-ta!".
Ilmeisesti kunnioituksesta kirjailijan 1800-luvun lopun kielenkäyttöä kohtaan eri kääntäjät ovat jättäneet tekstiin sanoja, joita ei edes alaviitteissä selitetä. Tämä on turhaa: kielen pitää pysyä kännöksessä ajan mukana (ainakin selityksin). Anton Pavlovitš haluaisi, että ymmärtäisimme häntä. Esimerkkejä: vaippa (po. peitto?) Kaksintaistelussa; kanalja ja voilakka Suudelmassa, levätti Susannassa, ratsuttaja Arossa.
Turkiseläimessä erehtyy novellin Vaimoni kääntäjä: kyse on supikoirasta (jenot, енот), ei majavasta (s. 24).
Useista Anton Tšehovin kertomuksista on otettu useita painoksia, ja siihen nähden on kummallista, että oikoluku ei ole aina ollut kovin tarkkana. Potilastapauksesta puuttuu ilmeisesti kokonainen rivi (s. 92) ja Kaksintaistelussa on 8 riviä painettu kahteen kertaan (s. 202–203). Koteloituneen ihmisen suomennoksen lopusta puuttuu noin 25 riviä. Eri versio kirjailijan jäljiltä vai kääntäjän ratkaisu?
* * *
On nautinto alkaa lukea kertomusta, jossa jo ensimmäinen virke ahmaisee sisään ja virittää mielen tulevaan, mitä se sitten onkin. Tšehovin aloituksista löytää monia oppikirjaesimerkkejä tulevillekin kirjoittajille. Tässä joitakin lyhyitä aloituksia.
"Eläkkeellä oleva kontra-amiraali Revonov-Karaulov, pienikokoinen, vanha ja kuivettunut ukko, palasi kerran torilta ja kantoi kiduksista elävää haukea." (Häät kenraalin kera)
"– Sinun sydämesi, ajuri, on voideltu tervalla." (Ikävä tapaus)
"Äiti, solakka kuin hollanninsilli, meni isä-kullan luo, joka oli paksu ja pyöreä kuin koppiainen." (Isä-kulta)
"Kerrottiin, että rantakadulle oli ilmestynyt uusi henkilö: nainen, jolla oli sylikoira." (Nainen ja sylikoira)
"Keskikokoinen kärpänen tunkeutui syyttäjänapulaisen, hovineuvos Gaginin ("Haahkanen") nenään." (Pimeässä)
Kääntäjille kiitos, että Anton Tšehovin värikäs ja joskus kuvia pullollaan oleva kieli elää myös suomeksi. Niinpä voimme lukea, että joulun aikaan jalkojen alla nyyhkytti surkeasti sohjo (Yö hautausmaalla) ja että puolisoltaan kunnon iskun saaneen nenänjuuressa hellitti kipu, mutta kidutus silti yhä jatkui (Noita). Suudelmassa toverinsa selostusta yöllisestä junaseikkailusta kuunnellut kommentoi: "Rinnat minä vielä käsitän, mutta kuinka te näitte huulet pimeässä?"
Kääntämisessä on samoja ongelmia kuin puheessa ja sen ymmärtämisessä ylipäätään. Lääkäri Startsev pohtii, miten vaikea onkaan keskustella, kun asia helposti ymmärretään väärin tai kuulija alkaa piehtaroida vain omissa ahtaissa ajatuksissaan (Jonytš).
Lähteinä on ollut artikkelissa Sanoilla parantaja, mielen lääkäri käytetty kirjallisuus sekä lisäksi
А. П. Чехов, Рассказы. АСТ, Астрель; Москва, Владимир 2009, 240 стр.
Anton Tšehhov, Sireen, tõlkinud F. Tuglas. Ilukirjandus ja kunst, Tallinn, 1948, 76 l.
Julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 12.1.2014.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti