Liisa Keitaanpää julkaisi vuonna 2008 novelleja, joiden teemana oli naisten elämä ja kokemus tästä maailmasta. Kynä on savunnut edelleen: nyt lukijoille tarjotaan miehisiä maisemia suoraan betonilähiöistä, metsien keskeltä ja ylipäätään paikoissa, joissa suomalainen mies ähkii Hiacessaan tai imee kaljaa.
Takakansi mainitsee Keitaanpään omintakeiseksi ja ymmärtäväiseksi feministiksi, joka ei osoittele sormella vaan näyttää miltä elämä näyttää. Allekirjoitan määreet, mutta kehotan lukemaan itse. Ei tämä on vain miehistä kerrottua tällä kertaa, on elämä sentään vähän laajempi spektri.
Porilais-kokemäkeläinen Keitaanpää on eläkkeellä oleva opettaja, ja Tuula Santala on vastaavalla tavalla Kelan virkailija Tyrvään suunnalta. Jännittävää, miten kummankin elämänikäinen ammatti ja työ näkyvät teksteissä. Ymmärtävä opettaja säilyttää positiivisen pitkän puheenpartensa kirjoittajanakin, ja vastaavasti lomakkeita täyttänyt Santala keskittyy tiivistetympään kerrontaan.
Keitaanpään 17 novellia kattavat laajan skaalan "todella tapahtunutta" muutaman viime vuosikymmenen kokemuspiiristämme. Kerronta ja henkilökuvaus on mutkatonta. Lukija houkuttautuu miettimään, miten asiat voi sanoa välillä lupsakasti, välillä oikeassa elämässä käytäviä keskustelukulkuja toistaen.
Eivät "ent. virk." Tuula Santalan novellit sentään suppeita toimistokatsauksia ole, vaan niissä osataan ottaa lyhyydestä komea selkävoitto. Novellien teemaksi on valittu kuolema, mutta yhtä hyvin tämä on kertomuksia naisista, miehistä ja elämän eri tilanteiden arvaamattomuuksista.
Kuka on se vähäpuheinen kaveri, joka lähtee Mikon kanssa postia hakemaan? Entä mitä miehet oikeastaan askartelevat puutyökurssilla? Santalan 2-3 sivun mittaisessakin kertomuksessa tilanne virittyy kauniisti loppuratkaisuksi, joka voi olla surullinen, mutta ei jätä mieltä maan rakoon.
Santala on osannut pysyä tiiviissä kerronnassa myös värejä, ääniä, tuoksuja jne. kuvatessaan. Tarpeellinen on sanottu, ei sen enempää. Lukijalle jää miellyttävä tehtävä kokea tilanteita eteenpäin omassa mielikuvituksessaan.
On pakko sanoa myös pari sanaa turkulaisen kustantajan Turbatorin työstä. Olen huomannut joidenkin muidenkin teoksissa tätä samaa huolimattomuutta, taiton pomppoilua, kirjoitusvirheitä. Sisäänvedot (joita ei noudateta johdonmukaisesti) häiritsevät lukunautintoa. Vai onko kirjapaino taas kerran tehnyt tepposen? Vaikea sanoa, mutta kirjat ansaitsisivat asiantuntevampaa kohtelua jo ennen kuin ne tulevat lukijan käteen.
Liisa Keitaanpää: Miehenmetsä. Novelleja. Turbator, 2009. 123 s.
Tuula Santala: Kiitollinen mieli. Novelleja. Warelia, 2009. 84 s.
Teksti on julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä vuonna 2009.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti